Datasets:

Finnish-NLP

/

wikipedia_20230501_fi_cleaned

like 0

Follow

Finnish-NLP 39

768

https://fi.wikipedia.org/wiki/Morfologia

Morfologia

Morfologia eli muoto-oppi tutkii sanojen muodostusta kielen pienimmistä merkitysyksiköistä, joita kutsutaan morfeemeiksi. Morfofonologia puolestaan on morfologian yhteys äänneoppiin eli fonologiaan. Morfeemien keskinäistä järjestystä tutkii morfotaksi. Rakenne Lausekerakenne on usein suppea kielissä, joissa on laaja morfologia, samoin päinvastoin. Esimerkiksi suomessa morfologia on laaja ja sillä ilmaistaan asioita, joita vähemmän morfologisissa kielissä ilmaistaan lausekerakenteen avulla. Kielet on perinteisesti jaettu neljään morfologiseen perustyyppiin: isoloiviin, agglutinoiviin, fuusioiviin ja polysynteettisiin. Isoloivissa kielissä kuten vietnamissa sanat eivät (juurikaan) taivu. Agglutinoivissa kielissä morfeemit asettuvat peräkkäin niin, että ne on melko helppo erottaa toisistaan, kuten turkissa. Fuusioivissa kielissä tapahtuu vartalonsisäisiä äännevaihteluita ja sama morfeemi voi kantaa useampia merkityksiä, jolloin niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa. Esimerkiksi saksan ja ruotsin vahvojen verbien imperfekti muodostuu sanavartalon vokaalia vaihtamalla. Polysynteettisille kielille on tyypillistä, että yksittäiset sanat voivat olla muiden kielten lauseiden mittaisia. Tällainen kieli on esimerkiksi grönlanti. Jos sanan morfeemirakenne ja kieliopillinen tai semanttinen rakenne vastaavat toisiaan, kyseessä on luonnollinen morfologia. Päinvastainen tapaus on opaakki eli läpinäkymätön morfologia, joka syntyy äänteenmuutoksista. Opaakkia morfologiaa edustavat suomen kielessä esimerkiksi taivutusmuodot lasna, läksi ja tuta, jotka ovat korvautuneet tunnistettavammilla muodoilla lapsena, lähti ja tuntea. Morfologisissa rakenteissa, kuten syntaksissakin, esiintyy rinnastus- ja alistussuhteita. Konstruktio perii piirteen jonkin piirteen kannalta hallitsevalta jäseneltään ja on täten alistussuhteessa. Esimerkiksi lausekkeelle olen kirjoittanut luku ja persoona periytyvät pääsanalta olen, joka puolestaan perii ne päätteeltä /n/. Lähteet Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. Gaudeamus, 2012. ISBN Aiheesta muualla Muoto-oppi Seulonnan keskeiset artikkelit

769

https://fi.wikipedia.org/wiki/Morfeemi

Morfeemi

Morfeemi on kielen pienin merkitystä kantava yksikkö, jonka osilla ei ole omaa kielellistä merkitystä. Se on morfologian peruskäsite. Tärkeää on huomata, että morfeemi ei ole sama asia kuin tavu. Esimerkiksi sanan talosta viimeinen tavu on -ta mutta sijapäätteen (elatiivin) morfeemi on -sta, joten esimerkkisanan viimeinen tavu ei ole morfeemi. Myöskään tavut ta- ja -los- eivät ole morfeemeja. Tavut eivät siis esimerkkisanassa ole morfeemeja. Morfeemit jaetaan vapaisiin morfeemeihin, jotka voivat esiintyä tekstissä sellaisenaankin (talo), ja sidonnaisiin morfeemeihin (-sta), jotka voivat esiintyä vain vapaiden morfeemien yhteydessä. Potentiaalisesti vapaat morfeemit voivat kuitenkin esiintyä joko yksin tai muihin morfeemeihin yhdistyneenä, esimerkiksi auto, auto + lle. Vapaista morfeemeista mahdollisten johtimien kera syntyy lekseemejä eli hakusanoja. Lekseemit voivat yhdistyä yhdyssanoina uusiksi lekseemeiksi, esimerkiksi valo ja kuva tuottavat yhdyssanalekseemin valokuva, josta voidaan muodostaa johtimilla esimerkiksi verbi valokuvata ja siitä edelleen substantiivi valokuvaus. Lekseemit muodostavat leksikon eli kielen sanaston eli sanakirjojen kutakin hakusana-artikkelia vastaa suunnilleen yksi lekseemi ja päinvastoin. Suomen kielen osalta on erityisesti huomattava, että verbeillä ei ole lainkaan vapaita morfeemeja, vaan verbivartaloon liittyy aina vähintäänkin jokin tunnus tai pääte. Oikeinkirjoituksessa tosin aktiivin imperatiivin preesensin yksikön 2. persoona ja verbin kieltomuoto (esim. istua : istu) vaikuttaa samalta kuin verbin vartalo, mutta puheessa sen perässä on rajakahdennus, joka toimii näiden muotojen morfeemina. Suomen kielen morfeemityypit ovat juurimorfeemit, jotka voivat sellaisenaan olla sanojen vartaloita tai sitten niistä voidaan muodostaa johdettuja vartaloita johtimet joilla vartaloista voidaan johtaa toisia vartaloita (esimerkiksi istu(a) → istu+skel+(la) (tunnukset ja) päätteet, jotka osoittavat lukua, sijaa, aikamuotoa, persoonaa jne. (esimerkiksi: inessiivin pääte -ssa/-ssä tai verbin konditionaalin tunnus -isi-) liitteet (kliittiset morfeemit) kuten omistusliitteet eli possessiivisuffiksit sekä liitepartikkelit (esim. -kin) perinteisesti suomalais-ugrilaisista kielistä ovat puuttuneet etuliitteet kuten nykysuomen epä-. Perinteisesti suomen kielen tutkimuksessa on erotettu tunnukset (pääluokka, luku, tapaluokka, aikamuoto), päätteet (sijamuoto, persoona) ja liitteet morfotaktisista syistä: tunnukset edeltävät päätteitä ja nämä vuorostaan liitteitä. Isossa suomen kieliopissa tätä erontekoa ei kuitenkaan enää tehdä. Muissa kielissä on lisäksi infiksejä, jotka asettuvat sananvartalon sisään sekä sirkumfiksejä, jotka asettuvat sananvartalon ympärille, siis osa eteen ja osa perään. Termejä Morfi Konkreettinen foneemijono, joka edustaa eli toteuttaa jotakin morfeemia. Silloin kun usea morfi voi edustaa jotakin morfeemia, näitä morfeja kutsutaan allomorfeiksi. Esimerkiksi suomen monikkoa edustaa morfeemi {monikko} tai I, joka voi eri yhteyksissä toteutua :nä tai :nä, jotka siis ovat sen allomorfeja. JäännösmorfeemillaJäännösmorfeemilla ei ole enää selvää erillistä merkitystä. Tällainen on esimerkiksi van- sanassa vanhurskas. Jäännösmorfeemit ovat sidonnaisia morfeemeja eivätkä esiinny yksinään. Semeemi Nimitys, jota joskus käytetään samanmerkityksisistä morfeemeista. Esimerkiksi suomessa monikko on semeemi, jota edustavat muun muassa morfeemit /t/ ja /I/.Nollamorfi Apukäsite morfeemille, jolla ei ole puheessa tai kirjoituksessa havaittavissa olevaa osaa. Esimerkiksi suomen kielen yksiköllä ei ole näkyvää tunnusta eikä myöskään preesensillä. Lähteet Viitteet Muoto-oppi

770

https://fi.wikipedia.org/wiki/Macao

Macao

Macao (; ; ), virallisesti Macaon Kiinan kansantasavallan erityishallintoalue, on Guangdongin maakunnan ympäröimä alue Etelä-Kiinassa. Macao on Hongkongin tavoin Kiinan erityishallintoalue periaatteella "yksi maa, kaksi järjestelmää" eli autonominen alue, jonka puolustuksesta ja ulkopolitiikasta vastaa Kiinan kansantasavalta. 1500-luvulta vuoteen 1999 Macao oli Portugalin hallinnassa, pitkään kauppasatamana, sittemmin se on elänyt pääasiassa matkailusta. Kaupungissa on lukuisia kasinoita. Maantiede ja ilmasto Macao sijaitsee Helmijoen estuaarin kaakkoisosassa Etelä-Kiinassa. Macaota vastapäätä estuaarin toisella puolella sijaitsee Hongkong ja estuaarin suulla Kanton. Macao itsessään käsittää pienen ja kapean niemimaan sekä Taipan ja Coloanen saaret. Taipan ja Coloanen saaret yhdisti aikanaan vain pengertie. Nykyisin saaria yhdistää merestä vallattu Cotai-niminen alue. Macaon pinta-ala on kasvanut huomattavasti maan valtaamisen takia. Vuonna 1916 Macaon pinta-ala oli vain 11,6 km² ja vuoden 2016 lopussa 30,5 km². Macaon niemimaa on kooltaan 9,3 km², Taipa 7,6 km², Coloane 7,6 km² ja Cotain alue 6 km². Macaon aluevesiin kuuluu lisäksi 85 km². Niemimaata ja saaria yhdistävät sillat. Macaon korkein kohta on 172-metrinen Coloane Alto. Alueella ei ole pysyviä makean veden lähteitä, vaan vettä tuodaan putkilla mantereelta tai sitä kerätään sadevedestä. Kiinan tiedeakatemian mukaan Macaolla tavataan 1 508 eri kasvilajia. Alueen metsät hakattiin aikanaan rakennustarpeiksi ja vuosien 1982 ja 1995 välillä istutettiin hieman yli neljä neliökilometriä uutta metsää. Eläinlajeja on alueen pienen koon takia suhteellisen vähän ja lajien määrä ja kannat ovat laskussa. Yleisiin nisäkkäisiin kuuluvat lepakot ja rotat. Tutkimuksissa alueella on havaittu yli 300 lintulajia, joista yleisimpiä ovat kiinanbulbuli ja silkkihaikara. Alueella tavataan myös noin 200 kalalajia, joista valtaosa on suolaisen- tai murtoveden kalalajeja. Macaossa vallitsee trooppinen monsuuni-ilmasto. Sadekausi kestää huhtikuusta syyskuuhun. Kesät ovat kuumia ja kosteita. Talvet taas viileämpiä, kuivempia ja näin siedettävämpiä. Aluejako Macao on jaettu seitsemään freguesiaan ('seurakunta, pitäjä'; ) sekä neljään alueeseen, joilla ei kuitenkaan ole mitään hallinnollista merkitystä. Neljästä alueesta kaksi on täyttömaata, yksi on Hongkong-Zhuhai-Macao-siltaa varten rakennettu saari ja yksi on Macaon yliopiston manner-Kiinalta vuokratulle maalle rakennettu kampus. Historia Ensimmäiset viittaukset nykyisen Macaon alueeseen ovat historiallisista lähteistä vasta Song-dynastian kaudelta (960-1126) ja alueelle alkoi muodostua kiinalaisväestöä vasta eteläisen Song-dynastian kukistuttua. 1300-luvulla alueelle muutti hokloja ja myöhemmin muuta väestöä pohjoisesta. Ming-dynastian kaudella 1500-luvun alkupuolella ja ennen portugalilaisten saapumista alueella oli pari temppeliä ja kolme pientä kylää. Tuolloin Macaon niemimaan pohjoisosaa kutsuttiin nimellä Wangxia ja eteläistä Haojing, sekä myöhemmin Aomen. Paikalla pysähtyivät joskus Kantoniin matkalla olleet laivat. Portugalilaiset purjehtijat saapuivat 1550-luvun alussa ensimmäisinä länsimaalaisina Kiinan rannikolle. He rakensivat nykyisen Macaon kohdalle hökkeleitä väittäen, että heidän oli rantauduttava lastin kuivattamiseksi. Vuonna 1557 portugalilaiset rakensivat paikalle pysyviä rakennuksia, ja niin ensimmäinen länsimainen siirtokunta Kiinassa oli saanut alkunsa. Täytä varmuutta siitä, miksi kiinalaiset sallivat siirtokunnan perustamisen ei ole. Pientä aluetta pidettiin ehkä muuten merkityksettömänä ja portugalilaisten kanssa haluttiin käydä kauppaa ja heiltä toivottiin apua paikallisia merirosvoja vastaan. Portugalilaiset antoivat alun perin siirtokunnalleen nimen Provacão do Nome de Deos na China eli vapaasti käännettynä "siirtokunta Kiinassa Jumalan nimeen". Sittemmin nimeksi vakiintui Macao, jonka alkuperästä on kaksi teoriaa. Toisen mukaan se viittaa Macaolla sijainneeseen temppeliin nimeltä Ma Kwok ja toisen kantoninkiinalaiseen termiin Ama-ngao, joka tarkoittaa Ma-jumalattaren lahtea. Macaosta tuli tärkeä portugalilaisten kauppiaiden tukikohta Itä-Aasiassa. Kauppiaiden ohella sitä pitivät tukikohtanaan jesuiitat. Siirtokunta toimi Portugalin Intiassa sijainneen Goan siirtokunnan viranomaisten alaisuudessa. Muut eurooppalaiset siirtomaavallat kilpailivat alueella kaupasta Portugalin kanssa. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania hyökkäsikin useasti Macaoon, mutta Portugali säilytti asemansa alueella. Macaon arvoa kaupan keskuksena nostatti entisestään ulkomaalaisten karkottaminen Japanista vuonna 1635. Se alkoi menettää asemaansa, kun Kiina avasi omia satamiaan ulkomaankaupalle ensimmäisen oopiumisodan seurauksena vuonna 1842. Suuri osa kaupasta siirtyi tällöin muihin kaupunkeihin, kuten Hongkongiin ja Shanghaihin. Vuonna 1845 Macaon silloinen kuvernööri João Ferreira do Amaral lakkautti Portugalin pitkään Kiinalle vuokrana Macaosta maksaman 500 hopeataelin maksamisen ja karkotti kiinalaiset tullivirkailijat siirtokunnasta. Vuonna 1887 Kiinan ja Portugalin välillä solmittiin sopimus, jolla Kiina tunnusti Portugalin suvereniteetin Macaolla. Ennen sopimusta alue oli virallisesti Kiinan ja Portugalin yhteishallintoalue ja sen jälkeen siitä tuli Portugalin siirtomaa. Japani ei miehittänyt Macaota toisen maailmansodan aikana, ja alue oli liittoutuneiden vakoilun tärkeä tukikohta. Japanin päätökseen olla miehittämättä aluetta vaikuttivat Portugalin liittolaismaa Brasilian suuri japanilaistaustainen väestönosa, joita olisi voitu käyttää panttivankeina. Toisen maailmansodan ja Kiinan sisällissodan jälkeen paikalliset jakaantuivat Taiwanin Kiinan tasavaltaa ja manteretta hallinneen kansantasavallan kannattajiin. Kulttuurivallankumouksen aikana 3. joulukuuta 1966 kommunistien tukijat järjestivät mellakoita, jotka lamauttivat alueen talouden. Portugalilaiset karkottivat tilanteen rauhoittamiseksi tuhansia kansallismielisiä ja ottivat kommunisteja aluehallintoon. 1970-luvusta lähtien Macao hyötyi huomattavasti Hongkongin taloudellisesta kasvusta. Hongkong kielsi kasinot, mikä teki Macaosta uhkapelien keskuksen. Hongkongilaiset siirsivät myös tuotantoa halvemman työvoiman Macaolle, mikä johti taas puolestaan tuhansiin laittomiin siirtolaisiin mantereelta. Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen vuonna 1974 maassa nousivat valtaan sosialistit, jotka olivat valmiita palauttamaan alueen Kiinalle. Kulttuurivallankumouksen pyörteissä oleva Kiina ei kuitenkaan ollut valmis liitokseen, jonka pelättiin johtavan epäjärjestykseen ja uhkaavan näin lopullista tavoitetta liittää myös Hongkong ja Taiwan Kiinaan. Kiina pyysikin Portugalia pitämään yllä vallinnutta tilannetta. Macaolla toteutettiin joitakin poliittisia uudistuksia, kuten kuvernöörin neuvoa-antavan komitean muodostaminen ja vaaliuudistus, jonka myötä paikalliset pääsivät ensi kertaa äänestämään lakia säätävän kokouksen jäsenistä. Uudistusten myötä kommunistien kannattajat saivat entistä enemmän valtaa, mikä teki myös myöhemmän vallan siirron sujuvammaksi. Vallanvaihdos päätettiin toteuttaa vuonna 1999. 20. joulukuuta Macaosta tuli Hongkongin ohella toinen Kiinan kahdesta erityishallintoalueesta. Yksi maa, kaksi järjestelmää -politiikka mahdollisti kapitalismin harjoittamisen ja takasi alueille huomattavan sisäpoliittisen autonomian. Huomattava muutos oli myös vuonna 2002 toteutettu uhkapelaamisen vapauttaminen. Aiemmin alaa oli hallinnut hongkongilaisen liikemiehen Stanley Hon hallinnoima Sociedade de Turismo e Diversões de Macau, mutta nyt alalle pääsivät myös muut yrittäjät. Kiina löyhensi vuonna 2003 myös Kiinasta matkaavien turistien säännöksiä, mikä toi suuria investointeja ja turisteja Macaolle. Taloudellinen kasvu on taas johtanut lisääntyneeseen siirtolaisuuteen. Uudistusten vaatiminen on Macaolla ollut sen naapuria Hongkongia vähäisempää. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 2014 aktivistit järjestivät epävirallisen mielipidemittauksen demokratian lisäämisestä. Turvallisuusjoukot häiritsivät äänestystä, mutta noin 89 % yhteensä 9 000 äänestäjästä äänesti yleisen äänioikeuden puolesta. Hallinto Macao on Hongkongin tavoin Kiinan erityishallintoalue periaatteella "yksi maa, kaksi järjestelmää" eli autonominen alue, jonka turvallisuus- ja ulkopolitiikasta vastaa Kiinan kansantasavalta. Erityishallintoalueen johtaja on Fernando Chui. Hänet valittiin Edmund Hon seuraajaksi 2009 ja toiselle viisivuotiskaudelle 2014. Valinnan tekee Kiinan keskusjohdon nimittänä 300-jäseninen komitea. Johtaja nimittää hallintoneuvoston 7-11 jäsentä. Lainsäädännöstä vastaa 33-jäseninen lainsäädäntöneuvosto, jonka jäsenistä 14 valitaan yleisillä vaaleilla, 12 erilaisten ryhmien edustajina ja 7 suoraan johtajan nimityksellä. Talous Vuonna 2017 Macaon bruttokansantuote oli 404,2 miljoonaa patacaa ja asukasta kohden 622,803 patacaa. Vuonna 2017 vaihtokurssi USD/MOP oli 8,026 patacaa dollaria kohden. Alueen taloutta hallitsee uhkapelisektori, joka tuotti vuonna prosenttia sen koko bruttokansantuotteesta. Uhkapelien tuotoissa Macao ohitti esimerkiksi Las Vegasin jo vuonna 2006, ja jotkin asiantuntijat ovat varoittaneet sen olevan liian riippuvainen yhdestä tulonlähteestä. Uhkapelien tuottoihin ovat vaikuttaneett esimerkiksi korruption vastaiset toimet mantereelta, joita pidettiin syynä Macaon tulojen vähenemiseen ensi kertaa 12 vuoteen vuonna 2014. Macao pyrkiikin kasvattamaan muiden talouden osa-alueiden osuutta kokonaistuotoista. Viisivuotissuunnitelma 2016-2020 on keskittynyt talouden monimuotoistamiseen. Uhkapelisektori on kuitenkin edelleen taloutta ajava tekijä, mistä hyötyvät myös muut palvelut, kuten hotellit. Turismin kehittäminen on yksi viisivuotissuunnitelman aloista, ja Macaosta pyritään tekemään "maailmanluokan matkailukohde". Vuonna 2017 Macaolla vieraili 32,6 miljoonaa turistia. Erityishallintoalueena Macao muodostaa oman tullialueensa, ja sillä on suhteellisen pieni veroaste. Alueen suurimmat kauppakumppanit ovat manner-Kiina, Hongkong ja Taiwan. Väestö Macaon väkiluku vuoden 2016 lopussa oli arviolta , hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna. Vuonna 2016 Macaon asukkaista 88,4 % oli Kiinan kansalaisia. Suurimmat ulkomaalaisryhmät olivat filippiiniläiset (4,6 %), vietnamilaiset (2,4 %) ja portugalilaiset (1,4 %). 40,7 % paikallisista oli syntynyt Macaolla ja 43,6 % Kiinan mannermaalla. Kiinan mannermaalla syntyneistä 73,3 % oli syntynyt Guangdongissa ja 13,5 % Fujianissa. Kiinalaista ja portugalilaista sekoittunutta alkuperää olevaa väestönosaa kutsutaan joskus macaolaisiksi. Macaolaisuutta ei ole määritelty tarkasti ja eri arvioiden mukaan he muodostavat noin 1-3 % Macaon väestöstä. Macaon viralliset kielet ovat kiina ja portugali. Julkiset tiedonannot, hallintoon liittyvät verkkosivut ja muut vastaavat tiedot tai julkaisut pyritään tarjoamaan molemmilla kielillä. Historiallisesti alueen kiinalaisten suuri valtaosa ei puhunut portugalia, vaan se oli yksinomaan Portugalin siirtomaahallinnon kieli. Yli 80 % paikallisista puhuu äidinkielenään kantoninkiinaa ja suurin osa osaa myös mandariinikiinaa. Vähemmän puhuttuja kieliä ovat myös hakka- ja min-kiina. Aikanaan Macaolla puhuttiin Macaon patuáa, joka oli kiinasta, portugalista ja malaijista muodostunut kreolikieli. Nykyisin patuá on kuitenkin käytännössä kadonnut käytöstä. Macaolla harjoitettuja uskontoja ovat buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus sekä kristityistä kirkoista katolilainen kirkko ja eri protestanttiset kirkot. Katolilaisuus on peräisin Portugalin siirtomaa-ajoilta ja vuoden 2016 lopussa Macaolla oli 14 797 alueella vakituisesti asuvaa katolilaista ja väliaikaisesti alueella olevat mukaan laskettuna heitä oli 30 617. Pienempiä ryhmiä ovat lisäksi muslimit ja bahai-uskoiset. Kulttuuri Macaolainen kulttuuri on omaleimainen sekoitus portugalilaisia ja kiinalaisia perinteitä ja modernia kaupunkikulttuuria. Macaon epävirallisina tunnusmerkkeinä voidaan pitää kasinorakennusta ja portugalilaisten rakennuttamaa Pyhän Paavalin katedraalia. Myös Macaolainen keittiö on saanut vaikutteita portugalilaisesta ja kiinalaisesta keittiöstä. Macaolaisessa keittiössä käytetään kiinalaisia, eteläaasialaisia ja portugalilaisia raaka-aineita. Aasialaisia vaikutteita ovat esimerkiksi soijakastike, kurkuma ja tamarindi. Portugalista ovat lähtöisin puolestaan esimerkiksi sipuli, valkosipuli ja pippuri. Joitakin paikallisia ruokalajeja ovat esimerkiksi macaolainen kana, porco bafassa ja tacho. Macaon historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 2005. Macaon suurin vuosittainen juhlapäivä on kiinalainen uusi vuosi, jota juhlistetaan paraatein ja ilotulituksin. Macaon Grand Prix on Guia Circuitin radalla vuodesta 1954 järjestetty moottoriurheilukilpailutapahtuma, jonka osana on Formula 3 -kilpailu. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Cultural Affairs Bureau of the Macao Special Administrative Region English version Portal of the government of Macau Profile of Macau on BBC News Seulonnan keskeiset artikkelit

771

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mandariinikiina

Mandariinikiina

Mandariinikiina eli mandariini (, 'byrokraattien kieli') on siniittinen kieli, jota puhuu noin 920 miljoonaa ihmistä pääosin Itä-Aasiassa sekä kiinalaisyhteisöjen keskuudessa muualla maailmassa. Se on virallinen kieli Kiinan kansantasavallassa, Kiinan tasavallassa ja Singaporessa, ja se on kiinan kirjakielen pohja. Sen standardimuotoa kutsutaan Manner-Kiinassa nimellä pǔtōnghuà () ja Taiwanissa nimellä guóyǔ (). Lähes miljardilla puhujallaan mandariinikiina on maailman puhutuin kieli. Sitä puhuu toisena kielenä noin 200 miljoonaa ihmistä. Kielen nimi viittaa kiinalaiseen virkamieheen. Virallinen asema Mandariinikiina on Kiinan virallinen kieli. Yleiskieli tästä pohjoisesta kielestä tuli Kiinan tasavaltaa hallinneen Guomindang-puolueen päätöksestä 1920-luvulla nimellä guóyǔ, eli valtion kieli, millä nimellä se yhä tunnetaan Taiwanilla. Yleiskielen nimen sille antoivat kommunistit 1950-luvulla. Kansan päivälehden mukaan vuonna 2004 mandariinikiinaa puhui äidinkielenään 53 prosenttia Kiinan väestöstä, mutta yli 40 prosenttia kansalaisista ei puhunut sitä lainkaan. Mandariinikiina on opetuskieli kaikissa Kiinan oppilaitoksissa, joten sitä osataan heikoiten juuri vähän koulutetun väestön keskuudessa. Ääntäminen Äänteet Mandariinikiinan äännevarasto on seuraavanlainen. Puhuttu mandariinikiina koostuu kaksiosaisista tavuista. Useimmat tavut alkavat tavunalkajalla eli alukkeella ja päättyvät tavunlopettajaan eli lopukkeeseen. Tavunalkajia on yhteensä 21 ja tavunlopettajia 38. Näiden lukujen tulo on 798, mutta koska kaikki tavunalkajat ja -lopettajat eivät yhdisty toistensa kanssa tavuiksi, on kielessä tavuja kaiken kaikkiaan vain hieman yli 400. Toonit eli sävelkorot mukaan lukien mandariinikiinassa on yhteensä 1196 tavua. Tavunalkajat ovat konsonanttiäänteitä (tässä kansainvälisen foneettisen aakkoston mukaan kirjoitettuna): /p pʰ m f t tʰ n l k x ts tsʰ s ɻ tʂ tʂʰ ɕ ʂ/. Tavunlopettajissa on yksi, kaksi tai kolme vokaalia, ja ne voivat joskus loppua n- tai ng-äänteeseen. Erhua on erityisesti pohjoismurteiden piirre, jossa tavun loppuun äännetään ɻ. Jotkin tavut koostuvat pelkästään tavunlopettajasta. Seuraavassa taulukossa ovat mandariinikiinan tavunlopettajat sekä niiden esitystavat pinyin-järjestelmällä niiden esiintyessä yksinään ja konsonantin kanssa. 1 ü kirjoitetaan u:na j:n, q:n tai x:n jälkeen. 2 uo kirjoitetaan o:na b:n, p:n, m:n tai f:n jälkeen. Sävelkorot Mandariinikiinassa on neljä (tai viisi, jos neutraali lasketaan) toonia eli sävelkorkoa. Sanojen merkitys eri tooneilla lausuttuna on täysin erilainen. Ensimmäinen on tasainen ja pitkä, toisessa ääni nousee matalalta korkealle nopeasti, kolmas pysyy matalana hetken ja nousee sitten ylös, ja neljäs laskeutuu nopeasti ylhäältä alas. Esimerkkinä voidaan mainita, että sana "ma" voi tarkoittaa lausuttuna: ensimmäisellä toonilla (mā) äitiä toisella toonilla (má) hamppua tai pellavaa kolmannella toonilla (mǎ) hevosta neljännellä toonila (mà) kiroilla ja neutraalilla toonilla (ma) kysymyksenmuodostajapartikkelia. Kolmanteen tooniin liittyy sandhi-ilmiö, jonka seurauksena nousua ei äännetä, jos tavua seuraa mikä tahansa toinen tavu. Kirjoitus Kiinalaiset merkit Mandariinikiinaa kirjoitetaan samoilla kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä kuin muitakin kiinan kieliä. Kiinan kirjoitusjärjestelmä on yli 3 000 vuoden ikäinen. Nykyiset kirjoitusmerkit saivat muotonsa Han-dynastian loppupuolella, 1 800 vuotta sitten. Vuoden 1949 kommunistien valtaannousun jälkeen normaalikirjoitusmerkkejä yksinkertaistettiin, jotta kansa oppisi paremmin lukemaan ja kirjoittamaan. Yksinkertaistetut merkit ovat käytössä kaikkialla Manner-Kiinassa. Mandariinikiinaa kirjoitetaan perinteisillä yksinkertaistamattomilla merkkeillä kuitenkin edelleen muun muassa Taiwanissa. Kirjoitusjärjestelmässä merkit eivät kerro ääntämyksestä, vaan merkityksestä. Nykyisin käytössä olevia kiinan kielen kirjoitusmerkkejä (hanzi tai 汉字) on noin 20 000. Virallinen lukutaitoisuusraja on 1 500 merkkiä. Yleisimmät 2 400 merkkiä kattavat 99 prosenttia kaikkien kiinalaisten tekstien merkeistä. Kiinan latinisointi (Pinyin) Mandariinikiinaa kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla (sama mitä suomen kieli käyttää) kielen opetuksessa länsimaissa sekä Kiinan sisällä mandariinikiinaa vieraana kielenä opiskeleville muita kiinan kieliä puhuville. Pinyin kehitettiin alkujaan opetuskäyttöön, jotta lukutaito kasvaisi Kiinassa. Manner-Kiinan viralliseksi translitterointisysteemiksi on vakiintunut pinyin, joskin muitakin vähemmän käytettyjä on olemassa. Pinyin on myös yleisin tapa muuntaa kiinalaiset nimet länsimaissa luettaviksi. Kiinan latinisointiin käytetään nykyisin lähes yksinomaan pinyin-järjestelmää. Braille eli pistekirjoitus Mandariinikiinan pistekirjoitus perustuu pinyiniin. Kiinan pistekirjoituksessa kirjoitetaan äänteitä merkitysten sijasta. Sitä luetaan vasemmalta oikealle, kuten suomea. Jokainen tavu koostuu kolmesta pistekirjoitusmerkistä: ensin on alkuäänne eli aluke, sitten äänteen loppu eli lopuke ja kolmas merkki kertoo toonin, joskin kolmatta merkkiä ei usein käytetä. Sanojen välissä on tyhjä tila suomen kielen tavoin. Kun sekaannuksen vaaraa ei ole, jotkin alukkeet kirjoitetaan samalla tavoin (esimerkiksi g ja j tai h ja x) Bopomofo Bopomofo, virallisesti yleensä zhuyin (kiinaksi 注音, zhùyīn), on translitterointisysteemi, joka on kehitetty kiinalaisista kirjoitusmerkeistä. Nykyään sitä käytetään lähinnä vain Taiwanissa poliittisista syistä. Bopomofossa on yhteensä 37 symbolia. Tooneja merkitään samanlaisilla merkeillä kuin pinyinillä, mutta ne sijoittuvat vokaalimerkin jälkeen eivätkä yläpuolelle. Bopomofoa käytetään niin aikuisille kuin syntyperäisille lapsillekin tarkoitetuissa oppimateriaaleissa Taiwanissa. Taiwanin ulkopuolella bopomofoa ei juurikaan opiskella. Kyrilliset ja arabialaiset aakkoset kirjoituksessa Mandariinikiinaan läheisesti liittyvää Dungaanin kieltä (dungaaniksi хуэйзў йүян tai حُوِظُ يُوْيًا), jota jotkut pitävät itsenäisenä kielenä, toiset mandariinikiinan murteena, kirjoitetaan sekä kyrillisillä että arabialaisilla kirjaimilla. Dungaania on myös kirjoitettu latinalaisilla aakkosilla 1930-luvulla. Kielioppi Kiina on peruskieliopiltaan analyyttinen kieli. Kiinan sanoja ei taivuteta lainkaan eikä kieliopillista sukua ole. Myöskään varsinaisia aikamuotoja, tapaluokkia tai monikkoa ei ole. Sen sijaan kielessä on runsaasti kieliopillisia partikkeleita, joiden käyttö on vivahteikasta. Verbit jaetaan useaan alatyyppiin, joiden käyttäytyminen lauseenjäseninä eroaa toisistaan. Yksinkertaisen lauseen sanajärjestys on subjekti + adverbi + verbi + objekti, ja tästä voidaan poiketa vain eräissä kieliopillisissa tilanteissa, tosin eräät näistä poikkeuksista ovat käytännössä hyvin yleisiä. Erilaisilla adverbeillä on kieliopillisesti keskeinen asema. Mandariinikiinan lauseenmuodostus on hyvin topikaalista: lauseet aloitetaan kertomalla, milloin ja missä asiat ovat tapahtuneet ja lauseen edetessä edetään ikään kuin tutuista asioista tuntemattomiin. 昨天晚上我跟妈妈一起去饭馆吃饭 Zuótiān wǎnshàng wǒ gēn māmā yīqǐ qù fànguǎn chīfàn Eilinen ilta minä kanssa äiti yhdessä mennä ravintola syödä = Eilen illalla minä menin yhdessä äidin kanssa ravintolaan syömään. Esimerkkilauseessa suomen imperfekti tulee kiinassa ilmaistuksi täsmällisen ajan ilmauksen kautta. Kuten muissakin itäaasialaisissa kielissä, kysymyslauseessa kysymyssana sijoitetaan kysyttävän asian paikalle, eikä lauseen alkuun. Kielessä on myös kysymyspartikkeleita, joiden paikka on vasta lauseen lopussa. Esimerkiksi: 她是谁? Tā shì shéi Hän olla kuka = Kuka hän on? 她是我的朋友。Tā shì wǒde péngyǒu Hän olla minä+GEN ystävä = Hän on ystäväni. Sanasto Koska mandariinikiinan tavujen määrä on varsin pieni, sanastolle ovat tyypillisiä lukuisat homofonit eli sanat, joiden äänneasu ja tooni (ja siten kirjoitusasu pinyinin tasolla) ovat identtiset, mutta merkitys ja merkeillä kirjoitettuna kirjoitusasu erilainen. Esimerkiksi etelää merkitsevä 南, miestä merkitsevä 男 ja vaikeaa merkitsevä 难 ääntyvät kaikki nán. Käytännössä konteksti kertoo yleensä merkityksen. Lisäksi nykykiinassa on vahva taipumus pyrkiä tekemään sanoista kaksitavuisia, jolloin merkitys on vielä yksikäsitteisempi. Kiinassa on selkeästi erillinen rekisteri tavanomaiselle "puhekielelle" ja virallisissa yhteyksissä käytettävälle "kirjakielelle". Esimerkiksi sana "potilas" on puhekielessä ja puhekielisessä tekstissä 病人 bìngrén, mutta virallisissa teksteissä ja virallismuotoisessa puheessa 患者 huànzhě. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Siniittiset kielet Seulonnan keskeiset artikkelit

772

https://fi.wikipedia.org/wiki/Miguel%20de%20Cervantes

Miguel de Cervantes

Miguel de Cervantes Saavedra (29. syyskuuta 1547 Alcalá de Henares - 23. huhtikuuta 1616 Madrid) oli espanjalainen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on Don Quijote (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, 1605/1615). Don Quijote on realistiseen tyyliin kirjoitettu parodia suurta yleisönsuosiota nauttineista romanttisista ritaritarinoista. Cervantesin huumori, ironinen ote ja romaanin runsas metafiktiivinen sisältö ovat keränneet runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä kautta aikojen. Don Quijote on Cervantesin muun tuotannon ohella vaikuttanut merkittävästi koko länsimaisen kirjallisuuden ja fiktioperinteen kehitykseen. Cervantesin teoksista on Don Quijoten lisäksi suomennettu myös suosittu novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia (Novelas ejemplares, 1613) ja kirjailijan proosanäytelmät sisältävä kokoelma Välinäytöksiä (valikoima teoksesta Ocho comedias y ocho entremeses nuevas, nunca representados, 1615). Varhaiset vuodet Miguel de Cervantes syntyi todennäköisesti Alcalá de Henaresissa nykyisen Madridin lähistöllä mikkelinpäivänä 29. syyskuuta 1547. Miguelin kastetodistus on päivätty 9. lokakuuta Alcalássa. Hänen isänsä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Cervantesin äidistä, Leonora de Cortinasista, ei ole säilynyt juurikaan muita tietoja kuin syntymäpaikka, Arganda del Reyn kylä (nykyisen Madridin alueella). Cervantesin sukujuurista on virinnyt keskustelua sen jälkeen, kun kulttuurihistorioitsija ja kirjallisuudentutkija Américo Castro esitti 1920-luvulla, että Cervantes saattaisi olla juutalaiskäännynnäistä syntyperää. Kysymys Cervantesin mahdollisista "uuskristityistä" esivanhemmista on yhä ratkaisematta. Cervantesin perheeseen syntyi Miguelin lisäksi kuusi lasta, nuorena kuollut Andrés (1542-1543), Andrea (1544-1609), Luisa (1546, kuollut 1620-luvulla, karmeliittanunna ja myöhemmin luostarin abbedissa), Rodrigo (1550-1600, antautui veljensä tavoin sotilasuralle), Magdalena (1553-1611) ja Juan (n. 1555, kuolinvuosi tuntematon). Noin vuonna 1551 Rodrigo muutti perheineen Valladolidiin, jossa hänet sittemmin vangittiin maksamattomien velkojen vuoksi ja perheen omaisuus takavarikoitiin. Vuonna 1556 Rodrigo matkusti Cordóbaan hakemaan isänsä jättämää perintöä. Ei tiedetä, seurasiko kukaan perheenjäsenistä mukana. Miguelin koulunkäynnistä ei ole kovinkaan tarkkoja tietoja, mutta uskotaan, että hän opiskeli aikanaan jesuiittakoulussa Valladolidissa, Cordóbassa tai mahdollisesti Sevillassa. Sen sijaan väitteitä Cervantesin myöhemmistä yliopisto-opiskeluista Salamancassa ei enää pidetä paikkansapitävinä. Vuonna 1566 Miguel asettui Madridiin, jossa hän opiskeli tunnetun humanistin Juan López de Hoyosin johdolla. Vuonna 1567 Cervantes julkaisi ensimmäisen tunnetun runonsa Serenissima reina prinsessa Catalinan syntymän kunniaksi. Vuonna 1569 Hóyos julkaisi Filip II:n kolmannen vaimon kuoleman muistoksi kirjan, jossa on neljä Miguelin kirjoittamaa runoa. Samoihin aikoihin Cervantes kiinnostui myös teatterista, kuten hän itse kertoo Välinäytösten esipuheessa. Matka Italiaan, Lepanton taistelu Vuonna 1569 Cervantes keskeytti yllättäen opintonsa ja matkusti Italiaan, jossa hän asettui pappismies Giulio Aqcuavivan palvelukseen tämän kamariherrana. Samalta vuodelta on säilynyt Miguel de Cervantesia koskeva pidätysmääräys, jossa epäiltyä syytetään erään Antonio de Siguran haavoittamisesta kaksintaistelussa. Kaksintaistelut olivat tuolloin kiellettyjä, joskaan lakia ei juurikaan noudatettu. Tämä selittäisi Miguelin äkkiarvaamattoman lähdön, vaikkakin on mahdotonta todistaa, että pidätysmääräyksessä tarkoitetaan juuri häntä. Nuorten espanjalaisten Italian-matkailu oli tuolloin hyvin yleistä. Cervantesin monissa teoksissaan (esimerkiksi novellissa Lisensiaatti Lasinen tai Persiles y Sigismundan loppujaksoissa) ilmaisema ihastus antiikin Rooman ja italialaisen renessanssin perintöön lieneekin peräisin viimeistään tältä ajalta. Aqcuavivan palveluksessa Cervantes kiersi vuoden ajan Italiaa, mutta erosi kardinaaliksi nimitetyn isäntänsä palveluksesta jo 1570 ja värväytyi Napolissa merisotilaaksi Espanjan laivastoon, jossa hän palveli seuraavat viisi vuotta. Aktiivipalvelukseen Cervantes astui seuraavana vuonna, ja 7. lokakuuta hän osallistui Lepanton meritaisteluun kaleeri Marquesalla. Taistelun alkaessa Miguel oli korkeassa kuumeessa, mutta hän uhmasi käskyjä ja liittyi heikosta kunnostaan huolimatta taisteluun laivan kannella. Hän sai kolme ampumahaavaa, joiden seurauksena hänen vasen kätensä halvaantui pysyvästi. Cervantes oli koko loppuikänsä ylpeä osallistumisestaan taisteluun, jonka hän näki käänteentekevänä koko Euroopan historiassa. Lepanton taistelun jälkeen Cervantes joutui Napolissa sairaalahoitoon puoleksi vuodeksi ja palasi sen jälkeen laivaston riveihin. Seuraavina vuosina hän osallistui lukuisille meritaisteluretkille ja asui väliaikoina Napolissa. Syyskuussa 1575 siviiliin palannut Miguel lähti paluumatkalle Espanjaan yhdessä veljensä Rodrigon kanssa Barcelonaan purjehtivalla kaleeri Solilla. Vankina Algeriassa Miguelin ja Rodrigon paluumatka päättyi kuitenkin lyhyeen, kun pohjoisafrikkalaiset muslimimerirosvot hyökkäsivät alukseen ja ottivat miehistön jäsenet panttivangeiksi. Cervantesilla oli mukanaan suosituskirjeitä korkeilta tahoilta. Niiden ansiosta merirosvot päättelivät hänen olevan tärkeä henkilö, ja niin Cervantesin lunnaiksi asetettiin erittäin korkeat 500 kultaescudoa. Cervantesit eivät pystyneet maksamaan Miguelista ja Rodrigosta vaadittuja lunnaita. Cervantes vietti seuraavat viisi vuotta orjana Algerissa. Hän järjesti kaikkiaan neljä joukkopaon yritystä, mutta jokainen niistä epäonnistui; Cervantes otti joka kerralla syyn omille niskoilleen pelastaakseen vankitoverinsa ankarilta rangaistuksilta. Vankeustuomioista ja kidutuksesta huolimatta Cervantes jatkoi vapautumisyrityksiään koko vankeusaikansa. Vuonna 1577 Leonora de Cortinas yritti ostaa poikansa vapaiksi kokoon saamillaan rahoilla, mutta ryöstäjät eivät suostuneet vapauttamaan molempia veljeksiä vajaasta summasta. Miguel päätti asiasta nuoremman veljensä hyväksi, ja Rodrigo pääsi palaamaan Espanjaan kahden vuoden vankeuden jälkeen. Toukokuussa 1580 trinitaarimunkki Juan Gil onnistui lopulta lunastamaan Cervantesin vapaaksi veljeskuntansa keräämällä 300 escudolla, joihin Algerin kristittyjen kauppiaiden parissa suoritetun nopean keräyksen ansiosta saatiin lisätyksi puuttuvat kaksi sataa. Pelastus tapahtui viime hetkellä, sillä viimeisimmästä pakoyrityksestään tuomittu Cervantes aiottiin siirtää Osmanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin orjuuteen. La Galatea ja varhaiset näytelmät Lokakuussa 1580 Cervantes palasi lopulta Espanjaan. Seuraavana vuonna hän osallistui kuninkaan nimittämänä asiamiehenä vasta Espanjaan liitetystä Portugalista Oraniin suuntautuvaan salaiseen tehtävään. Tehtävän päätyttyä hän anoi 1582 virkaa "Uuden Intian" siirtomaista. Anomus hylättiin ja Cervantes siirtyi takaisin Madridiin. Madridissa Cervantesilla oli suhde naimisissa olleen näyttelijätär Ana Franca de Rojasin kanssa. Suhteesta syntyi Cervantesin ainoa tytär Isabel de Saavedra vuonna 1584. Cervantes tunnusti tyttären omakseen ja Ana Francan kuoltua 1599 Isabel muutti isänsä luo asumaan. Joulukuussa 1584 Cervantes meni yllättäen naimisiin Esquiviasissa asuvan Catalina de Salazar y Palaciosin kanssa. Morsian oli vasta 19-vuotias, ja hänen myötäjäisensä eivät olleet mainittavat. Avioliitosta ei syntynyt lapsia, eikä sen uskota olleen kovinkaan onnellinen. Pari muutti erilleen vain parin vuoden avioliiton jälkeen, eikä Cervantes koskaan viittaa vaimoonsa omaelämäkerrallisissa teksteissään. Yhteiseen talouteen Cervantes asettui vaimonsa kanssa uudelleen vasta 1600-luvun alkuvuosina. Cervantesin ensimmäinen merkittävä teos La Galatea ilmestyi Madridissa vuonna 1585. Saavuttamattoman naispäähenkilönsä mukaan nimetty Galatea oli tyyliltään muodikas paimenromaani. Estetiikaltaan sievistelevä, idealisoituja "paimenhahmoja" paratiisimaiseen ympäristöön sijoitteleva ja rakkauden ongelmia pohdiskeleva pastoraali-idylli ei jälkeenpäin tarkasteltuna ollut Cervantesin ominta alaa, vaikka hän yrittääkin tuoda tyylilajiin jonkin verran realismia ja huumoria. Galatean tarina jää kesken ensimmäisen osan kuudennen kirjan lopussa. Viimeisinä vuosinaan Cervantes lupaili teostensa esipuheissa Galateaan mielistyneelle mesenaatilleen Lemosin kreiville jatko-osaa kerta toisensa jälkeen, mutta luultavasti hän ei itse suhtautunut ajatukseen enää kovinkaan vakavasti. 1580-luvun alkuvuosina Cervantes kirjoitti lukuisia näytelmiä ja nautti hetkellisesti suosiota näytelmäkirjailijana. Riittäväksi tulonlähteeksi näytelmistä ei kuitenkaan ollut, ja monien muiden varhaisempien näytelmäkirjailijoiden tavoin Cervantes jäi pian Lope de Vegan uudenlaisen teatteriestetiikan varjoon. Ajanjakson näytelmistä meidän päiviimme on säilynyt käsikirjoituksina ainoastaan kaksi kappaletta. Omana aikanaan menestyksekäs ja jälkipolvienkin arvostama nelinäytöksinen historiallinen tragedia La Numancia kertoo roomalaisten sotilaiden piirittämäksi joutuneen kelttiläisen Numantian kaupungin asukkaista. Näytelmä sisältää runsaasti myyttisiä aineksia. Los tratos de Argel (Algerin tapainkuvaus) on Cervantesin omiin kokemuksiin pohjautuva kuvaelma kristittyjen vankien elämästä ja kohtaloista Algerissa. Andalusia, Don Quijoten syntyvaiheet Cervantesin ja Catalina de Salazarin muutettua erilleen Miguel matkusti Andalusiaan, missä hän suurimmaksi osaksi vietti seuraavat 20 vuotta alituista liikkeellä oloa edellyttävissä valtion pikkuviroissa, ensin Voittamattoman armadan varainhankkijana ja sittemmin veronkerääjänä. Väliaikoina Cervantes majaili pääasiassa Sevillassa, joka oli tuolloin Espanjan suurin ja vilkkain kaupunki siellä sijaitsevan siirtomaa-asioiden hallinnon ja linjalaivojen päätesataman ansiosta. Cervantes ajautui vararikkoon, tuomittiin kirkonkiroukseen ja vangittiin tiettävästi ainakin kahteen otteeseen (1597 ja 1602) epäselvien tilien ja murron vuoksi. Istuessaan tuomiotaan Argamasilla de Alban vankilassa La Manchassa Cervantes sai ajatuksen Don Quijoten kirjoittamisesta. Alkuperäinen idea teokseen on lähtöisin pienestä kansankirjasesta nimeltään Entremes de los Romances, jossa romanssien lukeminen sekoittaa maalaismiehen pään. Kansallisen ja kansainvälisen menestyksen Don Quijotesta tekivät kuitenkin Cervantesin taiteelliset ratkaisut, kuten moniulotteinen huumori, toden ja fantasian välinen ristiriita, jokapäiväisten tapahtumien ja ihmisten kuvaus sekä arkikielen ja erilaisten slangien tuominen kaunokirjallisuuteen. Viimeiset vuodet Don Quijoten ensimmäinen osa ilmestyi 1605, ja seuraavana vuonna Cervantes palasi Madridiin, jossa hän vietti lopun elämänsä asuen samassa taloudessa vaimonsa, tyttärensä ja kahden naimattoman sisarensa kanssa. Cervantesin taloudellinen asema ei sanottavasti parantunut hänen viimeisinä vuosinaan huolimatta hänen myöhempien teostensa laajasta suosiosta. Cervantes oli nimittäin pakotettu myymään teostensa kustannusoikeudet kertasummista kirjanpainajille. Vuonna 1609 Cervantes liittyi ajan tavan mukaan maallikkoveljenä Olivarin Pyhän Sakramentin Orjien (la Congregación de los Esclavos del Santísimo Sacramento del Olivar) veljeskuntaan. Don Quijote saavutti suuren suosion myös Espanjan ulkopuolella, kun teos alkoi pian ilmestymisensä jälkeen levitä ympäri Eurooppaa lukuisina käännöksinä. Varhaisin tunnettu suomennos on Pekka Ikosen lyhennelmä Don Quixote de la Mancha eli ritari surullisen muodon ritaristosta vuodelta 1877. Cervantesia suuresti ihaillut Aleksis Kivi tutustui aikanaan teokseen ruotsinkielisenä käännöksenä. J. A. Hollon klassinen täydellinen suomennos ilmestyi vuosina 1927-1928. Jyrki Lappi-Seppälän uusi suomennos ilmestyi 2013. Opettavaisia kertomuksia Vuonna 1613 Cervantes julkaisi kaksitoista novellia sisältävän käänteentekevän, lähes kaikkia aikansa tyylilajeja hyödyntäneen kokoelman Novelas ejemplares (suom. Opettavaisia kertomuksia), jolla on ollut suuri vaikutus niin myöhempään romaanikirjallisuuteen kuin novellitaiteeseenkin. Teosta pidetään yleisesti Cervantesin merkittävimpänä Don Quijoten jälkeen, ja on sanottu että yksin sillä Cervantes olisi saanut nimensä kirjallisuuden historiaan. Opettavaisia kertomuksia on Don Quijoten ja Ocho comedias y ocho entremeses -kokoelman lyhyiden farssien ohella säilyttänyt suosionsa aina tähän päivään saakka. Opettavaisten kertomusten käännöksiä vieraisiin kieliin alettiin julkaista pian teoksen ilmestyttyä. Uusia käännöksiä ilmestyy yhä tasaisesti eri puolilla maailmaa. Walter Streng-Renkosen neljän novellin suomennosvalikoima Novelleja ilmestyi 1936. Arto Rintalan täydellinen suomennos, samalla ensimmäinen yksittäisen henkilön suorittama koko teoksen käännös, ilmestyi vuonna 2007. Viaje del Parnaso Vuonna 1614 ilmestyi Cervantesin kunnianhimoisin yritys lyriikan alueella, oman aikansa kirjallisuutta hyväntahtoisesti arvosteleva allegorinen runoelma Viaje del Parnaso (Matka Parnassolla), joka sisältää runsaasti omaelämäkerrallista ainesta. Muutamien tunnetumpien sonettien, kuten satiirisen Al Túmulo del Rey Felipe en Sevilla ("Kuningas Filipin haudalle Sevillassa") tai kirjailijan itsensä arvostaman Celos'in ("Mustasukkaisuus") ohella Viaje del Parnaso on Cervantesin runomuotoisista teksteistä merkittävin, joskaan Cervantesin runouden ei yleisesti katsota nousevan samalle tasolle hänen proosansa kanssa. Don Quijote II, Ocho comedias y ocho entremeses nuevas Alonso Fernández de Avellenada-pseudonyymin taakse piiloutuneen tuntemattoman tekijän kirjoittama Don Quijoten jatko-osa sai Cervantesin kiiruhtamaan oman teoksensa kirjoittamista, ja kauan odotettu toinen osa ilmestyi viimein vuonna 1615. Samana vuonna ilmestyi Cervantesin uusien näytelmien kokoelma Ocho comedias y ocho entremeses nuevas, joka sisälsi kahdeksan pitkää, runomuotoista näytelmää (comedias) ja kahdeksan proosamuotoon kirjoitettua lyhyttä farssia, pitkien näytelmien tauoilla esitettävää välinäytöstä (entremeses). Yhtäkään näytelmää ei ollut esitetty ennen kirjan julkaisua, mutta varsinkin tarkkanäköiseen havainnointiin ja verbaaliseen ilotulitukseen pohjautuvista välinäytöksistä tuli myöhemmin hyvin suosittuja ja niitä esitetään edelleenkin. Arto Rintalan kääntämä suomennosvalikoima Välinäytöksiä (2011) sisältää kaikki kahdeksan kokoelman välinäytöstä ja Espanjan varhaista teatterihistoriaa tarkastelevan Cervantesin esipuheen. Cervantesin pidemmät näytelmät ovat jääneet myöhemminkin suhteellisen vähälle huomiolle. Maininnan arvoinen on kuitenkin esimerkiksi pitkä komedia Pedro de Urdemalas (Pahanilkinen Pedro), jonka päähenkilö, veijarimainen mustalaispoika, huijaa hyväuskoisia ihmisiä monissa eri rooleissa, ja päättää kappaleen lopussa ryhtyä näyttelijäksi. Los trabajos de Persiles y Sigismunda Cervantes itse piti pääteoksenaan myöhäisantiikin filosofisen seikkailu- ja rakkausromaanin perinteestä, sekä Olaus Magnuksen ja Saxo Grammaticuksen pohjoisen Euroopan kuvauksista ammentavaa viimeistä romaaniaan Los trabajos de Persiles y Sigismunda - historia setentrional (Persilesin ja Sigismundan harharetket. Tarina pohjoisen mailta.). 1600- ja 1700-luvuilla Cervantesin viimeiseksi jäänyt romaani olikin hyvin suosittu ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä tuolloin muodissa olleen "herooisen romaanin" esikuvista. Fantasiaa ja realismia yhdistelevä Persiles y Sigismunda kertoo kahden pohjoisen valtakunnan kruununperillisten matkasta Euroopan halki Roomaan, jossa heidän on määrä astua avioliitoon paavin vihkiminä. Pääjuoneen yhdistyy suuri määrä lyhyitä sivukertomuksia ihmisistä ja tapauksista, joita rakastavaiset kohtaavat matkan varrella. Myöhempinä vuosisatoina teos on jäänyt vähemmälle huomiolle, eikä sitä ole tutkittu kovinkaan syvällisesti. Cervantes kirjoitti Persiles y Sigismundan kuuluisan esipuheen kuolinvuoteellaan, ja Catalina de Salazar julkaisi teoksen postuumisti vuonna 1617. Cervantes antoi viimeisinä päivinään munkkilupauksen, ja hänet haudattiin fransiskaaniveljen viitassa Madridissa myöhemmin 1600-luvulla perusteellisesti remontoituun trinitaariluostariin, jossa vainajien ruumiit ovat remonttien aikaisten siirtojen vuoksi sekoittuneet ja tunnistamattomia. Cervantesin luiden löytämiseksi perustettiin vuonna 2011 hanke, jonka takana olivat Espanjan kuninkaallinen kieliakatemia, Kuninkaallinen historia-akatemia ja Madridin arkkipiispa. Hankkeeseen oli varattu euron suuruinen summa, ja sen piti valmistua vuonna 2016, jolloin Cervantesin kuolemasta tuli kuluneeksi 400 vuotta. Cervantesin ruumis tunnistettiin keväällä 2015 ja haudattiin virallisin menoin kesäkuussa samaan kirkkoon, johon ruumis oli aiemminkin haudattu. Cervantesin ja Shakespearen kuolinajat sattuivat samalle päivämäärälle. Tuolloin Espanjassa oli jo käytössä gregoriaaninen kalenteri, mutta Englannissa seurattiin vielä juliaanista kalenteria. Gregoriaanisen kalenterin mukaan Shakespeare kuoli 3. toukokuuta. Yhteensattuman kunniaksi Unesco julisti 23. huhtikuuta kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi (World Book and Copyright Day; katso myös Kirjan ja ruusun päivä). Cervantesin mukaan nimetty Alicanten yliopiston ylläpitämä Biblioteca Virtual Miguel de Cervantes on maailman laajin espanjankielistä kirjallisuutta ja historiallisia teoksia sisältävä tietokanta. Teokset La Galatea (1585, paimenromaani) Don Quijote I (1605, romaani) Opettavaisia kertomuksia (1613, novellikokoelma) El viaje del Parnaso (1614, runoelma) Don Quijote II (1615, romaani) Ocho comedias y ocho entremeses - osittainen suom. Välinäytöksiä (1615, näytelmäkokoelma) Los trabajos de Persiles y Sigismunda (1617, romaani, ilmestyi Cervantesin kuoleman jälkeen) Lähteet Kirjallisuus Verkko Cervantes authorscalendar.info-sivustolla Cervantes-kronologia Cervantesin kootut teokset cervantesvirtual-sivustolla Cervantesin teoksia Gutenberg-projektissa Cervantes Society of America Tutkimusta Cervantesista Biblioteca Virtual Miguel de Cervantes-sivustolla World Book and Copyright Day — April 23, 2006 Viitteet Aiheesta muualla Vapaasti ladattavia Miguel de Cervantes Saavedran e-kirjoja Projekti Lönnrotilta sekä Project Gutenbergiltä Eero Kivikari : Cervantes. Espanjalaisen runoilijan kohtalo, Helsingin Sanomat, 27.11.1927, nro 322, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Espanjalaiset kirjailijat Espanjalaiset näytelmäkirjailijat Vuonna 1547 syntyneet Vuonna 1616 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

773

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maamme

Maamme

Maamme () on Suomen kansallislaulu. Se on alkujaan Johan Ludvig Runebergin ruotsiksi kirjoittama runo, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Runeberg kirjoitti sanat eräänlaisena vastavallankumouksellisena runona kevätkesällä 1846 tunnelmissa, jotka enteilivät vuosien 1847-1848 "Euroopan hullua vuotta". Hän tarkoitti runonsa sävellettäväksi ja julkaisi sen itse säveltämänään vuonna 1847. Paciuksen säveltämänä Vårt land -runo sai ensiesityksensä ylioppilaiden Floranpäivän juhlissa vuonna 1848. Runeberg edesauttoi Paciuksen sävellyksen asemaa sisällyttäessään sen kirjoittamansa Vänrikki Stoolin tarinoiden, jonka esirunona Vårt land oli, liiteeksi samana vuonna. Yksiselitteistä tukea Runeberg ei Paciuksen sävellykselle antanut, sillä seuraavassa painoksessa oli liitteenä kolme muutakin sävellystä. Kansallislaulun asemaan laulu nousi, kun se sai suomenkieliset sanat nimellä Maamme. Laisäädännössä laulun asemaa Suomen kansallislauluna ei ole vahvistettu. Suomenkieliset sanat perustuvat Julius Krohnin johtaman runoilijaryhmän käännökseen vuodelta 1867. Nykyisen muotonsa Runebergin runon suomennos sai Paavo Cajanderin korjausten jälkeen, mutta kansallislauluna lauletut ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat peräisin Krohnin ryhmän alkuperäisestä käännöksestä. Maamme-laulu levisi ympäri Suomea erityisesti kuorojen ja kansakoulun avulla. Kansakoulujen laulunopetuksessa näkyi selvästi kansallinen herääminen, ja Maamme oli laulunopetuksen suosituin laulu vuosien 1869-1881 aikana. Historia Tausta Kansallisuuskysymys nousi Suomessa aktiiviseksi puheenaiheeksi 1844. Sen taustalla oli koko Eurooppaa koskenut poliittis-kansallinen, oppositiomielinen liikehdintä, joka purkautui Euroopan hulluna vuotena 1848-1849. Sitä edeltänyt paine oli kuitenkin havaittavissa jo vuosia aiemmin. Euroopan poliittisia näkemyksiä levitti Suomessa J. V. Snellmanin Saima-lehti, joka ilmestyi tammikuusta 1844 joulukuuhun 1846. Sen keskeisin lukijakunta tuli Helsingin yliopistopiireistä. Keväällä 1844 Aleksanterin yliopistossa (Helsingin yliopisto) päätettiin järjestää osakuntien yhteinen kevätjuhla, joka rehtorin painostuksesta kuitenkin peruutettiin. Kuraattori Zachris Topelius ei olisi tahtonut peruuttaa sitä, mutta hän sai kuitenkin revanssina tehdä kevään promootiorunon, jossa hänen itsensä mukaan "kuultiin ensimmäisen kerran fennomanian karjuntaa". Samana vuonna ilmestyi Emil von Qvantenin kirjoittama runo Suomen laulu, jonka Fredrik Pacius sävelsi. Johan Ludvig Runeberg ihastui tähän honkien huokailusta ja Väinön runokanteleesta kertovaan romanttiseen lauluun. Topeliukselle se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja Porthanin päiväksi hän teki Marseljeesista ruotsin kielisen käännöksen, joka noudatti alkuperäistä taisteluhenkeä ja herätti huolestusta viranomaisissa. Runebergin runo Helsingissä perustettiin keväällä 1846 Akateeminen Lukuyhdistys, joka oli eräänlainen Ylioppilaskunnan esiaste. Ylioppilaiden yhdistys- ja lauluharrastus huolestutti viranomaisia, ja sen johdosta Runeberg kirjoitti kevätkesällä 1846 runon Vårt land, jonka hän tarkoitti sävellettäväksi. Hän antoi sen syyskuussa dosentti Robert Tengströmille. Toukokuussa järjestetyn ylioppilasjuhlan on arveltu innostaneen Runebergia runon kirjoittamiseen. Runossa on historioitsija Matti Klingen mukaan vastavallankumouksellinen näkökulma, joka tähtäsi Marseljeesin ja muiden vallankumouslaulujen torjuntaan. Runon ensimmäinen säveltäjä oli Helsingin Vanhan kirkon urkuri Fredrik August Ehrström. Ehrströmin säveltämänä runo esitettiin ensimmäisen kerran 9. marraskuuta 1846 Catharina Wahllundin ravintolassa Helsingin Kaisaniemessä Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa, jossa säveltäjä tiettävästi oli läsnä. Runeberg itse sävelsi runonsa syksyllä 1846, ja hänen sävellyksensä esitettiin 3. joulukuuta 1846 Porvoon kaupungin 500-vuotisjuhlan yhteydessä. Runeberg julkaisi runon ja sävellyksensä Borgåbladet-lehdessä. Fredrik August Ehrströmin sävellys ei saanut erityistä huomiota, kuten ei myöskään August Engelbergin. Runebergin sävellys on tosin myöhemmin sovitettu ainakin sekakuorolle, mieskuorolle ja torviyhtyeelle. Paciuksen sävellys Ylioppilaat saivat jälleen pitää perinteisen Flooran päivän (13. toukokuuta) kevätjuhlan 1848, kun yliopiston sijaiskansleri J. M. Nordenstam kumosi peräti 12 vuotta voimassa olleen kiellon. Kevätjuhlasta piti tulla kansallisen, mutta vastavallankumouksellisen mielipiteen ilmaisu. Sen oli tarkoitus vakuuttaa lojaalisuutta Venäjän keisarille, jotta Suomi säästyisi Venäjän jyrkiltä toimenpiteiltä. Kun historian dosentti Fredrik Cygnaeus alkoi järjestää juhlia, hän otti lähtökohdakseen Runebergin Vårt land -runon, joka oli kirjoitettu samaan vastavallankumoukselliseen henkeen. Cygnaeus tilasi lauluun sävelmän yliopiston laulunopettajalta Fredrik Paciukselta. Paciuksen toiminnasta on annettu usein turhan ihannoitu kuva, sillä hänellä ei ollut ilmeisesti pyrkimystäkään säveltää kansallislaulua. Topeliuksen mukaan Pacius sävelsi "keveällä otteella" ja tarkoitti laulun vain juhlistamaan ylioppilaiden kevätretkeä. Pacius ei työskennellyt sävellyksen parissa kovinkaan järjestelmällisesti. Hänellä oli vain kaksi päivää aikaa tehdä sävellys ja harjoittaa kuoro sekä toiset kaksi päivää sovittaa se torvisoittokunnalle, ja lisäksi tarvittavat esitysmateriaalit piti vielä kopioida käsin. Paciuksen sävelmän esittäisi hänen itsensä perustama Akademiska Sångföreningen ja soittaisi Kaartin soittokunta. Ensiesitys Paciuksen säveltämä Vårt land esitettiin ensimmäisen kerran Floran päivän juhlissa 13. toukokuuta. Juhlapaikkana oli silloisen Helsingin ulkopuolella, nykyisessä Toukolan kaupunginosassa sijainnut Kumtähden kenttä. Osakuntien yhteinen juhlakulkue lähti liikkeelle yliopistolta iltapäivällä. Kulkue pysähtyi Pitkälläsillalla, missä soittokunta oli jo odottamassa, ja laulu esitettiin silloin ensimmäisen kerran. Pacius antoi kaartin soittaa laulua koko matkan Kumtähden kentälle asti. Näin varmistettiin, että kaikki oppivat sen, eikä annettu mahdollisuutta spontaaneille vallankumouksellisille lauluille. Kumtähden kentällä illansuussa Fredrik Cygnaeus piti kuuluisan "Suomen nimi" -puheensa ja Akademiska Sångföreningen esitti Vårt land -laulun soittokunnan säestyksellä. Se sai aikaan juhlijoissa innostusta, ja se vaadittiin esittämään uudestaan useita kertoja. Paciusta kuljetettiin riemusaatossa ja heitettiin ilmaan eläköön-huutojen säestämänä. Juhlan riehakkuuteen vaikutti runsas alkoholin nauttiminen. Historioitsija Matti Klingen mukaan alkoholilla oli vaikutuksensa myös siihen, että kriittisimmät ja vallankumouksellisimmat ajatukset eivät päässeet juhlassa esiin. Kumtähden kentälle pystytettiin vuonna 1948, Maamme-laulun ensiesityksen 100-vuotisjuhlan kunniaksi arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelema Maamme-laulun muistomerkki, jonka rahoittivat Pro Helsingfors -säätiö ja ylioppilaskunta. Muistomerkkiin on kiinnitetty Viktor Janssonin veistämät muistomedaljongit, jotka esittävät Runebergia, Paciusta, Cygnaeusta ja Topeliusta, joka kirjoitti juhlasta muistorunon. Leviäminen Runeberg tunnusti Paciuksen sävellyksen vielä vuoden 1848 aikana ilmestyneessä Vänrikki Stoolin tarinoiden ensilaitoksessa. Runeberg oli valinnut alkurunoksi "Vårt land" -runon, ja Paciuksen sävellys oli teoksen nuottiliitteenä. Paciuksen varsinainen nuottipainos lauluäänelle ja pianolle sekä mieskuorolle a cappella ilmestyi myös vuonna 1848. Vaikka Runeberg oli sisällyttänyt Paciuksen sävellyksen Vänrikki Stoolin tarinoiden ensipainokseen, ei se saanut runoilijalta ehdotonta asemaa, sillä toiseen painokseen sisällytettiin kolme muutakin sävellystä. Frederik Eimele sävelsi Vårt land -runon 1849 sekä lauluäänelle ja pianolle että mieskuorolle, ja Axel Gabriel Ingelius teki oman versionsa 1852. Saksaksi Maamme-laulu, Finnisches Vaterlandslied, julkaistiin Paciuksen nuotein ensi kerran Leipzigissa syyskuussa 1849 sekä uusina käännöksinä kahdessa vuonna 1852 julkaistussa Vänrikki Stoolin tarinoiden saksannoksessa nimellä Unser Land. Kansallislaulun asemaan Maamme-laulu saattoi nousta vasta, kun siihen saatiin suomenkieliset sanat. "Vårt land" -runosta on tehty useita suomennoksia. Nykyään vakiintuneen käännöksen teki Paavo Cajander vuonna 1889, mutta sen pohjana on Julius Krohnin johtaman työryhmän varhaisempi suomennos. Ylioppilaskunta omaksui laulun ensimmäisenä. Se levisi Helsingin musiikkipiirien ulkopuolelle, kun Akademiska Sångföreningenin "ylioppilaskaksitoistikot" eli kolminkertaiset laulukvartetit kiersivät Suomea 1850- ja 1860-luvulla ja keräsivät konserttien avulla varoja Ylioppilastalon rakentamiseen. Ylioppilastalo vihittiin 26. marraskuuta 1870, ja Maamme-laulu esitettiin Paciuksen johtamana sekä vihkiäisten aluksi että lopuksi. Vihkiäisten jälkeen Ylioppilastalolta marssittiin vielä yliopistolle ja laulettiin Maamme-laulua. Maamme-laulun esittäminen levisi ensin virallisiin juhlatilaisuuksiin. Esimerkiksi Saimaan kanavan vihkiäisissä 1856 Richard Faltinin johtama viipurilaisen Behmin koulun oppilaskuoro lauloi sekä Maamme-laulun että Keisarihymnin. Maamme-laulua esitettiin usein Keisarihymnin parina, mikä kuvastaa sen nousua kansalliseksi symboliksi. Sitä laulettiin usein myös keisarin vierailujen aikana, ja Aleksanteri II kuuli sen Helsingissä 1856 ja Aleksanteri III 1885. Maaseudulla Maamme-laulu alkoi yleistyä vasta 1870-luvun lopulla seura- ja kokoustoiminnassa. Sitä teki tunnetuksi myös vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura, joka perusti lauluseuroja ympäri maan. Lauluseurojen toiminta huipentui usein juhannuksena pidettyihin kansanjuhliin, joissa kansalliset symbolit tulivat kansalle tutuiksi. Kansakoulu oli todennäköisesti merkittävin reitti laulun leviämiseen. Heinrich Wächter sisällytti sen kertosäkeellisenä vuonna 1864 julkaistuun ensimmäiseen suomenkieliseen koululaulukokoelmaan 50 Koulu-Laulua. Virret ja isänmaalliset laulut olivat kansakoulun laulunopetuksessa keskeisintä aineistoa, ja Maamme oli Reijo Pajamon tekemän tutkimuksen mukaan suosituin laulu vuosien 1869-1881 välisenä aikana. Maamme-laulu vakiintui koulujen ja seminaarien opetusohjelmaan kansallisen heräämisen ja kristillis-isänmaallisen hengen ansiosta. Sitä pidettiin tärkeänä erityisesti kansallislauluna, mutta sen menestykseen vaikuttivat myös muut tekijät: laulussa ihannoitiin Suomen luontoa, siinä nostettiin esille suomalaisten menneisyys ja maan omaleimaisuus ja vahvistettiin kansallista identiteettiä. Vakiintunut tapa laulaa Runebergin runosta vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö periytyy Taavi Hahlin mieskuorolaulujen kokoelman Ylioppilaslauluja ensimmäisestä vihkosta vuodelta 1871. Samat säkeistöt Hahl valitsi myös sekakuorojen kokoelmaansa Sävelistö, kaikuja laulustamme. Hahl myös viimeisteli Maamme-laulun ensimmäisen säkeistön nykymuotoon vaihtamalla Ylioppilaslauluissa sanan "pohjainen" sanaksi "pohjoinen". Kielikiistat Ylioppilaskunnan 1870-lukua leimasivat kielikiistat, jotka repivät myös ylioppilaslaulajien joukkoa. Suomenmieliset laulajat vaativat ohjelmistoon suomenkielisiä lauluja, mitä ruotsinmieliset taas vastustivat. Yhteenotto kärjistyi, kun kuoro kieltäytyi harjoittelemasta August Ahlqvistin sanoittamaa laulua "Nouse, riennä Suomen kieli". Akademenista lokakuussa 1882 eronneesta Ylioppilaskunnan Laulajista (YL) tuli fennomaaniliikkeen äänitorvi. Kuoro otti taistelulaulukseen Emil Genetzin veljensä Arvidin runoon säveltämän laulun "Herää Suomi!" Ruotsinkieliset pitivät laulun esittämistä provokaationa, koska runossa esiintyvä sorron teema vihjasi heidän mukaansa ruotsalaisuuteen. Ylioppilaskuorojen kielikiistat voimistuivat erityisesti Heikki Klemetin kaudella 1900-luvun alkupuoliskolla. Suomenkielisten päämääränä oli korvata saksalais-skandinaavinen ohjelmisto kokonaan suomalaisilla sävellyksillä. Klemetti suhtautui ruotsinkieliseen perinteeseen, kuten Paciuksen Maamme-lauluun, jyrkän kielteisesti. Riidat keskittyivät Runebergin päivän juhlinnan ympärille. Klemetin kanta oli, että kuoron tuli suunnata laulutervehdyksensä muille kansallisille merkkihenkilöille, jotka Runebergin juhlinta oli sivuuttanut, kuten Lönnrotille ja Kivelle. YL ilmoitti vuoden 1909 Runebergin päivän yhteydessä, ettei osallistuisi enää juhlallisuuksiin. Kuoro ei kuitenkaan ollut yksimielinen, sillä sortovuosien aikana Runebergin asema kansallisena suurmiehenä oli vahva myös perustuslaillisten keskuudessa. Ylioppilaskunta yritti liennyttää ylioppilaskuorojen välisiä suhteita, ja 1922 Akademen suostuikin esittämään laulutervehdyksen Kalevalan päivänä Lönnrotin patsaalla, mutta YL ei saanut tietoa asiasta. Akademenin laulajat poistuivat paikalta välittömästi, kun YL aloitti laulun "Nouse, riennä Suomen kieli". Kolme vuotta myöhemmin YL palasi kuitenkin juhlistamaan myös Runebergia. Itsenäisen Suomen kansallislauluksi Itsenäistymisen ja sisällissodan takia kansallislaulusta tuli keväällä 1918 myös osa luokkataistelua. Maamme-laulu oli palannut porvarillisiin itsenäisyysjuhliin, mutta sosialistien tilaisuuksissa soitettiin Marseljeesia ja Internationaalia. Ylioppilaat toivat esille myös Jääkärimarssin, joka onnistui ylittämään kielirajat. Akateemisissa itsenäisyysjuhlissa 1918 Akademiska Sångföreningen esitti sen ruotsiksi ja Ylioppilaskunnan Laulajat suomeksi. Valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti myös Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna. Niin ei kuitenkaan käynyt ilman keskustelua. Aitosuomalainen-lehdessä kirjoitettiin 1925 voimakkaasti Runebergia ja Vänrikki Stoolin tarinoita vastaan. Tietyt suomalaisintoilijat halusivat kunnioittaa Runebergin sijasta ennemmin Lönnrotia ja Kalevalaa. Jyrkimmille tahoille Maamme-laulu esiintyi "ruotsalaisen miehen sepittämänä ja saksalaisen säveltämänä". Turun yliopiston ylioppilaskunta ilmoitti maaliskuussa 1928 pyrkivänsä siihen, että yliopiston rehtori V. A. Koskenniemen runo "Isänmaan kasvot" saisi paikan kansallislauluna. Turun ylioppilaskunnan aloitetta seurasi laaja sanomalehtikirjoittelu. Joissain puheenvuoroissa korostettiin Maamme-laulun passiivisuutta. Kansallislaulun pitäisi kuvastaa aktiivista isänmaallisuutta, jota edustivat muun muassa valkoinen suojeluskuntahenki ja Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Helsingin ylioppilaskunta päätti, että toukokuun Floran päivän juhlassa laulettaisiin myös "Isänmaan kasvot". Ylioppilaiden pyrkimykset eivät kuitenkaan lopulta saaneet vastakaikua, sillä juhlapuheen pitänyt maisteri Martti Haavio puhui kauniisti 80 vuotta aiemmin pidetystä Floran päivän juhlasta eikä AKS antanut lausunnossaan tukea Koskenniemen runolle. Maamme-laulun asemaa ei pystynyt lopulta uhkaamaan edes Jean Sibeliuksen vuonna 1938 Finlandiasta kuorolle sovittama Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi kirjoitti sanat 1940. Lopullisesti Maamme saavutti kansallisen arvonsa talvisodan tunnelmissa. Sota-ajan yhteishenki vahvisti monia kansallissymboleita. Maamme-laulu esitettiin kaikissa isänmaallisissa tilaisuuksissa, ja se soitettiin radiossa joka ilta rintamauutisten jälkeen. Sisältö Runebergin runo Runebergin "Vårt land" -runossa on yksitoista säkeistöä, joista jokaisessa on kuusi jambisäettä ja niiden tavumäärä on 4, 3, 4, 4, 4 ja 3. Runo siis poikkeaa jambisäkeistöjen tavallisesta neljäsäkeisestä muodosta, jossa säkeiden tavumäärä on 4, 3, 4 ja 3. Tämä runomitta on ollut hankala suomentajille. Runon 66 säkeestä 57 alkaa ja loppuu yksitavuiseen sanaan, joita ruotsin kielessä on paljon mutta suomessa vähän, ja joissain säkeissä on pelkästään yksitavuisia sanoja. Runon yleisenä teemana on köyhän ja karun mutta luonnonkauniin synnyinmaan ylistys. Olennaista runossa on, että se ei suoranaisesti kerro, mistä maasta on kysymys. Runo alkaa sanoilla "Vårt land, vårt land, vårt fosterland", joka suoraan käännettynä olisi "Maamme, maamme, synnyinmaamme". Runeberg toistaa runossa kahta sanaa, joiden varassa se voidaan hahmottaa tietynlaiseksi kuvioksi: vår ("meidän") esiintyy 22 kertaa ja här ("tässä, täällä") 14 kertaa. Vår sijoittuu säkeistöihin 1, 2 ja 3 sekä 9, 10 ja 11, kun taas här esiintyy vain säkeistöissä 4, 6, 7 ja 7. Tämä kuvastaa koko runon rakennetta. Ensimmäiset kolme säkeistöä käsittelevät köyhän maan kaunista luontoa, kolme seuraavaa imperfektissä esi-isien kärsimyksiä hallan, nälän ja sotien vuoksi ja kolme viimeistä synnyinmaan merkitystä ja tulevaisuutta. Kahdeksannessa säkeistössä on laulun kultainen leikkaus, jossa palataan nykyhetkeen ja laulajien suhteeseen kotimaahansa. Historioitsija Matti Klinge on käsitellyt Runebergin runon sisältöä erityisesti lojaaliuden ja vastavallankumouksen teemojen kautta. Neljäs, viides ja kuudes säkeistö on säilyneiden käsikirjoitusten perusteella kirjoitettu muuta runoa myöhemmin. Ne ovat hyvin yleisluonteisia, ja ne voitaisiin liittää mihin tahansa kansaan. Niiden sanomassa keskeisintä on kärsivällisyys ja kohtaloonsa tyytyminen. Kuudes säkeistö voidaan tulkita jopa varoitukseksi vallankumouksesta, koska sen mukaan nopeilla muutoksilla ei välttämättä saataisi muutoksia aikaan, vaan "maamme" on köyhä ja pysyy sellaisena. Runo korostaa rauhallisuutta, nykytilanteeseen tyytymistä, hidasta kehitystä ja valoisaa optimismia. Siinä ei siis ole nopean muutoksen eli vallankumouksen sanomaa, toisin kuin monissa muissa samoihin aikoihin kirjoitetuissa runoissa. Runon yhdeksäs säkeistö on vaikeimmin tulkittavissa, ja kirjallisuudentutkijat ovat pitäneet sitä arvoituksellisena. Sen sisältöä on selitetty uskonnolliselta kannalta, ja kirjallisuudentutkija Johan Wrede on liittänyt sen Runebergin romanttiseen platonisoivaan idealismiin. Englantilainen Michael Branch on puolestaan huomauttanut, että säe "bland guldmoln i det blå" sisältää yksinkertaista värisymboliikkaa, sinisen ja kullan, Ruotsin värit. Runon kymmenennestä säkeistöstä on peräisin Suomesta usein käytetty nimitys "tuhansien järvien maa" ("du tusen sjöars land"). Suomenkieliset sanat Runebergin runosta on vuosina 1848-1948 tehty ainakin kaksi-kolmekymmentä suomennosta. Siitä käytettiin vuonna 1847 suomenkielistä nimeä "Meidän maa", ja ensimmäisen, lyhyen suomennoksen nimi oli "Suomenmaa". Käännös ilmestyi Suomettaressa vuonna 1848. Nimi "Maamme" on ollut käytössä toisesta suomennoksesta lähtien, jonka teki Konstantin Schröder vuonna 1849. Pian Schröderin suomennoksen jälkeen ilmestyi K. Kiljanderin käännös, joka vastasi tarkoin lähtötekstiä. Sitä käytettiin paljon seuraavien viidentoista vuoden aikana. Suomennokset muuttuivat yhdenmukaisemmiksi, lähemmäksi toisiaan ja alkuperäistä runoa 1860-luvulla, samalla kun Maamme-laulu alkoi vakiintua kansallislaulun asemaan. Vuonna 1867 ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinoiden suomennos, jonka johdantona Maamme oli. Suomennoksen teki viisihenkinen työryhmä, johon kuuluivat Julius Krohn, Aleksanteri Rahkonen, B. F. Godenhjelm, K. A. Slöör ja Anders Törneroos. Paavo Cajander paranteli Maamme-laulun tekstiä Vänrikki Stoolin tarinoiden myöhemmissä painoksissa, ainakin vuonna 1889. Cajander merkitään yleensä Suomen kansallislaulun vakiintuneen, "virallisen" suomenkielisen tekstin tekijäksi. Huomattava on kuitenkin, että lauletut ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat kokonaan peräisin Julius Krohnin johtaman työryhmän vuoden 1867 käännöksestä. Runon 66 säkeestä Cajanderin vuoden 1889 korjaus on säilynyt 24 säkeessä. Maamme-laulun suomenkielinen teksti ei ole sanatarkka käännös, vaan sitä on suomalaistettu fennomanian ihanteiden mukaisesti. Kun Runebergin runon ensimmäinen säe kuuluu Vårt land, vårt land, vårt fosterland, suomenkielisissä sanoissa maa nimetään: Oi maamme, Suomi, synnyinmaa. Runebergin runossa Suomea ei mainita kuin neljännen säkeistön sanoissa det Finska folket, mutta eri suomennoksissa sanat Suomi tai Suomenmaa ovat hyvin yleisiä. Sävellys Paciuksen sävellyksen alkuperästä on kiistelty, ja jo vuonna 1875 väitettiin, että sen esikuvana olisi ollut saksalainen kansansävelmä, niin sanottu Paavilaulu "Der Papst lebt herrlich in der Welt". Säveltäjä Heikki Klemetti kutsui Maamme-laulua Paavilaulun muunnelmaksi. Kapellimestari ja musiikintutkija Toivo Haapanen väitteli Klemetin kanssa asiasta 1944. Haapanen myönsi, että Maamme-laulussa saattoi olla vaikutteita Paavilaulusta, mutta hän myös sanoi, että sen kutsuminen Paavilaulun muunnelmaksi on liioittelua. Haapasen mukaan siinä on ennemminkin neutraaleja kansainvälisiä standardiaineita, jotka voidaan liittää useisiin kappaleisiin. Musiikintutkija Erkki Salmenhaaran mukaan sävellyksen luonne viittaa puolalaiseen masurkkaan. Siitä aiheutuu sen takia vääriä mielleyhteyksiä Puolaan ja toisaalta sen tanssillinen "keveys" on ristiriidassa kansallislaulun juhlavuuden kanssa. Pacius saattoi valita sävelmän tyylin siksi, että hän teki sen ylioppilaiden riehakkaisiin kevätjuhliin. Maamme-laulua soitetaan yleensä tempossa 60-80 M, vaikka varhaisissa julkaisuissa sen tempoksi on merkitty andante maestoso. Asema Suomen kansallislauluna Suomen laissa ei ole mainintaa virallisesta kansallislaulusta, toisin kuin esimerkiksi Suomen lipusta ja vaakunasta. Eduskunta ei ole missään vaiheessa käsitellyt virallisesti kansallislaulukysymystä, eikä siitä ole annettu erillisiä asetuksia. Matti Klingen mukaan Maamme-laulun asema onkin vakiintunut tapaoikeudellisesti, ja tällä tavalla muodostuneen kansallissymbolin asema on jopa lakisääteistä asemaa vahvempi. Kansallistunteen ilmaisutapana se sai asemansa, kun tarpeeksi suuri enemmistö kansalaisista otti sen omakseen. Maamme-laulun kansallista koskemattomuutta kuvastaa esimerkiksi se, miten yleisöä kummastutti modernisoitu sovitus, jonka Kalevi Aho teki Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhliin. Vaikka Maamme-laulu on vakiintunut Suomen kansallislauluksi, sen asemasta on silti syntynyt välillä keskustelua. Kansallislaulua on ehdotettu vaihdettavaksi, ja toisaalta Maamme-laulun asema on haluttu laillistaa. Eduskunnassa on tehty lakialoite sekä Maamme-laulun että Finlandia-hymnin asettamisesta viralliseksi kansallishymniksi. Finlandia-hymnin valitsemisesta kansallislauluksi tehtiin vuonna 2014 myös kansalaisaloite. Vaihtamisen syyksi on esitetty sitä, että Maamme-laulun säveltäjä on saksalainen Fredrik Pacius ja samaa sävellystä käytetään myös Viron kansallislaulussa Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. On myös väitetty, että laulu on vahvistettu Viron kansallislauluksi ennen kuin se vakiinnutti asemansa Suomessa. Viron parlamentti käsitteli kyllä asiaa vuonna 1922, mutta se ei ole sitä missään vaiheessa virallistanut. Maamme-laulun tavoin myös Mu isamaa on noussut asemaansa kansallislauluna kansan keskuudessa. Lisäksi musiikintutkija Erkki Salmenhaaran mukaan Paciusta voi syntyperästään huolimatta pitää suomalaisena säveltäjänä. Hän saapui Suomeen helmikuussa 1836, omaksui nopeasti suomalaiset aatevirtaukset ja pyrkimykset ja alkoi rakentaa maan musiikkielämää. Viron kansallislauluna Virossa Maamme-laulun teki tunnetuksi Johann Voldemar Jannsen. Hän oli lahjakas kansankirjailija, kuorolaulukulttuurin kehittäjä ja ensimmäisten virolaisten yleislaulujuhlien järjestäjä. Virossa järjestettiin jo 1860-luvulla paikallisia laulupäiviä, mutta Jannsenin Vanemuine-seura anoi 1867 lupaa virolaisten yhteislaulujuhlien järjestämiseksi. Laulujuhla naamioitiin Liviinmaan kuvernementin maaorjuudesta vapautumisen -vuotisjuhlapäiväksi, ja lupa myönnettiin helmikuussa 1869. Jansen oli alkanut jo aiemmin suunnitella, mitä virolaisissa musiikkijuhlissa voitaisiin laulaa. Hän oli 1862 julkaissut kirjan Eesti laulik ("Virolainen laulukirja"), jossa oli pääosin mukaelmia saksalaisista sävelmistä. Vuoden 1869 laulujuhlia varten Jansen julkaisi nuoteilla varustetun laulukokoelman, jossa oli saksalaisten laulujen lisäksi kaksi virolaisen Aleksander Kunileidin sävellystä, Mu isamaa on minu arm ja Sind surmani, suomalaisten kansanlaulujen pohjalta sekä kaksi suomalaista sävellystä, Maamme ja Karl Collanin säveltämä Savolaisen laulu. Jannsen oli tehnyt Maamme-lauluun virolaiset sanat "Mo issama, mo õn ja rõõm" ("Isänmaani, onneni ja iloni"). Tosin Paciuksen sävelmän toi Viroon jo aiemmin Viipurin Behmin koulun opettaja ja myöhempi Hiidenmaan Reigin seurakunnan kirkkoherra Gustav Felix Rinne, joka julkaisi siihen kirjoittamansa Hiidenmaan hymnin vuonna 1868. Mu isamaa, mu õnn ja rõõm ei ollut seuraavien tsaarinvallan aikana järjestettyjen laulujuhlien ohjelmistossa, mutta eri kuorojen ohjelmistossa se tuli yhä suositummaksi. Viron musiikkihistoriasta vuonna 1937 kirjoittaneen Anton Kasemetsin mukaan laulusta tuli niin kansanomainen, että siitä muodostui kansallislaulu. Siitä otettiin säkeistö jo Viron itsenäisyysjulistukseen 1918. Kansa otti laulun omakseen todennäköisesti siksi, että sillä oli kaksinkertainen symboliarvo: se oli sekä isänmaallinen että suomalainen laulu. Suomalaisyhteys vahvisti virolaisten kansallista identiteettiä. Viron kansallislaulu esitetään ilman Maamme-laulun laulutapaan vakiintunutta kertosäettä. Liiviläisten kansallislauluna Liiviläisten kansallislaulussa Min izāmō on sama sävelmä kuin Suomen ja Viron kansallislauluissa. Min izāmō -laulun esitti 1923 ensimmäisen kerran nelihenkinen kuoro samassa juhlallisuudessa, jossa nostettiin salkoon liiviläisten lippu. Kōrli Stalte oli kirjoittanut lauluun sanat. Sävellyksen valinnalla haluttiin korostaa liiviläisten yhteenkuuluvuutta suomalaisten ja virolaisten kanssa. Sanat Katso myös Lippulaulu Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Klinge, Matti: Floranpäivä 1848 - Päivä jolloin Suomi syntyi Linnainen, Pekka: Kierros Hietaniemessä Maamme-laulun kunniaksi Maamme laulu (äänitetty 1928). Kansalliskirjasto / Raita. Toivo Mähönen : Maamme. Sen suomenkielisen tekstin historiikkia, Suomen Kuvalehti, 12.05.1923, nro 19, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot 78.3 Laulu-, näyttämö- ja kirkkomusiikki Johan Ludvig Runebergin runot Kansallislaulut Vänrikki Stoolin tarinat Suomalaiset isänmaalliset laulut Suomen kansallissymbolit Fredrik Paciuksen teokset Seulonnan keskeiset artikkelit

774

https://fi.wikipedia.org/wiki/Marcha%20Real

Marcha Real

"Marcha Real" () on Espanjan kansallislaulu. "Marcha Real" on yksi Euroopan vanhimmista kansallislauluista. Laulun alkuperä on tuntematon, sen nuotit löytyvät muun muassa Manuel Espinosan kirjoittamasta dokumentista vuodelta 1761 nimellä "Marcha Granadera". Historian kuluessa monet ovat sanoittaneet sävelmää, mutta nykyisin mikään sanoitus ei ole virallinen eikä hymniä nykyisin virallisesti lauleta. Useista yrityksistä huolimatta Francon ajan jälkeiset yritykset sanoittaa kansallislaulu uudelleen eivät ole johtaneet mihinkään. Yleisesti ottaen sanoituksia on pidetty vasemmistopiireissä liiaksi Francon aikoja muistuttavana kun taas eri autonomisilla alueilla (kuten Baskimaassa ja Kataloniassa) ei pidetä mahdollisista nationalistisista sanoista. Ehdotettuja sanoituksia on myös käännetty muille Espanjassa puhuttaville kielille. Espanjan monarkian lakkauttamisen jälkeen kansallislauluna oli tasavaltalaisten Himno de Riego. Espanjan sisällissodan päätyttyä vuonna 1942 Marcha Real palautettiin maan kansallislauluksi Francisco Francon määräyksellä. Australian Davis Cupissa 2003 sattui diplomaattinen kömmähdys, kun kilpailun järjestäjät laittoivat erehdyksessä soimaan "Himno de Riegon", joka on nyky-Espanjassa monarkiaa vastustavien ja tasavaltalaisuutta kannattavien symboli. Käytössä olleita sanoituksia Kuningas Alfonso XIII:n aikana laulusta käytettiin Eduardo Marquinan sanoitusta: Diktaattori Francon aikana sanoituksena käytettiin José Maria Pemánin sanoitusta: Lähteet Kansallislaulut Espanjan kansallissymbolit

775

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maatalous

Maatalous

Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua sekä muita tuotteita kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaa. Maatalous on ihmiskunnan tärkein ravinnonlähde kalastuksen ohella. Maatalous käsittää maanviljelyn, jonka avulla tuotetaan kasviravintoa ihmisille ja rehua kotieläimille sekä kuitukasveja, ja karjanhoidon, jonka avulla tuotetaan lihaa, maitotuotteita, nahkaa ja villaa. Maanviljely ja karjanhoito ovat sidoksissa toisiinsa, koska valtaosa lihasta tuotetaan maanviljelyllä tuotetulla rehulla laiduntamisen sijaan. Laidunnusmaat ovat riittämättömät lihantuotantoon. Maanviljelyssä kasvit voidaan jakaa ravinto- ja kuitukasveihin. Esimerkiksi, viljat ja hedelmät ovat ihmisten kasviravintoa. Ravintokasvit voidaan jaotella edelleen viljoihin, juureksiin, hedelmiin, marjoihin ja vihanneksiin. Rehua, sen sijaan, ovat heinät kuin myös useat viljat. Merkittäviä kuitukasveja ovat muun muassa hamppu ja puuvilla: hamppukuidun tunnetuin käyttökohde on hamppuköysi, mutta hampusta saatavista kuiduista voidaan valmistaa myös kestäviä kankaita, selluloosaa paperin raaka-aineeksi sekä teollista raaka-ainetta käytettäväksi eristeenä, levyinä tai huonekalujen materiaalina. Puuvillaa taas käytetään vaatteiden valmistukseen. Maataloudessa hyödynnettävät tekniikat ovat kehittyneet, sekä kasvi- ja eläinlajeja on jalostettu tuottoisammiksi. Maatalous vaatii maa-alueita, jotka ovat peltoja tai laidunmaita. Maatalouden avulla ihmiskunta muokkaa ympäristöä huomattavasti ja maatalouden käyttöön on muutettu metsäalueita, kuten esimerkiksi Eurooppa oli hyvin metsäinen maanosa ennen maanviljelyä. -luvuilla niin sanottu vihreä vallankumous kasvatti maanviljelyn tuottavuutta lannoitteilla ja torjunta-aineilla. Yhteys maataloustuotannon ja maailman väkiluvun kasvun välillä on kiistanalainen. Ihmiskunta on muuttanut maatalouteen soveltuvat maa-alueet maatalouskäyttöön ja viimeisiä uusia tai tehostettavia maatalousmaita edustavat Brasilian sisäosan trooppiset arot ja Ukrainan, Venäjän ja Kazakstanin arot. Maatalouden historia Maatalouden historia kuvaa maatalouden kehitystä maanviljelyn synnystä nykyaikaan. Maanviljely sai alkunsa useassa paikassa eri puolilla maapalloa toisistaan riippumatta. Eräs näistä oli muinainen Lähi-itä. Tämän ohella maanviljely kehittyi samaan aikaan myös Kiinassa, Väli-Amerikassa, Etelä-Amerikassa, Pohjois-Amerikan itäisissä osissa ja Uudessa-Guineassa. Maatalousyhteiskunta levisi ympäri maailmaa. Teollisen vallankumouksen jälkeen alkoi kehitys kohti teollisuusyhteiskuntaa. Maatalous on joutunut väestönkasvun seurauksena tehostumaan ja laajenemaan valtavasti. Tehostumisesta uusin tekniikoin kutsutaan vihreäksi vallankumoukseksi. Maatalouden muodot Maatalous jaetaan maanviljelyyn ja karjatalouteen, joka voi olla liha- tai lypsykarjan kasvattamista. Monin paikoin sekä viljellään maata että kasvatetaan eläimiä, jolloin kyse on sekataloudesta. Maatalous voidaan luokitella intensiiviseen eli pienialaiseen, voimaperäiseen maatalouteen, jossa hehtaarikohtainen tuotto on suurta, tilakoot pieniä, lajit jalostettuja, torjunta-aineiden käyttö runsasta ja koneiden tai ihmistyövoiman käyttö tehokasta. Intensiivisen vastakohta on ekstensiivinen eli laaja-alainen maatalous, jossa hehtaarikohtainen sato on pieni, tuotantokustannukset vähäiset, tilakoot suuria ja työ tehdään pääasiassa koneita käyttäen. Tähän lasketaan myös paimentolaisuus. Maatalous jaetaan kaupalliseen ja omavaraismaatalouteen. Kaupallinen maatalous Kaupallisessa maataloudessa tuotteet myydään tehtaille tai tukkuliikkeisiin. Laaja-alainen viljanviljely ja karjanhoito Laaja-alaista eli ekstensiivistä viljanviljelyä ja karjanhoitoa harjoitetaan pääasiassa lauhkean ilmaston vyöhykkeen aroilla, muun muassa Pohjois-Amerikassa preerialla, Etelä-Amerikassa pampalla sekä Kazakstanin ja Venäjän eteläosien aroilla, jotka ovat maailman merkittävimpiä lihakarjan ja viljan kasvatuksen alueita. Aroilla maannos on viljavaa mustaamultaa, mutta loppukesästä on kuivaa, mikä rajoittaa viljelyä. Tavallisesti pellot jätetään syksyllä kyntämättä, jottei tuuli veisi multaa mennessään. Kosteilla aroilla viljellään pääasiassa vehnää. Hehtaarikohtainen sato on pieni, mutta pinta-alat ovat laajat, usein tuhansia hehtaareita, ja suuri osa maapallon vehnästä tuleekin kosteilta aroilta. Viljely on pitkälle koneistettua ja työvoiman tarve vähäinen, mikä pitää tuotantokustannukset vähäisinä. Kaikkein kuivimmilla alueilla viljaa kasvatetaan vain joka toinen vuosi. Kuivilla aroilla kasvatetaan lihakarjaa monituhatpäisissä laumoissa, jotka lihotetaan maissilla ennen teurastusta. Lihakarjaa kasvatetaan myös Brasilian savanneilla. Jotkut alueet, esimerkiksi Patagonia Argentiinassa ja Australian keskiosat, ovat niin karuja, että ne soveltuvat ainoastaan lampaiden kasvatukseen. Pienialainen ja voimaperäinen sekatalous Pienialaisessa eli intensiivisessä sekataloudessa hehtaarikohtainen tuotto on suurta. Samalla tilalle viljellään usein monia eri kasveja ja kasvatetaan lisäksi kotieläimiä. Usein tilat ovat erikoistuneet jollekin tietylle alalle, esimerkiksi siipikarjan kasvattamiseen. Yleistä mainitunkaltainen maatalous on lauhkealla ilmastovyöhykkeellä lehtimetsäalueilla, muun muassa Euroopassa ja Yhdysvaltain itäosissa, Kiinan pohjoisosissa, mutta myös pohjoisemmilla havumetsäalueille, esimerkiksi Suomessa. Pohjoisessa keskimääräinen tuotto hehtaaria kohti on kuitenkin huomattavasti pienempää johtuen muun muassa kasvukauden lyhyydestä, karusta podsolimaannoksesta ja kosteista korjuuoloista. Vilja ei pohjoisemmassa enää kelpaa leipäviljaksi, ohra, ruis ja kaura saattavat menestyä paikoin. Usein maatalouden painopiste on lypsykarjassa, mutta myös tällöin tuotantokustannukset kohovat, kun joudutaan rakentamaan kalliita suojia. Pohjoisen alueen, muun muassa Suomen, kilpailuetuna on kuitenkin elintarvikkeiden puhtaus. Puhtaus on suoraa seurausta vähäisemmästä kemiallisten torjunta-aineiden käytöstä, joka taas johtuu siitä, että tuholaisillekin olosuhteet ovat epäsuotuisammat. Etelämmässä lehtimetsäalueella maataloudelle on paremmat edellytykset, sillä talvet ovat leutoja, kosteus on sopivaa ja ruskomaannos hedelmällistä. Hyvissä olosuhteissa, muun muassa Tanskassa ja sen eteläpuolen seutuvilla, ovat sadot hehtaaria kohden maailman suurimpia. Tilojen koko vaihtelee muutamasta kymmenestä muutamaan sataan hehtaariin. Runsas koneiden käyttö on tavallista. Meri-ilmastossa leipäviljan viljelyä haittaavat epävakainen sää ja kosteus, mutta vihanneksille ja juureksille edellytykset menestyä ovat hyvät. Intensiivisen maatalouden alueella lypsykarjaa kasvatetaan laajamittaisemmin vain Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain ja Kanadan itärannikolla sekä Uuden-Seelannin pohjoissaarella. Karjaa ei tarvitse pitää pitkää aikaa vuodesta sisällä, mutta kesät ovat sen verran viileitä että maito säilyy hyvin ja se voidaan myydä lähialueiden asutuskeskuksiin, jolloin kuljetusmatkat jäävät lyhyiksi. Myös rehukasveja, kuten heinää, ohraa, kauraa ja maissia kasvatetaan. Subtropiikin maatalous Subtrooppisten seutujen maataloutta kutsutaan usein Välimeren maataloudeksi, vaikka sitä harjoitetaan Välimeren alueen lisäksi myös Kaliforniassa, Australian eteläosassa sekä Etelä-Afrikassa. Tavallisesti viljellään viiniä, hedelmiä ja oliiveja. Talvet ovat leutoja, mutta kosteutta on riittävästi, jolloin vehnä ja kevätvihannekset kasvavat hyvin, mutta kesät taas ovat liian kuivia ja kuumia, jotta vilja ja ruoho kasvaisivat hyvin. Parhaat olosuhteet viljelylle ovatkin jokisuistoissa ja jokien varsilla, missä kastelua voidaan käyttää helposti hyväksi. Sadonkorjuuaikana työvoiman tarve on suuri, sillä hedelmät poimitaan ihmistyövoimin. Plantaasit Plantaasit ovat palkkatyövoiman ja ammattimaisen työnjohdon avulla tehokkaasti viljeltyjä suuria tiloja. Lajikkeet ovat jalostettuja ja torjunta-aineita sekä lannoitteita käytetään runsaasti. Plantaaseja sijaitsee trooppisilla seuduilla, erityisesti Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kasvatettavat kasvit ovat ns. rahakasveja, eli muun muassa kumipuuta, tupakkaa, banaania, kahvia, teetä ja sokeriruokoa. Keidasviljely Saharan ja Lähi-idän aavikoilla viljellään keitailla muun muassa vehnää, puuvillaa ja taatelipalmuja. Keitaita on perustettu alkujaan kuivilla alueilla, joissa jokien vettä tai pohjavettä voidaan hyödyntää kasteluun, esimerkiksi Israelissa, Uzbekistanissa ja Turkmenistanissa. Kastelun myötä kustannukset nousevat korkeiksi ja viljely on intensiivistä, puuvillan ja vehnän lisäksi kasvatetaan hedelmäpuita, muun muassa sitrushedelmiä. Omavaraistalous Omavaraistaloudessa viljellään tai kasvatetaan karjaa pääasiassa omiin tarpeisiin ja mahdollisesti pienimuotoiseen torimyyntiin tai vaihtokauppaan. Kaskiviljely Kaskiviljelyssä alueen ruoho ja puusto poltetaan ennen alueen ottoa viljelykäyttöön. Maata viljellään usein vain muutama vuosi kerrallaan ja pelto jätetään sen jälkeen kesannolle ja polttamisen jälkeen otetaan käyttöön. Kaskiviljelyllä on pitkät perinteet, mutta nykyään sitä harjoitetaan pääasiassa trooppisilla sademetsä- ja savannialueilla heikkotuottoisilla perheviljelmillä. Vaikka sademetsien latosolimaannos on karua, myös se kestää kaskiviljelyn, kun kiertoaika maltetaan pitää tarpeeksi pitkänä. Ravinteiden palautumista pyritään edistämään myös vuoroviljelyllä, jolloin peräkkäisinä satokausina ei viljellä samaa kasvia. Kaskiviljelmillä tavallisia kasveja ovat hirssi, durra ja jauhobanaani sekä bataatti ja maniokki. Työvälineet ovat usein alkeellisia, minkä takia peltoalojen täytyy olla pieniä, jotta ne pystytään hoitamaan. Savanneilla maannoksen ravinnepitoisuus on sen verran korkea, että kaskikiertoa ei tarvita, mutta tavallisesti peltoviljelyn sadot pieniä ja varsinkin hehtaarikohtainen tuotto niukkaa, mihin syynä ovat kasteluveden, työvälineiden ja lannoitteiden puute, kasvisairaudet sekä huonot lajikkeet. Paimentolaisuus Paimentolaisuutta harjoittavat paimentolaiset aavikoiden reunamilla, Pohjois-Afrikassa muun muassa beduiinit lampaita ja kameleita kasvattaen, sisemmissä osissa Afrikkaa esimerkiksi masai-heimolla on pitkät perinteet nautakarjankasvatuksessa, Aasian sisäosissa kasvatetaan myös muun muassa jakkeja ja hevosia. Paimentolaiset kuljettavat vuodenaikojen mukaisesti karjaansa sinne, missä ovat vehreät laitumet. Nykyään paimentolaisten laidunalueet ovat pienentyneet muun muassa sotien, valtioiden rajojen sekä maanviljelyn laajentumisen vuoksi. Aikaisemmin maa kesti hyvin, kun laitumilla ei viivytty yhdessä paikassa pitkään, mutta nykyään liikalaiduntaminen on lisääntynyt ja sen vuoksi muun muassa Saharan reuna-alueet aavikoituvat lisää. Maataloustuotanto Viljelykasvit Maapallolla viljellään yli kolmeasataa erilaista viljelykasvia, joista kuitenkin suuressa mitassa merkittäviä on kymmenkunta. Viljakasvit Merkittävimpiä viljelykasveja ovat viljakasvit, pääasiassa ns. pääviljat eli kaura, ohra, maissi, riisi ja vehnä, joista kaksi viimeistä ruokaviljoina merkittävimmät ja maissi rehuviljana. Yli puolet maapallon viljelypinta-alasta käytetään viljakasvien viljelemiseen. Afrikassa merkittävimpiä viljakasveja ovat hirssi ja durra. Pohjois-Euroopassa huomioitava kasvi on myös ruis. Rukiin ja vehnän risteytystä eli ruisvehnää käytetään rehuksi. Viljoille yhteisiä tekijöitä ovat hyödynnettävä kasvinosa, joka on siemen ja varastointi useimmiten kuivattamalla siemenet, joka taas mahdollistaa pitkät varastointiajat. Herneitä ja papuja viljellään myös hyvin samantapaisilla tekniikoilla ja alueilla kuin viljakasveja vaikka ne eivät olekaan viljoja. Viljojen kanssa samaan Poaceae eli heinäkasvien heimoon kuuluvat monet nautaeläinten rehuksi viljeltävät nurmi- ja heinäkasvit kuten timotei, ruokonata ja nurminata. Nurmikasveista hyödynnetään korsi ja lehdet. Ruokohelpeä taas viljellään energiakasviksi. Hedelmät Subtropiikista ja tropiikissa kasvavat hedelmät ovat tärkeitä taloudellisesti. Merkittävin hedelmä maailmankaupan kannalta on viiniköynnös eli -rypäle. Taloudellisesti merkittäviä ovat myös sitrushedelmät, esimerkiksi klementiini ja greippi. Citrus-suvun kasvit vaativat menestyäkseen 26 asteen keskimääräisen kasvukauden päivälämpötilan ja 1 000 millimetrin vuosittaisen sademäärän. Tärkeimpiä sitrushedelmäalueita ovat Kalifornia, Etelä-Eurooppa, Florida ja Etelä-Amerikan eteläpuolisko. Muita taloudellisesti hyvin merkittäviä hedelmiä ovat esimerkiksi banaani, omena, kiivi ja mango. Kuitukasvit Subtropiikissa ja tropiikissa kasvavat puuvilla ja juutti sekä lauhkean vyöhykkeen pellava ovat merkittävimpiä kuitukasveja. Puuvillaa viljellään pääasiassa Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Intiassa. Kuitupellava on eräs vanhimmista tunnetuista kehruukasveista. Juutti, josta tehdään säkkejä ja köysiä, kasvaa Kiinassa, Intiassa ja Bangladeshista. Myös hamppu on maininnan arvoinen kuitukasvi, ja sen viljely pohjolassa juontaa vanhimmillaan jo 4 000 vuoden taa. Öljykasvit Tärkein öljykasvi on soija, josta saadaan puolet maailman kasviöljystä. Muita merkittäviä öljykasveja ovat maapähkinä, puuvilla, auringonkukka, rypsi ja ominaisuuksiltaan samanlainen rapsi, öljypalmu, camelina, pellava ja oliivi. Soijaöljy syntyy sivutuotteena pääasiallisen tuotteen ollessa proteiinipitoinen, eläinten rehuksi käytettävä soijarouhe. Tärkeimpiä soijan tuottajia ovat Yhdysvallat, Brasilia, Argentiina ja Kiina. Maapähkinää kasvatetaan pääasiassa Kiinassa ja Intiassa, öljypalmua trooppisilla alueilla ja auringonkukkaa lauhkeassa ilmastossa, muun muassa Argentiinassa, Venäjällä ja Ukrainassa. Oliivipuun päätuotantoalueet ovat Välimeren seuduilla. Karjatalous Karjatalous on vähemmän riippuvainen alueen ilmastosta kuin viljely, ja karjatalouden rajoitteet syntyvätkin muista tekijöistä. Lypsykarja Lypsykarjan tuotantoon vaikuttaa tärkeänä asiana alueen väestötiheys, sillä maitotuotteet vaativat säilyäkseen lyhyet kuljetusmatkat. Lypsykarjaa tuotetaan Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikan itäosassa sekä Uuden-Seelanin Pohjoissaarella. Lihakarja Lihakarjan pääasialliset kasvatusalueet ovat siellä, missä maa ei enää sovi viljelyyn. Merkittävimmillä lihakarja-alueilla, ns. maapallon liha-aitoissa eli aroilla, preerialla ja pampalla, lihakarja kasvaa luonnonlaitumilla suurina laumoina. Lihakarjan kasvatusalue on laajentunut voimakkaasti plantaaseille, missä muun muassa Brasiliassa raivataan sademetsästä laidunaluetta, jonka karu latosolimaannos ei kuitenkaan pitkään kasva rehua, jolloin joudutaan jälleen raivaamaan lisää suuria laitumia. Lihantuotannossa on todettu esimerkiksi Brasiliassa olevan laajoja epäkohtia; karjankasvatus ja soijanviljely rehuteollisuuden tarpeisiin ovat johtaneet suurin sademetsien hakkuisiin. Myös työntekijöiden työoloja on kritisoitu. Lammas ja vuohi ovat karumpien arojen eläimiä, jotka kasvavat myös aavikoiden reunamailla. Eniten lampaita kasvatetaan Australiassa, Kiinassa ja Uudessa-Seelannissa. Sikaa tuotetaan eniten Keski- ja Länsi-Euroopassa, Yhdysvaltain maissialueilla ja Kiinassa. Teollisuusmaissa siat lihotetaan tehokkaasti rehulla suursikaloissa. Kehitysmaissakin sikoja kasvatetaan, mutta pääasiassa omaan käyttöön. Sian kasvattamista rajoittavat myös kulttuurilliset seikat, sillä muslimeilta ja juutalaisilta uskonto kieltää sianlihan syönnin. Siipikarjan tehokas kasvattaminen on keskittynyt korkean taloudellisen kehityksen maihin, suurten asutuskeskuksen lähistölle. Myös kehitysmaissa tropiikissa ja subtropiikissa kanoja kasvatetaan varsin yleisesti pienimuotoisesti. Muu kotieläinten hyötykäyttö Maidon ja lihan lisäksi eläimistä saadaan vuotia, jotka varsinkin Afrikassa ovat kuivien alueiden maille merkittävä vientituote. Eläintenlantaa käytetään peltojen lannoituksen lisäksi myös polttoaineena; esimerkiksi Intiassa lanta on pääasiallinen polttoaine. Köyhissä kehitysmaissa yleistä on myös eläinten käyttö kanto- ja vetojuhtina. Tavallisia vetoeläimiä ovat puhveli, nauta sekä Välimeren maissa ja Kiinassa aasi ja muuli. Kameli eli "erämaan laiva" on aavikolla kätevä kulkuväline, joka soveltuu hiekalla liikkumiseen pinta-alaltaan laajojen päkiöittensäkin vuoksi, ja voi olla parin viikon ajan ilman vettä. Luonnonmukainen maatalous Luonnonmukainen viljely (myös ekologinen viljely, lyhenteenä luomu) on maanviljelyä ilman keinolannoitteita ja torjunta-aineita. Euroopan unionin alueella luomutuotannon osuus pinta-alasta on noin 3,3 % (2002). Luonnonmukaista viljelyä on myös biodynaaminen viljely. Ympäristövaikutukset Greenpeacen mukaan maatalous aiheuttaa 17-32 % maailman ja 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (metaani, typpioksidi ja hiilidioksidi). Suurin osa päästöistä syntyy lannoitetun maan typpioksidista (N2O) ja karjatalouden metaanista (CH4). Pääsyyt maatalouden päästöille ovat liiallinen lannoitteiden käyttö, viljelymaan köyhtyminen ja eroosio, tehokarjatalous ja metsien raivaus viljelymaaksi. Metaanipäästöt vähenevät turvemaan kuivauksessa, mutta vaikutus jää paljon pienemmäksi kuin N2O ja CO2 -päästöjen lisääntyminen. Päästöjen vähennysratkaisuja ovat soiden vesitalouden palauttaminen kuivauksen ja ojittamisen sijaan, liikalannoituksen välttäminen, maaperän humuksen lisääminen, riisintuotannon metaanipäästöjen hillintä ja lihankäytön hillintä. Naudanlihakilon tuotanto aiheuttaa 13 hiilidioksidikiloa vastaavat päästöt, mikä on yhtä paljon kuin sadan kilometrin henkilöautomatka. Maatalousteknologian kehittäminen kuten lannoitteet säästää 13,1 miljardia hiilidioksiditonnia kasvihuonekaasupäästöjä vuosittain verrattuna vuoden 1961 teknologiaan. Hiilipäästöjä aiheuttaa eniten peltoalan lisääminen, mutta satojen kasvu johtuu lähinnä teknologian kehittymisestä, vähemmän peltojen lisäämisestä. Viljatuotanto kasvoi 162 % ja väestö vain 111 % vuosina . Jos kaikki yhdysvaltalaiset luopuisivat eläinruoasta, ilmastopäästöt vähenisivät 2,6 prosenttiyksikköä eli 28 % ruoantuotannon osalta mutta ihmiset kärsisivät tärkeiden ravinteiden vajeista ja saisivat liikaa energiaa, PNAS-lehdessä julkaistu mallinnus osoittaa. Vaikka eläinpäästöt ovat 49 % maatalouspäästöistä, vähennys olisi siis vain 28 %, koska pitäisi tuottaa toisin enemmän sivutuotteita, esimerkiksi keinolannoitetta lannan loppuessa, ja kasvinviljelyn sivutuotteena syntyvää ihmiselle kelvotonta rehua ei voisi enää hyödyntää eläintuotannossa. Mallissa maatalouseläimistä luovuttaisiin täysin. Täyden veganismin ilmastohyöty on siis luultua pienempi. Maatalouspolitiikka Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka Maatalouspolitiikka Maataloustuki Suomen maataloustukijärjestelmä Katso myös Maataloustiede eli agronomia Maanviljely Maatalousyhteiskunta Maataloustuki Suomen maatalous Lähteet Aiheesta muualla Maatalous-foorumi Maatalous Euroopassa Seulonnan keskeiset artikkelit

776

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mustesuihkutulostin

Mustesuihkutulostin

Mustesuihkutulostin on tulostin tai painokone, jossa jälki muodostetaan mustepisaroita ruiskuttamalla. Mustesuihkutulostus on nykyisin yleisimmin käytetty valokuvien vedostusmenetelmä. Edullisia vesiliukoisia värejä käyttävät tulostimet ovat laajalle levinneitä kotikäytössä. Säilyviä pigmenttivärejä käyttävillä tulostimilla saadaan korkealaatuisille papereille aikaan arkistokelpoisia taidevedoksia, pigmenttimustevedoksia. Mustesuihkutulostustekniikka muotoutui 1900-luvun aikana. 1970-luvun jälkipuoliskolla Canon, Epson ja Hewlett-Packard alkoivat valmistaa ensimmäisiä digitaalisten kuvien tulostamiseen suunniteltuja mustesuihkutulostimia. 1980-luvulla mustesuihkutulostinten fyysinen koko alkoi pienentyä ja laitteilla ryhdyttiin korvaamaan vanhentuvia matriisitulostimia teollisuus- ja yrityskäytössä. Kodeissa mustesuihkutulostimet alkoivat yleistyä vasta 1980-luvun lopulla HP DeskJet -tulostimen ja muiden sitä seuranneiden kotikäyttöön valmistettujen tulostinten myötä. Tyypillinen toimistotulostin tulostaa maksimissaan A4-paperikoolle. Erityiset suurkuvatulostimet tulostavat jopa 500 cm leveydellä. Ammattikäyttöön tarkoitetuissa suurkuvatulostimissa käytettävät liuotinpohjaiset värit kestävät myös ulkokäyttöä. Tekniikka Mustesuihkutulostimen pääosat oheisen kuvan mukaan ovat: Ohjauselektroniikka Vetorulla Tulostinkelkka, jossa tulostuspää ja mustesäiliöt Tulostuspää Paperinsyöttö Mustesuihkutulostustekniikat eroavat sen mukaan, miten muste säiliöstä puristetaan suuttimen kautta paperille. Tämän mukaan nimettyjä tulostustekniikoita ovat lämpö- ja pietsosähkömustesuihkutulostus. Lämpömustesuihkutulostus Useimmat mustesuihkukirjoittimet käyttävät lämpömenetelmää, jossa säiliössä olevaa mustetta lämmitetään siten, että syntyy kuplia. Lämmetessään laajenevat kuplat puristuvat paineen kasvettua tarpeeksi suuttimien kautta paperin, kalvon tai muun tulostusmateriaalin pintaan. Tulostusmateriaalin pinnassa ne jäähtyvät ja kutistuvat. Lämpömenetelmän käyttö asettaa musteille tiettyjä rajoituksia. Musteen on oltava lämmönkestävää, koska koko prosessi perustuu kuumennukseen. Aikaa kuluu myös hieman "hukkaan", koska lämmityksen takia aikaa kuluu myös jäähdytykseen. Pietsosähkömustetulostus Pietsosähkötekniikassa mustesäiliön takana on pietsosähköinen kide, joka värähtelee, kun siihen johdetaan sähkövirtaa. Kun pisteen halutaan tulostuvan, johdetaan pietsokiteeseen sähkövirta, jolloin se muuttaa muotoaan ja pakottaa mustepisaran ulos suuttimesta. Menetelmällä on monia hyviä puolia. Mustepisaran kokoa ja muotoa voidaan hallita paremmin ja aikaa säästyy, kun mustetta ei joka kierroksen jälkeen tarvitse erikseen kuumentaa ja jäähdyttää. Musteen kehittelyssä voidaan keskittyä enemmän sen imeytymisominaisuuksien kuin lämmönsietokyvyn kehittämiseen, ja tämä sallii enemmän vapautta kehitellä musteiden kemiallisia ominaisuuksia. Katso myös Tulostettava elektroniikka Kirjapainotaito Digitaalinen valokuvaus Tulostaminen Lähteet

777

https://fi.wikipedia.org/wiki/Microsoft

Microsoft

Microsoft Corporation on yhdysvaltalainen ohjelmistoalan yritys. Microsoft on useimmissa kannettavissa ja pöytätietokoneissa käytettävän Windows-käyttöjärjestelmän valmistaja ja myyjä. Bill Gates ja Paul Allen perustivat yhtiön Albuquerquessa, New Mexicon osavaltiossa vuonna 1975. Yhtiön päämaja sijaitsee Redmondissa, Washingtonissa. Microsoft oli maailman suurimpien yritysten Forbes Global 2000 -listalla sijalla 19 vuonna 2017. Historia Yhtiön perustaminen ja toiminnan laajentuminen 1975-1985 Microsoftin ensimmäinen julkaistu tuote oli Altair 8800 -mikrotietokoneelle toteutettu BASIC-tulkki vuonna 1975, ja Microsoftista tuli rekisteröity tavaramerkki jo syksyllä 1976. Lähdettyään Harvardin yliopistosta toinen perustajista, Bill Gates, muutti Albuquerqueen ja aloitti yhtiön toiminnan siellä. Microsoftin ensimmäinen kansainvälinen toimisto avattiin 1. marraskuuta 1978 Japanissa ASCII-yhtiön kanssa nimellä ASCII Microsoft. Yhteistyö päättyi vuonna 1986, jonka jälkeen Microsoft perusti oman tytäryhtiön Japaniin (Microsoft Japan). Vuoden 1979 alkupuolella Microsoft muutti Albuquerquesta Bellevueen, Washingtoniin. Kesäkuussa 1980 Steve Ballmer liittyi yhtiöön ja seurasi myöhemmin Gatesia toimitusjohtajana. Vuoden 1980 alkupuolella Microsoft kehitti MSX-kotitietokonejärjestelmän yhteistyössä monien muiden yhtiöiden kanssa. Siitä tuli hyvin suosittu Euroopassa ja Japanissa, mutta IBM PC:n kasvanut suosio sai MSX:n poistumaan markkinoilta. MS-DOS (Disk Operating System) -käyttöjärjestelmä oli yhtiön ensimmäinen suuri menestys. Käyttöjärjestelmä toimitettiin IBM PC:n mukana ja Microsoft sai kappalekohtaisen lisenssitulon. Microsoft hankki yksinoikeuden Seattle Computer Productsin QDOS:iin, joka nimettiin 86-DOS:ksi ja muokattiin IBM:n vaatimusten mukaan. Lopputulos oli Microsoftin myymänä MS-DOS ja IBM:n lisenssillä PC-DOS. IBM PC:n käyttöjärjestelmästä kilpaili myös silloinen markkinajohtaja CP/M. Microsoftin ja IBM:n käyttöjärjestelmäsopimuksessa DOS:n oikeudet eivät siirtyneet yksinoikeudella IBM:lle, joten myöhemmin IBM PC-kloonien tullessa markkinoille Microsoft pystyi lisensoimaan käyttöjärjestelmänsä myös muille valmistajille. PC-kloonien suuren suosion siivittämänä DOS:sta tuli eräs kotitietokoneiden merkittävimmistä käyttöjärjestelmistä ja Microsoftista puolestaan yksi kotitietokonemarkkinoiden merkittävimmistä ohjelmistoyrityksistä. 1985-1995 OS/2 ja Windows Elokuussa 1985 Microsoft ja IBM alkoivat kehittää yhteistyössä uutta OS/2-käyttöjärjestelmää. Myöhemmin, saman vuoden marraskuussa, Microsoft esitteli ensimmäisen Microsoft Windows-version, joka oli silloin graafinen laajennus DOS-käyttöjärjestelmään. Microsoft listautui pörssiin maaliskuussa 1986. Vuonna 1987 Microsoft julkaisi ensimmäisen OEM-valmistajille suunnatun version OS/2-käyttöjärjestelmästä. Samana vuonna Microsoft otti myös käyttöön Scott Bakerin suunnitteleman PacMan-logon. Vuonna 1989 Microsoft esitteli toimisto-ohjelmistopaketti Microsoft Officen, joka sisälsi muun muassa Microsoft Word ja Microsoft Excel-ohjelmistot. Vuonna 1990 valmistui Windowsin 3.0-versio, jossa muun muassa grafiikan käyttöä oli paranneltu. Järjestelmän käytettävyyttä helpotti myös 1986 markkinoille tullut 32-bittinen Intelin 386-prosessori. 3.0-versiota myytiin yli kappaletta kahdessa viikossa. Windows tuotti enemmän voittoa Microsoftille kuin OS/2, ja yhtiö päätti suunnata resurssit OS/2:sta Windowsin valmistukseen. OS/2:n valmistus väheni ja Windowsista tuli pian suosituin PC:n käyttöjärjestelmä. Vuonna 1993 Microsoft esitteli Windows NT 3.1:n, joka oli teknisesti täysin uudistettu versio vanhoihin Windows-versioihin nähden. Ulkoasultaan se muistutti kuitenkin muita Windows-järjestelmiä. Windows NT oli suunnattu raskaampiin yrityssovelluksiin ja soveltui esimerkiksi palvelinkoneiden käyttöjärjestelmäksi. Vuonna 1995 Microsoft julkaisi Windows 95:n, jossa ulkoasu oli uudistettu modernimmaksi. Järjestelmä sisälsi myös merkittäviä käyttöliittymäuudistuksia (esimerkiksi Käynnistä-painikkeen). Yhtiö julkaisi myös ensimmäisen version Internet Explorer -selaimesta Windows 95 Plus Pack -paketissa elokuussa 1995. Internet 1995-2005 Helmikuussa 1995 Microsoft osti RenderMorphicsin, jonka Reality Lab -ohjelmointirajapinta oli tulossa suosituksi ja muodosti Direct3D:n ytimen. Microsoft aloitti tuotelinjojen laajentamisen tietokoneverkkoihin ja World Wide Webiin 1990-luvun puolivälissä. Ennen Windows 95:n julkaisua Microsoft painosti IBM:ää lopettamaan OS/2:n kehittämisen ja viivästyttämään Lotus Smart Suiten julkaisua. IBM kieltäytyi mutta lisensoi Windows 95:n vähän ennen tämän julkaisua. Microsoft julkisti 24. elokuuta 1995 Windows 95 -käyttöjärjestelmän, jossa oli graafinen käyttöliittymä. Samalla Microsoft käynnisti MSN (Microsoft Network) -päätuotantolinjan, joka oli suora kilpailija AOL:lle. Yhtiö jatkoi tuotannon laajentamista uusille markkinoille vuonna 1996 perustamalla uuden kaapeliuutisaseman MSNBC yhdessä NBC:n kanssa. Microsoft teki Internet-palveluntarjoajien kanssa sopimuksen, jossa nämä saivat vapaasti työkalun, jota se ei lisensoinut Netscapelle ja esti tätä tekemästä liiketoimintaa tiettyjen palveluntarjoajien kanssa. PDA-laitteiden markkinoille Microsoft laajeni marraskuussa 1996 esitellessään Windows CE 1.0:n. Se oli uudelleen rakennettu, erityisesti pienimuistisiin kannettaviin ja muihin pientietokoneisiin suunniteltu järjestelmä. Internet Explorer -selaimen 4.0-version julkistaminen vuonna 1997 aloitti niin kutsutun selainsodan, jossa Microsoftin tarkoituksena oli johtoaseman hankkiminen selainmarkkinoilla kilpailija Netscapelta. Vuonna 1998 Microsoftin johto uudistui, kun Steve Ballmer valittiin toimitusjohtajaksi. Bill Gates piti kuitenkin edelleen itsellään pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan virat. 1990-luvun lopulla yhtiötä vastaan nostettiin syytteet määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä Netscapen selaimen ja Sun Microsystemsin Javan haitaksi. Syytteessä mainittiin Microsoftin syyllistyneen kilpailua rajoittavaan lisensointiin, jossa laitteistovalmistajat maksavat suoritinkohtaista lisenssiä riippumatta siitä, käytetäänkö tietokoneessa Microsoftin käyttöjärjestelmää vai ei. Vuosituhannen vaihteessa esiteltiin Windows 95 -järjestelmään pohjautuvia uusia versioita (Windows 98, Windows 98 SE, Windows ME), jotka eivät kuitenkaan olleet yhtä merkittäviä uudistuksia kuin Windows 95 aikanaan. Windows NT -tuotelinjaa jatkoi Windows 2000. Yhtiö on ollut tunnettu teknologiateollisuudessa pakottavista keinoista. Vuonna 2000 Microsoft todettiin syylliseksi monopoliaseman väärinkäyttöön. Vuonna 2001 Windows esitteli Windows XP -käyttöjärjestelmän, jossa kotitietokoneille suunnatut ja yrityksille suunnatut Windows-versiot yhdistettiin samaksi tuotteeksi. Myös käyttöjärjestelmän graafinen ilme uusittiin. Myöhemmin Xboxin julkaisemisen yhteydessä Microsoft laajentui Sonyn ja Nintendon hallitsemille pelikonsolimarkkinoille. 2006-2010: Vista ja muut muutokset Vuonna 2006 Bill Gates siirtyi ohjelmistoarkkitehtuurin kehittämisen johtajaksi. Vuoden 2007 tammikuussa Microsoft julkaisi Windows Vista -käyttöjärjestelmän. Tammikuussa 2008 Microsoft tarjosi Suomen koulujen käyttöön maksuttomana Live@edu-palveluvalikoiman, mikä sai aikaan julkista keskustelua COSSin aloittamana. Saman vuoden helmikuussa Microsoft teki ostotarjouksen Internet-palvelu ja hakuyritys Yahoosta, mikä johti muun muassa Googlen reagointiin.Helmikuun loppupuolella Euroopan unioni langetti Microsoftille 899 miljoonan euron sakot aiempien komission määräysten rikkomisesta. Tätä ennen Microsoft oli saanut sakkoja hallitsevan markkina-aseman väärinkäytöstä. Vuoden 2009 alkupuolella Microsoftin liikevaihto laski vuosivertailussa ensimmäistä kertaa yrityksen 23 vuotta kestäneen pörssihistorian aikana. Laskua kertyi kuusi prosenttia. Liikevoittoa tosin kertyi kolme prosenttia enemmän vuoden 2008 vastaavana ajankohtana.Kesäkuussa Microsoft päätti, ettei Eurooppaan myytävässä Windows 7-käyttöjärjestelmässä ole mukana verkkoselainta. Näin toimittiin, jotta mahdolliset kartellisyytteet jäisivät väliin. EU ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan valitteli edelleen kuluttajien päätösvallan rajoittamista. Myöhemmin 2009 Microsoft julkaisi Microsoft Language Portal-nimisen Internetissä toimivan sanakirjan, jonka tarkoituksena on auttaa monikielisten ohjelmistojen jargonin ymmärtämisessä. 2011- Microsoft ei ole saanut jalansijaa älykkäiden päätelaitteiden markkinoilla, vaan yhtiön toistuvat epäonnistumiset ovat johtaneet massiivisiin tappioihin ja tuotelinjojen todennäköisiin lakkautuksiin. 3. syyskuuta 2013 julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin Microsoftin ostavan Nokian matkapuhelinliiketoiminnan. Kauppahinta oli 5,44 miljardia euroa. Kauppa toteutui 25. huhtikuuta 2014. Steve Ballmerin seuraajaksi Microsoftin toimitusjohtajana nimitettiin helmikuussa 2014 Satya Nadella, joka oli aiemmin johtanut yhtiön pilvipalveluita. Microsoft osti GitHubin kesäkuussa 2018. Vuonna 2019 kerrottiin Linuxin käytön ohittaneen Windows Serverin Microsoftin Azure-palvelussa. Microsoft ilmoitti sulkevansa vuonna 2016 avatun suoratoistopalvelu Mixerin 22. heinäkuuta 2020, siirtäen toiminnot Facebook Gamingiin. Syyskuussa 2020 Microsoft ilmoitti ZeniMax Median ostamisesta 7,5 miljardin dollarin hinnalla. Kauppa tapahtui maaliskuussa 2021. 18. tammikuuta 2022 kerrottiin, että Microsoft aikoo ostaa Activision Blizzardin sen kaikkein suurimmassa yrityskaupassa koskaan noin 68,7 miljardia dollarilla. Kauppa-aikomusta tutkitaan kilpailulainsäädännön mukaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Yhdysvaltain kauppakomissiossa ja EU:ssa Brysselissä. FTC tutkii Euroopan komissiolle annettua raporttia, joka oli tehty Bethesdan oston yhteydessä, mutta myös aiempiin rikkomuksiin kiinnitetään huomiota. Yhdistyneen kuningaskunnan CMA on estänyt kaupan huhtikuussa 2023. CMA on huolissaan Microsoftin jo vakiintuneesta asemasta pilvipelaamisessa. Tuotteet Microsoftin tuotteita ovat muun muassa Microsoft Windows -käyttöjärjestelmä, Microsoft Office -ohjelmistopaketti ja Xbox-pelikonsolit. Muita tuotteita ovat: Microsoft Dynamics, Microsoft Azure, Microsoft Surface, Bing, Skype, Windows Phone. Kritiikkiä DR-DOS Microsoft sabotoi kilpailevan DR-DOSin käyttöä lisäämällä Windows 3.1:een koodia, joka tuotti väärennetyn virheilmoituksen ajettaessa kilpailijan alustalla. Lähdekoodikritiikki Microsoftin toimintaa ovat kritisoineet etenkin avoimen lähdekoodin ohjelmistokehityksen kannattajat, joiden mukaan yhtiö on tunnetuin esimerkki FUD-strategian käytöstä liiketoiminnassa. Monopoliasema ja määräävän markkina-aseman väärinkäyttö Microsoft on joutunut useaan otteeseen oikeudenkäynteihin, jotka ovat koskeneet määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Microsoft on aiheuttanut haittaa kuluttajille vääristämällä kilpailuasetelmaa. Ongelmia on aiheutunut esimerkiksi siitä, että Microsoftin on saanut suhteettoman edun kilpailijoihinsa, mikäli se laittaa käyttöjärjestelmäänsä mukaan ohjelmiaan (kuten Internet Explorer verkkoselaimen), joita vastaan muut yrittävät kilpailla (lisää Yhdysvallat vastaan Microsoft ja Euroopan unionin kilpailuoikeudellinen kanne Microsoftia vastaan). Muun muassa Windows Media Player -ohjelman on todettu rikkovan monopolisäädäntöä. Tuomari Thomas Penfield Jackson antoi 5. marraskuuta 1999 lausunnon Microsoftin monopoliasemasta. Microsoft painosti Netscapea, Inteliä ja IBM:ää lopettamaan kilpailevien ohjelmistojen kehittämisen. Microsoft määrättiin pilkottavaksi kahteen osaan monopoliasemasta johtuen, mutta päätöstä muutettiin vetoomustuomioistuimessa. Marraskuussa 2001 Microsoft myöntyi siihen, että kilpailijat voivat integroida ohjelmistonsa läheisemmin Windows-käyttöjärjestelmän kanssa. Turvallisuusongelmat Microsoftia on myös kritisoitu sen tuotteiden turvallisuusongelmista muun muassa Sasser- ja Blaster-matojen yhteydessä. Office 365 -palvelua on kritisoitu sanoen, ettei se täytä EU:n tietosuojavaatimuksia. Vuonna 2010 Saksan hallitus varoitti verkon käyttäjiä Internet Explorerista ja suositteli vaihtoehtoista selainta johtuen vakavista ongelmista tietoturvassa. Australian ja Ranskan hallitukset antoivat varoituksensa pian tämän jälkeen. Myös Media Player -ohjelmistosta on löydetty kriittisiä haavoittuvuuksia. Microsoft SQL Server on myös ollut matojen kohteena, esimerkiksi SQL Slammer aiheutti merkittäviä ongelmia Internetissä. Microsoft on sanonut sen olevan asiakkaan vika, jos päivityksiä ei asenneta, mutta tämä on todettu epärealistiseksi. Lapsityövoiman käyttö Amnesty seurasi vuonna 2016 julkaistussa raportissaan Kinshasassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa lapsityötä käyttäneiden epävirallisten kaivosten malmin tuotantoketjua, joka johti muun muassa Microsoftiin. Kaivoksissa työskentelee nuorimmillaan jopa 7-vuotiaita lapsia. Microsoft kommentoi paljastusta kertomalla, että se ei ole jäljittänyt kobolttinsa tuotantoketjua malminjalostuksen tasolle jäljittämisen monimutkaisuuden ja sen vaatimien resurssien vuoksi. Lähteet Aiheesta muualla Annual Report 2019 Yhtiön omia sivustoja Microsoftin pääsivusto Microsoftin suomalainen sivusto Microsoft Network (MSN) Microsoft Xbox Microsoftin ohjelmointisivusto (MSDN) Muita sivustoja The History of Computing Project - Microsoftin aikajana 1975-2005 Dow Jones Industrial Average NASDAQ-100-indeksi Seulonnan keskeiset artikkelit

778

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matkailu

Matkailu

Matkailu tarkoittaa sitä, että ihmiset matkustavat pois päivittäisestä asuin- ja työympäristöstään mieleisiinsä matkailukohteisiin. Matkailu liittyy useimmiten lomaan ja virkistäytymiseen, mutta voidaan puhua myös työmatkailusta. Matkailu käsittää työhön liittyvien ja lomamatkojen lisäksi muun muassa kilpailu-, opinto-, pyhiinvaellus- ja terveysmatkat. Turismi on eräs matkailun muoto. Turismin käsite otettiin käyttöön Englannissa 1700-1800-luvun vaihteen tienoilla. Turisti on matkailija, joka kiertää katselemassa paikkoja, ja turismi on tyypillisesti teollistuneen ajan matkailua. Massaturismilla tarkoitetaan suurten ihmisjoukkojen matkustamista yleensä samankaltaisilla, standardisoiduilla pakettimatkoilla. Matkailusta saatu tulo on vientituloa, jota kutsutaan matkailuvienniksi. Matkailun historia Matkailun varhaisinta muotoa edustavat pyhiinvaellusmatkat. Jo antiikin aikoina matkustettiin palvontapaikoille hyvinkin kaukaa. Myös keskiajalla pyhiinvaellukset olivat yleinen matkustuksen syy kaupan- ja sodankäynnin ja ristiretkien ohella. Turismin historia Turismi siinä mielessä kuin sen nykyään ymmärrämme sai alkunsa Euroopassa 1700-1800-luvuilla. Tuolloin yleinen elintaso nousi ja rautatiet sekä höyrylaivaliikenne kehittyivät. Vuonna 1822 brittiläinen Robert Smart alkoi myydä lippuja Bristolin lähivesillä liikennöiviin laivoihin. Alan yksi menestyneimmistä pioneereista oli englantilainen Thomas Cook, joka toteutti vuonna 1841 ensimmäisen julkisesti mainostetun ryhmämatkan junalla edestakaisin raittiuskokoukseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Cookin toimisto kuljetti jo henkeä Lontoon maailmannäyttelyyn ryhmämatkoilla, ja Cook laajensi toimintaansa pian jo mannertenväliseen matkailuun brittiläisen imperiumin alueella. Yläluokan piirissä tuli suosituksi niin kutsuttu Grand Tour, kiertomatka tunnettuihin kulttuurinähtävyyksiin. 1920-luvulla automatkailun suosio kasvoi kun Fordin T-malli oli tuonut yksityisautoilun kaiken kansan ulottuville samalla kun tieverkostoa kehitettiin ja linja-autoliikenne alkoi. Tämän myötä Yhdysvalloissa ja Euroopassa rakennettiin myös kattava motelli- ja hotellijärjestelmä. Myös lentokoneiden ja ilmalaivojen myötä matkailu laajeni 1920-luvulta alkaen. Vuonna 1950 lontoolainen Vladimir Raitz järjesti Englannista Korsikalle ensimmäisen lentokoneitse suoritetun pakettimatkan. Vuonna 1955 yleistyivät suihkukoneet ja turbiinimoottorikoneet, mikä nopeutti matkailua huomattavasti. Charter-pakettimatkat aloitettiin 1950-luvun lopulla ja lentoliikenne oli pian muuttunut turismin tärkeimmäksi välineeksi. Massaturismin historia Nykyisen kaltainen massaturismi syntyi, kun tulotason kasvu ja lentoliikenteen nousu tekivät 1950-luvulta alkaen matkailusta riittävän halpaa myös keskiluokalle ja tavalliselle kansalle. Myös vuosilomien yleinen piteneminen helpotti lomailua ulkomailla, ja valmiiden pakettimatkojen halpuus madalsi kynnystä entisestään. Suomeen massaturismin voidaan katsoa tulleen 1960-luvun lopulla. Suosituiksi massaturismin kohteiksi tulivat etenkin Välimeren lämpimät rannikkoalueet, joskin maailman suosituin matkailukohde vuosikymmenestä toiseen on Pariisi. Viime vuosikymmeninä suosituiksi ovat tulleet kehittyviin maihin, kuten Intiaan, rakennetut täyden palvelun matkailukeskukset. Myös luontomatkailun ja retkeilyn suosio on lisääntynyt ja matkailu on saanut kasvavien ympäristöongelmien myötä erilaisia ekologisia painotuksia. Suomalaisten matkailu Suomalaisista 83 prosenttia teki vähintään yhden yli yön kestävän vapaa-ajanmatkan vuonna 2019. Suurin osa suomalaisten lomamatkoista suuntautuu Suomen rajojen sisäpuolelle ja noin kaksi kolmaosaa suuntautuu sukulaisten tai ystävien luo tai omalle kesämökille. Lähes puolet työikäisistä suomalaista teki vähintään yhden ulkomaille suuntautuneen vapaa-ajanmatkan vuonna 2019. Ulkomaan lomamatkoja tehtiin yhteensä lähes 1,5 henkeä kohti. Suurituloisella suomalaisella saattaa olla tapana lomailla ulkomailla jopa kahdeksan kertaa vuodessa. Suomalaisten suosituimmat lomakohteet ovat Viro, Ruotsi ja Espanja. Kaukokohteista suosituin on Thaimaa. Auringon ja lämmön kaipuu on yksi yleisimmistä matkustamisen syistä. Suomalaisen seuramatkailun synty Suomen Matkatoimisto aloitti seuramatkojen järjestämisen vuonna 1949. Vielä 1950-luvun alussa harvalla suomalaisella oli varaa matkailla etelässä, sillä matkat olivat pitkiä ja kalliita. Tyypillisiä olivat linja-autoilla tehdyt, jopa 2-3 viikkoa kestäneet kiertomatkat Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Lentokoneiden myötä etelänmatkat helpottuivat, nopeutuivat ja halpenivat, ja matkailu alkoi vähitellen tulla tavallisen suomalaisen ulottuville. 1950-luvulla suomalaisten suosikkimatkailukohteiksi muodostuivat Italia ja Espanja. Seuramatkoilla suomalaisen turistin ei tarvinnut enää osata kieliä, sillä kaikki oli valmiiksi järjestettyä ja opastettua. Vuonna 1963 perustettu Aurinkomatkat on koko toiminta-aikansa ollut Suomen suurimpia matkanjärjestäjiä. Suihkukoneet alkoivat lennättää suomalaisia etelään vuodesta 1960 alkaen, ja charter-lennot aloitettiin vuonna 1962. Kreikka, etenkin Kos, Rodos ja Kreeta, nousi suomalaisturistien suosikkikohteiden joukkoon 1960-luvun lopulta lähtien, ja Portugaliin suomalaiset alkoivat löytää 1970-luvulla. Espanja oli kuitenkin edelleen suomalaisten ykköskohde, ja siellä etenkin Mallorca ja Kanarian saaret. Espanjaan mentiin rantalomalle ja hauskanpitoon, kun Italiaan mentiin usein kulttuurimatkalle. Oman aikansa ilmiö oli Neuvostoliittoon 1970- ja 1980-luvuilla suuntautunut "vodkaturismi". Suomalainen matkailu kasvoi 1970-luvun puoliväliin saakka, jolloin energiakriisi taittoi kasvun. Näkyvä toimija tuon ajan suomalaisessa matkailussa oli Kalevi Keihäsen vuonna 1965 perustama Keihäsmatkat, joka lennätti tavallista rahvasta Espanjan huvittelukohteisiin kymmenin tuhansin joka vuosi. Opetettuaan suomalaiset matkustelemaan Keihäsmatkat ajautui konkurssiin vuonna 1974, ja Suomen matkailumarkkinat jäivät muiden matkatoimistojen jaettavaksi. Matkailu elinkeinona Matkailu on ollut viime vuosina nopeasti kasvava liike-elämän ala. Se koostuu useista elinkeinoista, joiden palveluja matkailija kuluttaa. Näitä ovat esimerkiksi ravintola-, liikenne- ja majoituspalvelut sekä vähittäiskauppojen, kulttuurilaitosten, kylpylöiden ja urheilukeskusten palvelut. Matkailu muodostaa monissa maissa merkittävän osan maiden bruttokansantuotteesta. Suosittuja matkailumaita ovat maailmalla esimerkiksi Brasilia ja Thaimaa, Euroopassa Espanja, Kreikka, Ranska ja Turkki. Ulkomaan matkailijoiden määrä ylitti miljardin ensi kertaa vuonna 2012 YK:n Maailman matkailujärjestön (UNWTO) mukaan. Matkailijoiden määrä kasvoi vuonna 2012 4,0 prosenttia 1,035 miljardiin. Suurin kasvu tapahtui Kaakkois-Aasiassa, 8,7 prosenttia. Matkailun ongelmat Matkailun kielteisiä seurauksia ovat etenkin kehittyvissä maissa talouden rakenteiden vääristyminen, ympäristöhaitat ja nähtävyyksien rapistuminen ja kielteiset kulttuurisiirtymät. Matkailu on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosikymmenenä, mikä on nopeuttanut alkuperäiskulttuurien tuhoutumista ja luonnon saastumista lisääntyneen liikenteen takia. Joissain Etelä-Euroopan kaupungeissa kuten Venetsiassa, Barcelonassa ja Lissabonissa on 2000-luvulla voimakkaasti lisääntynyt matkailu aiheuttanut muun muassa vuokrien nousua ja häiriöitä, mikä on johtanut protesteihin ja alkuperäisten asukkaiden poismuuttoon. Suosituimmat matkailumaat 10 suosituinta matkailumaata vuonna 2009: Ranska (74,2 milj. matkaa) Yhdysvallat (54,9 milj. matkaa) Espanja (52,2 milj. matkaa) Kiina (50,9 milj. matkaa) Italia (43,2 milj. matkaa) Yhdistynyt kuningaskunta (28 milj. matkaa) Turkki (25,5 milj. matkaa) Saksa (24,2 milj. matkaa) Malesia (23,6 milj. matkaa) Meksiko (21,5 milj. matkaa) Suosituimmat matkailukaupungit 10 suosituinta matkailukaupunkia vuonna 2009: Pariisi (Ranska) Lontoo (Yhdistynyt kuningaskunta) Bangkok (Thaimaa) Singapore (Singapore) Kuala Lumpur (Malesia) Hongkong (Hongkong) New York (Yhdysvallat) Dubai (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) Istanbul (Turkki) Shanghai (Kiina) Matkailu tutkimuskohteena Ilmiönä matkailu on monitieteinen, ja sitä tutkitaan mm. luonnontieteiden, taloustieteiden ja filosofian näkökulmista. Tavallisesti tarkastellaan joko lähtevää tai saapuvaa matkailua. Lisäksi matkailu voidaan jakaa kotimaan- ja ulkomaanmatkailuun. Matkailumuotoja Spottausmatkat (Autotapahtumat) Aktiivimatkailu Lintubongaus Ekomatkailu Harrastematkat Interrail, junamatkailu Kaupunkimatkailu (kaupunkiloma) Kulttuurimatkailu Liikematkailu (businessmatkailu) Lentomatkailu Luontomatkailu Maisemamatkailu Ostosmatkailu Laskettelumatkat Halvempien hintojen, muiden tuotteiden ja palveluiden vuoksi matkaaminen Pendelöinti (työmatkailu) Reppumatkailu Retkeily Risteilyt risteilylomat päivä merellä ilman maihinnousua muutamien tuntien maihinnousu väli/päätesatamassa Seksiturismi Seuramatkat (aurinkolomat) Terveysmatkailu Urheilumatkailu Matkailun majoitusmuotoja Aamiaismajoitus eli Bed & Breakfast Hostelli, retkeilymaja Hotelli Huoneistohotelli, apartamentos Lomahuoneisto Maatilamajoitus Motelli Mökki, bungalow Leirintäalue leirintämökit telttailu asunto- ja matkailuvaunut Yksityismajoitus Vieraanvaraisuusjärjestöt Matkailutapahtumia Matkailumessut Maa tai maakunta esittäytyy, esimerkiksi Helsingin Senaatintorin maakuntapäivät (vuonna 2005 Häme) Martin Markkinat (Viro), Helsingin Kaapelitehtaalla Katso myös All inclusive Kirjallisuutta Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Findikaattori - suomalaisten yöpymisen sisältäneet matkat aikasarja vuodesta 1991. Seulonnan keskeiset artikkelit

780

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matroska

Matroska

Matroska on avoimen lähdekoodin säiliömuoto, joka on kehitetty yleiskäyttöiseksi kääreeksi erilaisia ääni-, video-, ja tekstitysvirtoja varten. Teknisesti se on kehittynein multimediasäiliöistä. Kyseessä siis ei ole videonpakkausmenetelmä kuten esimerkiksi H.264. Nimensä Matroska on saanut venäläisen maatuska-nuken mukaan. 2010 Google ilmoitti, että WebM tulee perustumaan Matroska-profiiliin. Matroska-projekti 7. joulukuuta 2002, haarana silloiseen MCF-formaattiin, julkistettiin uusi projekti sen jälkeen, kun XML:än tapainen, mutta binäärinen EBML-kuvauskieli oli aiheuttanut erimielisyyksiä kehittäjien kesken. Projektin luojat uskovat EBML:n tuovan lukuisia etuja, mukaan lukien formaatin laajentamisen tulevaisuudessa, kun uutta kehitystä tapahtuu tai tavoitteet muuttuvat. Tavoitteet: luoda ja dokumentoida moderni, joustava, laajennettava ja alustariippumaton multimediasäiliö, joka yhdessä avoimen koodekki-API:n kanssa muodostaa vapaan ja avoimen mediakehyksen vakiinnuttaa Matroska avoimen lähdekoodin vaihtoehtona muihin säiliöihin nähden, kuten AVI, ASF, MOV, RM, MP4, MPEG kehittää työkalut Matroska-tiedostojen luontiin ja editointiin, lisensoituna GNU GPL:n alle kehittää kirjastot, joiden avulla ohjelmistokehittäjät voivat lisätä Matroska-tuen sovelluksiinsa, lisensoituna LGPL:n alle tehdä yhteistyötä laitteistovalmistajien kanssa Matroska-tuen sisällyttämiseksi sulautettuihin multimedialaitteisiin (esimerkiksi DVD-soitin) tarjota natiivi tuki Matroskalle eri käyttöjärjestelmissä, mukaan luettuina Linux multimediakehys GStreamer:in kautta, Haiku sen Mediakit:in avulla ja Windows DirectShow:n kautta Ominaisuudet DVD-levyjen tyyliin Matroska sallii useiden tekstityskielien ja ääniraitojen lisäämisen samaan tiedostoon. Lisäksi tiedosto voi sisältää valikot. Muita ominaisuuksia ovat: nopea haku kehittynyt virheenkorjaus tuki suoralähetyksille (HTTP ja RTP) Ohjelmisto- ja laitteistotuki Alla oleva taulukko sisältää perustietoja Matroska-tiedostojen toistosta ja editoinnista. Luonnollisesti pelkkä purku kyseisestä säiliöstä ei riitä itse sisällön käsittelyyn vaan tarvitaan lisäksi koodekit multimediavirtoja varten, esimerkiksi maailman johtavaan audio- ja videokirjastoon libavcodeciin perustuvan ffdshow:n (DirectShow) muodossa. Lähteet Aiheesta muualla - Viralliset kotisivut - Matroska-projektin julkistus - Haali Media Slitter (DirectShow-suodatin) - 'Combined Community Codec Pack' mm. Matroska-tuen sisältävä koodekkipaketti - Linux-/Unix- ja Windows-työkalut Matroskalle - Matroska Muxer, Matroska Splitter ja MPC - Matroska Hydrogenaudio.org wiki Koodausmenetelmät Tiedostomuodot

781

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalainen

Mustalainen

Mustalainen on suomen kielen sana, jota on aikaisemmin käytetty Suomessa yleisenä nimityksenä romaneista, mutta jota nykyään pidetään usein halventavana. Kannanotot sanan käytöstä Vuonna 2006 julkaistussa sisäministeriön alaisen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan Rasismin vastainen työ -työryhmän esityksessä esitettiin, että etnisten suhteiden neuvottelukunnan tiedotussuunnitelmassa tulisi korostaa rasismin vastaisia sisältöjä ja väärään tai kielteiseen tiedottamiseen sekä rasististen ilmaisujen kuten 'mustalainen' käyttöön tulee puuttua, etenkin viranomaistoiminnassa. Vuonna 2010 Rovaniemen hovioikeus tuomitsi romania mustalaiseksi nimittäneen kunnianloukkauksesta. Hovioikeuden mukaan mustalaiseksi nimittely voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön, jos nimitystä käytetään loukkaamistarkoituksessa. Suomessa on käytössä nimitykset mustalainen, tumma, romani ja kale. Romanit itse käyttävät itsestään joskus sanaa mustalainen. Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1991 suosituksesta, että romani kirjoitetaan yhdellä a:lla. Aikaisemmin kirjoitustapa on vaihdellut. Katso myös Manne (sana) Tattari Lähteet Aiheesta muualla Mustalainen. Eri Väestöryhmien sekä kielen taustaa ja nimityksiä . Romanit.fi Kai Åberg: Romani- ja mustalaismusiikki - eksoottisuus vai omanarvontunteen noste? Hiidenkivi Etniset ja uskonnolliset haukkumasanat Suomenkieliset sanat ja sanonnat Romanit

782

https://fi.wikipedia.org/wiki/Musta%20aukko

Musta aukko

Musta aukko on äärimmäisen tiheä aika-avaruuden massakeskittymä. Siinä painovoima on niin voimakas, ettei yksikään hiukkanen tai edes sähkömagneettinen säteily pysty pakenemaan alueelta. Mustaa aukkoa ympäröivää rajaa, jonka takaa pakeneminen on mahdotonta, kutsutaan tapahtumahorisontiksi. Nykykäsityksen mukaan mustan aukon sisustaa ja sen tapahtumia voi tutkia vain gravitaatioaaltojen avulla, sillä mikään massallinen hiukkanen tai sähkömagneettinen informaatio ei pysty pakenemaan sieltä. Tähtien massaiset mustat aukot syntyvät massiivisten tähtien luhistuessa elinkaarensa loppuvaiheessa. Synnyttyään aukot voivat kasvaa kuluttamalla ympäristössään olevaa massaa, kuten toisia tähtiä, ja yhdistymällä toisten mustien aukkojen kanssa. Lopulta niistä voi muodostua miljoonien aurinkojen massaisia niin sanottuja supermassiivisia mustia aukkoja, joita uskotaan olevan useimpien galaksien, myös Linnunradan, keskuksissa. Englantilainen geologi John Michell pohti vuonna 1784 ajatusta mustien aukkojen kaltaisista kappaleista. Häneltä luultavasti sai vaikutteita Pierre-Simon Laplace, joka teoksessaan Exposition du système du Monde (1796, 'Maailmanjärjestelmän esitys') esitti maininnan "taivaankappaleesta, jonka vetovoima voisi olla niin suuri, että valo ei voi virrata siitä ulos". Ensimmäisenä termiä "musta aukko" käytti fyysikko John Wheeler vuonna 1967. Mustien aukkojen teoriaa huomattavasti kehittäneen professori Stephen Hawkingin mukaan musta aukko on eräänlainen reikä aika-avaruudessa. Rakenne Mustan aukon keskuksen ajatellaan olevan gravitaationaalinen singulariteetti, pistemäinen kohde, jonka tilavuus on lähellä nollaa. Singulariteettiin on keskittynyt kaikki mustan aukon massa, atomin, tähden tai jopa miljoonien tähtien massa. Tämän seurauksena sen äärimmäisen suuri tiheys synnyttää mustan aukon äärimmäisen vetovoiman. Mustan aukon rajapintaa, jonka takaa mikään hiukkanen tai sähkömagneettinen aalto ei voi enää paeta, kutsutaan tapahtumahorisontiksi. Tapahtumahorisontin sisäpuolella pakonopeus ylittää valonnopeuden. Tapahtumahorisontti on alun perin valon pakonopeuden mukaan määräytynyt laskennallinen rajapinta, josta lähtevä fotoni voisi siis vielä paeta mutta sen sisäpuolelta lähtevä fotoni tulisi mahdollisen tilapäisen ulkopuolella käynnin jälkeen palaamaan takaisin. Tapahtumahorisontille on myöhemmin käytetty tätä jyrkempää tulkintaa, jonka mukaan mikään informaatio ei voisi päästä sen ulkopuolelle. Tämä tulkinta on aiheuttanut ristiriitaisuuksia, joista pääsemiseksi Hawking on ehdottanut näennäishorisontin käyttöä. Näennäishorisontti on rajapinta jonka rajaamassa alueessa valo ei voi kulkea lainkaan ulospäin. Mustan aukon tapahtumahorisontti ei syntyhistoriastaan huolimatta ole varsinainen tapahtumahorisontti koska se ei estä sisällä olevan massan määrän tai sen kiihtyvän liikkeen ilmaisevan informaation, gravitaatioaaltojen, leviämistä ulkopuolelle. Pyörivälle mustalle aukolle määritellään myös ellipsin muotoinen stationaarisuusraja. Sen rajan sisäpuolella mikään kappale ei voi pysyä levossa, vaan musta aukko tempaisee kaiken sinne joutuvan vastustamattomaan pyörimisliikkeeseen. Stationaarisuusrajan ja tapahtumahorisontin välistä aluetta kutsutaan ergosfääriksi. Osa ergosfääriin joutuvasta aineesta sinkoutuu ulos mustan aukon vaikutuspiiristä. Havaituilla mustilla aukoilla on yleensä ympärillään aineesta koostuva kertymäkiekko, joka kiertää aukkoa. Kun kertymäkiekon aine menettää liike-energiaa, se menettää ainetta mustaan aukkoon. Mustista aukoista on olemassa neljä mallia: Schwarzschildin aukko: pyörimätön musta aukko, jolla on vain singulariteetti ja tapahtumahorisontti Kerrin aukko: pyörivä musta aukko, jolla on edellisten lisäksi myös ergosfääri Reissner-Nordströmin aukko: sähkövarauksellinen musta aukko, jolla on kaksi sisäkkäistä tapahtumahorisonttia, joiden välissä aika- ja avaruuskoordinaatit vaihtavat paikkaa Kerr-Newmanin aukko: pyörivä ja sähkövarauksellinen aukko Teoreettinen astrofysiikka tuntee myös käsitteen alaston singulariteetti. Sellainen syntyy, mikäli aukon pyörimisnopeus ylittää Schwarzschildin säteen kohdalla valon nopeuden. Tällöin tapahtumahorisontti repeytyy ja paljastaa sisällä olevan singulariteetin. Niin sanotun kosmisen sensuurin konjenktuuri kieltää näiden olemassaolon. Teoreettisessa astrofysiikassa tunnetaan myös valkoinen aukko, mutta niiden olemassaolosta ei ole edes epäsuoraa havaintoa. Valkoinen aukko on nimensä mukaisesti mustan aukon vastakohta, joka sylkee ulos valoa ja ainetta, joka voi olla lähtöisin jostakin toisesta maailmankaikkeudesta. Valkoisen aukon sisältämä ratkaisu on kuitenkin epäfysikaalinen, koska se ei voi syntyä tähden romahtaessa ja sillä on äärettömän pitkä historia. Muita rakennemalleja Yllä esitetty kuvaus noudattaa standardikosmologian klassista 1900-luvun puolessavälin muotoutunutta suhteellisuusteoriaan perustuvaa mustan aukon rakenneoletusta, jonka tunnusomaiset osat ovat keskussingulariteetti ja tapahtumahorisontti. Tämän klassisen mallin on todettu johtaneen toistaiseksi ratkaisemattomaan fysikaaliseen ristiriitaan, informaatioparadoksiin. Myös aukkoon putoamisnopeuden kasvu valonnopeuteen ja sen ylikin on nähty ongelmallisena. Mallin kehittämiseen ratkaisevasti osallistunut Hawking on myöntänyt tilanteen toteamalla klassista rakennemallia tarkoittaen että "mustia aukkoja ei ole" ja ehdottanut tapahtumahorisontin korvaamista näennäishorisontilla, mutta ongelmien ratkaiseminen sen avulla ei ole tullut osoitetuksi. Mustan aukon rakenteelle on laadittu useita vaihtoehtoisia rakennemalliehdotuksia: Suhteellisuusteoriaan perustuvia malleja kuten Exotic Compact Objects (ECOs), Eternally Collapsing Object (myös ECO) ja Magnetospheric Eternally Collapsing Object (MECO), ultracompact objects (UCOs), boson stars, wormholes, black stars, gravastars, superspinars, collapsed polymers. Nämä ovat kutakuinkin Schwardschildin säteen kokoisia kompakteja massiivisia objekteja. Malleissa ei yleensä ole singulariteettia, jolloin ne eivät sisällä valonnopeuteen tai sen ylittymiseen johtavia geodeeseja, ja useissa ei ole tapahtumahorisonttia, jolloin niihin ei liity ongelmallista informaatioparadoksia. Kvanttiteoreettista mustan aukon rakennemallia edustaa supersäieteoriaan perustuva "fussball" malli, jossa aine ei puristu singulariteetiksi. Myös tämä malli ratkaisisi klassisen rakennemallin informaatioparadoksin. Säieteorioita ei ole voitu todentaa kokeellisesti. Vaikka nykyisten havaintojen on katsottu noudattaneen hyvin suhteellisuuteorian mukaisia mallinuksia, niiden tarkuus ei ole vielä kyennyt antamaan ratkaisevaa viitettä siitä mikä malleista kuvaisi mustaa aukkoa parhaiten. Kehittyvien havaintolaitteiden myötä saataneen lisätietoa mahdollisista rakennemalleista. Syntymekanismi Musta aukko syntyy raskaimmista tähdistä supernovaräjähdyksessä. Kappale luhistuu mustaksi aukoksi, jos sen säde alittaa Schwarzschildin säteenä tunnetun matkan. Tämän etäisyyden sisäpuolella aika-avaruus on niin vahvasti kaareutunut, että jokainen valonsäde pyrkii kohti keskustaa. Koska aukosta pakeneminen vaatisi valoa nopeamman liikkeen, kaikki materia Schwarzschildin säteen sisäpuolella luhistuu keskustaa kohti. Schwarzschildin säde voidaan laskea kaavasta: , jossa G on gravitaatiovakio ( Nm2/kg2), M on kohteen massa ja c on valon nopeus. Massaltaan Maan kokoisen kappaleen Schwarzschildin säde on noin 9 mm. Galaksien ytimissä on supermassiivisia mustia aukkoja, jotka eivät ole syntyneet tähtien luhistumisesta. Niiden syntytapa on vielä tuntematon, mutta kaksi selitystä ovat galaksin syntymisen yhteydessä tapahtunut materian kertyminen ja alkuräjähdyksen yhteydessä syntyminen. Syntyteoriaksi on tarjottu myös näiden kahden yhdistelmää. Koska tapahtumahorisontin säde skaalautuu lineaarisesti massan mukana, mutta sen sisäinen tilavuus suhteessa säteen kolmanteen potenssiin, ei suurien aukkojen syntyminen vaadi yhtä eksoottisia olosuhteita. Kertymällä kasvavan mustan aukon tyypilliseksi maksimimassaksi on esitetty 50 miljardia Auringon massaa. Massaraja tulee siitä, että tätä suuremmilla massoilla ei pysty syntymään vakaata kertymäkiekkoa. Tällöin aukkoon vain putoaa siihen suoraan osuva materia. Kookkain tunnettu musta aukko on 40 miljardin Auringon massainen. Tosin hiljaittain löydetyn kvasaarin TON 618 epäillään sisältävän jättiläismäisen 66 miljardin auringon massaisen mustan aukon. Mustien aukkojen arvellaan pystyvän menettämään massaansa Hawkingin säteilynä. Havaitseminen Mustien aukkojen suora havaitseminen on vaikeaa. Ne voi havaita vain sen vaikutuksen perusteella, joka niillä on ympäristöönsä. Esimerkiksi valon taipuminen tai tähden kiertäminen ympäri pistettä, jossa ei näytä olevan mitään, antaa viitteen mustan aukon olemassaolosta. Mustilla aukoilla on ympärillään usein kertymäkiekko. Koska materian syöksyessä mustaan aukkoon syntyy voimakasta röntgensäteilyä, on voimakas röntgenlähde myös mahdollinen musta aukko. Jos musta aukko on kaksoistähden toisena komponenttina, sen olemassaolon voi päätellä toisen tähden liikkeestä. Tästä syystä ja lähettämänsä röntgensäteilyn vuoksi pidetään esimerkiksi Cygnus X-1:' todennäköisenä mustana aukkona. Mustien aukkojen törmäyksiä voidaan havainnoida gravitaatioaaltojen avulla. Havaintoja on saatu vuodesta 2016 alkaen eri puolille maapalloa rakennetuilla tunnistimilla. Huhtikuussa 2019 tutkijat julkistivat ensimmäisen taltioidun kuvan avaruuden mustasta aukosta. Event Horizon Telescope -projektin kuva on koottu muutaman päivän aikana kerätystä tiedosta, joita on havaittu kahdeksalla eri puolilla maapalloa sijaitsevalla radioteleskoopilla. Musta aukko sijaitsee 50 miljoonan valovuoden päässä Maasta galaksissa M87. Tutkijoiden mukaan mustan aukon pohjan reuna näyttää kirkkaammalta, sillä musta aukko tai sen läheisyydessä oleva materia kiertää sitä. Aiemmat kuvat mustista aukoista ovat olleet simulaatioita tai taiteilijoiden näkemyksiä. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Tieteen huiput Aiheesta muualla Yle: Stephen Hawking murtaa mustien aukkojen tapahtumahorisontin 25.1.2014 Kirkkonummen Komeetta: Esitelmä mustista aukoista 15.12.2009 Kirkkonummen Komeetta: Esitelmä mustista aukoista 11.10.2005 Scholarpedia: Black holes Seulonnan keskeiset artikkelit

784

https://fi.wikipedia.org/wiki/MPEG

MPEG

Moving Picture Experts Group (lyhyesti MPEG) on ISO:n ja IEC:n vuonna 1988 muodostama työryhmä, jonka tehtävänä on suunnitella ja standardisoida nykyaikaisia videonpakkaustapoja. MPEG-määrittelytyön tuloksia käytetään mm. tietokoneissa, DVD-soittimissa, digi-tv:ssä ja joissakin matkapuhelimissa. Vuoden 1988 ensikokoontumisensa jälkeen MPEG on kasvanut noin 350 eri teollisuuden ja yliopiston muodostaman jäsenen ryhmäksi. MPEG jakautuu viiteen eri standardiin, jotka ovat MPEG-1, MPEG-2, MPEG-4, MPEG-7 ja MPEG-21. MPEG-standardi määrittelee joukon datavirtoja, joita kaikki yhteensopivat dekooderit osaavat käsitellä — purkaa alkuperäiseen, pakkaamattomaan muotoon. Standardi ei ota kantaa siihen miten datavirta tehdään. MPEG-standardit koostuvat useista eri osista, joita ovat järjestelmä, video, audio, testaus ja toteutus. Järjestelmäosa määrittelee datavirtojen syntaksin ja semantiikan sekä synkronoinnin. Video-osa määrittelee videon pakkausmenetelmän ja audio-osa äänen pakkausmenetelmän. Poikkeuksena tähän ovat MPEG-7 ja MPEG-21 -standardit. MPEG on standardoinut seuraavat pakkausmuodot: MPEG-1 Ensimmäinen komitean julkaisema standardi. Sisältää suositun Layer 3 -audiopakkausformaatin (MP3). MPEG-2 Suurelta osin edeltäjäänsä perustuva standardi, johon on lisätty tuki lomitetulle videolle ja useammalle äänen. Käytössä mm. DVD-elokuvissa. MPEG-3 Suunniteltu alun perin HDTV:tä varten, mutta sulautettiin MPEG-2:een. MPEG-4 Laajentaa MPEG-1:n tukemaan video/audio "objekteja", 3D:tä, matalan bittinopeuden koodausta ja Digital Rights Management-järjestelmää XviD Avoimella lähdekoodilla luotu videon ja äänen pakkaustekniikka DivX Maksullinen videon ja äänen pakkaustekniikka MPEG-7 Formaali multimedian kuvausjärjestelmä jota käytetään mm. semanttisessa verkossa. MPEG-21 MPEG kuvaa tätä tulevaisuuden standardia sanoilla "Multimedia Framework". MPEG-purku käyttää käänteistä diskreettiä kosinimuunnosta (IDCT). Lähteet

786

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mies

Mies

Mies on täysikasvuinen miessukupuolta oleva ihminen. Kasvuiässä oleva miespuolinen henkilö on poika. Mies on toinen ihmisen biologisista sukupuolista, tyypillisesti koiraspuolinen ihminen. Mies on myös yksi juridisista sukupuolista. Miehen sukupuolikromosomipari on XY. Suvunjatkamisessa miehen osana on tuottaa siittiöitä, jotka hedelmöittävät naisen munasolun. Biologia Genetiikka Miehellä on tyypillisesti yksi X-kromosomi ja yksi Y-kromosomi (XY). Y-kromosomi määrää sukupuolen mieheksi myös epätavallisemmissa yhdistelmissä, kuten XXY ja XYY. Jos Y-kromosomin omaavan alkion SRY-geeni on kuitenkin puuttuva tai toimimaton, yksilö kehittyy naispuoliseksi. Hormonit Testosteroni on miehen kiveksissä syntyvä sukupuolihormoni. Sitä kutsutaan mieshormoniksi, sillä se aiheuttaa murrosiässä useiden miehisten ominaisuuksien kehittymisen. Testosteroni vaikuttaa myös aikuisen miehen lihasmassaan, sukuviettiin, siittiöiden tuotantoon ja erektioon. Lisääntymiselimistö Miehen primaarit sukupuolielimet ovat kivekset, jotka tuottavat siittiöitä. Miehen toissijaisia sukupuolielimiä ovat joukko tiehyitä ja rauhasia sekä siitin, joiden tehtävä on varastoida ja kuljettaa siemennestettä. Miehen ulkoiset sukupuolielimet kehittyvät äidin kohdussa, jolloin yksilönkehityksen alkuvaiheen naarastyyppiset ulkoiset sukupuolielinaiheet maskulinisoituvat samalla kun alkiolle kehittyy virtsaputki. Muut fyysiset piirteet Yhdysvaltalaisten miesten keskipituus on 175,8 senttimetriä ja keskipaino 88,8 kilogrammaa. Miehet ovat keskimäärin naisia suurikokoisempia, ja heillä on kehossaan suhteellisesti enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa. Miehellä on naisia enemmän ihokarvoitusta, kuten parrankasvua. Psykologia ja käyttäytyminen Maskuliinisuus Miehiin yhdistettyjen ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisten joukkoa kutsutaan maskuliinisuudeksi. Maskuliinisuus on sosiaalinen konstruktio, joka heijastaa yhteiskunnan käsityksiä miehelle kuuluvasta ajattelusta ja toiminnasta. Se on erillinen miehen biologisesta sukupuolesta, eikä se ole perimän ja hormonien ohjelmoimaa ja väistämätöntä. Maskuliinisuuteen yhdistetyiksi piirteiksi on erilaisissa asteikoissa annettu esimerkiksi feminiinisyyden ja heikkouden osoittamisen välttäminen, menestyksen ja aseman tavoittelu, seikkailunhaluisuus, riskinotto, itseluottamus, kovuus, väkivallan hyväksyminen, hallitsevuus, seksin tärkeys ja tunteiden rajoittaminen. Sukupuoli-identiteetti Vuoden 2016 systemaattinen katsaus arvioi, että noin 99,5 prosenttia biologisesti miehistä identifioituu mieheksi. Biologisista naisista mieheksi identifioituu noin 0,26 prosenttia. Tällaisella transmiehellä on naisen keho ja naisen lisääntymiselimistö mutta miespuolinen sukupuoli-identiteetti. He saattavat käydä läpi maskulinisoivia sukupuolenkorjaushoitoja. Lukumäärä Maailman väestöstä vuonna 2019 oli miehiä 3,889 miljardia eli 50,4 prosenttia. Suhteellisesti eniten miehiä asuu Qatarissa, 75 prosenttia väestöstä. Epätasapaino johtuu siitä, että Qatarissa asuu paljon ulkomaalaisia vierastyöläisiä, jotka ovat enimmäkseen miehiä. Samansuuntainen jakauma pätee muutamaan muuhunkin Arabian valtioon ja muihinkin maihin, joissa asuu paljon vierastyöläisiä. Maailman suurimmassa maassa Kiinassa miehiä on 51 prosenttia ja toiseksi suurimmassa maassa Intiassa 52 prosenttia väestöstä. Euroopan maista Luxemburgissa ja Norjassa väestöstä 51 prosenttia on miehiä. Maailmanlaajuisesti syntyy noin 1,07 miestä jokaista naista kohti. Nuorissa ikäluokissa miehiä onkin enemmän kuin naisia, mutta naisten pidemmän elinajanodotteen takia vanhemmissa ikäluokissa (65-vuotiaat ja vanhemmat) miehiä on vähemmän kuin naisia, vain 0,81 yhtä naista kohden. Laissa Poika määritellään syntymässä juridiselta sukupuoleltaan yleensä mieheksi, jos hänellä on miehen ulkoiset sukupuolielimet. Katso myös Andrologia Miesviha Urologia Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

787

https://fi.wikipedia.org/wiki/Miesliike

Miesliike

Miesliike tai miesasialiike on yhteiskunnallinen liike, joka koostuu erilaisista miesnäkökulmista ja järjestöistä, jotka pyrkivät tukemaan miehiä, miesten roolia yhteiskunnassa ja parantamaan miesten asemaa muun muassa avioliittoon, huoltajuuteen, asevelvollisuuteen ja perheväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Tausta Arto Jokisen (1999) mukaan miehet eivät ole yhtenäinen patriarkaalisten hallitsijoiden tai raiskaajien ja sortajien joukko, jollaiseksi heitä tuntuu väitettävän feministisessä tasa-arvokeskustelussa. Puhetta miehistä on pidetty yksinkertaistavana: miesten moninaisuutta on tuotu esiin lähinnä sivulauseissa, eikä naisten esittämiä ihannemiesmalleja ole pidetty oikeudenmukaisina. Miesaktivistit tai miestutkijat ovat huomauttaneet, että miehillä tulisi naisten tavoin olla oikeus määritellä itsensä. Samalla on muistutettu, että miehiäkin sorretaan ja alistetaan. Miesliike jakautuu kahteen eri päätulkintaan epätasa-arvon syistä. Mieslähtöinen näkökulma Yhden tulkinnan mukaan ihminen jakautuu kahteen luokkaan biologisen sukupuolensa perusteella. Tällöin luokkien edut ovat ristiriitaiset. Jokisen mukaan tällaisessa näkemyksessä muistutetaan naisten osuudesta niihin miesten ongelmiin, jotka johtavat miehen itsetuhoiseen elämäntyyliin, kuten alkoholismiin, väkivaltaisuuteen ja työnarkomaniaan. Näkemys suhtautuu kriittisesti feministiseen miesliikkeeseen ja pitää perusteltuna järjestää miesten keskinäistä toimintaa ilman naisia. Miessakit-järjestön Tomi Timperin mukaan miestoiminnan perustana tulee olla mies itse. Timperi käyttää termiä mieserityisyys: hän arvelee, että on olemassa mieheyden perusta, joka erottaa miehet naisista, ja joka perustuu osittain muttei kokonaan biologisiin eroihin. Yhteiskunnallisten ja sosiokulttuuristen tekijöiden vaikutus miehisyyteen on helpommin tulkittavissa, mutta miehet eroavat naisista kaikissa kulttuureissa. Miehisyyden etsiskelyssä tarvitaan miesten keskinäistä vuorovaikutusta, jotta löydettäisiin miehille omilta tuntuvia toimintaperusteita. Myös naisliike järjestää vain naisille tarkoitettua toimintaa. Feministinen näkökulma Toinen tulkinta tarkastelee sukupuolta sosiaalisena järjestelmänä ja tukeutuu feministiseen analyysiin patriarkaalisesta vallasta mutta lisää siihen käsityksen miesten välisestä eriarvoisuudesta. Feministisen miesnäkökulman mukaan patriarkaatti on miesten kilpakenttä, jonka miehiin kohdistamat kulttuuriset odotukset ovat heille itselleen haitallisia. Arto Jokisen mukaan tämä miesnäkökulma on kuitenkin kritisoinut naisliikettä tasa-arvokeskustelun omimisesta: naisilla on oma tasa-arvoideologia, joka moralisoi miehiä yksipuolisesta näkökulmasta käsin. Miesten tulisi osallistua aktiivisesti tasa-arvokeskusteluun ja tuoda esille mieskulttuurin myönteisiä piirteitä sekä uudenlaisen maskuliinisuuden hahmottamisen. Miesten asema Elinkeinoelämän valtuuskunnan vuoden 2022 kyselyssä naisista kolme neljäsosaa (75 %) katsoi, että miehet ovat yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa. Sen sijaan miehistä vain 40 prosenttia katsoi miesten olevan etuoikeutettuja. Viidesosa (18 %) miehistä katsoi miesten olevan yhteiskunnassa syrjittyjä, mutta naisista vain kolme prosenttia oli samaa mieltä. Miesliike Suomessa Suomessa 1960-luvulla toiminut radikaalia tasa-arvonäkemystä kannattanut Yhdistys 9 mielletään helposti ainoastaan naisten liikkeeksi, mutta liikkeessä aikoinaan itsekin toiminut Margaretha Mickwitz on pyrkinyt viime vuosina tuomaan esiin sitä tosiasiaa, että yhdistyksessä toimi myös runsaasti miehiä. Yhdistys 9 vaati sekä naisille ja miehille vapautumista sukupuolirooleista ja niiden aiheuttamasta taakasta. Yhdistyksen jäsenmäärä oli suurimmillaan vuonna 1970, jolloin jäseniä 774, joista 289 oli miehiä. Keskimäärin miesten osuus yhdistyksen jäsenistä oli toiminnan aikana noin kolmannes, ja miesten toiminta yhdistyksessä oli aktiivista ja tavoitteellista. Yhdistys muun muassa kehotti miehiä vaatimaan oikeutta pitempään elinaikaan, parempaan terveyteen ja mahdollisuutta toimia naisten aloina pidetyillä aloilla sekä oikeutta olla lapsille yhtä läheinen vanhempi kuin äiti. Erityisesti Yhdistys 9:n kannanotto isyysvapaan puolesta oli 60-luvulla poikkeuksellinen. Miesliike on pysynyt varsin pienenä ja hajanaisena, ja se sisältää erilaisia painotuksia. Hajanaisuudestaan huolimatta miesliikkeen puheenvuorot ovat saaneet huomiota julkisuudessa. Suomen miesliike ja sen miestyö koostuu kasvuryhmistä, isyysneuvonnasta, isä-vauva-toiminnasta, väkivallan vastaisesta liikkeestä, Miespäivät-tapahtumasta, Miessakit-järjestöstä ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaostosta. Arto Jokinen arvioi vuonna 1999, että jonkinlaista miestoimintaa löytyy kaikkialta Suomesta ja että toiminnassa on mukana vähintään tuhat miestä. Syksyllä 2007 julkaistiin Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittama miesasia-antologia Mies vailla tasa-arvoa. Kirja koostuu 29 artikkelista. Kirjoittajina ovat muun muassa Pekka Sauri, Hannu Raittila, Esa Sariola ja Ralf Sund. Kirjoituskokoelman yksi väite on, että yhteiskunnassa on myös elämänalueita, joissa miehet ovat naisia huonommassa asemassa, ja virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi käsitellä näitäkin kysymyksiä. Toukokuussa 2008 Naisasialiitto Unionin julkaisema Tulva-lehden päätoimittajan Anne Moilasen mukaan miesasia on tullut muotiin. Mies vailla tasa-arvoa on Moilasen mukaan feminismiä vastaan suunnattu provokaatio, joka syyttää naisia miesten ongelmista. Lehti nimeää miesliikkeen neljä hahmoa, joita se pitää taantumuksellisina häiriköinä. Lehden mukaan yksittäiset aktivistit, jotka eivät edusta koko miesliikkeen kantaa, ovat saaneet kohtuutonta näkyvyyttä tiedotusvälineissä. Tulva esitteli erillisin jutuin neljä henkilöä, joita se piti miesliikkeen "pääpukareina". Keskeisenä viestinä oli, että kohtuutonta julkista huomiota saaneet miehet näyttäytyvät tasa-arvotyössä häirikköinä, jotka eivät tunne feminismiä tai naistutkimusta. Moilasen mukaan näiden miesasia-aktivistien takia tiedotusvälineissä ja internetin keskustelupalstoilla oli meneillään feminismin vastainen keskustelu. Miesaktivisti Henry Laasanen puolusti miesliikettä. Hän sano sanoi ymmärtävänsä, että on häiritsevää, kun feministisen hegemonian piiriin kuuluvaan tasa-arvokeskusteluun tulee kyselyjä myös miesten ongelmista. Laasanen kyseenalaisti Arto Jokisen väitteen, että miesaktivismissa olisi kyse perinteisen maskuliinisuuden vastaiskusta: Vuonna 2018 perustettiin Miehet ry, jonka tavoitteena on edistää sukupuolten tasa-arvoa ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta intersektionaalisen feminismin lähtökohdista. Yhdistyksen puheenjohtajan mukaan Miehet ry välttää aiempia miesten tasa-arvokeskustelussa usein esiintyviä virheitä, esimerkiksi se ei aseta miesten, naisten ja muunsukupuolisten tasa-arvoa vastakkain ja välttää "öyhötystä". Miesjärjestöjen keskusliitto Tammikuussa 2011 perustettu Miesjärjestöjen keskusliitto pyrkii edistämään hyvinvoinnin ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista miesnäkökulmasta. Keskusliiton perustajajäseniä ovat Miessakit ry, Vihreä miesliike ry ja Miesten tasa-arvo ry, ja liitto pyrkii keräämään piiriinsä kaikki miesjärjestöt ja -verkostot sekä miesten ja poikien hyvinvointipalveluita tuottavat yhdistykset. Liiton tavoitteena on muun muassa järjestää foorumitoimintaa ja puuttuu miesasiaan arjessa, koulutuksessa, työelämässä ja poliittisessa päätöksenteossa. Miehet ry Miehet ry on feministinen miesten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta toiminnassaan edistävä järjestö. Yhdistyksen lähtökohta on toimia moniperustaisen eli intersektionaalisen feminismin periaatteiden mukaisesti, eli yhdistys huomioi toiminnassaan sukupuolten tasa-arvon lisäksi muut yhdenvertaisuuden teemat kuten taustaan, etnisyyteen, sosioekonomiseen asemaan, seksuaalisuuteen, vammaisuuteen ja terveydentilaan liittyvät kysymykset. Keskeisiä toiminnan periaatteita ovat syrjimättömyys, rasismin vastaisuus, reiluus ja yhteistyö. Yhdistyksen tarkoitus on monipuolistaa mieskuvaa, tuoda esille miesten tasa-arvohaasteita ja toimia tukena muiden yhteiskunnallisten toimijoiden tekemälle tasa-arvo-, yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeustyölle. Yhdistyksen toimintaan ovat tervetulleita mukaan sukupuolesta tai muista henkilöllisistä piirteistä riippumatta kaikki, jotka jakavat yhdistyksen arvot. Miehet ry toimii sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa toimivan Tasa-arvoasian neuvottelukunnan pysyvänä asiantuntijatahona. Yhdistys on myös kansainvälisen Men Engage -yhteenliittymän jäsen. Miesten tasa-arvo ry Miesten tasa-arvo ry pyrkii edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa keskittyen erityisesti miehiin kohdistuvana syrjintään. Sen tavoitteena on, että myös miesten tasa-arvo-ongelmiin puututtaisiin aktiivisin ja konkreettisin toimenpitein ja että miehet saavuttaisivat tasa-arvon naisten kanssa. Yhdistys muun muassa järjestää esitelmätilaisuuksia ja konferensseja, antaa lausuntoja ja kannanottoja sekä edistää tietoisuutta miehiä koskevista ihmisoikeuskysymyksistä. Yhdistyksen puheenjohtaja on Juuso Erno ja varapuheenjohtaja Pasi Vuokko. Järjestö on perustettu vuonna 2008. Miesten tasa-arvo ry:n ohjelma vaatii muun muassa miesten asevelvollisuuden korvaamista sukupuolisesti tasa-arvoisella järjestelmällä, eronneiden isien aseman parantamista, lähisuhdeväkivallan torjuntaa ja seksismin poistamista viranomaistoiminnasta. Isät lasten asialla ry Isät lasten asialla ry:n (ILA) on valtakunnallinen lastensuojelujärjestö - ei varsinaisesti siis miesjärjestö. Toiminta perustuu kokemusasiantuntijuuteen sekä tutkimustietoon. Toiminta keskittyy vanhempien ja lasten suhteiden turvaamiseen sukupuolesta riippumatta, vanhempien eron jälkeen, vaikkakin yhdistys on tuonut esiin isien syrjinnän huoltajuuskiistoissa. Eroriidat johtavat yhdistyksen mukaan monesti isän ja lapsen tapaamattomuuteen ja suhteen katkeamiseen, vaikka molemmat tahtoisivat pysyä toistensa elämässä. ILA rekisteröitiin yhdistysrekisteriin helmikuussa 2012. Jäsenistössä on isiä, äitejä, isovanhenhempia sekä muita tukijatahoja. Yhdistyksen tavoitteeksi ilmoitetaan mm. toiminta lainsäädännön ja yhteiskunnan käytäntöjen uudistamiseksi sekä vertaistuen antaminen vanhemmille ja heidän läheisilleen, joilla on vaikeuksia pitää yllä suhteita lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa. ILA järjesti kansainvälisen vieraannuttamispäivän tapahtuman 25.4.2012. Yhdistys järjestää myös tavoitteidensa aihepiireistä seminaareja sekä antaa lausuntoja ministeriöille ja osallistuu erilaisiin kehittämistyöryhmiin, järjestökentän yhteistyöhön sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun. ILAn on nostanut yhteiskunnallisessa sekä lastensuojelukeskustelussa esiin huoltokiusaamista ja lapsen vieraannuttamista toisesta vanhemmastaan. Aihepiireihin liittyvät lakialoitteet, LA27/2012 (Juho Eerola, Ps.) ja LA28/2012 (Pauli Kiuru, Kok.) päätyivät keskustelujen jälkeen raukenemaan. Lopputulosten tasa-arvo Henry Laasasen mukaan Suomessa vaaditaan naisille lopputulosten "tasa-arvoa" miehiin nähden mutta ei miehille naisiin nähden. Naisille vaaditaan siis kiintiöitä ja parannuksia asioissa, joissa heillä on miehiä heikompi tilanne [kuten johtajanpaikat, palkka ja hallituspaikat?], mutta vastaavasti ei vaadita miehille yhtä hyvää lopputulosta asioissa, joissa heillä on huonompi tilanne, esimerkiksi aliedustus yliopistoissa lyhyempi elinikä vähemmän lasten huoltajuuksia tasa-arvoyksikössä ei ole yhtään miestä terveydenhuollon resurssit kohdistetaan enimmäkseen naisiin varusmiespalvelus on miehille pakollinen. Tämän tasa-arvopuheen kaksoisstandardin mukaan naisten ongelmat ovat yhteiskunnan aiheuttamia, mutta miesten ongelmat heidän oma vikansa. Laasanen vaatii, että tämän sijaan molempiin tulee soveltaa samoja standardeja: jos naisilla on oikeus samaan lopputulokseen, niin tulee olla miehilläkin. Katso myös Kriittinen miestutkimus Naistutkimuksen kritiikki Maskulismi Kansainvälinen miestenpäivä Miesviha Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ei tasa-arvoa miehille. Urho 4/2007. DISCRIMINATION AGAINST MEN: Appearance and Causes in the Context of a Modern Welfare State, väitöskirja, Lapin yliopisto, HTT Pasi Malmi, 2009. Väitöskirjasta on olemassa tieteellisesti keskeneräinen suomenkielinen varhaisversio Miehiin kohdistuva syrjintä lain, tilastojen ja meemiteorian näkökulmasta (2007). Miesten ja feminismin ongelmallinen suhde. Pro gradu -työ. Miesten tasa-arvo -yhdistys . Jukka Ukkola: Pasi Malmi ei usko huru-ukkoiluun: "Miesasia on seksikästä". Suomen kuvalehti 7.11.2009. Katariina Mäkinen: Miesliike nyt? Verkkolehti Megafoni. SAK:n tasa-arvovastaava: "Nyt on miesten vuoro". Suomen kuvalehti 21.6.2012.

789

https://fi.wikipedia.org/wiki/My%C3%B6hempien%20Aikojen%20Pyhien%20Jeesuksen%20Kristuksen%20kirkko

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko

Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko () on jäsenmäärältään ylivoimaisesti suurin Joseph Smithin 1830-luvulla perustaman myöhempien aikojen pyhien liikkeen tai mormonismin yhteisöistä. Kirkko on kristillisperäinen liike, joka hyväksyy Raamatun Jumalan sanaksi ja uskoo Jumalaan, joka koostuu erillisistä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen persoonista. Kirkon mukaan sillä on yli 16 miljoonaa jäsentä ympäri maailmaa, joista vajaat puolet Yhdysvalloissa. Kirkon hallinnollinen keskus sijaitsee Salt Lake Cityssä, Utahissa, Yhdysvalloissa. Utahin osavaltion väestöstä noin 59,8 prosenttia on kirkon jäseniä. Kirkon jäsenet uskovat, että kirkon presidentti on nykypäivän "profeetta, näkijä ja ilmoituksensaaja" ja että Jeesus Kristus, Jumalan johdolla, johdattaa kirkkoa ilmoittaen tahtonsa sen presidentille. Kirkon nykyinen presidentti on Russell M. Nelson. Kirkon virkarakenne on hyvin järjestetty ja tarkan hierarkkinen ylimmältä tasolta aina paikallisseurakuntiin asti. Hierarkiassa ylempänä olevat kutsuvat virkoihin henkilöitä, luottaen jumalalliseen innoituksen ohjaavan heitä. Naiset eivät voi saada kirkon pappeutta mutta voivat saada tehtäviä kirkon järjestöissä. Suomen ensimmäinen kirkkorakennus vihittiin vuonna 1948 Luodossa. Mormonin kirja käännettiin suomen kielelle vuonna 1954. 1960-luvulla alettiin rakentaa seurakuntakeskuksia ympäri Suomea. Ensimmäinen Suomessa sijaitseva temppeli, Helsingin temppeli vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 2006 Espoon Karakalliossa. Kirkolla oli Suomessa Tilastokeskuksen väestörakennetilaston mukaan 3 235 jäsentä vuoden 2016 lopussa. Kirkon jäsenmäärä on viime vuosina ollut lähes muuttumaton. Historia Mormonien mukaan vuonna 1820 tuolloin 14-vuotias Joseph Smith, josta myöhemmin tuli kirkon ensimmäinen johtaja eli "presidentti" ja profeetta, lähti metsään kysymään Jumalalta, mihin uskontoon hänen tulisi liittyä. Vastauksena Josephin rukoukseen hänelle ilmestyivät hänen mukaansa Jumala ja Kristus. He kertoivat Josephille, että kaikki kirkot olivat väärässä ja ettei Josephin tullut liittyä mihinkään niistä. Tästä niin kutsutusta ensimmäisestä näystä on useita erilaisia versioita, jotka eroavat jonkin verran toisistaan. Varhaisemmat versiot kuvaavat näyn ennen muuta kääntymiskokemuksena, jossa Smith koki saaneensa syntinsä anteeksi. Myöhemmissä kuvauksissa Jumalan Smithille antama erityinen kutsu ja kutsumus tulee keskeiseksi. Myöhemmin hänen luokseen tuli enkeli Moroni, joka oli elänyt Amerikan mantereella noin 1400 vuotta aiemmin ja kätkenyt New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Kumoran kukkulaan kertomuksen kansansa historiasta ja uskonnollisista tapahtumista vuodesta 600 eaa. vuoteen 421. Smith kertoi muutamaa vuotta myöhemmin saaneensa kirjan, joka oli kirjoitettu "reformoidulla egyptin kielellä" kultalevyille, jotka hän Jumalan avulla käänsi englanniksi. Kääntäessään kultalevyjen tekstin Uurimin ja Tummimin avulla Smith antoi kirjalle nimen Mormonin kirja, koska Mormon oli kirjassa se profeetta, joka kokosi aiempien profeettojen kirjoitukset yhteen aikakirjaan. Kultalevyjä ei saanut näyttää muille kuin Jumalan osoittamille todistajille, ensin kolmelle, sitten vielä kahdeksalle muulle. Kesäkuussa 1829 Joseph Smith näki yhdessä Oliver Cowderyn ja David Whitmerin kanssa näyn, jossa enkeli näytti heille ne kultalevyt, joista Smith oli kääntänyt Mormonin kirjan. Enkeli myös vahvisti Smithin käännöksen aitouden. Vähän myöhemmin myös Martin Harris näki kultalevyt näyssä. Sekä kolme todistajaa että kahdeksan todistajaa allekirjoittivat kaksi erillistä todistusta kokemuksestaan: "kolmen silminnäkijän todistus" ja "kahdeksan silminnäkijän todistus". Todistukset ovat kaikkien kirkon julkaisemien Mormonin kirjan painosten alkusivuilla. Ensimmäiset kolme kertoivat lisäksi nähneensä enkelin, joka todisti vielä erikseen heille aikakirjan olevan Jumalalta. Smith kertoi palauttaneensa levyt enkeli Moronille saatuaan käännöksen valmiiksi. Osa kultalevyt nähneistä todistajista erosi myöhemmin mormonikirkosta, useimmat jouduttuaan riitoihin Smithin kanssa. Mutta vain yksi, Whitmer, jäi palaamatta kirkkoon ennen kuolemaansa. Oliver Cowdery, David Whitmer ja Martin Harris sanoivat nähneensä enkelin näyttämät kultalevyt, mutta myöhemmin erottuaan kirkosta he kertoivat kysymyksessä olleen "uskossa näkeminen". Nykypäivä Mormonikirkon keskuspaikka on nykyisin Yhdysvaltojen Utahin osavaltiossa, jonne Joseph Smithin jälkeinen kirkon johtaja Brigham Young johti mormoneja 1846 ja he perustivat Salt Lake Cityn. Mormonit levittäytyivät laajalle alueelle pieniksi yhteisöiksi aina Meksikosta Albertaan, Kanadaan. USAssa rajoitettiin mormonikirkon toimintaa eri laeilla sen harjoittaman moniavioisuuden vuoksi. Kirkko luopui moniavioisuudesta 1890. Utahille myönnettiin osavaltion asema 1896 vasta, kun sen laeissa oli kielletty moniavioisuus. Varsinkin mormonikirkon alkuaikoina jäsenillä oli poikkeavista käytännöistään johtuen hankaluuksia ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Näistä ehkä tunnetuimpia on vuonna 1838 Missourin Crooked Riverillä viranomaisten kanssa käyty aseellinen kahakka, jossa muun muassa keskeinen mormoniapostoli David W. Patten sai surmansa. Myös Hauns Millin verilöyly 30.10.1830 on kuuluisa, silloin 17 mormonia ja yksi mormoniystävällinen mies tapettiin. Myöhemmin 7.-11.09.1857 tapahtui Utahissa Mountain Meadowsin verilöyly, jossa mormonien miliisin joukot hyökkäsivät Arkansasista Kaliforniaan matkalla ollutta siirtolaisten karavaania vastaan ja surmasivat lähes kaikki. Kirkolla on noin 16 miljoonaa jäsentä (31.12.2017) ja yli seurakuntaa (31.12.2017). Mormonien määrä ulkomailla ylitti Yhdysvalloissa olevien mormonien määrän vuonna 1996. Mormonikirkko on levittäytynyt maailmalla laajalle, ja eniten mormoneja on Yhdysvaltojen lisäksi Meksikossa, Brasiliassa ja Filippiineillä. Erityisesti mormonikirkko on viime aikoina ollut kasvussa Tyynenmeren alueella, jossa mormoneilla on Havaijilla muun muassa matkailukohteenakin toimiva keskus Polynesian Cultural Center. Kirkolla on 134 toiminnassa olevaa temppeliä (syyskuussa 2006 vihitty Espoon temppeli on 124:s). Kirkon temppelit eivät ole avoinna suurelle yleisölle sen jälkeen, kun ne on pyhitetty tarkoitukseensa. Sen sijaan ennen temppelin pyhittämistä on tapana järjestää Temppelin avoimet ovet, joissa myös kirkkoon kuulumattomat pääsevät tutustumaan temppeliin opastetuilla kiertokäynneillä. Mormoniteologian mukaan temppeleissä järjestettävät toimitukset eivät ole salaisia, vaan niin pyhiä, että niihin saavat osallistua ainoastaan kelvolliset kirkon jäsenet. Temppeleissä on perhe tärkeässä osassa. Aviopuolisot voivat solmia siellä keskenään "iankaikkisen avioliiton", joka on voimassa myös kuoleman jälkeen. Muut avioliitot sen sijaan purkautuvat mormoniteologian mukaan puolison kuollessa. Myös lapset voidaan temppeleissä "sinetöidä" vanhempiinsa perhesiteiden jatkumiseksi kuolemankin jälkeen. Perhe on muutenkin mormonikirkolle tärkeä, sillä heidän mukaansa avioliitto takaa hyvän kehyksen sosiaaliseen kehitykseen. Lisäksi mormoniuskoon kuuluu kiinteästi ajatus kuoleman jälkeen tapahtuvasta kehityksestä ja perhe-elämästä, joka heijastuu kirkon perhekäsitykseen. Kirkon perhekäsitys tulee hyvin esille sen julkaisemasta Perhejulistuksesta. Kirkon jäsenet maksavat kymmenen prosenttia tuloistaan kirkolle. Kymmenyksien keräämistä perustellaan, paitsi Vanhalla testamentilla, myös Jumalan kirkolleen antamalla käskyllä. Kymmenyksiä käytetään muun muassa temppeleiden, seurakuntakeskuksien ja muiden rakennusten rakentamiseen, kirkon hallinnon rahoittamiseen, lähetysohjelmaan, opetusaineistoon ja muihin kirkon ohjelmiin. Köyhiä autetaan käyttämällä kuukausittaisen paastopäivän aterioista kertyvä säästö vähäosaisten tukemiseen. Kirkko ilmoittaa lähettävänsä vuosittain miljoonien dollareiden arvosta avustuksia ympäri maailmaa. Sen oman arvion mukaan vuosien 1985-2005 välisenä aikana annetut rahalliset ja aineelliset humanitaariset lahjoitukset ovat arvoltaan runsaat 800 milj. dollaria. Utahin, Arizonan, Idahon sekä Nevadan osavaltiot muodostavat edelleen alueen, jossa mormonien osuus väestöstä on merkittävä. Utahin osavaltion asukkaista Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon oppia tunnustaa 62,4 % (2004), vaikkakin osuus on vähentynyt mm. muuttoliikkeen vuoksi. Kirkon virallinen julkaisu on nimeltään Liahona. Kirkon hallinto MAP-kirkko katsoo itsellään olevan saman hallintomallin ja samat virat kuin Jeesuksen Kristuksen aikoinaan perustamalla alkukirkolla. Kirkon virkarakenne on hyvin järjestetty ja tarkan hierarkkinen. Jokaisella viranhaltijalla on tarkka paikka kirkon hallinnossa ja selkeästi omat vastuut ja velvollisuudet. Kirkon virkoihin ei haeta eikä niihin valita, vaan niihin kutsutaan. Tämä tarkoittaa käytännössä, että hierarkiassa ylempänä olevat kutsuvat virkoihin henkilöitä, joita he pitävät kuhunkin virkaan sopivimpana. Ennen kutsumista asia viedään rukouksessa Jumalan eteen, joten virkavalintaa pidetään Jumalan ilmoittamana. Virkaan valittu "erotetaan" virkaansa rukouksen ja kätten päälle panemisen kautta. Yleisauktoriteeteilla, jotka ovat vastuussa koko kirkon hallinnosta, kutsumus virkaan on elinikäinen. Sitä vastoin alempitasoisemmat alue- ja paikallisjohtajat kutsutaan virkoihinsa määräajaksi. Kirkon viranhaltijat on järjestetty pappeutensa mukaisiin järjestettyihin ryhmiin eli koorumeihin. Kullakin koorumilla on oma johtajansa ja tällä yleensä kaksi neuvonantajaa, jotka muodostavat koorumin johtokunnan. Lisäksi pappeuden koorumeilla on yleensä sihteeri. Kirkko katsoo korkeimman maanpäälisen auktoriteetin olevan Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon presidentin. Hän on hierarkiassa suoraan Jeesuksen Kristuksen, kirkon näkymättömän pään, alapuolella. Hän voi saada Jumalalta ja Kristukselta koko kirkkoa koskevia ilmoituksia, joissa tapauksissa jopa koko ihmiskuntaa perheenä koskevia ilmoituksia. Kirkon presidentin katsotaan johtavan kirkkoa samalla auktoriteetilla kuin profeetat johtivat sitä Vanhan testamentin aikana ja apostoli Pietari alkukirkon päivinä. Presidenttiä kutsutaan usein "profeetaksi, näkijäksi ja ilmestyksensaajaksi". Hänen apunaan on yleensä kaksi neuvonantajaa, jotka muodostavat "Kirkon ensimmäisen presidenttikunnan". Heidän alapuolellaan on kahdentoista apostolin neuvosto eli koorum, joiden vastuulla on Kristuksen erityisinä todistajina toimiminen ja kirkon ajallisten asioiden johtaminen yhdessä ensimmäisen presidenttikunnan kanssa. Sekä kirkon ensimmäisen presidenttikunnan että kahdentoista apostolin neuvoston jäsenten on oltava apostoleja. Ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin lisäksi myös ensimmäinen ja toinen seitsenkymmenten koorum sekä johtava piispakunta lasketaan kuuluvaksi kirkon yleisauktoriteetteihin, koska heidän vastuullaan on koko kirkon johto. Seitsenkymmenet ovat vastuussa lähetystyöstä ja johtava piispakunta kirkon omaisuudesta ja ajallisten asioiden johtamisesta. Kirkon yleisauktoriteettien alapuolella ovat alueauktoriteetit. Nämä ovat kirkon seitsenkymmeniä, jotka johtavat useista vaarnoista koostuvia kirkon alueilta. Vaarna on perinteisten kirkkojen hiippakuntaa vastaava yksikkö, jota johtaa vaarnanjohtaja yhdessä kahden neuvonantajan ja ylipapeista koostuvan vaarnan korkean neuvoston kanssa. Vaarna puolestaan jakautuu yleensä 10-15 seurakuntaan, joka on kirkon paikallinen hallintoyksikkö. Sitä johtavat kirkon paikallisauktoriteetit eli piispa yhdessä kahden neuvonantajan ja seurakuntaneuvoston kanssa. Lähetystyötä varten maailma on jaettu lähetysalueisiin, joita johtavat lähetysjohtajat. Hän on vastuussa lähetystyön johtamisesta alueellaan, samalla hän on myös alueella toimivien lähetystyöntekijöiden esimies. Ennen kuin alue on järjestetty vaarnoihin, lähetysjohtaja vastaa myös sen seurakunnallisen elämän toteuttamisesta. Kirkon papit ja johtajat eivät saa kirkolle tekemästään työstä palkkaa, vaan heidän toimintansa perustuu vapaaehtoisuuteen. Vain ne kirkon yleisauktoriteetit, jotka palvelevat kirkkoa täysipäiväisesti ja elinikänsä, saavat korvauksen, koska heidän odotetaan luopuvan työstään astuessaan kokoaikaiseen palvelukseen. Pappeuden järjestyksen johtamina toimii vielä joukko kirkon apujärjestöjä. Näitä ovat Kirkon naisjärjestö eli Apuyhdistys, alle 12-vuotiaille lapsille tarkoitettu Alkeisyhdistys sekä 12-18-vuotiaille tarkoitetut Nuoret miehet ja Nuoret naiset. Myös kirkon pyhäkoulu lasketaan apujärjestöksi. Opetukset Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenet luokittelevat itsensä kristityiksi ja ainoan tosi kirkon jäseniksi. Suurin osa uskontojen tutkijoista ja perinteiset kristilliset kirkkokunnat luokittelevat mormonit kristinuskon ulkopuolelle. Perusteena tälle on se, että MAP-kirkko ei hyväksy kolminaisuusoppia eivätkä näin ollen kolmea ekumeenista uskontunnustusta. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon opin lähteet Kirkon opetus perustuu pyhiin kirjoituksiin, joihin luetaan Raamatun lisäksi Mormonin kirja ja Oppi ja liitot. Kirkko käyttää Raamattua, joka sisältää Vanhan ja Uuden testamentin, mutta ei apokryfikirjoja. Mormonin kirjaa pidetään toisena todistuksena Jeesuksesta, ja sen katsotaan sisältävän Mormonin kirja Amerikan mantereella eläneiden muinaisten profeettojen kirjoituksia. Profeetoista Lehi asui kirjan mukaan Jerusalemissa noin 600 eaa., siis hieman ennen Babylonian toimeenpanemaa kaupungin hävitystä vuonna 587 eaa. Jumala antoi Lehille käskyn viedä ihmisjoukon Amerikan mantereelle. Lehin jälkeläisistä syntyi suuri kansakunta, joka tosin jakautui kahtia, Jumalalle uskollisiin nefiläisiin ja Jumalasta langenneisiin laamanilaisiin (Nefi ja Laaman olivat Lehin poikia). Mormonin kirjan väitetään koostuvan nefiläisten johtajien ja profeettojen kirjoituksista. Mormon, joka oli viimeinen muinaisista profeetoista, on antanut nimensä tälle kirjalle. Mormonin kirja kertoo myös Jeesuksen käynnistä Amerikan mantereella kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Raamattua ja Mormonin kirjaa pidetään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon piirissä todistuksena siitä, että Jeesus on ollut olemassa ja että hän on Jumalan Poika ja koko ihmiskunnan lunastaja. Termeille "Jumalan Poika" ja "Lunastaja" annetaan kristinuskosta poikkeava tulkinta. Oppi ja liitot on kokoelma jumalallisia ilmoituksia ja opetuksia, joita Jumala on antanut ohjeeksi kirkkojen perustamisessa ja opastamisessa myöhempinä aikoina. Kallisarvoinen helmi on kokoelma Joseph Smithin ilmoituksista, käännöksistä ja kirjoituksista. Kirkon käsityksen mukaan oikean kirkon tunnusmerkkeihin kuuluu se, että Jumala johtaa sitä ilmoituksen kautta. Tätä kutsutaan jatkuvaksi ilmoitukseksi. Aivan samoin kuin Vanhan testamentin profeettoja seurasivat Uuden testamentin apostolit, kutsuu Jumala kirkon käsityksen mukaan tänäänkin uusia profeettoja kirkolleen. Jumala johtaa kirkkoa antamalla ilmoituksia kirkon kahdelletoista apostolille ja ennen kaikkea heidän johtajalleen, jota kutsutaan virallisesti "profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi". Toisaalta profeetan rooliin kuuluu kirkon mukaan myös se, että koko kirkko tunnustaa profeetan oikeaksi profeetaksi. Niinpä profeetan, näkijän ja ilmoituksensaajan asema vahvistetaan puolivuosittain kirkon yleiskonferenssissa. Profeettojen saavat ilmoitukset voivat teoriassa tulla osaksi kirkon pyhiä kirjoituksia, eikä sitäkään mahdollisuutta ole suljettu pois, ettei kirkon pyhien kirjoitusten kaanon voisi täydentyä. Oppi Jumalasta Kirkon opetuksen mukaan Jumala on "meidän taivaallinen isämme". Lausunto tulkitaan kirjaimellisesti. Sen mukaan ihminen on ollut olemassa henkiolentona ennen syntymistä maan päälle. Hän syntyy henkipersoonana, jolla on taivaallinen Isä ja taivaallinen Äiti. Vaikka opetus taivaallisesta Äidistä kuuluu kirkon dogmatiikkaan, ei hänestä puhuta kirkossa paljon. Isä Jumalalla, jota kutsutaan myös heprealaisella nimellä Elohim, on mormoniopin mukaan ruumis. Mormoniteologian mukaan Jumalan valtaistuin on Kolob-nimisen taivaankappaleen lähellä (Aabraham 3:3). Isä Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivoipa. Myöhempinä elinvuosinaan kirkon profeetta Joseph Smith alkoi opettaa, että Isä on itse asiassa ylösnoussut ja korotettu ihminen. Kuuluisassa King Follet -saarnassaan (jonka hän piti erään King Follet -nimisen vanhimman hautajaisissa), hän selitti: "Millainen ihminen on nyt, sellainen Jumala oli kerran. Millainen Jumala on nyt, sellaiseksi ihminen voi tulla." Jeesus Kristus on kirkon teologian mukaan taivaallisen Isän lapsista vanhin. Täten hän on kaikkien ihmisten taivaallinen veli. Hän osallistui maailman luomiseen, ja Vanhan testamentin aikoina hän piti yhteyttä Jumalan valittuun kansaan, Israeliin. Vanhassa testamentissa hänet tunnetaan nimellä Jehova, joka siis on erillinen persoona kuin Isä. Jeesus Kristus syntyi maan päälle siten, että taivaallinen Isä on hänen isänsä ja neitsyt Maria hänen äitinsä. Jeesus tuli maan päälle opettamaan ihmisille evankeliumin täyteyden ja saattaakseen heidät siten takaisin taivaallisen Isän luo. Hän tuli myös antaakseen henkensä sovitusuhrina ihmisten puolesta. Täten hän poisti ihmiskunnan yltä perisynnin kirouksen ja voitti kuoleman vallan. Kristuksen sovitusuhrin ansiosta ihmisillä on mahdollisuus nousta ruumiillisesti ylös kuolleista ja saavuttaa kuolemattomuus. Toisin kuin Isällä ja Jeesuksella Kristuksella, ei Pyhällä Hengellä ole mormoniteologian mukaan ruumista. Kyseessä on olento, joka on puhdasta henkeä. Tämän kautta Jumala vaikuttaa maailmassa ja esimerkiksi todistaa totuudesta. Kirkon mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme erillistä olentoa - kolme jumalaa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota Kristus kutsui "yhdeksi" samassa merkityksessä kuin hän toivoi apostolien olevan keskenään yhtä. Pelastussuunnitelma MAP-kirkko opettaa siis, että ihminen on alun alkaen syntynyt Jumalan henkilapseksi. Hänellä on siis ollut olemassaolo henkimaailmassa ennen hänen syntymistään maan päälle. Maanpäällisen elämän tarkoitus on kirkon opin mukaan se, että ihminen oppii hyvän ja pahan. Häntä koetellaan maan päällä, ja hän voi asettua omasta vapaasta tahdostaan hyvän puolella ja pahaa vastaan. Samalla ihminen voi saada maan päällä opetusta, joka on tarpeen hänen etenemisessään henkimaailmassa, kun hän ruumiin kuoltua on palannut sinne takaisin. Jotta ihminen voisi ratkaista suhteensa Jumalaan vapaasti, hän on unohtanut aikaisemman olemassaolonsa henkimaailmassa syntyessään maan päälle. Monet kirkon jäsenet pitävät esimerkiksi déjà vu -ilmiöitä todisteena aikaisemmasta olemassaolosta, samoin kuin tuntemattomien ihmisten tuntumista tutuilta. Virallisesti MAP-kirkko ei kuitenkaan ole esittänyt näitä todisteiksi aikaisemmasta olemassaolosta. Mormoniteologian mukaan jumalat pitivät taivaassa kokouksen ennen näkyvän maailman luomista. Siellä Isä Jumalalle eli Elohimille esitettiin kaksi vaihtoehtoista pelastussuunnitelmaa. Jumalan vanhin henkilapsi Jehova, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Jeesuksena Kristuksena, esitti, että ihminen lähetettäisiin maan päälle ja hänelle annettaisiin vapaa tahto. Mikäli ihminen lankeaisi pahaan, hän oppisi tuntemaan hyvän ja pahan salaisuuden. Samalla Jehova lupasi lähteä maan päälle ja lunastaa ihmisen lankeemuksen seurauksista. Toinen Jumalan henkilapsista, Lucifer eli Paholainen, sen sijaan esitti, että Jumala ei antaisi ihmiselle vapaata tahtoa, vaan pakottaisi tämän aina elämään yhteydessään. Jumala hyväksyi Jehovan suunnitelman, minkä jälkeen Lucifer aloitti kapinan Isä Jumalaa vastaan. Hän houkutteli mukaansa kolmasosan taivaan henkiolennoista. Rangaistukseksi näiltä kiellettiin syntyminen ihmisruumiiseen, minkä takia heillä ei ole iankaikkisen kehittymisen mahdollisuutta. Mormoniopin mukaan he ovat pahoja henkiä, jotka Paholaisen kanssa kiusaavat ihmistä ja houkuttavat häntä pahaan. Jumala lähetti erään korkea-arvoisen enkeliruhtinaan, Mikaelin, maan päälle Aadamin hahmossa. Aadam ja Eeva lankesivat, minkä jälkeen Jumala ajoi heidät pois paratiisista ja riisti heiltä kuolemattomuuden. Samalla he kuitenkin tulivat tuntemaan hyvän ja pahan, mikä antoi heille mahdollisuuden päättää suhteestaan Jumalaan. He oppivat myös arvostamaan taivaallisen elämän ihanuutta uudella tavalla. Ennen kaikkea syntiinlankeemus antoi ihmisille mahdollisuuden lisääntyä, mikä mahdollisti lukuisten Jumalan henkilasten kehittymisen eteenpäin. Täten Aadamin lankeemus oli positiivinen tapahtuma ja osaltaan osa Jumalan pelastussuunnitelmaa. Vapauttaakseen ihmiskunnan Aadamin lankeemuksen negatiivisista seurauksista Jumala lähetti maan päälle vanhimman henkipoikansa Jehovan, joka syntyi maailmaan Jeesus nasaretilaisena. Hän antoi synnittömän elämänsä sovitusuhrina ihmiskunnan puolesta, mikä vapautti ihmisen Aadamin lankeemuksen negatiivisista seurauksista. Sovituksellaan Kristus voitti fyysisen kuoleman, mikä antaa ihmisille mahdollisuuden nousta ruumiillisesti kuolleista. Tämä Kristuksen sovitustyön hedelmä tulee kaikkien ihmisten osaksi. Jeesuksen sovitusuhri vapautti ihmisen myös hengellisestä kuolemasta. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden tehdä parannuksen synneistä ja luopua niistä. Samalla se antaa ihmiselle mahdollisuuden tehdä oman osansa pelastuksen suunnitelmassa. Mormoniteologiassa ihmisen pelastus on nimenomaan Jumalan ja ihmisen yhteisten ponnistusten tulos. Ihmisen pitää pelastukseen tehdä parannus synneistään ja luopua niistä, uskoa Jumalaan, hänen poikaansa Jeesukseen ja evankeliumiin, ottaa vastaan upotuskaste ja sen jälkeen Pyhän Hengen lahja kättenpäällepanemisen eli konfirmaation kautta. Parannusta, uskoa, kastetta ja konfirmaatiota kutsutaan yhdessä nimellä "evankeliumin ensimmäiset periaatteet". Niiden avulla ja pysymällä uskollisesti Jumalan yhteydessä ihminen pelastuu taivaaseen eli selestiseen kirkkauteen. Pääsy Isän Jumalan välittömään läheisyyteen eli "korotukseen" edellyttää myös muita pyhiä toimituksia, joita suoritetaan MAP-kirkon temppeleissä. Kuoleman jälkeen ihminen menettää väliaikaisesti ruumiinsa, mutta hänen henkensä jatkaa elämää henkimaailmassa. Mikäli ihminen on maan päällä ollessaan valinnut Jumalan puolen ja vastaanottanut tarpeelliset toimitukset, hän voi edetä edelleen henkimaailmassa. Koska evankeliumin ensimmäisten periaatteiden vastaanottaminen on välttämätöntä pelastukseen, mormoniteologia opettaa, että Jumala tarjoaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta niihin. Edesmenneet apostolit saarnaavat henkimaailmassa, joten ihminen voi sielläkin tehdä parannuksen ja uskoa. Toisaalta hänellä ei henkimaailmassa ole mahdollisuutta pätevään kasteeseen ja konfirmaatioon. Tämän takia maan päällä elävä ihminen voi kastattaa itsensä sijaiskasteella kuolleiden puolesta. Mikäli henkimaailmassa elävä edesmennyt ottaa tämän vastaan, se luetaan hänen hyväkseen. Mikäli hän ei ota kastetta vastaan, ei sijaiskaste hyödytä häntä. Ihmisen kehityksen lopussa on viimeisen tuomion päivä, jolloin ihmiskunta herätetään ruumiillisessa ylösnousemuksessa. Tällöin ihminen päätyy johonkin kolmesta kirkkauden valtakunnasta. Mikäli hän on ottanut vastaan kaikki tarvittavat toimitukset, hän pääsee Isän Jumalan läsnäoloon selestiseen eli taivaalliseen valtakuntaan. Sen kirkkaus on auringon kirkkauden kaltainen. Tämä selestinen valtakunta tullaan perustamaan maan päälle. Selestisen valtakunnan korkeinta astetta kutsutaan korotukseksi (engl. exaltation). Sinne pääsevät vain ne, jotka ovat suorittaneet korotukseen välttämättömät toimitukset mormonitemppelissä. Ihmiset, jotka eivät ole ottaneet vastaan tarvittavia toimituksia, mutta ovat eläneet omantuntonsa mukaan vilpittömästi, pääsevät terrestiseen valtakuntaan. Sen kirkkaus on kuun kirkkauden kaltainen, ja siellä käy Jeesus Kristus, muttei Isä Jumala. Pahat ja syntiset ihmiset pääsevät kirkkauden asteista alimpaan eli telestiseen valtakuntaan, jossa on läsnä vain Pyhä Henki. Telestisessä valtakunnassa Jumalan kirkkaus loistaa enää vain tähtien himmeyden kaltaisena. Vain he, jotka ovat tunteneet Isän Jumalan ja pelastussuunnitelman, mutta sittemmin ovat kääntyneet Jumalaa vastaan, joutuvat yhdessä paholaisen kanssa "ulkoisimpaan pimeyteen" eli kadotukseen. Siellä ovat myös Saatanaa seuranneet pahat henget. Tosi kirkko täytyi palauttaa MAP-kirkon käsityksen mukaan Jeesus Kristus perusti maan päällä ollessaan kirkon, jonka johtoon hän asetti kaksitoista apostolia. Tämän kirkon haltuun hän antoi evankeliumin koko täyteyden. MAP-kirkon käsityksen mukaan Kristuksen perustama kirkko kuitenkin luopui sen haltuun uskotusta totuudesta. Kirkon johtoon nousi pappisluokka, jolla ei kuitenkaan ollut niitä pappeuden valtuuksia, jotka Kristus oli kirkolleen antanut. Samalla kirkko sumensi evankeliumin täyteyden omaksumalla sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja. MAP-kirkon käsityksen mukaan siis Kristuksen perustama alkuperäinen kristinusko turmeltui ja katosi maan päältä. Heidän mukaansa kaikissa kristillisissä kirkoissa ja yhteisöissä on totuuden siemeniä ja osia Kristuksen evankeliumista, mutta yksikään niistä ei opeta sitä oikein. Tämä koskee sekä katolista että protestanttista kristillisyyttä. Kristuksen perustama kirkko katosi siis maan päältä, eivätkä ihmiset voineet perustaa sitä uudelleen. Sen saattoi tehdä vain Kristus itse. MAP-kirkon käsityksen mukaan Kristus perusti kirkkonsa uudelleen maan päälle, kun Joseph Smith perusti sen 6. huhtikuuta 1830. Tätä kutsutaan mormoniteologiassa palautukseksi. Pyhät toimitukset Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkossa pyhät toimitukset merkitsevät suurin piirtein samaa kuin sakramentit muissa kirkoissa. Pyhien toimitusten tarkoituksena on tuoda ihminen lähemmäs Jumalaa ja Kristusta ja opettaa hänelle vertauskuvallisella tavalla hengellisiä totuuksia. Pyhät toimitukset voidaan jakaa kahteen ryhmään: toimitukset, jotka ovat välttämättömiä pelastukseen ja korotukseen pääsemiselle ja toimitukset, jotka ovat hyödyllisiä, mutteivät välttämättömiä. Edellisiin kuuluvat kaste ja konfirmaatio, jotka ovat välttämättömiä pelastukselle, sekä endaumentti ja sinetöinti, jotka vaaditaan korotukseen pääsemiseksi. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat sakramentti eli MAP-kirkossa käytössä oleva muoto ehtoollisesta sekä kaikenlaiset siunaukset ja esirukoukset. Myös pappeuden antaminen on MAP-kirkossa pyhä toimitus. MAP-kirkko harjoittaa upotuskastetta, joka toimitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen pyhien kirjoitusten määräysten mukaisesti. Kaste vertauskuvaa Jeesuksen Kristuksen opetuslapsen kuolemaa, ylösnousemusta ja uutta elämää Kristuksen yhteydessä. Kirkon opetuksen mukaan henkilön, joka vilpittömästi katuu syntejään ja uskoo Kristukseen Jumalan Poikana, tulisi mennä kasteelle. Kasteessa hän saa kaikki siihen asti tekemänsä synnit anteeksi Jumalan armosta. Samalla hän solmii Jumalan kanssa liiton pelastuksesta. Koska kaste kuvaa kastettavan puhdistumista tämän maailman pahuudesta ja synnistä, on tärkeää, että kastettava upotetaan täydellisesti veden alle. Mikäli jokin osa kastettavasta jää veden yläpuolelle, toimitus toistetaan. MAP-kirkko ei kasta pieniä lapsia. Sekä Mormonin kirja (Moroni 8:4-23) että Oppi ja liitot (68:27) pitävät lapsikastetta vääränä. Kirkon saaman uuden ilmoituksen mukaan kahdeksan vuoden ikä on riittävä kasteikä. Tämä perustuu ajatukseen, jonka mukaan lapsi on kahdeksan vuoden iässä niin kypsä, että hän pystyy erottamaan oikean väärästä. Tällöin hän pystyy myös tunnustamaan väärintekonsa ja katumaan niitä. Kirkon käsityksen mukaan henkilö, joka ei pysty erottamaan oikeaa väärästä (esim. alta 8-vuotiaat lapset ja henkisesti jälkeenjääneet) eivät ole vastuussa teoistaan, vaan Kristuksen sovitusuhri kattaa kaikki heidän mahdollisesti tekemänsä virheet. Tällaiset henkilöt pääsevät täten kuoltuaan suoraan Jumalan välittömään läsnäoloon eli "korotukseen". Kaste on pätevä ainoastaan, mikäli sen suorittaneella henkilöllä on Aaronin pappeuden valtuus. Tämän vuoksi vain MAP-kirkossa suoritetut kasteet ovat päteviä. Muissa kirkoissa suoritettuja kasteita ei pidetä pätevinä, vaikka ne olisi suoritettu muodollisesti oikein. Muualla kastetut henkilöt kastetaan siksi uudelleen, kun he liittyvät MAP-kirkon jäseniksi. Myös kirkon jäsenen kaste voidaan uudistaa, mikäli hän lankeaa syntiin ja menettää kasteen armonsa, tai mikäli kastettava katsoo myöhemmin menneensä kasteelle vääristä vaikuttimista tai ilman oikeaa katumusta ja uskoa. Kasteen jälkeen kaksi tai useampi vanhinta konfirmoi kastetun rukouksella ja kätten päälle panemisella MAP-kirkon jäseneksi ja välittää tälle samalla Pyhän Hengen lahjan. Kirkon käsityksen mukaan konfirmaatio antaa konfirmoidulle Pyhän Hengen kokoaikaiseksi oppaaksi ja varjelijaksi niin kauan kuin hän elää arvollista, evankeliumin mukaista elämää. Konfirmaatio tuo mukanaan ne Pyhän Hengen lahjat, jotka mainitaan Raamatussa (1. Korinttolaiskirje 12), Mormonin kirjassa (Moroni 10) ja Oppi ja liitoissa (kappale 46). Kirkon opin mukaan myös ne, joita ei ole konfirmoitu, voivat kokea Pyhän Hengen läsnäoloa, saada tältä innoitusta ja rohkaisua sekä todistuksen uskon paikkansapitävyydestä. Heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta kokea Pyhän Hengen täyteyttä eikä Hänen antamiaan armolahjoja. Koska sekä kaste että konfirmaatio ovat pelastukseen välttämättömiä, MAP-kirkko opettaa, ettei Jumala jätä ketään ilman mahdollisuutta ottaa niitä vastaan. Jos ihminen on kuollut saamatta tätä mahdollisuutta, hänelle tarjotaan se tämän elämän jälkeen henkimaailmassa. Kirkon käsityksen mukaan Jeesus Kristus saarnasi kuolemansa jälkeen parannusta ja syntien anteeksiantamusta henkimaailmassa, ja hänen apostolinsa jatkavat tätä työtä. Täten kuolleilla on mahdollisuus kuulla evankeliumi, he voivat ottaa sen vastaan, tehdä parannuksen ja uskoa. Henkimaailmassa ei kuitenkaan ole mahdollista kastaa ja konfirmoida. Tämän takia MAP-kirkon jäsenet suorittavat temppeleissään sijaiskasteita ja -konfirmaatioita kuolleiden, yleensä omien edesmenneiden sukulaistensa, puolesta. Tällainen sijaisen välityksellä suoritettu pyhä toimitus lasketaan edesmenneen hyväksi. Myös endaumenttitoimitus voidaan suorittaa sijaisen välityksellä. Tehdyillä toimituksilla ei katsota olevan merkitystä, mikäli edesmennyt ei henkimaailmassa ole ottanut evankeliumia vastaan. Oppi avioliitosta ja perheestä Käsitys avioliitosta Kirkko opettaa, että avioliitto ja perhe ovat ihmiselämän perusasioita. Perhe ei mormoniteologiassa ole vain yhteiskunnan perusyksikkö, jonka tehtävänä on luoda lapsille mahdollisimman hyvä kasvuympäristö, vaan sillä on myös merkittävä hengellinen rooli. Avioliiton solmimisella on merkitystä ihmisen pelastukseen ja hänen iankaikkiseen kohtaloonsa. Mormoniteologian mukaan Jumala loi ihmisen alussa sekä mieheksi että naiseksi (1. Mooseksen kirja 1:27). Tämän takia kumpikaan sukupuoli ei yksinään ole "täysi". Täyteen ihmisyyteen kuuluu sekä mies että nainen, jotka tulevat avioliitossaan "yhdeksi lihaksi". Koska vain täydellisillä ihmisillä on mahdollisuus päästä Jumalan välittömään läsnäoloon eli "korotukseen", ei korotukseen ole mahdollista päästä ilman aviopuolisoa. Avioelämässään mormonit katsovat myös seuraavansa taivaallisen Isänsä ja Äitinsä esimerkkiä ja heijastavansa heitä tässä maailmassa. Mormonikirkon käsityksen mukaan siviiliviranomaisten edessä solmittu avioliitto on solmittu vain "täksi ajaksi". Korotukseen päästäkseen ihmisen on kuitenkin solmittava avioliitto myös "iankaikkisuudeksi". Tämä on mahdollista vain temppelissä. Useissa maissa mormonitemppeleissä on mahdollista solmia myös siviilioikeudellisesti pätevä avioliitto. Mikäli aviopari on jo vihitty siviilioikeudellisesti pätevästi, heidät voidaan "sinetöidä" toisiinsa temppelissä. Mormonikirkon käsityksen mukaan he, joille avioliiton solmiminen on tässä maailmassa ollut mahdotonta, tulevat saamaan siihen mahdollisuuden tuhatvuotisessa valtakunnassa. Koska avioliitolla katsotaan olevan syvällinen hengellinen merkitys, suhtaudutaan avioeroon kielteisesti. Kirkko kuitenkin ymmärtää avioliiton jatkamisen joissain tilanteissa mahdottomaksi (esim. uskottomuus tai puolison väkivaltaisuus), eikä avioeroa tuomita tällaisissa tapauksissa. Myös "iankaikkisuudeksi" solmittu liitto voidaan purkaa USA:ssa toimivien kirkon apostolien päätöksellä. MAP-kirkossa harjoitettiin 1830-luvulta lähtien moniavioisuutta, ensin salassa ja vuodesta 1852 julkisesti. Sen perusteena oli kirkon perustajan Joseph Smithin opetus. Moniavioisuus herätti kirkon ulkopuolella voimakasta vastustusta. Vuonna 1890 kirkon neljäs presidentti Wilford Woodruff ilmoitti kirkon luopuvan moniavioisuudesta ja se kiellettiin kirkon säännöissä. Käsitys perheestä Perhe on MAP-kirkolle yhteiskunnan perusyksikkö. Sillä on kuitenkin myös hengellinen merkitys. Se antaa jäsenilleen mahdollisuuden päästä korotukseen, Jumalan välittömään läheisyyteen, se tarjoaa ihmiselle arvokkaita kokemuksia ja opetuksia ja se antaa lapsille turvallisen kasvuympäristön. Tämä on mormoniteologiassa tärkeää, koska jokainen syntynyt lapsi on samalla henki, joka on saapunut tähän maailmaan koetusaikaansa varten. MAP-kirkko pyrkii auttamaan jäseniään harmonisen perhe-elämän luomisessa. MAP-kirkon nykyinen perhekäsitys ilmaistaan tiivistettynä KirkonPerhejulistuksessa. MAP-kirkossa perhe on kirkon pienin hengellinen yksikkö. Perheitä kehotetaan tutkimaan yhdessä pyhiä kirjoituksia, rukoilemaan yhdessä aamuin, illoin ja aterioilla sekä osallistumaan perheenä kirkon aktiviteetteihin. MAP-kirkko katsoo jokaisella perheenjäsenellä olevan oma roolinsa, jonka alkuperä on Jumalassa. Perheen isän kutsumuksena on toimia perheen päänä, sen huoltajana ja suojelijana. Isän erityinen hengellinen kutsumus on olla pappi omalle perheelleen. Hän johtaa perheen rukoushetkiä ja kirjoitusten tutkisteluja, rukoilee perheensä puolesta ja siunaa sitä. Vaimon ensisijainen kutsumus on äitiys. Lapsien odotetaan toimivan perheensä hyväksi ja tuottavan vanhemmilleen iloa ja mielihyvää. MAP-kirkon perhemallia voidaan siis pitää sangen perinteisenä. Koska MAP-kirkko haluaa puolustaa perinteistä ydinperhettä, se on asettunut vastustamaan esimerkiksi avosuhteiden lisääntymistä. Kirkko vastustaa myös samaa sukupuolta olevien parien liittoja. Mormonien elämäntapa MAP-kirkon jäsenet sanovat mielellään, että mormonismi ei ole vain uskonto, se on elämäntapa. Tämä viittaa siihen, että kirkko antaa jäsenilleen yksityiskohtaisia ohjeita heidän elämänvaellustaan varten. Jäsenyys kirkossa on siis kokonaisvaltaista. Toisaalta MAP-kirkon jäsenilleen antamat neuvot ja ohjeet tuskin ovat yksityiskohtaisempia kuin monissa muissa kirkoissa annetut. MAP-kirkko kehottaa jäseniään myös säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja uutteruuteen sekä jatkuvaan itsensä kehittämiseen. Tärkeänä pidetään esivallan kunnioittamista ja lainkuuliaisuutta sekä isänmaallisuutta. MAP-kirkon jäseniä kehotetaan myös palvelemaan lähimmäisiään käytännön rakkauden teoin sekä tukemalla heitä taloudellisesti. Kuukausittaisen paaston aikana "säästyneet" rahat tulisi lahjoittaa tarvitseville. Kirkon jäseniä kehotetaan toimimaan sekä kirkossa että yhteiskunnassa aktiivisesti yhteiseksi hyväksi ja toisten parhaaksi. Monet kirkon jäsenistä ovatkin aktiivisia erilaisissa vapaaehtoisjärjestöissä sekä politiikassa. Siveyden laki Kirkko kehottaa jäsenistöään moraalisesti ja siveellisesti korkeaan elämäntapaan eli noudattamaan niin kutsuttua siveyden lakia. Sen perustana ovat pyhien kirjoitusten, ennen muuta Raamatun, sisältämät moraalimittapuut ja ohjeet. Varastamista ja valehtelua paheksutaan. Seksuaalisuuden katsotaan kuuluvan vain avioliittoon. Avioliiton ulkopuolinen ja esiaviollinen seksi, itsetyydytys ja homoseksuaaliset teot ovat kirkon käsityksen mukaan vakavia syntejä. Kirkon jäsenten odotetaan myös pidättäytyvän moraalittomien tai väkivaltaa sisältävien elokuvien, lehtien ja kirjojen sekä tietokoneohjelmien käytöstä. Homo- ja biseksuaalit ovat tervetulleita MAP-kirkon jäseniksi, mutta heidän odotetaan pidättäytyvän seksuaalisuutensa toteuttamisesta käytännössä. Transsukupuolisuus ei ole este kirkon jäsenyydelle, mutta sukupuolenkorjausleikkaus on peruste erottamiselle. Kirkko ei virallisesti hyväksy keinotekoista syntyvyyden säännöstelyä, mutta käytännössä asia jätetään jäsenten omantunnon asiaksi. Aborttia pidetään moraalisesti vääränä ja jopa murhana. Se voidaan hyväksyä lähinnä vain insesti- ja raiskaustapauksissa. Viisauden sana Mormonien arkielämää säätelee pitkälti Viisauden sanaksi (engl. "Word of Wisdom") kutsuttu, terveellisiä elämäntapoja korostava ilmoitus. Ilmoitus, jonka Joseph Smith ilmoitti saaneensa Kirtlandissa, Ohiossa, 27. helmikuuta 1833, on julkaistu MAP-kirkon pyhiin kirjoituksiin kuuluvassa Oppi ja liitot -kirjassa (Oppi ja liitot, luku 89). Siinä Jumala kehottaa kirkon jäseniä välttämään alkoholin, tupakan ja "kuumien juomien" käyttämistä. "Kuumat juomat" on kirkossa yleisesti tulkittu riippuvuutta aiheuttavaa kofeiinia sisältäviksi kahviksi ja teeksi. Aiemmin myös kola-juomat luokiteltiin kielletyiksi, mutta nykyään suurin osa kirkon jäsenistä pitää niitä hyväksyttävinä. Viisauden sanan katsotaan kieltävän tupakan lisäksi myös huumausaineiden käytön. Viisauden sana kehottaa kirkon jäseniä muutenkin terveelliseen elämään. Kasvisravinnon käyttöä suositellaan, liharuokia kehotetaan käyttämään säästeliäästi ja mieluiten vain talven ja kylmien aikaan sekä nälänhädässä. Viisauden sana on johtanut MAP-kirkon jäsenistön yleisesti terveellisten elämäntapojen vaalijoiksi. Kirkon jäsenet pyrkivät syömään terveellisesti, harjoittamaan liikuntaa ja pitämään huolta kunnostaan. Ruumiillista terveyttä arvostetaan, ja epäterveellisten elämäntapojen katsotaan olevan merkki myös hengellisestä kriisistä. Saadun ilmoituksen mukaan viisauden sana on annettu kirkolle "tervehdyksenä, ei käskynä eikä pakkona, vaan ilmoituksena ja viisauden sanana" (Oppi ja liitot 89:2). Kirkko hyväksyi kuitenkin syyskuussa 1851 julkilausuman, jonka mukaan viisauden sanan noudattaminen sitoo kirkon jäsenistöä. Nykyään viisauden sanan noudattamatta jättäneitä ei tosin eroteta kirkosta, mutta sen noudattaminen on edellytys temppeliin pääsemiselle. Jumalanpalvelus on tärkein tapahtuma yksityiselle jäsenelle tai perheelle. Jumalanpalvelus eli sakramenttikokous pidetään sunnuntaisin kappelissa, ja sen kesto on noin 60 minuuttia. Ulkopuoliset voivat osallistua siihen. Sakramenttikokous kuuluu koko perheelle, joten lapsetkin osallistuvat siihen. Seurakunnan jäseniltä odotetaan osallistumista kokouksiin. Jumalanpalvelukseen kuuluu laulua, johon koko seurakunta osallistuu, seurakunnan lausumia rukouksia, sakramentin eli leivän ja veden siunaaminen ja jakaminen ja puheita. Sakramentti jaetaan seurakunnan jäsenille, mutta myös paikalla olevat ei-jäsenet saavat ottaa sakramentin vastaan. Sakramenttikokouksessa on puheita on yleensä kaksi tai kolme, ja ne liittyvät pyhiin kirjoituksiin. Useista kirkoista poiketen ei jumalanpalveluksessa kerätä kolehtia. Joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina on normaalin sakramenttikokouksen tilalla n.k. todistuskokous. Siinä ei ole valmiiksi sovittuja ja valmisteltuja puheita, vaan sakramentin jakamisen jälkeen kuka tahansa kirkon jäsenistä saa astua esiin ja lausua oman henkilökohtaisen todistuksensa. Sakramenttikokouksen yhteydessä (yleensä jälkeen, mutta joskus myös ennen) seurakunnassa pidetään pyhäkoulua. Pyhäkoulussa opiskelevat periaatteessa kaikki kirkon jäsenet. Aikuiset opiskelevat omassa pyhäkoulussaan MAP-kirkon pyhiä kirjoituksia ja teologiaa. Opetuksen apuna käytetään kirkon julkaisemia kirjoja ja muuta materiaalia, mutta keskustelut käydään yleensä vapaasti, ja niissä saa esittää erilaisia mielipiteitä. Kirkkoon kuulumattomia ja juuri kirkkoon liittyneitä varten on olemassa n.k. tutkijaluokka, jossa opiskellaan uskonopin perusperiaatteita. Lapset ovat jakautuneina pyhäkoululuokkiin ikäryhmittäin. 3-12-vuotiaat lapset opiskelevat alkeisyhdistyksessä ja 13-17-vuotiaat "nuoret" ikäryhmien mukaisissa luokissa molemmat sukupuolet yhdessä. Nuorten pyhäkoululuokissa tutkitaan pyhien kirjoitusten opetuksia. Alkeisyhdistyksessä pojat ja tytöt ovat yhdessä, paitsi 11-vuotiaat, jolloin pojat opiskelevat pappeuden perusteita ja tytöt naisen asemaa. Lasten pyhäkouluissa opiskellaan kirkon historiaa ja oppeja lasten kehitystasolle sopivalla tavalla. Pienten lasten kohdalla opetus tapahtuu pitkälti laulujen ja leikkien avulla, vaikka jo kaikkein pienimmilläkin on lyhyt opetustuokio. Keskeisiä teemoja pienten lasten opetuksessa on taivaallisen Isän rakkaus ja Jeesuksen elämä. Sunnuntaikokouksiin kuuluvat vielä pappeuskokoukset, jolloin miehet ja Nuoret miehet ovat jakautuneina pappeutensa mukaisiin ryhmiin. Näissä keskustellaan seurakunnan käytännön toimista ja pappeuden tehtävistä sekä opiskellaan kirkon profeettojen opetuksia. Samaan aikaan naiset ovat kokoontuneina Apuyhdistykseen, jossa keskustellaan uskonnollisten kysymysten lisäksi esimerkiksi kodinhoitoon liittyvistä asioista. Lasten alkeisyhdistysluokat toimivat myös tämän tunnin aikana. nuoret ovat samaan aikaan kokoontuneina omaan kokoukseensa, jossa lauletaan ja pidetään puheita. Henkilöitä Ensimmäinen nykyajan mormonikirkon profeetta oli Vermontissa vuonna 1805 syntynyt Joseph Smith. Hän oli jossain määrin ristiriitainen henkilö, joka erikoisten uskonnollisten taipumustensa vuoksi erotettiin Harmonyn metodistiseurakunnan opetusluokasta v. 1828. Syy oli taikuuden harjoittaminen. Myöhemmin Smith liittyi vapaamuurareihin tai ainakin oli heidän kanssaan tiiviissä vuorovaikutuksessa kunnes hänet erotettiin uskonnollisten väitteidensä takia. Smith joutui elämänsä aikana toistuvasti kahnauksiin etenkin mormonikirkon ulkopuolisten ihmisten kanssa. Usean kerran Smith oli myös virallisesti kuulusteltavana - useiden muiden mormonikirkon johtohenkilöiden kanssa - kerran epäiltynä laittomista rahakaupoista joutumatta kuitenkaan oikeuden eteen todisteiden puutteen tai virheellisyyden takia. Vuonna 1844 Joseph Smith otettiin illinoisilaisen Carthagen vankilan turvasäilöön moniavioisuudesta syntyneen kiistan vuoksi. Hän odotti siellä oikeudenkäyntiä veljensä Hurymin, John Taylorin ja Willard Richardsin kanssa. Illalla 100-200 henkilön aseistautunut joukkio hyökkäsi vankilaan. Joseph pyrki pidättelemään väkijoukkoa aseenaan pieni revolveri. Muut kolme huoneessa ollutta yrittivät aseistamattomina teljetä ovea. Hurymin sai oven läpi kuolettavan osuman ja John Taylorin haavoituttua vakavasti Smith ryntäsi ikkunaan. Häneen osui useampi luoti ja hän putosi ulos. Smith ja Hyrum saivat ammuskelussa surmansa, mutta John Taylor, josta tuli myöhemmin kirkon kolmas presidentti, jäi henkiin. Smith ehti ennen kuolemaansa ampua kolmea muuta ihmistä haavoittaen heitä hieman. Willisiä käsivarteen, Galheria kasvoihin ja Vorasia olkapäähän. Seuraavana päivänä nämä kolme rehentelivät Nauvoon kaduilla uusissa vaatteissa, mutta katosivat havaitessaan, että voisivat joutua oikeuteen Joseph Smithin surmaamisesta. Smith teki tuolloin vaalityötä päästäkseen Yhdysvaltojen presidentiksi varapresidenttiehdokkaansa Sidney Rigdonin kanssa, ja Smithistä tuli näin Yhdysvaltojen historiassa ensimmäinen kampanja-aikana väkivaltaisesti surmansa saanut ehdokas, jonka eräänä vaaliasiana oli mustien vapauttaminen orjuudesta. Toinen tunnettu hahmo on kirkon johtaja eli presidentti Gordon B. Hinckley, joka kuoli 27. tammikuuta 2008. Hänen aikanaan avattiin enemmän mormonitemppeleitä kuin kenenkään muun mormonikirkon johtajan. Vuonna 2000 avattiin 34 temppeliä. Vuonna 2004 Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush myönsi Hinckleylle korkean Presidential Medal of Freedom -kunniamerkin tunnustuksena hänen humanitaarisesta työstään. Mormonikirkko Suomessa Ensimmäiset suomalaiset liittyivät mormonikirkkoon jo 1860-luvulla, kun siihen liittyi Ruotsissa asuvia suomalaisia. Myöhemmin lähetettiin Ruotsista ensimmäiset lähetyssaarnaajat Suomeen. Ensimmäiset kaksi suomalaista kastettiin kirkon jäseniksi Vaasassa 5. maaliskuuta 1876. Lähetystyö oli Suomessa pienimuotoista aina sotien päättymiseen saakka. Mormonikirkko koki silloin ankaraa vastusta Suomessa, mutta Vaasaan ja Luotoon perustettiin silti pienet seurakunnat. Suomen lähetyskenttä perustettiin 1947 ja kirkko rekisteröitiin 1948 uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Suomen ensimmäinen mormonikirkkorakennus vihittiin vuonna 1948 Luodossa. 1960-luvulla alettiin rakentaa seurakuntakeskuksia ympäri Suomea, ja nykyisin niitä on 23. Ensimmäinen Suomessa sijaitseva mormonitemppeli, Helsingin temppeli vihittiin käyttöön 22. lokakuuta 2006 Espoon Karakalliossa. Koko maailmassa temppeleitä on 125, joista Pohjoismaissa kolme: Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Espoossa. Suomessa on kaksi vaarnaa, Helsingin vaarna, joka perustettiin 1977, sekä Tampereen vaarna, joka perustettiin 1983. Vaarna on kirkon itsenäinen hallinnollinen yksikkö, joka koostuu noin kymmenestä seurakunnasta. Suomalaiset johtavat vaarnoja ilman palkkaa. Suomessa on myös Kuopion, Pietarsaaren ja Oulun piirit, mutta piiristä tulee vaarna vasta, kun sillä on noin 1 500 jäsentä. Suomessa tehdään lähetystyötä lähetysjohtajan ja lähetystoimiston johdolla. Suomessa toimivat lähetyssaarnaajat ovat lähes kaikki ulkomailta, mutta myös suomalaisia palvelee Suomessa. Lähetyssaarnaajat ovat pääasiassa Yhdysvalloista, mutta heitä on myös muualta maailmasta. Myös nuoret suomalaismiehet ovat ulkomailla lähetyssaarnaajina. Suomessa on tällä hetkellä noin 70 lähetystyötä tekevää lähetyssaarnaajaa. Mormonikirkon kritiikki Mormonikirkon on syytetty käyttäneen jäsentensä lahjoituksista saatuja tuloja tavalla, joka ei oikeuta sen verovapautta voittoa tuottamattomana organisaationa. Vuonna 2019 julkisuuteen tulleen ilmiantajan mukaan tuloja ei ole käytetty vaaditulla tavalla hyväntekeväisyyteen, vaan miljardeja on säästetty. Katso myös Uususkonto Myöhempien aikojen pyhien liike Mountain Meadowsin verilöyly Lähteet Aiheesta muualla Mormonismin teemasivu Viralliset Julistukset Elävä Kristus Uskonkappaleet Perhe Julistus Maailmalle Virallisia sivuja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko verkkosivusto Mormonit.fi Mormon.org Seurakuntahaku Pyhät Kirjoitukset ja Kirkon Lehdet Liahona Suomeksi Liahona Ensign New Era Friend Kriittisiä nettisivuja Seulonnan keskeiset artikkelit Suomen uskonnolliset yhdyskunnat Kristillisperäiset liikkeet

791

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maaliskuu

Maaliskuu

Maaliskuu on vuoden kolmas kuukausi. Sitä edeltää helmikuu ja seuraa huhtikuu. Maaliskuussa on 31 päivää. Ennen Julius Caesarin kalenteriuudistusta maaliskuu oli roomalaisessa kalenterissa vuoden ensimmäinen kuukausi. Kevätpäiväntasaus on 20. tai 21. maaliskuuta, ja sen jälkeen päivät ovat pohjoisella pallonpuoliskolla öitä pidempiä, eteläisellä pallonpuoliskolla sen sijaan päinvastoin. Nimen alkuperä Kuukauden suomenkielisen nimen alkuperää ei varmuudella tiedetä. Sen on arveltu olevan maa-sanan johdannainen ja viittaavan siihen, että tässä kuussa maa alkaa paljastua lumen alta. Tähän viittaavat sananparret, kuten maaliskuu maan avaa, huhtikuu humauttaa. Kymenlaakson murteessa nimi esiintyykin muodossa maalliskuu. Toisaalta on mahdollista, että nimen alkumuoto olisi ollut mahlakuu, mutta myöhemmin se olisi kansanetymologisesti sekaantunut maa-sanan johdannaisiin ja sen vuoksi vääntynyt nykyiseen muotoonsa. Sanan maalis on myös selitetty tarkoittavan koillista. Useimmissa muissa kielissä maaliskuun nimi johtuu sen latinankielisestä nimestä Martius, joka juontuu siitä, että se oli sodanjumala Marsille omistettu kuukausi. Esimerkiksi ranskan ja ruotsin kielissä nimi esiintyy muodossa mars, englannissa March ja saksassa März. Maaliskuun sääolot Suomessa Suomessa maaliskuu on etelässä talven otteen hellittämisen ja ensimmäisten keväisten päivien aikaa. Myös päivien piteneminen alkaa maaliskuulla jo tuntumaan koko Suomessa, ja Auringon lämmön voi jo tuntea ulkona ollessa, vaikka ilma onkin vielä kylmää. Sananparsi maaliskuu maata näyttää kertoo hyvin sen, että maaliskuun lopulla ilmestyvät ensimmäiset pienet lumettomat pälvet auringon porottamille etelärinteille ja lumi alkaa hiljalleen aluksi tiivistyä ja lopulta aivan kuun lopulla etelässä sulaa. Järvien jäillä kevään tulon kuulee jo ennen niiden sulamista - aurinko lämmittää jäätä, joka lämpölaajentuessaan narahtelee. Pohjoisessa maaliskuu on vielä talvinen pakkaskuukausi, mutta päivät ovat sielläkin yli 12-tuntisia kuun lopulla. Maaliskuun keskilämpötilat eri puolilla Suomea vaihtelevat. Vantaalla maaliskuun keskilämpötila on noin -1,9 astetta, Lahdessa noin -2,7 astetta, Tampereella noin -2,8 astetta, Kuopiossa noin -4,1 astetta ja Sodankylässä noin -7,5 astetta. Tyypillinen päivälämpötila Etelä-Suomessa on maaliskuun alussa vähän pakkasen puolella ja kuun lopulla on yleensä päivällä muutama lämpöaste. Pohjois-Suomessa on maaliskuun alussa tyypillisesti noin -8 astetta päivisin ja kuun lopulla vain vähän pakkasen puolella. Maaliskuulla matalapainetoiminta on yleensä talvea heikompaa, ja tämän vuoksi maaliskuussa ei yleensä esiinny Suomessa myrskyjä. Ensimmäiset varsinaiset lämpimät ilmanpurkaukset tulevat Suomeen yleensä maaliskuussa. Saapuessaan lumiselle kamaralle etelästä, lämmin ilma tiivistyy ja sää muuttuu sumuiseksi ja tihkusateiseksi. Sumuisen ilman perästä tulee tähän vuoden aikaan tyypillisesti selkeää poutasäätä ja lämpöasteita. Kuitenkaan joka vuosi ei Etelä-Suomessa ylitetä maaliskuussa edes +9 asteen lämpötilaa, vaikka jo huhtikuussa se on hyvin tavallinen päivälämpötila. Öisin on maaliskuussa usein pakkasta, ja vuorokauden ylimmän ja alimman lämpötilan välinen ero saattaa olla joskus jopa 20 astetta. Muutenkin lämpötilan vuorokausivaihtelu on suurinta nimenomaan maaliskuussa . Vaikka lumi sulaisikin jo maaliskuun alussa, maa saa uudestaan lumipeitteen ennen kuun loppua, Jos terminen kevät on jo alkanut, sitä kutsutaan takatalveksi. Etelä-Suomessa lumipeite on suurimmillaan maaliskuun puolivälissä. Tämän jälkeen se alkaa leudontuneiden säiden vuoksi hitaasti tiivistyä, mutta varsinainen sulaminen alkaa yleensä vasta kuun lopulla. Ahvenanmaalta lumipeite on jo yleensä maaliskuun 25. päivään mennessä sulanut. Pohjois-Suomessa lunta on enimmillään vasta huhtikuulla. Ensimmäiset pälvet - joista siis kuun nimikin tulee - ilmaantuvat Etelä-Suomessa auringon korventamille paikoille kuun lopulla. Ensimmäiset horroksesta heränneet kohmeiset hyönteiset, kuten raatokärpäset tulevat lämmittelemään näille pälville. Maaliskuu on huhti- ja toukokuun ohella vuoden kuivimpia kuukausia ja siten useimmiten myös hyvin aurinkoinen. Aurinkoisin kuukausi Suomessa on kuitenkin toukokuu. Maaliskuun luonto Suomessa Mustarastas aloittaa laulunsa maaliskuussa Etelä-Suomessa, mikä on selvästi huomattavissa kaikkialla, sillä mustarastas on alueella hyvin yleinen. Pohjoisesta, esimerkiksi Lapista, se sen sijaan puuttuu. Mustarastaan lisäksi voi kuulla myös tiaisten, varpusten ja vihervarpusten laulua. Pöllöjen kiima-aika alkaa jo varhain tässä kuussa, ja huhuilu on ahkeraa öisin. Maaliskuu on myös monien nisäkkäiden, esimerkiksi oravan, kiima-aikaa. Ensimmäiset muuttolinnut saapuvat Etelä-Suomeen maaliskuun lopulla kylmistä säistä huolimatta. Näitä ensimmäisiä muuttajia ovat muun muassa joutsenet, jotka ilmaantuvat ensimmäisiin Etelä-Suomen suliin maaliskuun lopulla. Pähkinäpensas aloittaa kevään siitepölykauden lounaassa maaliskuun lopulla, ja huhtikuun alussa sitä seuraavat Etelä-Suomessa lepät. Maaliskuun aikana aloittavat lentonsa myös muutamat varhaiskevään perhoslajit, kuten huhtiyökkönen, sulkamittari, kevätvillaselkä ja koivutyttöperhonen. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

793

https://fi.wikipedia.org/wiki/MTV3

MTV3

MTV3 (puhekielessä usein Maikkari tai Kolmonen, entinen Mainos-TV) on suomalainen kaupallinen televisiokanava. MTV3-kanavan ohjelmistosta vastaa MTV Oy. Vuoden 1993 alun kanavauudistuksessa MTV3 aloitti omana valtakunnallisena televisiokanavanaan. Tätä ennen MTV Oy oli välittänyt ohjelmia Ylen kanavilla TV1 ja TV2 sekä Kolmoskanavalla. MTV3:n digitaalijakelu aloitettiin digitelevision tulon myötä. MTV3 muuttui yleisen edun kanavaksi tammikuussa 2018 näkyen kanavanipussa A. Uudet toimitilat MTV3:n toimitilat siirtyvät Pasilasta Vallilaan tammikuun 2023 loppuun mennessä. Uudet toimitilat luovutettiin MTV:n käyttöön 30. kesäkuuta 2022. Historiaa MTV perustettiin 1957 nimellä Oy Mainos-TV-Reklam Ab. Uusi yhtiö vuokrasi ohjelma-aikaa Yleisradion kanavalta, jonka ohjelmien lomassa se toimi. Kanavan ensimmäinen lähetys oli 13. elokuuta 1957. Alussa MTV:n viikoittainen ohjelma-aika oli vain kymmenen tuntia ja sekin parhaimman katseluajan ulkopuolella. MTV perusti vuonna 1965 oman televisioteatteritoimituksensa, MTV-teatterin. MTV-teatterin tuottamia televisioelokuvia esitettiin Aitiopaikka ja Teatterituokio -nimisillä ohjelmapaikoilla. Aitiopaikka-nimen alla esitettiin maanantai-iltaisin pitkiä, noin 90-minuuttisia televisionäytelmiä. Teatterituokio-nimellä kulkeneet näytelmät puolestaan olivat noin 45-minuutin pituisia. MTV-teatterin teatteripäälliköksi valittiin Ville Salminen. Ohjaajina toimivat Kaarlo Hiltunen, Veikko Kerttula, Ritva Nuutinen ja Pauli Virtanen. Lisäksi teatteriin palkattiin 12 näyttelijää. 1960-luvun alussa MTV:n toiminta lähti nousuun. Vuonna 1967 rakennettiin Helsingin Ilmalaan uusi toimitalo, niin kutsuttu Pöllölaakso, johon myös kanavan hallinto, toimitus ja tuotantotilat sijoitettiin. Ylen asiapitoisen ohjelmiston täydentäjänä MTV suuntautui viihdeohjelmistoon. MTV aloitti omat uutislähetyksensä, Kymmenen uutiset, 1.9.1981 pitkien neuvottelujen jälkeen. Hanke oman uutistoimituksen perustamisesta oli aloitettu jo vuonna 1976, jolloin se esiteltiin poliittiselle päättäjille sekä Yleisradion hallintoneuvostolle. Vuonna 1979 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan radio- ja televisiotoimintaa koskevan kokonaisselvityksen, joka päätyi ehdottamaan MTV:lle oikeutta kahden vuoden koeajaksi 15 minuutin mittaisten uutisten lähettämiseen. MTV kuitenkin kieltäytyi näistä ehdoista ja Yleisradio päätti lopulta vuonna 1981 myöntää MTV:lle oikeuden uutislähetyksiin. Vuonna 1990 MTV laajensi uutistoimintaansa aloittamalla Seitsemän uutiset. Nimi Mainostelevisio oli tarkoitettu alun perin vain väliaikaiseksi. Yhtiön nimi muutettiin lopulta MTV Oy:ksi vuonna 1982. Vuonna 1985 MTV Oy lähti Yleisradion ja Nokian kanssa Kolmostelevisio-projektiin. Kolmoskanava aloitti joulukuussa 1986. MTV sai uuden kanavan kautta lisää ohjelma-aikaa. Vuoden 1993 alusta MTV siirtyi kokonaan omalle kanavalleen ja alkoi lähettää ohjelmaa täyspäiväisesti. Uuden kanavan nimeksi tuli MTV3. Siitä tuli Suomen suosituin televisiokanava 43 prosentin katselijaosuudella. Tunnukset ja kanavailmeet MTV:n visuaalisten tunnusten aiheena oli vuoteen 2013 saakka "mainospöllö", eri aikoina eri tavoin tyyliteltynä. Siitä sai lempinimensä myös yhtiön toimipaikka Pöllölaakso, joka siirtyi vuonna 2023 Helsingin Länsi-Pasilasta Vallilaan ("uusi Pöllölaakso"). Katsotuimmat TV-lähetykset vuonna 2022 MTV:n kuuluttajia 1957- - ja 1960-luku Pirkko-Liisa Ihamuotila Ritva Kajasto 1959- Juhani Liedevaara 1965- Tuire Liljeroth (myöh. Mikkonen) 1965- Teresa Rosenius Leena Rousek 1965- Arja Tuomarila Kirsti Wallasvaara 1965- 1970-luku Ritva Kajasto Pirjo Nuotio 1974- Leena Rousek Eva-Riitta Siitonen 1975- Mika Jenytin 1983-1988 Ritva Kajasto Leena Kaskela -1992 Pirjo Nuotio -1983 Eva Puomila Aija Rikala Eija von Schoulz Eva-Riitta Siitonen -1983 Irene Usvasalo 1983-1992 Vuodesta 1992 Ismo Jokinen Minna Kuukka Maija-Leena Käki Rita Strömmer 1993-1994 Satu-Marja Tenhiälä 1997-2000 Vahvistamattomia Milja Luukko Leena Kaivo-oja Sisko Hynninen Marjut Kurkinen Leila Harjanne Leo Silolahti Helena Korhonen Olli Juuti Tiina Kalliala Nina Honkanen Laura Tuomarila Marja Hintikka MTV siirtyi kokonaan omalle kanavalle 1.1.1993. Ruudussa tapahtuvia ohjelmaesittelyjä varten perustettiin Ruututoimitus. Sen muodostivat Ismo Jokinen, Minna Kuukka, Rita Strömmer ja Nina Honkanen. Vuosien mittaan toimituksessa työskentelivät mm. Satu-Marja Tenhiälä, Jaana Besmond, Laura Tuomarila sekä Kesäduuni-ohjelman Marja Hintikka. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Kannisto, Maiju: Kolmoskanavan merkitys suomalaisessa viestintäpolitiikassa. Kirja-arvostelu teoksesta Hellman, Heikki: Koko illan ilo? Kolmoskanava ja television kaupallistuminen Suomessa. SKS, 2012. (Agricolan kirja-arvosteluja, 25.5.2015.) Kannisto, Maiju: Ohjelmayhtiöstä "merkintekijäksi". MTV ja kaupallisen television tuotantokulttuurin muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle (väitöskirja) MTV3:n virallinen sivusto Nostalgia-TV: MTV3:n tunnukset Nostalgia-TV: MTV:n tunnukset MTV uusien tilojen esittelyä Seulonnan keskeiset artikkelit

794

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metro

Metro

Metro on julkisen liikenteen ja kaupunkiraideliikenteen muoto, jossa perinteisen määritelmän mukaan sähköjunat kulkevat muusta rautatieverkosta erillään tiheällä vuorovälillä. Saman määritelmän mukaan metrorata paitsi on erotettu muusta rautatieverkosta ja siinä ei ole tasoristeyksiä, kulkee myös merkittävältä osaltaan tunnelissa maan alla. Määritelmä ei ole kuitenkaan yksiselitteinen: eri puolilla maailmaa metroiksi nimitetyt järjestelmät voivat poiketa toisistaan merkittävästikin, ja toisaalta tekninen kehitys on kaventanut erottelua metro-, paikallisjuna- ja raitioliikennejärjestelmien välillä. Siten nykyisin metro voidaan määritellä myös raideliikennejärjestelmän rataverkon osaksi, jolla ei ole tasoristeyksiä ja joka on pääsääntöisesti rakennettu eritasoiseksi maanalaiseksi radaksi tai ilmaradaksi. Metrojärjestelmät on yleensä toteutettu rautatiestandardin mukaan: radalla liikennöidään erillisistä moottorivaunuyksiköistä kokoonpannuilla junilla, joiden kulun liikenteenohjaus määrää ja turvaa asetinlaite- ja opastinjärjestelmällä. Kuljettajan tehtävänä on ajaa junaa liikenteenohjauksen antamien määräysten mukaan. Tässä suhteessa metroliikenne lukeutuu yhdessä paikallisjunaliikenteen kanssa raskaaseen raideliikenteeseen erotukseksi kevyestä raideliikenteestä eli raitioliikenteestä, jossa kuljettaja vastaa yksin vaunujen ajamisesta. Toisaalta esimerkiksi Portugalissa Porton metroa ja Yhdysvalloissa San Franciscon raitioteitä nimitetään metroksi, vaikka nämä järjestelmät ovat teknisesti kaupunkiliikenteen joukossa liikennöitäviä raitioteitä. Automatisoitua metroa kutsutaan automaattiradaksi. Metro tarjoaa julkisen liikenteen muodoista korkeimman matkustajakapasiteetin vieden vähiten tilaa. Metro on kallis rakentaa mutta edullinen liikennöidä. Suuresta kuljetuskapasiteetista johtuen metroradan rakentaminen edellyttää asemiensa ympäristöön tiivistä rakentamista toimiakseen taloudellisesti kannattavasti. Nimitys metro on peräisin vuonna 1900 avatusta Pariisin metrosta, jonka ranskankielinen nimi chemin de fer métropolitain ('suurkaupungin rautatie') lyheni muotoon métro. Metro-sanassa itsessään ei ole mitään maanalaisuuteen viittaavaa. Historia Tekniset edellytykset Lähtökohta Metro liikennevälineenä on 1800-luvun jälkipuolella tapahtuneen pitkäkestoisen kehityksen tulos. Ensimmäisissä suunnitelmissa tavoitteena oli kahden kaukojunaliikenteen pääteaseman yhdistäminen. Tällaisia suunnitelmia oli jo vuonna 1844 Wienissä, ja vastaavat suunnitelmat toteutettiin ensi kerran Lontoossa vuonna 1863. Sähkön läpimurto Lontoon tunneliosuutta liikennöitiin höyryjunilla, mikä ei kuitenkaan ollut hyvä ratkaisu eikä sitä siksi haluttu jäljitellä muualla. Tärkeä läpimurto maanalaisen kaupunkiliikenteen kehityksessä oli sähkömoottorien käyttöönotto raideliikenteessä. Berliiniläinen yrittäjä Werner von Siemens teki sähköjunien saralla tärkeää pioneerityötä. Berliinin elinkeinonäyttelyssä vuonna 1879 Siemens esitteli sähköveturin, ja vuonna 1881 hän avasi Lichterfelden kaupunginosaan maailman ensimmäisen sähköistetyn raitiotien. Kuitenkin byrokratia ja epäilijät estivät vuosikymmenten ajan häntä rakentamasta Berliiniin sähköistettyä raideverkostoa. Sähköistetty liikenne alkoi ensimmäisenä Lontoossa vuonna 1890, ja niin oli täytetty tärkeimmät edellytykset uuden liikennevälineen menestykselle. Katutason ylä- vai alapuolelle? Toinen varhainen ratkaistava perusasia oli junareittien linjaus. Lontoon metro kulkee etupäässä tunnelissa, mutta muiden Euroopan kaupunkien sekä Pohjois-Amerikan metrohankkeissa suosittiin linjojen kuljettamista katutason yläpuolella raudasta valmistetuilla viadukteilla eli maasilloilla. Suurin osa ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennetuista metrolinjoista rakennettiin loppujen lopuksi kohoradalle, jonka rakennuskustannukset olivat huomattavasti tunneliin rakennettavaa rataa alhaisemmat. Ajateltiin, että kaupunkirakentamiselle tästä koituvia seurauksia ei tarvitse ottaa huomioon, etenkään alaluokan asuttamissa kaupunginosissa. Maailmansodan jälkeen asenne kuitenkin muuttui, ja uudet linjat rakennettiin vastedes lähes poikkeuksetta tunneliin. Pohjois-Amerikassa, erityisesti New Yorkissa, kokonaisia kohoratalinjoja purettiin ja korvattiin tunneleilla. Kohoradan sijaan perusmalliksi tuli maanalainen rata. Lontoon ensimmäiset metrot Maailman ensimmäisenä metrona pidetään yleisesti 10. tammikuuta 1863 Lontoossa avattua Metropolitan Railwaytä (nykyinen Metropolitan Line). Aluksi se oli kuitenkin vielä höyryvetureilla liikennöity rautatie. Se suunniteltiin yhdistämään Lontoon City Paddingtonin, King's Crossin, St Pancrasin ja Eustonin rautatieasemiin, jotka kaikki sijaitsivat suhteellisen kaukana ydinkeskustasta. Ensimmäinen sähköinen eli nykyisen kaltainen metro oli City & South London Railway (nykyinen Northern Line), joka avattiin 4. marraskuuta 1890. Metron reitti kulki Stockwellista King William Streetille. Lontoo käynnisti Euroopassa metrobuumin, sillä samoihin aikoihin monet muutkin metropolit etsivät ratkaisuja liikenneongelmiinsa. Maanalaisen uskottiin pystyvän ratkaisemaan kaikki nämä ongelmat. Euroopan varhaiset metrot Maailman toinen sähköinen metro oli 4. helmikuuta 1893 käyttöön otettu, kohoradalla kulkenut Liverpool Overhead, joka yhdisti Liverpoolin kaupungin ja sataman. 30. joulukuuta 1956 se kuitenkin suljettiin. Manner-Euroopan ensimmäinen sähköinen metro avattiin 2. toukokuuta 1896 Budapestissä. Vuonna 1875 oli tosin Istanbulin Euroopan puoleiseen osaan rakennettu maanalainen kaapeliraitiotie Tünel. Budapestin metrolinja (M1) oli syntynyt keksijä Werner von Siemensin aloitteesta. Alun perin metro oli suunniteltu Berliiniä varten, mutta kun paikalliset viranomaiset eivät päässeet siitä yksimielisyyteen, Siemens rakennutti metron Budapestiin ikään kuin näytekappaleeksi Eurooppaan tulevia metroverkkoja varten. 14. joulukuuta 1896 Glasgow'n metrosta tuli neljäs käyttöön otettu metro. Reittiä ajettiin aluksi kaapeliraitiotienä, ja se sähköistettiin vasta vuonna 1935. Myöskään vuonna 1898 avattu Wienin metro ei kulkenut alussa sähköllä vaan aina vuoteen 1925 asti höyryvetureilla. Vuonna 1900 avattiin Pariisin metro, joka kulki alusta lähtien sähköllä. Muutamien vuosien aikana se laajennettiin lukuisten linjojen verkoksi. Nykyäänkin metrossa kulkee suuri osa Ranskan pääkaupungin liikenteestä. Vuonna 1901 avattiin Saksassa kahden naapurikaupungin välille nykyiseen Wuppertaliin yksikiskoinen riippurata Schwebebahn. Tämä on erityismuoto kohoradasta: junat eivät kulje kiskojen päällä vaan roikkuvat niiden alla. Siltarakenne on monimutkaisempi kuin tavanomaisessa kohoradassa, sillä kannikkerakenteen on ulotuttava junien yläpuolelle. Pitkien keskusteluiden jälkeen Berliiniin avattiin metro lopulta 15. helmikuuta 1902, vaikka kymmenen vuotta aiemmin kuollut Siemens ei ollutkaan enää todistamassa tätä voittoa byrokratiasta. Siemens & Halsken liikennöimä metro kulki suurimmaksi osaksi katutason yläpuolella, mutta keskustaan ja hyvätuloisten kaupunginosaan tulleet myöhemmät laajennukset linjattiin maan alle. Berliinin ja Budapestin lisäksi Siemens suunnitteli sähköistetyn metroverkon myös Hampuriin, jonka ensimmäinen metrolinja avattiin tasan kymmenen vuotta Berliinin jälkeen vuonna 1912. Amerikan ensimmäiset metrot Euroopan lisäksi myös Pohjois-Amerikassa vähitellen valtasi alaa ajatus riippumattoman pikaradan rakentamisesta. Ensimmäisenä metrojärjestelmänä avattiin Chicagossa vuonna 1892 kokonaan kohoradalle rakennettu Chicago & South Side Rapid Transit, joka sähköistettiin kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1897 otettiin toisena käyttöön Bostonin metro, jonka ensimmäisellä tunneliosuudella kulkivat raitiovaunut. Bostonin asukkaat ovat olleet nykypäiviin asti hyvin ylpeitä metron suhteellisen varhaisesta avaamisajankohdasta, sillä New York, Yhdysvaltain suurkaupungeista kenties tunnetuin, avasi oman metronsa vasta vuonna 1904. Itärannikon suurkaupungeista viimeinen, Philadelphia, avasi omansa vuonna 1907. Vuonna 1913 avattiin Argentiinan Buenos Airesiin Etelä-Amerikan ensimmäinen metro. Tätä metroa liikennöidään edelleenkin alkuaikojen metrojunilla. Ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä uusien metroverkkojen rakennustöistä suurimmaksi osaksi luovuttiin. Niin loppui metrorakentamisen historian ensimmäinen vaihe. Maanalaisten ratojen tavaraliikenne Kun sähkön käyttöönotto ja lisääntyvä kokemus tunnelirakentamisesta houkuttelivat monia kaupunkeja metroverkkojen suunnitteluun, ne herättivät luonnollisesti myös ajatuksen uuden tekniikan hyödyntämisestä kaupungin sisäisessä tavaraliikenteessä. Kaksi järjestelmää, jotka tämän idean pohjalta toteutettiin, eivät kuitenkaan olleet niinkään tavanomaisen, rautatiellä kulkevan tavaraliikenteen kehityksen jatke kuin putkipostitekniikan sovellutus. Maailman ensimmäinen putkipostijärjestelmä, Pneumatic Despatch Railway, otettiin käyttöön Lontoossa vuonna 1859. Jatkossa vastaavia maanalaisia verkkoja rakennettiin muutamiin kymmeniin Euroopan kaupunkeihin sekä muutamaan kaupunkiin Euroopan ulkopuolella. Järjestelmien kapasiteetti oli varsin rajallinen. Berliinissä kirjeet saivat painaa korkeintaan 20 grammaa, Münchenissä 100 grammaa, New Yorkissa pystyttiin kuljettamaan pienehkö paketti. Raskaamman tavaran maanalainen kuljettaminen vaati siis pyöriin ja kiskoihin perustuvaa tekniikkaa, ja henkilöliikenteen maanalaiset radat olivat luoneet sille perustan. Chicagoon rakennettiin vuosina 1899-1906 tavaraliikennettä varten maanalainen verkko, CTCR eli Chicago Tunnel Company Railroad. Sillä oli tunneleita keskustassa lähes jokaisen kadun alla, ja rataverkon pituus oli suurimmillaan 97 km. 149 veturia ja 3000 vaunua kuljettivat rahtia ja hiiltä tavara-asemilta keskustan tavarataloihin, toimistoihin ja varastoihin ja toivat paluumatkallaan mukanaan tuhkaa. Kuorma-autoliikenteen kehittyminen ja siirtyminen hiililämmityksestä kaasulämmitykseen romahduttivat yhtiön liikevaihdon 1940-luvulla, ja vuonna 1956 se joutui konkurssiin. Rataverkon käyttö lopetettiin vuonna 1959. Tunneleita käytetään nykyään kuitenkin sähkö- ja puhelinkaapeleita vedettäessä. Chicagon esikuvan mukaan valmistui vuonna 1927 Lontooseen Post Office Railway, maanalainen rataverkko, joka yhdisti kahdeksan postitoimistoa. Syvimmillään 21 metriä katutason alapuolella kulkeva 10,5 kilometriä pitkä rata kulki länsi-itä-suunnassa Paddingtonin rautatieaseman lajittelukeskuksesta Whitechapelin postitoimistoon. Koska viisi reitin varrella ollutta postitoimistoa suljettiin vuosien aikana, radan käyttö lopetettiin vuonna 2003. Metrorakentaminen maailmansotien välisenä aikana Ensimmäisen maailmansodan syttyminen päätti lännen suurkaupunkien metrorakentamisen ensimmäisen vaiheen. Perustavanlaatuiset järjestelmäratkaisut oli tehty, ja maanalainen oli vakiinnuttanut asemansa kohoradan sijaan. Vanhimpien järjestelmien kulkuneuvot olivat osoittautuneet liian pieniksi, ja vastedes tunnelit rakennettiin suuremmiksi ja junat tilavammiksi. Liukuportaiden kehitys oli edennyt siihen vaiheeseen, että ne mahdollistivat suurten ihmismäärien kuljettamisen maanpinnan ja syvällä sijaitsevien metroasemien välillä. Metro oli kaiken kaikkiaan kehittynyt järjestelmänä kaikilta olennaisilta osiltaan, ja se on siitä lähtien pysynyt pääperiaatteiltaan muuttumattomana. Maailmansotien välisenä aikana otettiin Euroopassa käyttöön vain kolme uutta metroverkkoa. Vuonna 1919 avattiin Madridin metro ja hieman myöhemmin, vuonna 1924, Barcelonan metro. Madridin metro on nykyään yksi suurimmista ja nopeimmin kasvavista metroverkoista. Kolmas metro rakennettiin Moskovaan. Moskovan ensimmäinen maanalainen linja otettiin käyttöön vuonna 1935. Moskovan metro on tunnettu etenkin syvällä sijaitsevista ja prameasti koristelluista metroasemistaan. Neuvostoliiton silloinen johtaja Stalin halusi metroasemia pidettävän "työväenluokan palatseina". Ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennettuja metroverkkoja laajennettiin, ja paikoin niihin asennettiin tilavampien junien mahdollistamiseksi osia, jotka eivät olleet yhdistettävissä vanhoihin linjoihin. Aasian ensimmäinen metro avattiin vuonna 1927 Tokioon, jossa ensimmäinen linja oli Asakusan ja Uenon välillä kulkenut Ginza-linja. Seuraava metrolinja Aasiassa oli Osakan vuonna 1933 avattu Midosuji-linja. Myöskään metroverkkoja ei rakennettu tai laajennettu lainkaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Monissa suurkaupungeissa, esimerkiksi Pariisissa, ei vuosikymmeniin avattu yhtään uutta metrolinjaa. Poikkeukset johtuivat osittain poliittisista syistä: Länsi-Berliinissä syynä oli halu tulla riippumattomaksi DDR:n junayhtiöstä ja paikallisjunaverkosta, ja Moskovassa metron laajennuksella pyrittiin osaltaan lisäämään suurvallan pääkaupungin edustavuutta. Maanalainen raitiotie ja pikaraitiotie Kaupungeissa, joissa ei vielä ollut metroa, heräsi ajatus raitiotien viemisestä paikoin maan alle, jotta tieliikenteelle saataisiin enemmän tilaa ja raitiotiestä voitaisiin pitemmällä aikavälillä luopua kokonaan. Tähän ratkaisuun päädyttiin etenkin saksankielisissä maissa ja Belgiassa. Tällaisissa järjestelmissä on erotettavissa kaksi perusmallia. Yksinkertaisemmassa versiossa osa raitiotiestä ohjataan maan alle, mutta muutoin se toimii aivan kuin ennenkin; näin tehtiin esimerkiksi Bostonissa jo vuonna 1897. Näissä maanalaisissa raitiovaunujärjestelmissä käytetään muun muassa kolmioraiteita ja varsin jyrkkiä mutkia. Kalliimmassa pikaraitiotiemallissa junat kulkevat keskikaupungilla tunneleissa, joissa mutkien jyrkkyys, risteysten puuttuminen ja turvallisuuslaitteisto ovat tavallisen metron kanssa osin identtisiä, ja esikaupungissa ne käyttävät olemassa olevaa raitiotieverkkoa. Perusajatuksena oli mahdollisuus yhdistää valmistunut tunneliosuus välittömästi raitiotieverkkoon sen sijaan, että se olisi pitkään ikään kuin irrallaan muusta liikenneverkosta. Tämän lyhytaikaisen edun kääntöpuolena olivat kuitenkin tietyt haitat: yhteiset risteykset tieliikenteen kanssa, joskus jopa yhteisen ajoradan käyttö, sekä tähän liittyvä alttius vioille ja vakaville liikenneonnettomuuksille. Ensimmäinen raitiotietunnelit Euroopassa avattiin 1966 Wieniin ja Stuttgartiin, ja seuraavien vuosikymmenien aikana niitä rakennettiin moniin Saksan ja Belgian kaupunkeihin. Uusia metroverkkoja Pikaraitiotiemalli tuli suosituksi Pohjois-Amerikassa vasta 1980-luvulla, jolloin ne rakennettiin suurimmaksi osaksi maan päälle. Tätä ennen rakennetut Euroopan ulkopuoliset uudet rataverkot olivat suurimmaksi osaksi tavanomaisia metroverkkoja, kuten Clevelandin, Montrealin, Toronton ja Nagoyan metro. Uutena teknologiana otettiin käyttöön kumipyörä. Sitä kokeiltiin vuodesta 1954 lähtien Pariisin metron koeradalla, ja liikenteeseen se otettiin käyttöön vuonna 1959. Kumipyörien käyttö perustuu normaalilla tavalla pyörä-kisko-järjestelmään, mutta niiden jarrutus- ja liikkeellelähtöarvot ovat erityisen hyvät. Muiden muassa Marseille'n, Lyonin, Lillen, Montrealin, Méxicon, Santiago de Chilen ja Sapporon metrot sekä noin puolet Pariisin metroista käyttävät junissaan kumipyöriä. Itä-Euroopan uudet metrot 1960-luvulta lähtien lukuisiin Neuvostoliiton ja muun Itä-Euroopan kaupunkeihin rakennettiin metroja. Uusia metrokaupunkeja olivat muun muassa Leningrad (nyk. Pietari) (1955), Kiova (1960), Praha (1974), Harkova (1975), Bukarest (1979) ja Minsk (1984). Budapestiin rakennettiin vuonna 1896 valmistuneen linjan lisäksi kaksi uutta linjaa, joista ensimmäinen valmistui vuonna 1970. Itä-Euroopan metrojen tekniset pääperiaatteet, ajoneuvot ja jopa metroverkkojen mallit olivat suhteellisen yhdenmukaisia. Useimpiin kaupunkeihin rakennettiin kolmen linjan verkko, jossa linjat lävistävät keskustan. Metrotunnelit ja asemat ovat osittain hyvinkin syvällä maanpinnan alapuolella, ja niihin johtavat pitkät liukuportaat. Asemien välinen etäisyys on pitempi kuin lännessä samoihin aikoihin rakennetuilla metrolinjoilla. Pitempi etäisyys nostaa keskinopeutta, mutta tällöin on turvauduttava enemmän raitiovaunuihin ja busseihin väliin jäävien alueiden yhdistämiseksi liikenneverkkoon. Toisin kuin lännessä, ei missään sosialististen maiden suurkaupungeissa kuitenkaan luovuttu raitiovaunujen käytöstä. Viime vuosikymmenten suuntauksia Länsimaissa on viime vuosikymmeninä joissakin kaupungeissa (erityisesti Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa) otettu käyttöön uusia metrojärjestelmiä. Eniten uusia metroja on kuitenkin rakennettu Euroopan ulkopuolella. Itä-Aasian teollisuusvaltioihin on rakennettu metroverkkoja sekä myös niin sanottujen uusien teollisuusmaiden väkirikkaisiin suurkaupunkeihin kuten Méxicoon, São Pauloon, Rio de Janeiroon, Kairoon, Caracasiin ja Bangkokiin. Vaikka järjestelmiä laajennetaan voimakkaasti, ne toimivat usein kapasiteettinsa rajoilla. Tästäkin huolimatta 1980-luvun lopulta uusien avattujen metroverkkojen määrä on laskenut erityisesti tunneliosuuksien korkeiden rakennuskustannusten takia. Euroopan ulkopuolella laajennetaan olemassa olevia verkkoja, mutta uusia ei juurikaan rakenneta. Poikkeuksena ovat IVY-maat, joissa on tosin 1980-luvun lopulta vallinneen varojen puutteen takia edelleen keskeneräisiä ja avaamattomia metroverkkoja, esimerkiksi Tšeljabinskissa ja Donetskissa. Siksi rautatieteollisuus on kääntänyt katseensa edullisempaan pikaraitiotiehen, joka on tällä hetkellä hyvin suosittu. On myös kehitetty niin sanottuja duoraitiovaunuja, jotka voivat liikennöidä sekä raitio- että metro- ja paikallisjunaradalla. Kuitenkin Madridissa sekä Itä-Aasian kaupungeissa on viime vuosina rakennettu monia uusia linjoja, ja uusia on suunnitteilla. Myös Helsingin joukkoliikennesuunnittelussa on päädytty laajentamaan olemassa olevaa metroverkkoa pikaraitiotien rakentamisen sijaan. Vuonna 2005 maailman käytetyin metrojärjestelmä oli yhteensä 2,815 miljardia matkustajaa palvellut Tokion metro. (Moskovan metro on parhaimmillaan saavuttanut yli kolme miljardia matkustajaa/vuosi, mutta vuoden 2005 matkustajamäärä oli laskenut 2,6 miljardiin. ) Fyysiseltä kooltaan 468 asemaa ja 1 056 kilometriä rataa kattava New Yorkin metro on kuitenkin Tokiotakin suurempi. Metro Suomessa Suomen ainoa metro on vuonna 1982 avattu Helsingin metro, joka on rakennettu pitkälti rautatiestandardin mukaan. Sen avasi Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Maanalaisia esikaupunkiratoja suunniteltiin Helsinkiin ensimmäisen kerran 1910-luvulla, kun Eliel Saarinen julkisti Suur-Helsingin asemakaavaluonnoksen. Nykyinen Helsingin metro pohjautuu 1960-luvulla toimineen metrotoimikunnan laatimiin suunnitelmiin, ja metron rakentamispäätöksen teki Helsingin kaupunginvaltuusto vuonna 1969. Helsingin metro käsittää toistaiseksi vain yhden itä-länsisuuntaisen metrolinjan kaksine haaroineen ja 25 asemaa, ja se on varsin pieni verrattuna useimpiin kansainvälisiin metroverkostoihin. Espoon kaupunginvaltuusto päätti syksyllä 2006 metron jatkamista Espooseen, ja Länsimetron ensimmäinen osa avautui liikenteelle vuonna 2017. Muut mahdolliset laajenemissuunnat ovat kantakaupungissa Töölön kautta Pasilaan, pohjoiseen Helsinki-Vantaan lentoasemalle, koilliseen Viikkiin sekä itään Helsingin kaupunginvaltuuston kesällä 2006 julkaiseman suunnitelman mukaisesti Sipooseen, missä itämetron kaksi haaraa mahdollisesti yhdistyisivät. Myös Tampereelle suunniteltiin metronomaista pikaraitiotiejärjestelmää, jossa rautatiehen yhdistetty verkko kulkisi maan alla ja jatkaisi matkaansa myös lähikuntiin. Tämäntapainen on mm. Portossa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja vuonna 2021 avattu raitiotie sijoittuu koko pituudeltaan maanpinnan tasolle. Suomen lähimaihin metrojärjestelmiä on rakennettu muun muassa Pietariin, Tukholmaan, Osloon ja Kööpenhaminaan. Metron terveyshaitat Vaikka metroliikenne on monilta osin ympäristöystävällinen liikennemuoto, niin tunnelissa kulkevaan metroliikenteeseen liittyy haitallisiin pienhiukkasiin perustuva vakava terveysongelma. Useat tuoreet tutkimukset ovat paljastaneet mm. raiteiden, kiskopyörien ja jarrujen kulumisesta alkujaan olevien hiukkasmäärien ja -laatujen olevan terveydelle erityisen haitallisia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että metroilmaston hiukkaset ovat pahempia solumyrkkyjä, siis solujen geneettisiä ominaisuuksia enemmän muuttavia haittoja, kuin raskaan ja ruuhkaisen tieliikenteen vastaavat. Kuvia maailman metroista Katso myös Liikenne Kevyt metro Luettelo kaupungeista joissa on metroverkosto Lähteet Aiheesta muualla Robert Schwandlin metrosivu Urbanrail.net Metro Bits METROS - About Budapest Metro The Most Beautiful Metro Stations In The World Raideliikennekalusto Seulonnan keskeiset artikkelit

795

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti%20Vanhanen

Matti Vanhanen

Matti Taneli Vanhanen (s. 4. marraskuuta 1955 Jyväskylä) on suomalainen keskustalainen poliitikko ja kansanedustaja. Hän on toiminut Suomen pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana 2003-2010, valtiovarainministerinä 2020-2021 ja kansanedustajana 1991-2010 sekä uudelleen vuosina 2015-2023. Vanhanen on toiminut eduskunnan puhemiehenä vuosina 2019-2020 sekä . Vanhanen on Suomen kolmanneksi pitkäaikaisin pääministeri ja pisimpään pääministerinä toiminut keskustalainen. Huhtikuussa 2003 Vanhanen nimitettiin pääministeri Anneli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministeriksi. Jäätteenmäen erottua Irak-vuodon vuoksi Vanhanen valittiin pääministeriksi kesäkuussa ja keskustan puheenjohtajaksi ylimääräisessä puoluekokouksessa lokakuussa 2003. Vanhanen on ollut presidenttiehdokkaana vuosina 2006 ja 2018. Vanhasen pitkää pääministerikautta värittivät muun muassa vaalirahakohu sekä Vanhasen yksityiselämään liittyvät kohut. Kesäkuussa 2010 Vanhanen luopui vapaaehtoisesti pääministeriydestä ja keskustan puheenjohtajuudesta. Pääministerikautensa jälkeen Vanhanen toimi Perheyritysten liiton toimitusjohtajana 2010-2014. Eduskuntavaaleissa 2015 hänet valittiin jälleen kansanedustajaksi. Kimmo Tiilikaisen siirryttyä ministeriksi Sipilän hallitukseen Vanhanen valittiin hänen tilalleen keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Sittemmin Vanhanen luopui eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta keskittyäkseen ehdokkuuteensa vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Vanhanen toimi eduskunnan puhemiehenä kesäkuusta 2019 kesäkuuhun 2020 ja Marinin hallituksen valtiovarainministerinä koronapandemian aikana. Lapsuus ja nuoruus Matti Vanhasen isä oli dosentti Tatu Vanhanen ja äiti rouva Anni Tiihonen. Poika sai nimekseen Matti Taneli; Urho Kekkosella oli vuonna 1928 syntyneet kaksospojat Matti ja Taneli. Vanhasella on kaksi veljeä: Rauno ja Tuomo. Matti on iältään veljeksistä keskimmäinen. Vanhanen kirjoitti ylioppilaaksi Lahnuksen yhteiskoulusta vuonna 1975. Hän päätti ryhtyä absolutistiksi ennen asepalvelustaan ja kotiutui varusmiespalveluksesta reservin kersanttina. Poliittinen ura Nuorisopoliitikkona Varusmiespalveluksen jälkeen Vanhanen valittiin Varusmiesliiton puheenjohtajaksi. Hän työskenteli vuoden Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja oli kesäisin töissä rakennustyömailla. Ydinvoimaa vastustanut, mutta hyviä neuvostosuhteita ja Ahti Karjalaista kannattanut Vanhanen valittiin Esko Ahon jälkeen Keskustanuorten puheenjohtajaksi. Vanhanen toimi Nuoren Keskustan Liiton (nyk. Suomen Keskustanuoret) puheenjohtajana 1980-1983. Hän yritti eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa, mutta ei tullut parillatuhannella äänellä valituksi. Vanhanen avioitui Merja Vanhasen (myöh. Mäntyniemi) kanssa 1985 ja aloitti vantaalaisen paikallislehden Kehäsanomien toimittajana. Sen toimittajana ja päätoimittajana hän toimi vuodet 1985-1991. Vanhanen valittiin Nurmijärven kunnanvaltuuston jäseneksi. Suomenmaa-lehden kolumnistina hän moitti Helsingissä heinäkuussa 1985 pidettyä, Baltian maiden vapauspyrkimyksiä kannattanutta "provokatoorista mielenosoitusta". Vanhanen yritti toisen kerran eduskuntaan vuoden 1987 vaaleissa, mutta ei tullut valituksi. Hänet kuitenkin valittiin Paavo Väyrysen valitsijamieheksi vuoden 1988 presidentinvaalissa. Vanhanen valmistui valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1989. Hänen pro gradu -tutkielmansa otsikko oli "Valtioneuvoston selonteko julkisen hallinnon toimintaa ohjaavana asiakirjana". Matti Vanhanen pyrki keskustan puoluesihteeriksi vuonna 1990, mutta valituksi tuli Erja Tikka. Kansanedustajana 1991-2010 Vanhanen pyrki eduskuntaan kolmannen kerran vuoden 1991 vaaleissa, kun Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen olivat jääneet pois, ja Paavo Väyrynen tullut Lapin läänin vaalipiiristä ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Keskusta sai vaalivoiton ja Vanhanen pääsi eduskuntaan 3 828 äänellään. Kansanedustajana Vanhanen edusti keskustaliberaalia ja vihreää linjaa torjuen marraskuussa 1992 eduskuntaponnella muun muassa kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäisen muotoileman energiakompromissin, joka olisi jo silloin mahdollistanut viidennen ydinvoimalan rakentamisen Suomeen. Vanhanen halusi selvittää ensin uusiutuvien energiamuotojen käyttömahdollisuudet. Hän äänesti myös 5. ydinvoimalan rakentamista vastaan. Keväällä 2010 pääministerinä ollessaan Vanhanen kertoi ydinvoimakantansa muuttuneen edellisen vaalikauden 2003-2007 aikana. Omien sanojensa mukaan hän ei sitä ennenkään ollut fanaattinen ydinvoiman vastustaja. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, kun keskusta kärsi suuren vaalitappion SDP:lle, Vanhanen piti kansanedustajanpaikkansa täpärästi. Vanhanen oli valmistelemassa Keskustan työreformia, jonka se laati oppositiokaudellaan Paavo Lipposen I hallituksen aikana. Työreformin tarkoituksena oli työllisyyden parantaminen työnantajien työllistämiskynnystä madaltamalla. Käytännössä työehtojen noudattaminen olisi tehty paikallisesti hivenen joustavammaksi. SAK vastusti uudistuksia ja SDP vaati Vanhasen edeltäjää Anneli Jäätteenmäkeä hautamaan uudistusajatukset. Vuonna 2003 hallitusneuvotteluissa SDP edellytti, ettei keskusta johtavana hallituspuolueena ota Anneli Jäätteenmäen hallituksessa työreformia esille. Käytännössä työreformin sisältö on jo monin paikoin kuitenkin käytäntöä. Puolustusministerinä 2003 Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen Vanhasesta tuli puolustusministeri Anneli Jäätteenmäen lyhytikäiseen hallitukseen. Puolue oli tarjonnut hänelle ulkomaankauppaministerin paikkaa, mutta Vanhanen piti perhesyistä parempana puolustusministerin paikkaa. Ruuhka-Suomesta ministerinpaikan saivat Vanhasen lisäksi Helsingin vaalipiiristä kansanedustajaksi valittu pääministeri Anneli Jäätteenmäki ja kulttuuriministeri Tanja Saarela. Tämän väitetään olleen osa keskustan kaupunkistrategiaa, puolue halusi esiintyä vahvasti Helsingissä ja Uudellamaalla. Pääministerinä 2003-2007 Eduskunta valitsi Vanhasen pääministeriksi kesäkuussa 2003, kun edellinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan niin sanotun Irak-skandaalin vuoksi. Puolustusministeriksi hallitukseen nousi Vanhasen tilalle Seppo Kääriäinen, muut ministerit säilyttivät paikkansa. Vanhasen I hallitus oli Suomen tasavallan 69. hallitus. Lokakuussa 2003 Vanhanen valittiin myös keskustan puheenjohtajaksi. 7. kesäkuuta 2005 Matti Vanhanen, liikenne- ja viestintäministeri Leena Luhtanen sekä ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki tekivät Suomen ja Venäjän välisiä taloussuhteita koskevan työvierailun Moskovaan Venäjän pääministeri Mihail Fradkovin luo. Vierailun yhteydessä todettiin ilmatilanloukkauskeskustelu loppuun käsitellyksi. Pääministerinä Matti Vanhanen oli presidentti Tarja Halosen ohella puheenjohtajan virassa Suomen EU-puheenjohtajakaudella syksyllä 2006. Presidenttiehdokkaana 2006 Pääministeri Vanhanen ilmoitti haluavansa keskustan presidenttiehdokkaaksi 16. huhtikuuta 2005. Vanhasen presidentinvaalikampanjaan liittyen ilmestyi kaksi kirjaa. Timo Laaninen kokosi 23. lokakuuta 2005 julkaistun, kuvitetun kirjan Se on ihan Matti. Vanhasen poliittinen sanoma koottiin 11. joulukuuta 2005 ilmestyneeseen kirjaan Suomen tie maailmassa. Siinä Vanhanen korosti Yhdistyneiden kansakuntien asemaa ulkopolitiikassa. Vanhanen kannatti kampanjassaan presidentille suppeampia valtaoikeuksia kuin istuva presidentti Tarja Halonen. Hänen mielestään tasavallan presidentti voisi jäädä pois joistain Euroopan unionin huippukokouksista, mutta hoitaa suhteita Kiinaan, Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen, SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposen ja hänen itsensä tekemän puolueiden puheenjohtajien sopimuksen mukaisesti Vanhanen ei kuitenkaan ajanut presidentin valtaoikeuksien muuttamista ennen vuoden 2012 presidentinvaaleja. Yrittäjyys ja sen tukeminen korostuivat Vanhasen puheissa selvästi. Hän puolusti voimakkaasti myös presidentin asemaa puolustusvoimien ylipäällikkönä, koska presidentti on puoluepolitiikan yläpuolella. Vanhanen perusteli kantaansa myös sillä, että armeijan pitkäjännitteisen kehittämisen kannalta on hyvä, että ylipäällikkönä on mahdollisimman arvovaltainen henkilö. Pääministerin tai puolustusministerin rooliin ylipäällikkyys ei hänen mielestään istu. Euroopan unionia tuli Vanhasen mukaan kehittää yhtenäisenä ja avoimena ilman, että jäsenvaltioita jaetaan eriarvoisiin ryhmiin. Virallisesti Vanhanen nimitettiin keskustan presidenttiehdokkaaksi 29. lokakuuta 2005 Helsingin jäähallissa pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa. Vanhanen korosti linjapuheessaan Suomen asemaa globalisoituvassa yhteiskunnassa. Vanhasen vaalityön tueksi perustettua presidenttiverkostoa johtivat keskustan europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki ja presidentti Martti Ahtisaaren Crisis Management Initiative -toimiston toiminnanjohtaja Pauliina Arola. 15. tammikuuta 2006 järjestetyssä presidentinvaalissa pääministerikyselyissä ylivoimaisia suosiolukuja jatkuvasti saanut Vanhanen menestyi odotettua heikommin. Hän sai vaalissa vain 18,6 prosenttia äänistä eikä päässyt toiselle kierrokselle. Tulos oli huonompi kuin keskustan valtakunnallinen kannatus. Ennen vaaleja puolueen varapuheenjohtaja Paula Lehtomäki oli todennut, että alle 20 %:n kannatus on katastrofi. Vanhanen kertoi olevansa pettynyt tulokseen ja samalla ilmoitti kannattavansa sopimuksen mukaisesti kokoomuksen Sauli Niinistöä, joka haastoi istuvan presidentti Tarja Halosen vaalin toisella kierroksella, mutta ei tullut valituksi. Pääministerinä 2007-2010 Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen Vanhasen johtama keskusta säilytti niukasti suurimman puolueen aseman eduskunnassa. Näin Vanhanen valittiin eduskunnassa tulevankin hallituksen pääministeriksi. Hallitusneuvottelut käytiin Vanhasen johdolla keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja vihreiden kesken, ja niiden pohjalta syntynyt Vanhasen II hallitus nimitettiin 19. huhtikuuta 2007. Vanhasen ensimmäisen hallituksen toimintavuosina tulopoliittinen kokonaisratkaisu syntyi yleensä melko vaivattomasti. Vuonna 2007 tulopoliittiset neuvottelut ajautuivat liittokohtaisiksi. Jonkin verran hämmennystä heräsi hallituksen nimitettyä pääministerin isoveljen, Suomen Yrittäjissä toimineen Rauno Vanhasen kesäkuun lopussa työn, yrittämisen ja työelämän politiikkaohjelman ohjelmajohtajaksi. Asemassaan Rauno Vanhanen oletettavasti ajaa yrittäjävetoista tulopolitiikkaa. Vuonna 2008 Vanhanen kannusti kuntia siirtymään niin kutsuttuun pormestarimalliin. Vanhasen mukaan varsinkin kriisikunnille pormestarimalli oli suositeltava. Vaalirahoitusmyrskyn silmässä Vanhanen joutui keväällä 2009 nousseen vaalirahoituskohun keskipisteeseen, kun kävi ilmi, että paitsi hänen puolueensa, myös hän itse on saanut tukea muun muassa kaupan alan yrittäjiltä ja keskustaa lähellä olevilta säätiöiltä. MTV3:n uutiset kertoi 11. kesäkuuta 2009, että kiinteistöpalveluyhtiö Nova Group antoi eduskuntavaalivuonna 2007 noin euroa Menestyvä Suomi ry:lle, joka on keskustan varainhankintayhdistys. Yle Uutisten mukaan Vanhanen ei ollut tietoinen tuesta. Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi Yle uutisille, että Vanhanen oli tietoinen tuesta, mutta ei tuen suuruudesta. Yksityishenkilö teki kesäkuussa 2009 oikeuskanslerille selvityspyynnön, joka koskee muun ohella pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa 22. tammikuuta 2007 pidettyä kokousta. Tapaamiseen osallistuivat pääministerin lisäksi Kuntien eläkevakuutuksen keskustalainen toimitusjohtaja Markku Kauppinen, keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen sekä Nova Groupin johtohenkilöitä. Aiheina olivat muun muassa Novan tuki keskustapuolueelle ja puoluerahoitus muutenkin. 28. syyskuuta 2009 Yle TV2:n Silminnäkijä-ohjelma väitti nimeltä mainitsemattoman rakennusliikkeen toimittaneen ilmaisia rakennustarvikkeita Vanhaselle tämän vuonna 1996 rakennettua taloa varten. Sama yhtiö olisi urakoinut taloja keskustaa lähellä olevalle Nuorisosäätiölle. Vanhanen kiisti väitteet. Keskusrikospoliisi alkoi selvittää oliko syytä aloittaa esitutkintaa tapausta koskien, mutta totesi myöhemminen että mahdollinen rikos olisi vanhentunut. Kun vaalirahoituskysymys oli ollut mediassa esillä noin puoli vuotta, Kampanja-verkkolehden 1.-2. lokakuuta 2009 tekemässä kyselyssä Matti Vanhasella todettiin olevan suomalaisista huippupoliitikoista huonoin imago. Keskusrikospoliisi alkoi tammikuussa 2010 selvittää, onko Vanhasta syytä epäillä rikoksesta Raha-automaattiyhdistyksen vaalirahojen jaossa. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka teki 16. syyskuuta 2010 eduskunnan perustuslakivaliokunnalle ilmoituksen Vanhasen virkatoimen tutkimiseksi. Jonkan mukaan Vanhanen oli esteellinen osallistumaan valtioneuvoston yleisistuntoihin, joissa päätettiin Raha-automaattiyhdistyksen avustusten myöntämisestä Nuorisosäätiölle. Edelleen Jonkan mukaan asiaa olisi arvioitava myös rikosoikeudellisesti. Vanhanen kommentoi tiedotusvälineille Jonkan päätöstä jääviysriskistä sanoi, että "olisi hyvä, jos olisin hoksannut". Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi samoin kuin keskustan piirijohtajat kommentoivat Jonkan päätöstä sanoin, että "ne eivät koske puolueen nykyjohtoa". Puhuttiin asian viemisestä valtakunnanoikeuteen. Myöhemmin Vanhasen tiedotusvälineille kommentoimaa "hoksaamatta jättämistä" kyseenalaistettiin, sillä Vanhanen epäili itse jääviyttään päättämään ydinvoiman lisärakentamisesta valtioneuvoston istunnossa keväällä 2010, koska keskusta oli saanut noin 8 000 euron puoluerahoituksen Fennovoimalta ja TVO:lta. Vanhasen valtiosihteeri Risto Volanen oli selvittänyt asiaa keväällä oikeuskansleri Jonkalta, mutta Jonkan tulkinnan mukaan Vanhanen ei ollut esteellinen lisäydinvoiman päätöskäsittelyssä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti myöhemmin, että se pyytää poliisia aloittamaan esitutkinnan Vanhasen mahdollisesta jääviydestä Raha-automaattiyhdistyksen avustusten jaossa. Valiokunta oli yksimielinen, mutta keskustalaiset valiokunnan jäsenet jättivät pöytäkirjaan eriävän mielipiteen. Tutkintaa johti Veli-Matti Räsänen Keskusrikospoliisista. Vanhasta kuultiin KRP:ssä koko päivän kestäneissä kuulusteluissa joulukuussa 2010 kahdesti ja valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen mukaan Vanhasen joutuminen valtakunnanoikeuteen näytti KRP:n tutkinnan jälkeen epävarmalta. Nissisen mukaan näyttö ylitti vain niukasti tutkintakynnyksen; syytekynnys on korkeampi kuin tutkintakynnys. Asiaa käsitteli eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka kuuli Vanhasen lisäksi useita asiantuntijoita. Perustuslakivaliokunta katsoi helmikuussa 2011 antamassaan lausunnossa, että Vanhanen oli rikkonut tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyttynyt. Vetäytyminen puheenjohtajuudesta Vanhanen ilmoitti joulukuussa 2009, ettei aio hakea jatkokautta keskustan puheenjohtajana, vaikka hän oli aiemmin useaan otteeseen kertonut pyrkivänsä kolmannelle puheenjohtajakaudelle kesän 2010 puoluekokouksessa. Hän kertoi yhdeksi syyksi leikkauksen, joka tehtäisiin vuoden 2010 lopulla. Joulukuussa 2009 Matti Vanhanen kertoi sairastavansa nivelrikkoa, joka korjataan leikkauksella. Politiikan tarkkailijat arvelivat, ettei Vanhanen päättänyt vetäytyä pelkästään terveydellisistä syistä. Esimerkiksi valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen arvioi, että päätökseen oli vaikuttanut huoli siitä, miten keskusta menestyisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, ja kannattajakunnan turhautuminen tappioihin. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Heikki Paloheimo arvioi Vanhaseen kohdistuneen aiempaa enemmän poliittisia paineita, sillä puolueen puheenjohtajana hän on hävinnyt kaikki vaalit. Ilkan entinen päätoimittaja, professori Kari Hokkanen on huomauttanut, että syy voi olla väsymys, sillä toimiminen kuuden vuoden ajan pääministerinä on hyvin raskasta. Matti Vanhanen kertoi aikovansa olevansa mukana työelämässä vielä ainakin vuoden 2019 loppuun asti ja kertovansa eronsa todelliset syyt vasta vuosien päästä. Helmikuussa 2009 Vanhanen oli ilmoittanut olevansa pääministerinä kymmenen vuoden kuluttuakin. Vuonna 2010 hän kirjoitti blogissaan: "Päätin kesäkuussa pitkän pääministerikauteni ja olen syksyn politiikasta osin sivussa hoitaessani terveyttäni, mutta vuoden loppuun mennessä palaan työhön eduskunnassa täysillä." Syyskuussa 2010 Vanhanen aloitti Perheyritysten liiton toimitusjohtajana ja luopui eduskunnan jäsenyydestä. Kansanedustajana 2015-2023 Marraskuussa 2014 Vanhanen ilmoitti jättävänsä tehtävänsä Perheyritysten liitossa ja asettuvansa ehdolle vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Vanhanen valittiin eduskuntaan Uudenmaan vaalipiiristä 11 304 äänellä. Hänet valittiin keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Vanhanen ei asettunut ehdolle enää vuoden 2023 eduskuntavaaleissa. Presidenttiehdokkaana 2018 Maaliskuussa 2016 Vanhanen ilmoitti pyrkivänsä keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa. Samalla hän ilmoitti luopuvansa eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta tutustuakseen ulkopolitiikkaan. Keskustan valitsemana presidenttiehdokkaana Vanhanen sai vähemmän ääniä kuin Paavo Väyrynen. Helsingin Sanomien vaalikoneessa Vanhanen vaati Suomelta aktiivisempaa otetta rauhanvälityksessä. Linjapuheessaan keskustalaisille Vanhanen kritisoi Suomen ulkopolitiikkaa liian kapea-alaiseksi ja halusi tuoda keskiöön muun muassa demokratiakehityksen ja ihmisoikeuksien edistämisen maailmassa, terrorismin ennaltaehkäisyn ja ilmastonmuutoksen torjumisen. Vanhasen mukaan Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon horjuttaisi "nykyistä vakautta", johon Vanhasen mukaan kuuluu Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus. Poliittisia näkemyksiä Pääministeri Vanhanen arvioi Helsingin Sanomissa 5. joulukuuta 2007 Venäjän juuri käytyjä duuman vaaleja toteamalla, että vaalitulos oli hänen mielestään vakuuttava ja että vaaleista länsimaissa esitetyt vilppisyytökset olivat "hieman epämääräisiä". Samaan aikaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön edustajat sekä Euroopan neuvoston tarkkailijat totesivat, että Venäjän "parlamenttivaalit eivät olleet oikeudenmukaiset eivätkä täyttäneet demokraattisten vaalien tunnusmerkkejä". Vanhanen on kannattanut eläkeiän nostoa, jonka hän näkee parhaimpana mahdollisuutena selvitä talouskriisin jälkeisestä ajasta. Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Eeva Kuuskosken mielestä Vanhanen toimi kaksinaismoralisesti korostaessaan perhearvoja, mutta samanaikaisesti vaatiessaan ihmisiä työskentelemään pidempään. Vanhanen on katsonut, että kuntaliitokset eivät heikennä keskustan asemaa. Vanhanen oli aluepolitiikan tukija. Hänen mielestään alueiden välisiä kehityseroja olisi tasattava niin maailmanlaajuisesti kuin Euroopassa ja Suomessakin. Julkisen vallan tehtävänä olisi osaltaan mahdollistaa elämän ja asumisen edellytykset myös syrjäisimmillä alueilla. Tämä olisi velvoite sekä Euroopan unionille että Suomelle. Toisaalta Vanhasen mukaan olisi rakennettava vahvassa kansainvälisessä vuorovaikutuksessa olevia keskuksia, jotka toimisivat maailmanlaajuisissa verkostoissa. Vanhasen mukaan niissä tapahtuisi kehityksemme keihäänkärkien hiominen. Keskuksien tehtävänä olisi välittää osaamista lähialueidensa ohella laajemmin Suomeen. Aluepolitiikka näkyi myös Vanhasen puolustuspoliittisessa kannanotossa, joka nojasi vahvasti asevelvollisuuteen ja koko maan alueelliseen puolustukseen: "Olennainen tekijä Suomen turvallisuuspolitiikassa on aina ollut hyvä maanpuolustuskykymme, joka jatkossakin lepää asevelvollisuusarmeijan varassa. Suomen ei pidä olla turvallisuuden vapaamatkustaja. Uskottava maanpuolustus säilyy jatkossakin turvallisuuspolitiikkamme peruspilarina ja sen edellytyksistä pitää huolehtia. Koko maan puolustamisesta on pidettävä huolta." Electronic Frontier Finland myönsi vuoden 2007 yksilösarjan Isoveli-palkinnon Vanhaselle, koska hän on Effin mukaan johdonmukaisesti kehottanut kansalaisia luottamaan sokeasti viranomaisiin ja päättäväisesti tukahduttanut kansalaiskeskustelun "keskeneräisistä asioista" sekä pyysi anteeksi Muhammed-pilakuvien julkaisua. Vanhanen haki tammikuussa 2008 apua Googlen perustajilta Internetin "epäilyttävien viestien" kuten Jokelan ammuskelutapauksen uhkauksien tunnistamiseen. Vanhanen arvosteli Suomen Kuvalehdessä keväällä 2011 Kiviniemen hallitusta pakoilusta kun Suomi päätti olla osallistumatta Nato-johtoiseen Libya-operaatioon, ja päätti olla lähettämättä taistelulentokoneita toisin kuin muun muassa Ruotsi. Vanhasen mukaan kutsun puute ei kelpaa perusteeksi Suomen poisjäännille. Suomi ei ottanut YK:n päätöslauselmaa Vanhasen mukaan vakavasti. Vuonna 2008 Vanhanen sanoi, että tupakoitsijoista aiheutuu terveydenhuollolle vähemmän kustannuksia kuin savuttomista. Pitkäikäiset savuttomat aiheuttavat sairaanhoidolle neljänneksen enemmän kustannuksia kuin tupakoivat suomalaiset. Pääministerikaudellaan Vanhanen tuli tunnetuksi Nurmijärven kaltaisten puutarhakaupunkien kannattajana. Vuoden 2017 lopussa Vanhanen sanoi, että Eurooppaa uhkaa afrikkalainen kansainvaellus. Vanhasen mielestä Eurooppa ei voi olla afrikkalaisille "uusi Amerikka". Vuonna 2022 Vanhanen esitti Alfa-tv:n keskusteluohjelmassa Café Finland, että sosiaaliturvajärjestelmän väärinkäyttö ja tulonsiirroilla eläminen liittyvät myös toisiinsa. Vanhasen mielestä jokaisessa järjestelmässä on tätä väärinkäytön piirrettä. Toimeentulotuen varassa eläminen ei ole Vanhasen mielestä aineellisesti hääppöistä elämää. Vanhasen mielestä asumistukijärjestelmä pitäisi korjata, sillä se nostaa asuntojen hintoja kasvukeskuksissa. Samaan aikaan Vanhanen kannattaa sitä, että jokaiselle on lämmin asunto. Vaalimenestys Yksityiselämä Matti Vanhasella on entisen vaimonsa (1985-2006) Merja Vanhasen kanssa kaksi lasta, Annastiina (s. 1991) ja Juhana (s. 1994). Matti Vanhanen seurusteli 2006 runsaat puoli vuotta Susan Kurosen (nykyisin Susan Ruusunen) kanssa. Asia uutisoitiin laajasti tiedotusvälineissä, ja suhteesta tuli vakioaihe keltaisessa lehdistössä. Juuri ennen 2007 eduskuntavaalien vaalihuoneistojen sulkeutumista ilmoitettiin, että Matti Vanhanen tekee esitutkintapyynnön seuraavana päivänä Kurosen kirjoittaman kirjan Pääministerin morsian kustantajasta, Etukeno Oy:stä. Helsingin käräjäoikeuden ja hovioikeuden käsittelyiden ja tuomioiden jälkeen korkein oikeus tuomitsi kesäkuussa 2010 Ruususen ja Etukeno Oy:n johtajan Kari Ojalan sakkorangaistuksiin Vanhasen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Vanhasen nimi liitettiin 2007 silloiseen Vihreiden kansanedustaja Merikukka Forsiukseen, mutta Vanhanen ja Forsius kiistivät, että heillä olisi ollut suhdetta. Maaliskuusta 2009 heinäkuuhun 2010 Vanhanen oli kihloissa Sirkka Mertalan kanssa, joka edusti pääministeri Vanhasen rinnalla mm. Emma-gaalassa ja itsenäisyyspäivän vastaanotolla Vuodesta 2016 lähtien Vanhanen on seurustellut Heidi Huhtamaan kanssa. Vuoden 2018 presidentinvaalikampanjan aikaan selvitettiin Vanhasen osakesijoitukset, joiden arvo oli (joulukuussa €. Vuonna 2019 Vanhasella diagnosoitiin munuaissyöpä ja häneltä poistettiin toinen munuainen ja syyskuussa 2019 hän joutui avosydänleikkaukseen, jossa hänen sydämeensä laitettiin uusi läppä. Sotilasarvoltaan Vanhanen on reservin vääpeli. Merkittäviä luottamustoimia Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtaja 1980-1983 keskustan puoluehallituksen jäsen 1980-1983, 2000-2010, 2015-2016 Espoon kaupunginvaltuuston jäsen 1981-1984 kansanedustaja 1991-2010, 2015-2023 Nuorisosäätiön hallituksen varapuheenjohtaja 1981-1997, puheenjohtaja 1998-2003 keskustan varapuheenjohtaja 2000-2003, puheenjohtaja 2003-2010 puolustusministeri 17. huhtikuuta 2003 - 24. kesäkuuta 2003 Suomen pääministeri 24. kesäkuuta 2003 - 22. kesäkuuta 2010 Eduskunnan puhemies 7. kesäkuuta 2019 - 9. kesäkuuta 2020, 1. helmikuuta 2022 - 4. huhtikuuta 2023 valtiovarainministeri 9. kesäkuuta 2020 - 27. toukokuuta 2021 Lisäksi Vanhanen on toiminut muun muassa Neste/Fortum Oyj:n ja HOK:n hallintoneuvostoissa, Uudenmaan liiton hallituksessa, Varusmiesliiton puheenjohtajana ja Maaseudun raittiusliiton puheenjohtajana. Julkaisut Vihertyvä Uusimaa : Keskustan Uudenmaan piirin historia III-IV (toimitettu teos) (1987, 1997, toim.) Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Matti Vanhanen - kohusta kohuun Eduskunnan puhemiehet Suomen Keskustan poliitikot Suomen Keskustan puheenjohtajat Suomen pääministerit Suomen valtiovarainministerit Suomen puolustusministerit Eurooppa-neuvoston puheenjohtajat Espoon kaupunginvaltuutetut Nurmijärven kunnanvaltuutetut Keskustanuorten puheenjohtajat Uudenmaan vaalipiiri Suomalaiset etujärjestöjen johtajat Suomalaiset päätoimittajat Vuonna 1955 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit

796

https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti%20Luther

Martti Luther

Martti Luther (, ; ) oli saksalainen munkki ja teologi, jonka opetukset käynnistivät uskonpuhdistuksen katolisessa kirkossa ja johtivat protestanttisen luterilaisen kirkkokunnan syntymiseen. Luther piti Raamatun kääntämistä latinasta kansan kielelle tärkeänä. Hänen raamatunkäännöksensä ja muu kirjoitustyönsä kehittivät saksan kirjakieltä, ja hän oli tunnettu myös aktiivisena yhteiskunnallisena vaikuttajana. Luther oli myös hyvin musikaalinen; hän sepitti itse useita sävelmiä, joista tunnetuin on protestanttisissa kirkoissa tunnettu koraali Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott). Lutherin opin keskeiset opilliset korostukset tiivistyvät sisältöperiaatteeseen ja muotoperiaatteeseen. Sisältöperiaatteen mukaan ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja Kristuksen tähden. Muotoperiaate taas korostaa, että Raamattu on opin ja elämän ylin ohje. Elämä Varhaisvaiheet Martin Luther syntyi Hans ja Margaretha Lutherin poikana. Hänet kastettiin Toursin Pyhän Martin päivänä, jonka mukaan hän sai nimensä. Isä Hans työskenteli kuparikaivoksessa läheisessä Mansfeldissä ja toivoi pojastaan virkamiestä tuomaan perheelle lisää kunniaa. Nuori Martti lähetettiin opintielle Mansfeldiin, Magdeburgiin ja Eisenachiin. Vuonna 1501 hän kirjoittautui sisään Erfurtin yliopistoon opiskelemaan lakia. Nuori oppilas saavutti kandidaatin arvon vuonna 1502 ja valmistui maisteriksi 1505. Jo nuorena Luther tunsi erityistä kiinnostusta hengellisiin asioihin ja hän pohti varsinkin suhdettaan Jumalaan. Ratkaisevan käänteen aiheutti raivoisa ukkosmyrsky kesällä 1505. Se iski Lutherin ollessa matkalla opiskelukaupunkiinsa Erfurtiin. Tästä säikähtäneenä hän rukoili apua: "Auta, Pyhä Anna! Jos tästä selviän, ryhdyn munkiksi!". Koska Lutherin henki säästyi, hän piti lupauksensa, erosi oikeustieteellisestä ja meni kaupungin augustinolaisluostariin isänsä vastustuksesta huolimatta. Kamppailu rauhasta Jumalan kanssa Luther omistautui nuorena veljenä täysin luostarielämälle. Hän pyrki tekemään hyviä töitä miellyttääkseen Jumalaa ja palveli toisia rukoillen heidän sielujensa puolesta. Rauha Jumalan kanssa osoittautui hänelle kuitenkin vaikeaksi saavuttaa. Luther paastosi, piinasi ruumistaan piiskaamalla sitä, vietti pitkiä aikoja rukoillen ja ripittäytyen jatkuvasti. Luostarissa Luther luki myös paljon Raamattua. Lutherille oli suurena apuna hänen rippi-isänsä Johann von Staupitz, joka neuvoi nuorta munkkia luottamaan Kristukseen. Hän tutustutti Lutherin saksalaisen mystiikan nimellä kulkevaan hengellisen kirjallisuuden suuntaukseen ja tuki hänen teologianopintojaan. Lopulta Luther oivalsi kristinuskon ytimen: hän ajatteli, että armo ja syntien anteeksisaaminen ovat lahjoja, joiden saaminen ei riipu ihmisen omista teoista. Hänen mukaansa kristinuskossa ei ole kyse siitä, että ihminen voisi saavuttaa Jumalan armon elämällä hyvin tai tunnustamalla syntejä ahkerasti. Luther vihittiin papiksi vuonna 1507. Staupitz myös lähetti Lutherin matkalle Roomaan selvittämään augustinolaissääntökunnan sisäisiä erimielisyyksiä. Myöhemmin Staupitz määräsi Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa ja jatko-opiskelemaan siellä teologiaa: tohtorin tutkinnon tämä suorittikin vuonna 1512. Samana vuonna Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori. Lutherin teesit Martti Luther lähetti kuuluisat 95 teesiään 31. lokakuuta 1517 Mainzin arkkipiispa Abrechtille, Brandenburgin piispalle sekä joillekin henkilökohtaisille tuttavilleen. Tarina kertoo, että Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mutta tämän tarinan todenperäisyys on kiistanalainen. Tapahtumasta on kaksi mainintaa: Lutherin professorikollega Philipp Melanchthon mainitsee asian Lutherin kuoleman jälkeen kirjoitetussa teoksessaan. Hän ei kuitenkaan itse ollut tapauksen silminnäkijä. Toinen maininta on Lutherin käyttämässä Uudessa testamentissa, jossa on merkintä: "Tohtori Martin Lutherin aneita käsitteleviä teesejä naulattiin 1517 Wittenbergin kirkkojen oviin". Kirjoittajaksi arvellaan Lutherin uskottua Georg Röreriä. Muita mainintoja teesien naulaamisesta ei ole, eikä Luther maininnut sitä omissa kirjoituksissaan. Lutherin oppilaat käänsivät alun perin latinaksi kirjoitetut teesit saksaksi, minkä jälkeen teesit levisivät ympäri valtakuntaa kirjapainotaidon ansiosta. Tästä alkoi hänen ja katolisen kirkon välinen julkinen taistelu, joka johti katolisen kirkon hajaannukseen ja protestanttisten kirkkojen syntyyn. Eräänä näkyvimmistä epäkohdista oli katolisen kirkon anekauppa, joka oli herättänyt kysymyksiä jo aikaisemmin. Englannissa Wycliffe arvosteli aneita jo 1300-luvulla. Jan Hus oli päätynyt roviolle vuonna 1415. Lutheria varoiteltiin Husin kohtalosta. Dominikaanimunkki Tetzel oli saarnannut anekaupan puolesta sanoin: "Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa". Luther tuomitsi anekaupan sanoen: "Paavillinen ane ei anna anteeksi ainoatakaan syntiä, rauhan voi saavuttaa Kristuksen sanassa uskon kautta." Nämä sanat aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen. Lutherin ja Johannes Eckin väittely Luther kutsuttiin Leipzigin väittelynä tunnettuun disputaatioon Johann Eckin kanssa Leipzigin yliopistoon heinäkuussa 1519. Eck syytti Lutheria hussilaisuudesta. Luther myönsi löytäneensä Jan Husin kirjoituksista kristillisiä ja evankelisia totuuksia, joita kirkko ei voi tuomita. Luther sanoi: "Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi." Hän myös puhui uskovien yleisen pappeuden puolesta. Leipzigin väittely ei virallisesti koskaan ratkennut, mutta tietyssä mielessä se oli Lutherille voitto. Lutherin kirjoituksia - ja tässä väittelyn pöytäkirjoja - voitiin kehittyneen kirjapainotekniikan avulla koota kirjoiksi, ja hänen ajatuksensa alkoivat saada kannatusta kaikkialla Euroopassa. Seuraavana vuonna, 1520 syksyllä, Luther vastaanotti pannauhkausbullan, jota kutsutaan alkusanojen mukaan nimellä Exsurge Domine. Kun ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja julkisesti, heitti Luther vihkomuotoisen bullankin tuleen. Varsinainen pannabulla Decet Romanum Pontifacem julkaistiin tammikuussa 1521. Luther Wormsin valtiopäivillä Kun keisari Kaarle V avasi Wormsin valtiopäivät 10. tammikuuta 1521, Luther oli saanut käskyn tulla selittämään näkemyksiään myös siellä. Luther kysyi: "Onko meidän aloitettava tämän kiistan selvittäminen tuomitsemalla Jumalan sana?". Lutheria vaadittiin perumaan näkemyksiään, mutta hän jatkoi: "Ellei minua Pyhän Raamatun todistuksilla ja selvillä järkisyillä saada vakuuttuneeksi, sillä yksinomaan paavia ja kirkolliskokoustakaan en voi uskoa. Olen sidottu omaantuntooni ja Jumalan sanaan. Sen vuoksi en voi perua mitään." Keisari julisti Wormsin ediktin, jonka mukaan Luther oli paholainen munkinkaapuun puetun ihmisen hahmossa. Luther tuomittiin myös valtakunnankiroukseen ja kerettiläiseksi ja hänen kirjansa määrättiin poltettaviksi. Lutherin suojelija vaaliruhtinas Fredrik Viisas antoi kuitenkin luvan "siepata" Lutherin ja viedä hänet turvaan Wartburgin linnaan. Siellä piileskellessään Luther omistautui kirjalliseen työhön muun maailman luullessa hänen kuolleen. Lutherin sanomaksi usein väitetty "Tässä seison, enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon" ei ole Lutherin sanoma lause. Raamatunkäännös Lutherin saksankielinen raamatunkäännös lukeutuu kristikunnan tärkeimpiin. Myös ennen Lutheria Raamatusta oli olemassa käännöksiä saksaksi, mutta niiden kieli oli epäyhtenäistä ja osin vaikeasti ymmärrettävää. Luther käänsi Uuden testamentin yhdessätoista viikossa vuonna 1522 ollessaan Wartburgin linnassa. Vanhan testamentin kääntämiseen häneltä kului työryhmän avustamanakin 12 vuotta. Täydellinen saksankielinen Raamattu ilmestyi vuonna 1534. Luther vältti versiossaan aiempien Raamattujen sanantarkkoja käännöksiä. Sen sijaan hän paneutui asiasisältöön sekä ajatukseen, minkä uskoi kunkin raamatunkohdan haluavan välittää. Roomalaiskirjeen lukuun 3:28 Luther lisäsi sanan "yksin", jota ei esiinny alkutekstissä: "Päättelemme että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta". Lutherin käännöksestä tuli myös muiden protestanttisten kansankielille käännettyjen Raamattujen esikuva. Muun muassa Ruotsin uskonpuhdistaja Olaus Petri ja Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola käyttivät hänen käännöstään työnsä apuna. Luther sijoitti apokryfiset kirjat omaksi ryhmäkseen muiden Vanhan testamentin kirjojen jälkeen. Vaikka ne eivät sisälly hepreankieliseen Raamattuun, on niillä hänen mukaansa oma paikkansa Raamatussa ja kirkon elämässä. Luther antoi apokryfikirjojen kokoelmalle otsikon Apokryfit. Toisin sanoen kirjat, joita ei tule pitää Pyhien Kirjoitusten vertaisina mutta jotka silti ovat hyödyllisiä ja hyviä lukea. Muut kristilliset kirjat Raamatunkäännöksen lisäksi Lutherin merkittävimpiä tuotoksia ovat katekismukset Iso katekismus sekä Vähä katekismus. Iso katekismus oli tarkoitettu papeille, Vähä eli pieni perheenisille avuksi kristillisen uskon oppimiseen ja opettamiseen. Jumalanpalvelusuudistus Vuonna 1522 Luther vaihtoi saksan latinan tilalle jumalanpalveluskieleksi. Hän arvosteli paavin ja kirkkoruhtinaiden vallankäyttöä ja piti Raamattua kirkon ylimpänä auktoriteettina. Lutherin liturgisista julkaisuista merkittävimpiä ovat latinankielinen messun järjetys Formula Missae vuodelta 1523, kaupunkiseurakuntia varten ja vuonna 1526 ilmestynyt Deutsche Messe maaseurakunnille. Samalla kansankielinen jumalanpalvelus synnytti myös kansankielisen virrenlaulun. Luther myös kirjoitti ja sävelsi virsiä. Erasmus-keskustelu Vuosina 1524 ja 1525 Luther väitteli tunnetun humanistin, Erasmus Rotterdamilaisen, kanssa: tämä kun korosti tahdon vapautta ja sen merkitystä ihmisen pelastukselle. Suhtautuminen talonpoikaiskapinaan Vuonna 1525 Luther arvosteli kovin sanoin Saksan talonpoikaiskapinallisia. Pari vuotta aiemmin hän oli antanut "herrojen" kuulla kunniansa muun muassa näiden talonpojille sälyttämien kovien verojen vuoksi. Talonpoikia hän kehotti kuuliaisuuteen, mutta lopulta kumpikaan osapuoli ei kuunnellut uskonpuhdistajaa. Marburgin uskontokeskustelu Katolisten mukaan ehtoollisessa leipä muuttuu Jeesuksen ruumiiksi ja viini vereksi. Lutherin mukaan ehtoollisaineet eivät muutu, mutta silti Jeesuksen ruumis on fyysisesti leivässä ja veri viinissä. Monet muut reformistit, kuten Ulrich Zwingli, ajattelivat, että Jeesus ei ole ruumiillisesti läsnä ehtoollisessa, vain henkisesti, ja "tämä on minun ruumiini" tarkoittaa ruumiin symbolista eikä fyysistä läsnäoloa leivässä ("'Est' vai 'significat'?"). Tästä syystä Luther alun perin sanoi, ettei Zwingli seuraajineen ole kristittyjä. Marburgin uskontokeskustelussa vuonna 1529 kaksikko onnistui sopimaan 14 viidestätoista teologisesta erimielisyydestään, mutta ehtoollisen osalta yksimielisyyteen ei päästy. Siksi Sveitsin reformisteista tuli protestanttisuuden erillinen suuntaus. Augsburgin valtiopäivät vuonna 1530 Keisari Kaarle V kutsui koolle valtiopäivät ja kaikkien oli esitettävä uskontunnustuksensa. Philipp Melanchthonin laatima ja luterilaisten allekirjoittama tunnustus erotti heidät lopullisesti katolisesta kirkosta. Luther ei voinut osallistua valtiopäiville, koska hän joutui valtakunnankirouksen vuoksi pelkäämään henkensä puolesta. Luther ja paavin nuntius Vergerio Paavi Paavali III kutsui koolle Trenton kirkolliskokouksen ja paavi lähetti nuntius Vergerion Lutherin luokse marraskuussa 1535. Luther lupasi saapua kokoukseen, ja jos paavi halusi tulla Wittenbergiin, niin hän olisi tervetullut. Lutherin kuolema Luther kuoli 18. helmikuuta 1546 syntymäkaupungissaan. Hänet haudattiin Wittenbergin linnankirkkoon. Perhe Vuonna 1525 Luther nai entisen nunnan Katharina von Boran. Naimattomuuslupauksen rikkominen oli jatkoa katolisten käytäntöjen arvostelulle. He saivat kuusi lasta. Lasten nimet olivat Hans, Elisabeth, Magdalena, Martti nuorempi, Paul ja Margaretha. Luther ja juutalaiset {sitaatti2|Right|Kun sinä näet jonkun juutalaisen tai häntä ajattelet, niin puhu itseksesi näin: katso, tuo turpa, jonka tuolla näen, on joka lauantai kironnut, sadatellut ja syljeskellyt minun rakasta Herraani Jeesusta Kristusta".|Martti Lutherin näkemus juutalaisten suhteesta Jeesukseen } Lutherin ankara suhde juutalaisiin on saanut niin puolustelijoita kuin syyttäjiä. Lutherilla on suopeampaa mutta toisaalta myös nykypäivän mukaan jopa sairaalloisena pidettävää suhtautumistapaa juutalaisia kohtaan. Ymmärtävämmissä kohdissa hän uskoi, etteivät he olleet kääntyneet kristinuskoon lähinnä kristittyjen harjoittaman syrjinnän takia. Tästä on esimerkkinä hänen nuoruuden tuotannostaan Dass Jesus Christus eyn geborener Jude sey (Ettäkö Jeesus Kristus olisi syntyperältään juutalainen). Kun hänen Vanhan testamentin messiasprofetioita hyödyntävä julistuksensa ei kuitenkaan onnistunut käännyttämään suuremmin juutalaisia, hänen mielipiteensä joidenkin tutkijoiden mukaan muuttuivat. Toisten Luther-tutkijoiden mukaan taas Lutherin suhde juutalaisiin on ollut johdonmukainen ja varsin muuttumaton. Luther inhosi juutalaisia muun muassa sen tähden, että joutui heidän käännyttämisensä kohteeksi ja kirjoitti kirjassaan Juutalaisista ja heidän valheistaan: "Kolme oppinutta juutalaista tuli luokseni siinä toivossa, että he saisivat minusta uuden juutalaisen, koska me täällä Wittenbergissä aloimme lukea hepreaa". Hän saarnasi juutalaisten noudattavan pahoja epäkristillisiä tapoja, sillä juutalaiset olivat muun muassa herjanneet Neitsyt Mariaa huoraksi ja Jeesusta äpäräksi. (s. 157) Koska Jeesus on Raamatun mukaan Jumala, juutalaiset syyllistyivät Lutherin mielestä jumalanpilkkaan. Lisäksi juutalaiset pyrkivät käännyttämään kristittyjä juutalaiseen uskontoon ja katsoivat, ettei kristittyä esivaltaa tarvitse kunnioittaa. Lutherin kirjaa Juutalaisista ja heidän valheistaan (Von Juden und ihre Lügen) on pidetty Lutherin tuotannon häpeäpilkkuna, sillä kirjaan sisältyy "juutalaisten valheiden" kuulemisesta pääsemiseksi kehotuksia esivallalle polttaa juutalaisten synagogia, keräämään juutalaiset kaupungeissa omiin suljettuihin kortteleihinsa (gettoihin) ja viemään laiskat juutalaiset ahkeruuden oppimista varten työleireihin kaupunkien ulkopuolelle. Myös hengen riistäminen juutalaisilta kuului Lutherin kirjassa oikeutettuihin toimenpiteisiin kristinuskon puolesta. Koska Luther katsoi Raamatun nojalla, että muun muassa jumalanpilkka, kristittyjen eksyttäminen pois Kristuksesta ja esivallan halveksiminen ovat vääryyksiä, hän kehotti esivaltaa rankaisemaan vääryyttä tekeviä juutalaisia. Esivallan pitäisi rangaista jumalanpilkasta ja sillä on oikeus puolustaa totuutta ja oikeaa Jumalaa. Luther itse sanoi kirjoituksessaan Juutalaisista ja heidän valheistaan, että häneltä on pyydetty kirjoitusta juutalaisista. Joidenkin kristittyjen pelättiin horjuvan kristillisestä uskostaan juutalaisen uskonnon puoleen, koska Luther ei ollut ottanut kovin näkyvästi kantaa sitä vastaan "Minä en soisi, että kristityt antaisivat juutalaisten vietellä itsensä samaan kurjuuteen ja surkeuteen, jossa he itse ovat." (kirjan esipuheessa) Lundin yliopiston historian professori Dick Harrisonin mukaan Luther nostettiin Hitlerin Saksassa 1930-luvulla lähes pyhimyksen asemaan, ja monet kansallissosialistit vetosivat hänen kirjoituksiinsa puolustaessaan holokaustia keskitysleireineen. Norjalainen professori Carl Fredrik Wisløff on kuitenkin huomauttanut, että toisin kuin kansallissosialistit, jotka pitivät juutalaista rotua vihollisenaan, oli Lutherilla kysymys uskonnosta. Kastettu juutalainen ei ollut enää juutalainen. Wisløff ei kuitenkaan hyväksy Lutherin äärimmäisiä mielipiteitä ja pitää hyvänä, ettei tuon ajan esivalta niitä juurikaan noudattanut. Luther ja islam Marburgin kokouksen aikaan Suleiman Suuri ja hänen ottomaanien armeijansa piiritti Wieniä. Luther ei ollut hyväksynyt turkkilaisten vastustamista vuoden teesin selitysteoksessaan, jonka vuoksi häntä syytettiin antautumismielialasta. Hän piti turkkilaisia Jumalan kristityille lähettämänä rangaistuksena, raamatullisen maailmanlopun lähetteinä, jotka tuhoaisivat antikristuksen, jonka Luther uskoi olevan Paavi. Hän vastusti jatkuvasti ajatusta Pyhästä sodasta "ikään kuin kansamme olisi kristittyjen armeija turkkilaisia vastaan, jotka olivat Kristuksen vihollisia. Tämä on täysin ristiriidassa Kristuksen opetuksia ja nimeä vastaan." Toisaalta Kahden regimentin opissaan Luther tuki ei-uskonnollista sotaa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1526 Luther kirjoitti teoksessa Ob Kriegsleute auch in seligem Stande sein können (suom. Voivatko sotilaatkin kuulua autuaalliseen säätyyn?), että kansakunnan puolustaminen käy syyksi oikeutettuun sotaan.Mullett, 238-39; Lohse, 59-61. Vuonna 1529 Vom Kriege wider die Türken -teoksessaan Luther kehotti toistuvasti keisari Kaarle V:tä ja saksalaisia taistelemaan maallisessa sodassa turkkilaisia vastaan. Hän teki selväksi, että henkinen sota vierasta uskoa vastaan oli erillään maallisesta ja se tuli käydä rukouksen ja katumuksen kautta. Wienin piirityksen aikaan Luther kirjoitti rukouksen, turkkilaisten kansalliseksi pelastukseksi, jossa hän pyysi Jumalaa "antamaan keisarille ikuisen voiton vihollisista". Vuonna 1542 Luther luki Koraanin latinankielisen käännöksen. Hän tuotti sittemmin useita jyrkästi arvostelevia kirjoituksia islamin uskosta, jota hän nimitti muhammettilaisuudeksi. Hän kirjoitti muslimien uskosta kiihkottomammin kuin juutalaisuudesta. Vaikka Luther piti muslimien uskoa paholaisen aseena sekä nimitti profeetta Muhammadia "piruksi ja Saatanan esikoislapseksi", hän suhtautui välinpitämättömästi islamin harjoittamiseen: "Annettakoon turkkilaisen uskoa ja elää kuten tahtoo, aivan kuten paaviuden ja valekristittyjen annetaan elää." Luther vastusti Koraanin julkaisukieltoa, sillä hän halusi sen olevan saatavilla kriittistä tutkimusta ja valvomista varten. Luther ja yhteiskunta Kaarlo Arffman on osoittanut, että köyhäinhoidon reformi oli keskeinen osa Martti Lutherin aloittamaa kirkollista vallankumousta. Luther ja hänen kannattajansa uskoivat sanomansa ratkaisevan myös köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Tämä edisti luterilaisuuden leviämistä. Lutherin suosio Eri aikoina ja eri maissa on Lutheriin suhtauduttu monin eri tavoin. 1800-luvulla nousevan kansallistunteen Saksassa hänestä tehtiin eräänlainen isänmaan sankari. Esimerkiksi uskonpuhdistajaa esittävät kuvat olivat usein ylistäviä ja kertoivat tämän sankaruudesta. Natsi-Saksan aikana Lutherille annettiin oikeaoppisen uskonpuhdistajan rooli. Juutalaisvastaisten mielipiteidensä takia Luther oli arvostettu mies Adolf Hitlerin johtamassa Saksassa. Luther kuvattiin useaan otteeseen juutalaisvihaajaksi: seikka jolle tämän omat tekstit toki antoivat pohjaa. Saksan demokraattinen tasavalta leimasi Martti Lutherin jahkailijaksi ja aikaansaamattomaksi henkilöksi. Viralliselle Saksan demokraattiselle tasavallalle tämä oli tosin hyvällä asialla, mutta ei päässyt monestikaan puheitaan pitemmälle asioiden edistämiseksi. Kuitenkin Saksan demokraattinen tasavalta järjesti suuret Luther-juhlat 1983 uskonpuhdistajan 500-vuotissyntymäpäivien yhteydessä. Katolisille kyseessä on ollut perinteisesti yhteisen kirkon hajottaja ja aikaisemmin suorastaan Peto. Katolinen Luther-tutkimus on muuttunut objektiivisempaan suuntaan Joseph Lortzin koulukunnasta alkaen. Evankelis-luterilaiset pitivät Lutheria pitkään sankarina. Historiantutkimuksen huomiot uskonpuhdistajan juutalaisasenteista ja suhtautumisesta talonpoikaiskapinallisiin ovat sittemmin monipuolistaneet Lutherin kuvaa. Elokuvia 1953: Martin Luther, Niall MacGinns Lutherina 1973: Luther, Stacy Keach Lutherina 1983: Martin Luther Heretic 1992: Missä Luther käveli 2001: Avoin ovi Lutherille 2002: Martin Luther, historiallinen filmi 2003: Luther, Joseph Fiennes Lutherina Lähteet Kirjallisuutta Jonsson, Per: Småborgerlig reaktionär eller progressiv revolutionär? Martin Luther i marxistisk historieskrivning, 1983. ISBN Fernström, Kristina: Luther - den kristna trons förnyare. Kyrkpressen' 24.5.2006. Turunen, Ari: Mulkerot - Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja, Into kustannus, , ISBN Tallenteita Luther CD-ROM (Sley-kirjat) Aiheesta muualla Lutherin teoksia verkossa Martti Lutherin kaikki suomennetut teokset. Martti Lutherin teoksia. Christian Classics Etereal Library. Martti Lutherin teoksia. IntraText Digital Library. Vapaasti käytettävissä olevia Lutherin partituureja. Mutopia Project. Lutherin saarnoja vanhimmista suomalaisista postilloista teksti- ja äänitiedostoina vapaasti. Paimenkirje Böömin veljille 1523 tekstinä ja puheena. Galatalaiskirjeen selitys (suomeksi) Lutherin kirkkopostilla (suomeksi), Talvipuoli valmis, suvipuoli kesken Vapaasti ladattavia Martti Lutherin e-kirjoja Projekti Lönnrotilta Muuta Luther.de. Wittemberg Martin Luther - Eine Bibliographie. Raamatun kääntäjät Renessanssifilosofit Saksalaiset papit Saksalaiset luterilaiset teologit Uskonnolliset julistajat Saksalaiset virsirunoilijat Vuonna 1483 syntyneet Vuonna 1546 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

797

https://fi.wikipedia.org/wiki/Michael%20Monroe

Michael Monroe

Michael Monroe, ensin Mike Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki) on suomalainen rockmuusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Monroe perusti yhtyeen vuonna 1979 Nasty Suiciden ja Stefan Piesnackin kanssa. Vuonna 2012 Wall Street Journal mainitsi Monroen ehkäpä maailman arvostetuimmaksi vähemmän tunnetuksi rockmuusikoksi. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Monroesta ilmestyy dokumentti tammikuussa 2023. Uran alku: 1971-1979 Matti Fagerholm on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. Matti Fagerholm perusti ensimmäisen yhtyeensä Hooplen yhdeksänvuotiaana 1971 veljensä ja serkkunsa kanssa. Hänen seuraava yhtyeensä oli Black Sabbath -vaikutteinen Black Magic, jonka jälkeen hän soitti Madness-yhtyeessä 1976-1979. Hän soitti siinä ensimmäisen keikkansa eräässä vappujuhlassa. Samoissa tiloissa Töölön kirkon alakerrassa harjoitteli Antti Hulkon Briard-kokoonpano. 1970-luvun lopussa Fagerholm soitti myös yhtyeessä Easy Living, Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin eri projekteissa sekä satunnaisesti Briardin konserteissa. Häntä ei otettu Briardin viralliseksi kitaristiksi, sillä hän ei suostunut laulaja Pete Malmin käskyyn leikata hiuksensa. Fagerholm, Hulkko ja Jesu Hämäläinen soittivat yhtyeessä nimeltä Bolin. Maukka Perusjätkän orkesterin mukana hän tutustui Jan "Nasse" Stenforsiin, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Nasty Suicide. Vuonna 1979 Fagerholm, Hulkko ja Jesper Sporre perustivat Tukholmassa uuden yhtyeen The Nymphomaniacs, joka ei kuitenkaan levyttänyt eikä esiintynyt. Silti yhtye lasketaan yhdeksi "esi-Hanoi Rocksiksi". Tämän jälkeen Hulkko yritti saada Helsingissä Fagerholmia basistiksi Pelle Miljoona Oy:hyn. Onnistuneesta koesoitosta huolimatta tehtävään valittiin 16-vuotias Sami Takamäki, josta myöhemmin tuli Hanoi Rocksin basisti Sam Yaffa ja joka on sittemmin soittanut myös Monroen sooloyhtyeessä ja legendaarisessa New York Dollsissa. Hanoi Rocks: 1980-1985 Matti Fagerholm ja Nasty Suicide perustivat Hanoi Rocksin Herttoniemen vanhalla kansakoululla syksyllä 1979 Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy -albumin julkaisutilanteessa. Yhtyeen kolmantena perustajahenkilönä oli Pelle Miljoona & 1980:stä huumeidenkäytön takia erotettu kitaristi Stefan Piesnack. Peki Sirola oli basisti ja Nedo rumpali. Yhtye pysyi pystyssä luultavasti noin kevääseen 1980 asti. Kun Hanoi Rocks perustettiin uudelleen kolmikolla Fagerholm-Suicide-McCoy elokuussa 1980, Andy McCoyn käyttämät taiteilijanimet kiersivät yhtyeen jäsenillä. Itse asiassa Hanoi Rocksin ensimmäisen kokoonpanon aikana Jan Stenfors käytti taiteilijanimenä Antti Hulkon Briard-aikaista nimeä McCoy ja Antti Hulkko taas käytti nimeä Andy Monroe. Lopulta nimet jaettiin uudelleen ja Matti Fagerholmista tuli Michael Monroe, Antti Hulkosta Andy McCoy ja Jan Stenforsista Nasty Suicide. Hanoi Rocksin aikana Monroe vieraili myös muiden artistien levyillä Nasty Suiciden, Andy McCoyn ja Razzlen kanssa. Vuodet 1982-1985 hän ja muut Hanoi Rocksin jäsenet asuivat Lontoossa. Hanoi Rocksin jälkeen: 1985-2001 Sooloura ja Jerusalem Slim Michael Monroe lähti soolouralle heti Hanoi Rocksin hajottua. Syksyllä 1985 lehdet kirjoittelivat Cherry Bombzin ohella Michael Monroen ja hänen kämppäkaverinsa Stiv Batorsin yhteistyöstä. Yhteistyön tuloksena syntyi muutamia kappaleita. Loppusyksystä Little Steven kutsui Batorsin ja Monroen New Yorkiin apartheidin vastaisen Sun City -albumin nimikappaleen musiikkivideokuvauksiin. Joulukuussa 1985 Monroe ilmoitti muuttavansa pysyvästi New Yorkiin, missä hän kokosi vuonna 1986 yhtyeen Secret Chiefs, joka teki muutaman kiertueen Suomessa aina eri kokoonpanolla ja nauhoitti Monroen ensimmäisen sooloalbumin Nights Are So Long 1987. Sooloalbumin ansiosta Monroen ura lähti uuteen nousuun, ja hän solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen PolyGram Recordsin kanssa. Sopimuksen tuloksena julkaistiin toinen sooloalbumi Not Fakin' It vuonna 1989, ja se nousi Billboard-listan sijalle 161. Albumin ansiosta Monroe pääsi esiintymään huippuluokan maailmantähtien kanssa. Esimerkiksi kitaristi Les Paulin 75-vuotissyntymäpäivillä New Yorkin Hard Rock Caféssa Steven Tyler kutsui Monroen soittamaan Aerosmithin kappaleessa "Big Ten Inch Record". Samana vuonna Monroe teki Hanoi Rocksia esikuvanaan pitäneen Guns N' Rosesin kanssa yhteistyötä, joka konkretisoitui Hanoi Rocksin albumien uudelleen julkaisemisena Uzi Suicidelta ja Monroen ja Axl Rosen duettona Dead, Jail Or Rock 'N' Roll -musiikkivideolla. Rose ja Monroe ystävystyivät yhteistyön myötä. 14. joulukuuta 1989 Yhdysvaltain-kiertueen päätöskeikalla Los Angelesissa Whisky a Go Gossa esiintyivät yhdessä Michael Monroe, Slash, Axl Rose ja Stronzo-lämppäriyhtyeen Sam Yaffakin, joka esitti Monroen kanssa muutamia Hanoi Rocks -kappaleita. Monroe ja Slash esiintyivät vielä yhdellä kiertueella, kunnes vuosi huipentui uudenvuodenaattona 1989 Monroen 70 000 ihmisen keikkaan Loudnessin, Don Henleyn, Bryan Adamsin ja Huey Lewisin kanssa Tokyo Domen stadionilla. Saman esiintyjäkaartin show nähtiin myös Osakassa ja kahdessa muussa japanilaisessa kaupungissa. Vaikka Not Fakin' It -albumi sai hyvän vastaanoton, sen levityksessä oli ongelmia. Monroe huomasi maailmalla keikkaillessaan, että levyä ei yleensä löytynyt suurten liikkeiden valikoimista ollenkaan. Palattuaan jo toiselta Japanin kiertueeltaan vuonna 1990 Monroe näki hänen kanssaan ennaltasopimattoman Music Televisionin mainoksen, jossa sanottiin muun muassa "Monroen olleen aivot Hanoi Rocksin takana". Monroen mukaan yhtyeessä oli parasta juuri se, ettei sillä tai sen takana ollut aivoja. Rehellisenä henkilönä Monroe vaati mainoksen hyllyttämistä. Tällaista toimintaa PolyGram ei suvainnut ja lopetti albumin Not Fakin' It markkinoinnin. Saman vuoden alkupuolella Jetboysta eronnut Sam Yaffa muutti Los Angelesista New Yorkiin, jossa hän liittyi Monroen porukkaan. Monroe suunnitteli uutta yhtyettä, jolle Yaffa keksi nimeksi Jerusalem Slim. Kokoonpanoon kuuluivat Monroen ja Yaffan lisäksi kitaristi Steve Stevens (Billy Idol), rumpali Greg Ellis ja pianisti Ian McLagan. Stevens ja Monroe ajautuivat rankkoihin musiikillisiin ristiriitoihin, ja Monroe vastusti albumin julkaisua, mutta lopulta julkaistiin yhtyeen ainoksi jäänyt albumi Jerusalem Slim. Jerusalem Slimin jälkeen Monroe teki Yhdysvaltain ja Japanin kiertueen kiertueyhtyeellä, johon kuuluivat Nasty Suicide, Sam Yaffa, kitaristi Phil Grande ja rumpali Thommy Price. Suurin piirtein näihin aikoihin Monroe keikkaili New York Dollsin Sylvain Sylvainin kanssa nimellä "Trash Cowboys". Demolition 23. Vuonna 1992 syntyi Demolition 23.:n ensimmäinen versio nimellä Michael Monroe & Friends, johon kuuluivat Monroen lisäksi Yaffa, rumpali Rat Scabies (The Damned) ja kitaristi Little Steven. Vuonna 1993 Monroe jatkoi GNR-yhteistyötä. Monroe duetoi Spaghetti Incident? -albumilla Rosen kanssa kappaleen "Ain't It Fun". Lisäksi Monroe soitti huuliharppua Englannissa GNR:n keikalla kappaleessa "Knockin' on Heaven's Door". Kevätkesällä 1993 Sam Yaffa, Monroe ja Slash nauhoittivat Steppenwolfin kappaleen "Magic Carpet Ride", jota käytettiin elokuvassa Coneheads. Lisäksi Monroe, Suicide ja Yaffa vierailivat Johnny Thundersin muistoksi tehdyllä tribuutilla "I Only Wrote This Song For You". 10. elokuuta 1993 New Yorkissa The Grand Clubilla esiintyivät Joey Ramonen kanssa Michael Monroe, Jay Hening, Sam Yaffa ja Jimmy Clark. Ilmeisesti viimeistään tuolloin oli muodostunut yhtye Demolition 23., jossa Hening oli kitaristi ja Jimmy Clark rumpali Monroen laulaessa ja Yaffan soittaessa bassoa. Keväällä 1994 ilmestyi albumi Demolition 23. ja sitä seurasi muutto Lontooseen, josta voitiin järjestää Euroopan ja Japanin kiertueet. Jay Hening ei kuitenkaan päässyt passiongelmien takia pois Yhdysvalloista, joten kitaristiksi tuli Nasty Suicide. Demolition 23. menestyi hyvin ja nopeasti albumin saadessa hyvän vastaanoton. Demolition 23 on menestynein Hanoi Rocksin jäsenten yhtyeen hajoamisen jälkeen perustama yhtye. Lisäksi se on ainut Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen toiminut levyttänyt yhtye, jossa on ollut enemmistö vanhan Hanoi Rocksin jäsenistä. Kiertueyhtyeissä kolmikko Monroe-Suicide-Yaffa oli soittanut ennenkin. Demolition 23. soitti hard rockia ja punkia. Toisessa Tavastian konsertissa 14. helmikuuta 1995 lavalle astui myös Andy McCoy. Tämä on toistaiseksi viimeisin kerta, kun kaikki Hanoi Rocksin ydinjäsenet ovat olleet yhtä aikaa lavalla. Yhtye hajosi maaliskuussa 1995, kun Nasty Suicide ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja palaavansa normaalielämään. Demolition 23.:sta oli pitänyt tulla Hanoi Rocksin veroinen yhtye vaihtelevien kokoonpanojen jälkeen. Suiciden päätös oli jäsenvaihdoksiin kyllästyneelle Monroelle niin kova isku, että hän päätti lopettaa yhtyeen. Michael Monroe Band (1996-2001) Demolition 23.:n hajoamisen jälkeen Suomeen takaisin muuttanut Michael Monroe aloitti jälleen omaan persoonaansa ja karismaansa perustuneet kiertueet. Ensimmäinen kokoonpano esiintyi Messilän juhannusfestivaaleilla 1996, ja siinä olivat mukana Michael Monroe (laulu, saksofoni), Monroen vaimo Jude Wilder (taustalaulu), Monroen serkku Olli Hilden (kitara), Danny Eklund (kitara), Björne Fröberg (basso) ja Jimmy Clark (rummut). Syksyllä 1996 Monroe aloitti kolmannen sooloalbuminsa nauhoitukset, mutta multi-instrumentalistina soitti levyllä kaikki instrumentit paitsi rummut, joista vastasi Jimmy Clark. Yaffa ei päässyt basistiksi, koska hän oli tuolloin Stenforsin yhtyeessä. 1997 Monroe teki yhteistyötä Backyard Babiesin kanssa soittaen saksofonia kappaleella "Rocker". Monroe esiintyi tämän jälkeen Torontossa ja New Yorkissa paikallisten muusikoiden tukemana ja lisäksi Englannissa ja Japanissa Backyard Babies -keikoilla. Suomessa Monroe keikkaili koko ajan kiertueyhtyeellään, jossa kokoonpano vaihteli. Vuonna 1999 ilmestyi Monroen neljäs sooloalbumi Life Gets You Dirty, jonka jälkeen Monroen esiintyi muun muassa kesällä 2000 Buenos Airesissa, Argentiinassa kaksi kertaa. Vuonna 1999 Timpa Laine ja Kari "Lacu" Lahtinen liittyivät Michael Monroe Bandin tamperelaiseen kokoonpanoon. Samana vuonna Michael Monroe Bandissa oli kaksi muuta kokoonpanoa, kunnes vuodesta 2000 lähtien Lacu ja Timpa Laine kuuluivat vakituiseen kokoonpanoon. Talvella 2001 Monroen ja McCoyn välit lämpenivät Hanoi Rocks 4CD Box -kokoelman mainostustilaisuuksissa. Samoin Monroen mukaan välien lämpenemiseen oli suuri vaikutus sillä, että McCoy oli päässyt eroon huumeista ja oppinut arvostamaan hänen lahjakkuuttaan kappaleidentekijänä. Lopulta McCoy esiintyi kesällä 2001 Ruisrockissa Michael Monroe Bandin kanssa nimellä "Michael Monroe & Andy McCoy Hanoi Revisited", jonka kokoonpano oli Michael Monroe (laulu, saksofoni), Andy McCoy (kitara), Mickey Crane (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari "Lacu" Lahtinen (rummut). Näin ollen Michael Monroe Band toimi uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin pohjana, johon Andy McCoy liittyi. 12. tammikuuta 2002 Michael Monroe Band soitti viimeisen keikkansa Tavastia Klubilla kokoonpanolla Michael Monroe (laulu, saksofoni), Pink Gibson (tunnetaan paremmin nimellä Adam Bomb) (kitara), Costello Hautamäki (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari "Lacu" Lahtinen (rummut). Tästä kokoonpanosta syntyi ensimmäinen virallinen Hanoi Rocks Revisitedin eli uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin kokoonpano, kun Gibsonin tilalle tuli Andy McCoy. Vaikka Hanoi Rocks perustettiin kesäkuussa 2001 Michael Monroe Bandin pohjalta, julkaistiin tämän Monroen yhtyeen pohjalta vielä talvella 2002 Monroen Japanin markkinoille tarkoitettu EP Take Them and Break Them ja tammikuussa 2003 hänen viides sooloalbuminsa Whatcha Want, jotta Monroen levytyssopimus saatiin täytetyksi. Hanoi Rocks: 2001-2009 Hanoi Rocksin uudelleen perustamista varjosti Monroen henkilökohtainen suru, kun hänen vaimonsa Jude Wilder kuoli aivoverenvuotoon 19. kesäkuuta 2001. Monroe kuitenkin selvisi pikkuhiljaa surustaan ja avioitui nykyään Johanna Fagerholmina tunnetun naisen kanssa 3. heinäkuuta 2003. Uusi Hanoi Rocks menestyi hyvin, ja yhtye keikkaili muun muassa Japanissa, Euroopassa, Britanniassa ja Etelä-Amerikassa. Uusi Hanoi Rocks julkaisi kolme albumia: talvella 2002 ilmestyi Twelve Shots on the Rocks, vuonna 2005 Another Hostile Takeover ja syksyllä 2007 Street Poetry. 21. lokakuuta vuonna 2008 Hanoi Rocks ilmoitti lopettavansa. Vuoden 2008 jo sovitut keikat tehtiin sovitusti, samoin Britannian kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi Japaniin jäähyväiskiertueelle keväällä 2009. Viimeiset Hanoin keikat tehtiin Tavastia-klubilla Helsingissä huhtikuussa 2009. Hanoi Rocksin jälkeen Michael Monroe ja X Factor Tammikuussa 2010 Monroen perustama uusi yhtye Michael Monroe esittäytyi medialle Los Angelesissa. Yhtyeen jäseniä olivat tuolloin Sami Yaffa, Jimmy Clark, Ginger ja Todd Youth. Ennen ensimmäisiä keikkoja Youth ja Clark jättivät kuitenkin yhtyeen ja heidän tilalleen tulivat Karl Rockfist ja Steve Conte. Yhtye lähti maaliskuussa kiertueelle, jonka aikana se esiintyi Yhdysvaltojen ja Suomen lisäksi Tukholmassa ja Lontoossa. Maaliskuussa 2011 Michael Monroen uusi yhtye julkaisi albumin Sensory Overdrive. Levy meni suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi. Levyn julkaisua seurasi Suomen-kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi myös Ruotsiin, Tanskaan, Italiaan, Espanjaan, Englantiin, Skotlantiin ja Japaniin. Kesällä 2011 yhtye kiersi Pohjoismaiden festivaaleja. Samoihin aikoihin ilmoitettiin kitaristi Gingerin jättävän yhtyeen. Ginger soitti viimeisen keikkansa yhtyeen riveissä Provinssirockissa 17. kesäkuuta 2011. Uudeksi kitaristiksi valittiin Dregen (oikealta nimeltä Andreas Tyrone Svensson) (s. 12. kesäkuuta 1973, Nässjö, Ruotsi). Hän on soittanut vuodesta 1987 Backyard Babies -yhtyeestä, jossa hän soitti ensimmäisen keikkansa yhtyeessä Helsingin Kalasatamassa Foo Fightersin lämmittelijänä. Syksy 2011 vei yhtyeen myös Yhdysvaltoihin, missä Michael Monroe esiintyi pitkän tauon jälkeen 15 kaupunkia kattaneella kiertueella. Sensory Overdrive julkaistiin Pohjois-Amerikassa lokakuussa 2011. Vuoden päätteeksi yhtye kiersi vielä Englannissa yhdessä Wednesday 13:n kanssa, ja vuosi päättyi kahteen keikkaan Helsingin Nosturissa 30.-31. joulukuuta 2011. Nosturissa yhtyeelle ojennettiin myös kultalevy 10 000 myydyn levyn rajan Suomessa ylittäneestä Sensory Overdrivesta. Vuonna 2012 yhtye työsti toista albumiaan ja keikkaili Suomessa maaliskuussa. Toukokuussa Monroe yhtyeineen palasi Pohjois-Amerikkaan, missä ohjelmaan kuului Bamboozle-festivaali New Jerseyssä, keikat Argentiinassa ja Brasiliassa sekä muutama klubikeikka Seattlessa sekä Hollywoodissa. Monroen kesä kului tiiviisti festivaalikeikoilla Suomessa ja Ruotsissa kesäkuusta elokuuhun. Lokakuussa yhtye suuntasi Tukholmaan äänittämään uutta Horns & Halos -studioalbumia yhdysvaltalaistuottaja Joe Barresin kanssa. Albumin ensimmäinen single "Ballad of the Lower East Side" julkaistiin 19. huhtikuuta 2013, ja yhtye esitti kappaleen Voice of Finlandin suorassa lähetyksessä samana päivänä. Albumin toinen single "Eighteen Angles" julkaistiin 20. elokuuta. Albumi julkaistiin Suomessa 23. elokuuta 2013, ja se myi neljässä päivässä kultaa. Siltä julkaistiin 8. marraskuuta kolmas single "Stained Glass Heart". Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo, joka on kuvattu Linnanmäellä. Lokakuussa 2013 yhtye lähti kiertueelle, joka huipentui saman vuoden joulukuussa Helsingin Kaapelitehtaalle. Kiertueella kitaraa soitti englantilainen Rich Jones, joka korvasi Dregenin tämän ollessa omalla soolokiertueellaan. Maaliskuussa 2014 Jones liitettiin yhtyeen vakituiseksi kitaristiksi Dregenin erottua yhtyeestä. Dregen kertoi haluavansa keskittyä soolouraansa, eikä hänellä ollut aikaa kahdelle yhtyeelle. Dregen toimi lämmittelijänä yhtyeen kevätkiertueella ja tuurasi Contea yhtyeen Venäjän-keikoilla. Vuonna 2014 Monroe keikkaili aktiivisesti ja aloitti kolmannen studioalbuminsa työstämisen. Helmikuussa 2015 Monroen alkuvuotta varjosti suru, kun hänen isänsä Pentti Fagerholm kuoli 80 vuoden iässä. Monroen kevät meni keikkaillessa ja Voice of Finlandin kuvauksissa ja kesä festarikeikoilla. Lokakuussa 2015 Monroe julkaisi sooloalbumin Blackout States, jonka jälkeen bändi lähti Euroopan kiertueelle, joka päättyi Suomen-kiertueeseen. Alkuvuodesta 2016 yhtye lähti kiertueelle Yhdysvaltoihin. Kesällä keikkailtiin taas kiertueilla, ja loppuvuodesta 2016 Monroe oli jälleen Euroopan-kiertueella, joka päättyi Suomen-kiertueeseen. Uudenvuodenaattona Monroe oli laulamassa Remu & Hurriganesin kanssa Helsingissä juhlistaen samalla 100-vuotiaan Suomen juhlavuotta. Monroe on yksi Suomen X Factorin neljästä tuomarista yhdessä Saara Aallon, Suvi Teräsniskan ja Mikael Gabrielin kanssa. Monroe julkaisi kuvittaja Ilona Partasen kanssa lastenkirjan Makke ja Nupu 2022. Muuta Monroe on vieraillut Beats and Styles -yhtyeen kolmella kappaleella, "Renegades" (2004), "Ocean Wave" (2006) ja "Walk, Don't Talk" (2007), sekä White Flame -yhtyeen kappaleella "Swimsuit Issue Centerfold" (2007). Monroe on myös vieraillut Guns N' Rosesin levyillä. Hän muun muassa soittaa huuliharppua Use Your Illusion I -levyn kappaleessa "Bad Obsession" sekä laulaa duettona Axl Rosen kanssa The Spaghetti Incident? -levyn kappaleessa "Ain't it Fun" sekä Backyard Babies -yhtyeen kappaleessa "Friends". Monroe soitti saksofonia vuonna 1993 julkaistulla Warrior Soul -yhtyeen levyllä Chill Pill. Monroe on soittanut huuliharppua ja tenorisaksofonia Wigwamin vuonna 2005 ilmestyneellä levyllä Some Several Moons'. Monroe osallistui vuonna 2012 julkaistuun L'Arc~en~Cielin tribuuttialbumiin kappaleella "Heaven's Drive". Monroe soittaa saksofonisoolon Lordin vuonna 2020 julkaisemalla Like A Bee To The Honey singlellä. Monroe on toiminut Kissakaveria ei jätetä -kampanjan kummina. Vuonna 2012 Monroe toimi suomalaisen Nelosella näytettävän The Voice of Finlandin yhtenä tähtivalmentajana. Monroe oli yksi tähtivalmentajista myös ohjelman neljännellä tuotantokaudella. Monroe esiintyy ääninäyttelijänä Sing 2 -animaatioelokuvassa näytellen jakkihärkä Dariusta. Michael Monroen yhtyeitä Black Magic / Hoople Madness Easy Living Bolin Ralf Örn Pop Maukka & Nahkatakit Maukka Perusjätkä ja Sota Apatiaa Vastaan Nymphomaniacs Hanoi Rocks Secret Chiefs Trash Cowboys Jerusalem Slim Demolition 23 Diskografia Soolotuotanto (Julkaistu vain Japanissa) Michael Monroe (vuodesta 2010 toiminut yhtye) Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Michael Monroen viralliset kotisivut Virallinen fanituotekauppa (Backstage Rock Shop). Laajat Hanoi Rocks -sivut, linkkejä Monroe-fanisivuille. Ylen Elävä arkisto: Andy McCoy ja Mike Monroe. Ylen Elävä arkisto: Mike Monroe Nybergin vieraana 2005. Ylen Elävä arkisto: Miten minusta tuli minä, Michael Monroe. Ylen Elävä arkisto: Lännenlokarit '94: Michael Monroe & Sam Yaffa. Hanoi Rocksin jäsenet Suomalaiset rocklaulajat Suomalaiset rockmuusikot Suomalaiset saksofonistit Emma-palkinnon saajat 1990-luvun yhtyeet ja sooloartistit Vuonna 1962 syntyneet Elävät henkilöt Seulonnan keskeiset artikkelit Aurora-mitalin saajat

799

https://fi.wikipedia.org/wiki/Majulah%20Singapura

Majulah Singapura

Majulah Singapura (Eteenpäin, Singapore) on Singaporen kansallislaulu. Sen on säveltänyt ja sanoittanut Zubir Said. Laulu esitettiin ensimmäisen kerran Victoria Theatressa vuonna 1958 ja otettiin itsenäisen Singaporen valtion käyttöön vuonna 1965. Laulu on tarkoitettu laulettavaksi malaijin kielellä. Laulun sanat Lähteet Aiheesta muualla Kansallislaulut Singaporen musiikki

800

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metanoli

Metanoli

Metanoli eli metyylialkoholi on myrkyllinen alkoholi. Metanoli on normaaliolosuhteissa olomuodoltaan väritön neste. Se palaa melkein värittömällä liekillä muodostaen hiilidioksidia ja vettä: 2 CH3OH + 3 O2 → 2 CO2 + 4 H2O Metanoli on tärkeä lähtöaine kemianteollisuudessa. Lisäksi sitä käytetään muun muassa liuottimena, jäätymisenestoaineena ja polttoaineena. Yhdistettä esiintyy myös kukkien tuoksuissa ja semiokemikaalina eliöiden viestinnässä. Valmistus Metanolin valmistus on tunnettu kauan eikä ensimmäisten valmistusmenetelmien alkuperää tarkkaan tiedetä. Metanolia voidaan valmistaa useilla eri menetelmillä kuten maakaasusta syntetisoimalla, mutta helpointa on antaa vedyn reagoida hiilimonoksidin (häkä) kanssa, vesikaasusta hydraamalla. Reaktio tapahtuu tällöin seuraavasti: CO + 2 H2 → CH3OH. Reaktiota voidaan kiihdyttää katalyyteillä, kuten kupari-, sinkki tai kromioksideilla. Myös lyijyn ja talliumin käytöstä katalyytteinä on saatu rohkaisevia tuloksia. Myös auringonvaloa voidaan käyttää tuotannossa tarvittavan vedyn valmistuksen energialähteenä. Metanolin valmistus maakaasusta on edullista, sillä kaasu on valmiiksi puhdasta ja muunnoksen hyötysuhde on tyypillisesti korkea, noin 60-70 prosenttia, mutta yli 80 prosentin hyötysuhteeseenkin on päästy. Jos huomioidaan valmistusprosessin hukkalämmön hyödyntäminen sähköntuotantoon, yli 90 prosentin hyötysuhteeseen voidaan päästä. Metanolia syntyy myös puun kuivatislauksessa, minkä vuoksi siitä käytetään myös nimitystä puusprii. Sen valmistus puusta tai muusta biomassasta onnistuukin vain hiukan huonommalla hyötysuhteella kuin vedystä ja hiilimonoksidista. Tällöin muunnoksen hyötysuhde jää noin 42-66 prosenttiin. Ilmakehän hiilitasapaino ei häiriinny, jos metanolin massatuotannossa tarvittavan hiilimonoksidin tuotantoon käytetään energiakasveja esimerkiksi puuhakkeen tai vaikkapa jätepaperin muodossa. Vaikka niiden sijaan hiilimonoksidin tuottamiseen käytettäisiinkin kivihiilivaroja tai öljyä, olisi kasvihuonekaasupäästöjen vähennys dramaattinen verrattuna perinteisten fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Puusta valmistetun metanolin EROEI on noin 5,5. Käyttö Metanoli on tärkeä teollisuuskemikaali, jota käytetään lähtöaineena muiden kemikaalien, muun muassa formaldehydin sekä useiden väri- ja lääkeaineiden valmistuksessa. Muita metanolin käyttökohteita ovat mm. käyttö liuottimena ja jäätymisenestoaineena sekä aiemmin lasinpesunesteenä. EU:n kemikaaliasetuksen mukaan 9. toukokuuta 2019 jälkeen metanolia ei enää saa saattaa markkinoille yleiseen kulutukseen tuulilasin pesu- ja jäänpoistonesteissä pitoisuutena, joka on 0,6 painoprosenttia tai suurempi. Myrkyllisten ominaisuuksiensa vuoksi metanolia käytetään myös teollisuusetanolin denaturointiin. Metanoli polttoaineena Metanoli on eräs vaihtoehto tulevaisuuden synteettiseksi polttoaineeksi. Sähköenergian varastointi ajoneuvoihin, laivoihin ja lentokoneisiin on hankalaa ja epätaloudellista, samoin vedyn. Sen sijaan metanolin käyttö, käsittely ja jakelu muistuttaa läheisesti bensiinin vastaavia prosesseja. Metanolia voidaan käyttää polttoaineena myös ottomoottorissa. Sen oktaaniluku on moottoribensiiniä suurempi, mutta energiatiheys pienempi. Metanolin energiatiheys on 19,7 MJ/kg bensiinin 40 MJ/kg. Pelkän metanolin käyttö polttoaineena mahdollistaa korkean puristussuhteen ottomoottorissa ja sen ansiosta myös korkean hyötysuhteen. Ottomoottorin hyötysuhdetta voidaan kohottaa myös pakokaasun takaisinkierrätyksen avulla, kun takaisinkierrätystä käytetään ottomoottorissa osittain tai kokonaan tavanomaisen virtauksen rajoituksen sijasta. Metanolipolttoaineella pakokaasun takaisinkierrätys onnistuu paremmin kuin bensiinillä. Polttoainejärjestelmän syöpymisriskin vuoksi metanoli ei sovellu useimpien nykyisten moottoriajoneuvojen polttoaineeksi suoraan ilman muutoksia. Toisaalta, kun polttoainejärjestelmän syöpymiselle herkät komponentit on vaihdettu metanolia kestäviin, syöpymisongelmia ei sen jälkeen ole. Ajoneuvon moottorin ja polttoainejärjestelmän muuttaminen metanolille sopivaksi on suhteellisen helppo tehtävä siinä mielessä, että kaikki tarvittavat tekniset ratkaisut ovat tiedossa. Metanoli aiheuttaa haasteita myös moottorin öljyvoitelulle, sillä voiteluöljyn saastuminen metanolista aiheuttaa syöpymistä tavanomaisten moottoreiden laakereissa, sylintereissä ja tiivisteissä. Metanolia käytetään perinteisesti polttoaineena raketeissa, rata-autoissa (kuten Champ Car), speedway-pyörissä ja kiihdytysautoissa (drag racing). Metanoli on suosituin polttomoottorein varusteltujen pienoismallien polttoaine. Metanolilla toimivia polttokennoja kehitetään kannettavien tietokoneiden, matkapuhelinten sähköenergian lähteeksi, mutta toistaiseksi sen käyttöä pidetään palo-, räjähdys-, sekä myrkytysvaarojen tuottamien vastuiden takia ongelmallisena. Kiina on panostanut huomattavasti metanolin käyttöön liikennepolttoaineena. Metanolipolttokennoa pidetään yhtenä tulevaisuuden ratkaisuna sähköautoille. Liikenneonnettomuuksissa metanolin ongelmana on sen palaminen värittömällä liekillä. Ratkaisuna tähän ongelmaan voisi olla valkoista tai punaista savua tuottavan kemikaalin lisääminen metanolipolttoaineen sekaan. Bensiiniin verrattuna metanoli ei ole yhtä leimahdusherkkä ja tulipalon sytyttyäkin metanoli on pienempi ongelma. Metanolin hyvän liukenemisen ansiosta metanolipalo on helppo sammuttaa vedellä. Juuri paremman paloturvallisuuden vuoksi Indianapolis 500 -autokilpailuissa siirryttiin metanolipolttoaineen käyttöön vuonna 1965. Vaikutukset elimistössä Metanoli hapettuu elimistössä myrkyllisiksi formaldehydiksi ja muurahaishapoksi: 2 CH3OH + O2 → 2 CH2O + 2 H2O (formaldehydiksi) 2 CH2O + O2 → 2 HCOOH (muurahaishapoksi) 2 HCOOH + O2 → 2 CO2 + 2 H2O (hiilidioksidiksi) Metanolin nauttiminen jo pieninä määrinä voi aiheuttaa sokeutumisen, ja paljon ihmisiä kuolee metanolin nauttimiseen päihteenä. Metanolin myyminen nautittavana alkoholina on rikollinen teko, josta voidaan tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen. Pontikan valmistuksessa on perinteisesti heitetty ensimmäiset tisleet pois, koska metanolin etanolia alhaisemman höyrystymislämpötilan vuoksi ensimmäisten tisleitten metanolipitoisuus on myöhempiä korkeampi. Laimentamattoman metanolin haju ja maku on pistävämpi kuin etanolin, jota ei erota laimennettuna. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka suuri annos metanolia on pitkällä aikavälillä myrkyllistä. Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto EPA on asettanut suosituksensa suurimmasta sallitusta suun kautta nautitusta metanolista arvoon 0,5 mg/kg/vrk. Makeutusaineena käytettävästä aspartaamin hajoamistuotteena syntyy metanolia, mutta ei ole osoitettu syntyykö sitä elimistössä ja imeytyykö se verenkiertoon. Akuutti metanolimyrkytys jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1) humala, 2) asidoosi ja 3) keskushermoston, näköhermon ja silmän verkkokalvon vaurioitumiseen. Ensimmäinen vaihe eli humalatila alkaa yleensä nopeasti. Asidoosi ja silmien ja keskushermoston vaurioiden kehittyminen vie enemmän aikaa, se voi viedä jopa 1-1,5 vuorokautta. Metanolimyrkytyksen oireita ovat humala, pyörrytys, heikkous, vapina, päänsärky, pahoinvointi, raju oksentelu, vatsan ja lantion alueen kovat kivut sekä erilaiset näköhäiriöt. Metanoli voi aiheuttaa pienenäkin annoksena (4-15 ml) pysyvän sokeuden. Verkkokalvovaurioita esiintyy vain ihmisillä ja apinoilla. Metanoli imeytyy hyvin ruoansulatuskanavasta ja höyrynä keuhkoista jakautuen elimistön vesitilaan. Sen pitoisuus on suuri silmän lasiaisessa sekä näköhermossa. 5-10 prosenttia metanolista erittyy muuttumattomana virtsaan ja hengitysilmaan ja 90-95 prosenttia metaboloituu maksassa formaldehydiksi ja edelleen muurahaishapoksi. Metanolin poistumisnopeus elimistöstä on viidesosa etanolin vastaavasta. Tämän takia pienetkin toistuvat metanoliannokset aiheuttavat aineen kumulatiivisen kertymisen elimistöön. Metanoli imeytyy ihon läpi ja suurista määristä aiheutuu myrkytys. Metanolin hapettumistuotteista muurahaishappo aiheuttaa vaikean metabolisen asidoosin ja formaldehydi estää solujen entsyymitoimintaa. Verkkokalvon vaurioiden arvellaan syntyvän joko formaldehydin suorana toksisena vaikutuksena tai koska metanoli sitoutuu hemoglobiiniin ja solujen hengitysentsyymien rautaan, jolloin runsaasti happea käyttävä verkkokalvo kärsii hapenpuutteesta. Hoito Akuuttia metanolimyrkytystä hoidetaan estämällä myrkyllisten metaboliittien muodostumista. Tämä voidaan tehdä antamalla etanolia infuusiolla siten, että sen pitoisuus veressä on 1,0-1,5 ‰ 2-5 vrk:n ajan, jolloin se kilpailee metanolin kanssa hapettavasta entsyymistä, alkoholidehydrogenaasista. Alkoholidehydrogenaasin estäjällä (4-metyylipyratsolilla eli fomepitsolilla) voidaan estää metanolin metaboliaa. Metanolin erittymistä diureesiin voidaan tehostaa antamalla furosemidia tai mannitolia. Myös suuret foolihappoannokset nopeuttavat sen erittymistä. Tärkeimpänä hoitotoimenpiteenä pidetään hemodialyysiä metanolin ja sen metaboliittien poistamiseksi elimistöstä, se korjaa samalla myös asidoosia. Metanolimyrkytykset Suomessa Ennen vuotta 1989 metanolipohjaisia aineita ei saanut ostaa kuin poliisin myöntämällä luvalla, mikä käytännössä lopetti aineen kaupan miltei kokonaan. 1980-luvulla metanolin aiheuttamia myrkytyskuolemia sattui Suomessa pari-kolme vuodessa, mutta vuoden 1989 jälkeen 30-40 vuodessa. EU:iin liittymisen jälkeen vuoteen 2011 mennessä Suomessa metanoli oli tappanut viranomaisten mukaan 431 ihmistä. Sen jälkeen metanolia sisältävät tuotteet siirrettiin lukkojen taakse ja vuosittain on kuollut kymmenkunta ihmistä. Lähteet Dokumentti on saatavissa myös osoitteessa Viitteet Aiheesta muualla Viranomaiskeinot tehoavat: metanolikuolemat kääntyivät laskuun 2010-luvulla Tukesinfo. OVA-ohje Kemian työsuojeluneuvottelukunta (KETSU): Metanoli Terveysportti, metatesaurus: Metanoli PubChem: Methanol Human Metabolome Database: Methanol KEGG: Methanol ChemBlink: Methanol Toxin and Toxin Target Database (T3DB): Methanol Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Methanol Pherobase: Floral Compound - methanol Pherobase: Semiochemical - methanol The Methanol Institute Alkoholit Alkoholi Liuottimet Myrkylliset teollisuuskemikaalit Seulonnan keskeiset artikkelit Biopolttoaineet

803

https://fi.wikipedia.org/wiki/Madrid

Madrid

Madrid on Espanjan pääkaupunki. Se on myös ympäröivän Madridin itsehallinnollisen maakunnan (esp. Comunidad de Madrid) pääkaupunki. Se sijaitsee Espanjan keskiosassa 655 metrin korkeudessa. Alue on ollut asutettu esihistoriallisista ajoista lähtien. Parlamentti kokoontui siellä ensimmäistä kertaa vuonna 1329. Yhdistyneen Espanjan keskuksena Madrid on toiminut vuodesta 1561. Noin 3,2 miljoonan asukkaan Madrid on Espanjan suurin kaupunki ja Barcelonan jälkeen tärkein teollisuuskeskus. Työttömyys on muun Espanjan tavoin paha ongelma. Palvelualat ovat tärkeä työllistäjä. Kaupungissa käy vuosittain noin yhdeksän miljoonaa turistia. Atlético Madrid ja Real Madrid kuuluvat maailman parhaisiin jalkapallojoukkueisiin. Maantiede ja ilmasto Madrid sijaitsee Espanjan keskiosassa Kastilian rajavuoriin kuuluvan Sierra de Guadarraman eteläpuolella, Uuden-Kastilian ylängöllä. Kaupunki on 655 metrin korkeudella merenpinnasta ja siten Euroopan toiseksi korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki Andorra la Vellan jälkeen. Kaupungin länsiosan läpi virtaa pieni Manzanaresjoki, joka yhtyy alajuoksullaan osittain kaupungin itärajalla virtaavaan Jaramaan. Puistoa Madridin pinta-alasta on noin 33 neliökilometriä - tunnetuimmat viheralueet ovat Retiro ja Casa de Campo. Kaupungin luoteisosassa sijaitsee suuri kulttuuriperinnöllisesti suojeltu Monte de El Pardon luonnonpuisto. Ainoa suurempi järvi on El Pardossa sijaitseva Embalse de El Pardo, joka on Manzanaresin patoallas. Alueella vallitsee Välimeren mannerilmasto, jolle on ominaista viileät talvet ja kuumat kesät. Iberian niemimaan länsirannikon ohitse kulkeva lämmin Golfvirta vaikuttaa myös Madridin ilmastoon. Talvella lämpötila on normaalisti kahdeksan celsiusasteen tienoilla ja öisin pakkasenkin puolella. Lunta sataa satunnaisesti. Kesät ovat kuumia ja keskilämpötila on silloin 24 astetta. Vuorilta puhaltavat tuulet saattavat talvella tehdä kylmyydestä purevamman, mutta toisaalta tuoda helpotusta muutoin paahtavan kuumiin kesäiltoihin. Sademäärä voi vaihdella suuresti, mutta on keskimäärin noin 433 millimetriä vuodessa. Eniten sataa marraskuussa. Historia Maurilaisvalta Vaikka Madridin alue on ollut asutettu esihistoriallisista ajoista lähtien, ensimmäiset sitä koskevat historiankirjoitukset ovat 800-luvun puolivälistä. Tuolloin Córdoban emiiri Muhammed I määräsi alueelle rakennettavan pienen linnoituksen (paikalle, jossa nykyään sijaitsee Palacio Real, kuninkaallinen palatsi). Linnoituksen lähellä virtasi Manzanaresjoki, josta muslimit käyttivät nimeä al-Majrīṭ (المجريط) eli "vedenlähde". Kastilian Alfonso VI valloitti linnoituksen vuonna 1085 matkallaan Toledoon. Vuonna 1329 parlamentti asettui ensimmäistä kertaa Madridiin avustamaan Ferdinand IV:tä. Pääkaupungiksi Aragonian Ferdinand II:n ja Kastilian Isabella I:n avioliitto yhdisti kuningaskunnat muodollisesti vuonna 1469. Virallisesti Espanjan katsotaan yhdistyneen heidän tyttärenpoikansa, Habsburg-sukuisen Kaarle I:n perittyä molemmat. Hänen poikansa Filip II (1527-1598) siirsi Espanjan parlamentin Toledosta pysyvästi Madridiin vuonna 1561. Vaikkei asiaa julistettu virallisesti, parlamentin sijaintipaikka oli käytännössä pääkaupunki. Sevilla jatkoi Espanjan siirtomaiden valvojana, mutta teki sen Madridin alaisuudessa. Lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa vuosina 1601-1606, jolloin Filip III asetti hallintonsa Valladolidiin, Madrid on toiminut Espanjan keskuksena. Nousu kukoistukseen 1500- ja 1600-luvuilla Madrid ei muistuttanut juurikaan Euroopan muita pääkaupunkeja. Espanjan perimyssodan jälkeen valtaan noussut Bourbon-sukuinen kuningas Filip V päätti, ettei kaupunki voisi pysyä tuossa tilassa, ja määräsi useita palatseja rakennettavaksi (mukaan lukien kuninkaallinen palatsi). Madridista tuli kuitenkin moderni kaupunki vasta Kaarle III:n (1716-1788) aikana. Hän rakennutti useita puistokatuja, aukioita, puutarhoja ja suihkulähteitä sekä hankki kaduille kivetyksen ja valaistuksen. Kaarle III olikin yksi Madridin historian suosituimmista kuninkaista, ja sanontaa "paras pormestari, kuningas" käytettiin laajalti. Kun Kaarle IV:stä (1748-1819) tuli kuningas, Madridin asukkaat alkoivat mellakoida. Lopulta Kaarle IV luopui kruunusta poikansa Ferdinand VII:n kiihottaman Aranjuezin kapinan jälkeen. Ferdinand VII:n valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi: Napoleon valloitti Espanjan vuonna 1808 ja teki veljestään Josephista kuningas Joosef I:n. Madridilaiset ryhtyivät 2. toukokuuta () kapinaan ranskalaisia vastaan ja seurasi kuusi vuotta kestänyt Espanjan itsenäisyyssota. Itsenäisyyssodasta sisällissotaan Ferdinand VII palasi valtaan itsenäisyyssodan jälkeen vuonna 1814, mutta joutui eversti Rafael del Riegon johtaman sotilasvallankumouksen seurauksena palauttamaan vuonna 1812 säädetyn perustuslain. Tästä alkoi liberaalien ja konservatiivisten hallitusten aikakausi, joka päättyi Isabella II:n (1830-1904) kruunaamiseen. Isabella II ei kuitenkaan kyennyt liennyttämään poliittisia jännitteitä, mistä seurasi jälleen uusi kapina ja Espanjan ensimmäinen tasavalta. Monarkia palautui vuoden kuluttua, mutta valtataistelut kotimaan sisällä jatkuivat ja siirtomaat kapinoivat. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin hallinnut Alfonso XIII rakennutti Madridin metron ja yliopistoalueen. Alfonso XIII:n valtakausi päättyi maanpakoon ja Espanjan toisen tasavallan julistamiseen vuonna 1931. Espanjan sisällissota syttyi vuonna 1936 asevoimien noustua kapinaan uutta hallitusta vastaan. Madridin kadut muuttuivat taistelukentiksi, ja se oli yksi sodasta pahiten kärsineistä kaupungeista. Francon vuodet Francisco Francon diktatuurin aikana Madridista tuli hyvin teollistunut ja kaupunkiin kohdistui suuri muuttoliike. Francon vallan loppupuolella Baskimaan itsenäisyyttä ajava terroristijärjestö ETA salamurhasi pääministeri Luis Carrero Blancon Claudio Coellon kadulla. Joidenkin mielestä siitä seurasi lisää epävakautta, toisten mielestä se taas auttoi maata siirtymisessä kohti demokratiaa - viitaten mahdollisuuteen, että Carrero Blancosta olisi tullut Francon diktatuurin jatkaja tämän kuoltua. Francon kuoleman jälkeen demokratiaa ajaneet puolueet hyväksyivät Francon toiveet Juan Carlos I:stä hänen seuraajanaan, ja Espanjasta tuli jälleen perustuslaillinen monarkia. Francon vuodet olivat jättäneet Madridin ja muun maan taloudelliseen myllerrykseen. Espanja alkoi tuoda itseään enemmän esille kansainvälisesti. Espanjan sisällä reaktio jo ennen Francoa vuosisatoja vallinnutta hallinnon keskittämispolitiikkaa vastaan on johtanut modernin itsehallintojärjestelmän kehittymiseen. Nykyaika 1980-luvun korkeasuhdanteen ansiosta Espanjan pääkaupunki vakiinnutti asemansa Iberian niemimaan taloudellisena, kulttuurisena, teollisena, koulutuksellisena ja teknologisena keskuksena. Madridin lähiliikennejuniin Atochan asemalla tehtiin 11. maaliskuuta 2004 pommi-iskuja, joissa kuoli lähes 200 ihmistä. Ääri-islamilaiset terroristit ilmoittivat tehneensä iskut kostona Espanjan osallistumisesta Irakin sotaan. Talous Huolimatta viimeaikaisesta suuntauksesta siirtää teollisuuden tuotantolaitoksia kaupungin ulkopuolelle Madrid on säilyttänyt asemansa Espanjan toiseksi suurimpana teollisuuskeskuksena Barcelonan jälkeen. Liike-elämän osalta Madrid on Espanjan tärkein kaupunki. Calle de Alcalá on pankki- ja liike-elämän keskus, jossa sijaitsee myös pörssi. Viime vuosina Madridissa on tapahtunut suurta kehitystä palvelualoilla, jotka työllistävät jo kaksi kolmannesta kaupungin työväestöstä. Perinteisten hallinnollisten ja rahoituspalvelujen rinnalle on noussut muita lähinnä joukkoliikenteeseen liittyviä palveluja. Madrid on myös pyrkinyt kehittämään matkailu- ja kulttuuripalvelujaan. Nimeäminen Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 1992 oli tärkeä merkkipaalu tässä prosessissa. Kaupungin bruttokansantuote vuonna 2011 oli noin 18,9 % koko Espanjan BKT:sta. Kaupungin henkeä kohden laskettu sekä ostovoimakorjattu bruttokansantuote oli 32 723 euroa, Espanjan korkein. Suurimmat yksityiset työnantajat sekä henkilöstön määrässä että bruttokansatuotteessa mitattuna ovat Barajasin lentoasema, joka on matkustajamäärältään Euroopan neljänneksi suurin lentoasema, sekä messu- ja kongressikeskus IFEMA. Vuoden 2017 kolmannella neljänneksellä maakunnan (Comunidad de Madrid) työttömyysaste oli 12,35 %. Väestö Vuoden 2018 laskennassa kaupungin (Ciudad de Madrid) asukasluku oli . Jos otetaan huomioon koko maakunta, väkiluku on . Madridin metropolialue on väkiluvultaan Euroopan unionin kolmanneksi suurin Lontoon ja Pariisin jälkeen. Vuoden 2018 tilaston mukaan kaupungin (Ciudad de Madrid) asukkaista 13,1 prosentilla ei ole Espanjan kansalaisuutta. Ulkomailla syntyneiden osuus oli 21,0 % vuonna 2018. Vuonna 2015 romanialaisia oli 12,2 %, kiinalaisia 8,5 % ja ecuadorilaisia 7,7 %. Vielä 1500-luvulla Madrid oli syrjäinen 15 000 asukkaan pikkukaupunki Kastilian keskusylängöllä. Kaupungin väkiluku on kasvanut suuresti sen jälkeen, kun kuningas Filip II teki siitä maan pääkaupungin. Kasvu oli huomattavaa erityisesti 1900-luvulla johtuen suuresta siirtolaisuudesta. Korkeimmillaan kaupungin väkiluku oli 1970-luvun puolivälissä, jonka jälkeen se kääntyi laskuun muun maakunnan eduksi. 2000-luvulle tultaessa väkiluku on kääntynyt taas kasvuun. Verrattuna muihin Espanjan suurkaupunkeihin Madrid on noin kaksi kertaa suurempi kuin Barcelona ja noin neljä kertaa suurempi kuin Valencia. Harvoilla madridilaisilla on pitkät juuret kaupunkiin. Madridiin on perinteisesti muutettu joka puolelta Espanjaa paremman toimeentulon toivossa. Espanjan liityttyä Euroopan unioniin yhä useammat muuttavat kaupunkiin muualta Euroopasta tai jopa toisista maanosista, rikastuttaen kaupungin kulttuuria omilla kielillään ja perinteillään. Laajempaan, lähinnä etelään levittäytyvään metropolialueeseen (Capital y Área Metropolitana) kuuluu Madridin lisäksi 22 kuntaa. Seitsemän niistä on väkiluvultaan suurempia kuin : Móstoles, Fuenlabrada, Leganés, Getafe, Alcorcón, Alcobendas ja Torrejón de Ardoz. Muu osa maakunnasta on enimmäkseen harvaan asuttua. Väkiluvun kehitys Hallinto Madrid on paitsi Espanjan, myös Madridin itsehallinnollisen maakunnan pääkaupunki. Kaupungissa on täten paljon sekä paikallis- että valtionhallinnon toimipisteitä. Se on kuningasperheen ja pääministerin asuinpaikka sekä hallituksen ja parlamentin istuntopaikka. Kuninkaan virallinen virka-asunto on Madridin kuninkaallinen palatsi, mutta kuningasperhe on valinnut kodikseen pienemmän La Zarzuelan palatsin kaupungin laitamilla. Pääministerin virka-asuntona toimii La Moncloan palatsi lähempänä keskustaa. Kaupungin pormestariksi valittiin 15. kesäkuuta 2019 José Luis Martínez-Almeida. Aluejako Madrid on jaettu hallinnollisesti 21 alueeseen (), jotka jakautuvat edelleen kaupunginosiin (): Centro: Palacio, Embajadores, Cortes, Justicia, Universidad, Sol Arganzuela: Imperial, Acacias, Chopera, Legazpi, Delicias, Moguer, Atocha Retiro: Pacífico, Adelfas, La Estrella, Ibiza, Los Jerónimos, Niño Jesús Salamanca: Recoletos, Goya, Fuente del Berro, Guindalera, Lista, Castellana Chamartín: El Viso, Prosperidad, Ciudad Jardín, Hispanoamérica, Nueva España, Plaza Castilla Tetuán: Bellas Vistas, Cuatro Caminos, Castillejos, Almenara, Valdeacederas, Berruguete Chamberí: Gaztambide, Arapiles, Trafalgar, Almagro, Ríos Rosas, Vallehermoso Fuencarral- El Pardo: El Pardo, Fuentelarreina, Peñagrande, Barrio del Pilar, La Paz, Valverde, Mirasierra, El Goloso Moncloa-Aravaca: Casa de Campo, Argüelles, Ciudad Universitaria, Valdezarza, Valdemarín, El Plantío, Aravaca Latina: Los Cármenes, Puerta del Angel, Lucero, Aluche, Campamento, Cuatro Vientos, Las Águilas Carabanchel: Comillas, Opañel, San Isidro, Vista Alegre, Puerta Bonita, Buenavista, Abrantes Usera: Orcasitas, Orcasur, San Fermín, Almendrales, Moscardó, Zofio, Pradolongo Puente de Vallecas: Entrevías, San Diego, Palomeras Bajas, Palomeras Sureste, Portazgo, Numancia Moratalaz: Pavones, Horcajo, Marroquina, Media Legua, Fontarrón, Vinateros Ciudad Lineal: Ventas, Pueblo Nuevo, Quintana, La Concepción, San Pascual, San Juan Bautista, Colina, Atalaya, Costillares Hortaleza: Palomas, Piovera, Canillas, Pinar del Rey, Apostol Santiago, Valdefuentes Villaverde: San Andrés, San Cristobal, Butarque, Los Rosales, Los Ángeles Villa de Vallecas: Casco Histórico de Vallecas, Santa Eugenia Vicálvaro: Casco Histórico de Vicálvaro, Ambroz San Blas: Simancas, Hellín, Amposta, Arcos, Rosas, Rejas, Canillejas, Salvador Barajas: Alameda de Osuna, Aeropuerto, Casco Histórico de Barajas, Timón, Corralejos Viimeinen suuri alueliitos tapahtui sisällissodan jälkeen 1940-luvulla, kun neljätoista ympäröivää kuntaa liitettiin Madridiin. Näihin kuuluivat Aravaca, Barajas, Canillas, Canillejas, Chamartín de la Rosa, Fuencarral, Hortaleza, El Pardo, Vallecas, Vicálvaro, Villaverde, Carabanchel Alto ja Carabanchel Bajo. Alueliitoksen myötä kaupungin pinta-ala kasvoi 66 neliökilometristä nykyiseen 607 neliökilometriin. Kulttuuri ja turismi Madrid on innoittanut monia kulttuurihenkilöitä. Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Pedro Almodóvar on filmannut lähes kaikki elokuvansa Madridissa. Kirjailija Antonio Muñoz Molinan romaanien teemana on samoin ollut Madrid. Maakunnassa (Comunidad de Madrid) vieraili vuonna 2015 yli 11 miljoonaa matkailijaa (noin 44 % ulkomaalaisia), joista 8,9 miljoonaa Madridissa (Ciudad de Madrid). Nähtävyydet Madridin tärkeimpiä nähtävyyksiä ovat muun muassa Paseo del Pradon museokolmikko (Prado, Reina Sofía ja Thyssen-Bornemisza), Palacio Real de Madrid, Debodin temppeli, Almudenan katedraali, Puerta de Alcalá ja Buen Retiron puisto ja tekojärvi. Plaza Mayor on Madridin keskus ja kuuluisin aukio, joka muistuttaa Rooman Piazza Navonaa. Plaza Mayorin lisäksi väenvilskettä voi seurata kaupungin keskusaukioilla Puerta del Solilla. Casa de Campo on suuri, lähes kahdentuhannen hehtaarin viheralue, josta löytyy huvipuisto (Parque de Atracciones de Madrid), uima-allas, järvi sekä uudentyyppinen eläintarha. Vierailun jännitystä lisää matka köysiradalla (teleférico). Sunnuntaisin Casa de Campo on suosittu koko perheen retkikohde. Jalkapallon ystäviä kiinnostanevat Real Madridin ja Atlético Madridin kotiareenat Santiago Bernabéu ja Vicente Calderón. Madridissa sijaitsee myös yksi maailman kuuluisimmista härkätaisteluareenoista, Las Ventas. Muut lähistön kaupungit ovat suosittuja päiväretkien kohteita. Niihin kuuluvat Toledo, Segovia, Ávila, Aranjuez ja Alcalá de Henares. Lisäksi suosittuja vierailukohteita ovat luostari-, museo- ja palatsikokonaisuus El Escorial sekä diktaattori Francisco Francon rakennuttama monumentti Santa Cruz del Valle de los Caídos. Ruoka- ja juomakulttuuri Madrid on espanjalaisen ruokakulttuurin sulatusuuni. Tyypillinen paikallisruoka on cocido madrileño. Se on muhennos, jonka pääraaka-aineina käytetään kikherneitä, lihaa ja erilaisia vihanneksia. Jokaisesta espanjalaisravintolasta löytyy edullinen päivän menu, menú del día, johon kuuluvat alku-, pää- ja jälkiruoka leivän ja juoman kera. Paella on espanjalaisten kansallisruoka, josta löytyy useita erilaisia versioita. Paellaa valmistetaan tyypillisesti sunnuntaisin koko perheelle. Kuumalla ilmalla kannattaa kokeilla gazpachoa eli kylmää vihanneskeittoa. Alkoholiton maitomainen juoma horcata de chufa maistuu mantelilta ja tehdään eräästä makeasta pähkinälajista. Madridissa on hyviä viinejä Espanjan eri viinintuotantoalueilta, kuten La Riojasta ja Navarrasta. Sangría on punaviiniä, johon on sekoitettu pilkottuja tai viipaloituja hedelmiä. Myös Jerezistä peräisin olevaa sherryä tai Kataloniasta peräisin olevaa kuohuviiniä, cavaa on saatavilla. Madridissa on tavallista syödä lounasta ja päivällistä myöhemmin kuin muualla Espanjassa. Lounasaika on kello 14-16 ja päivällisaika 21-22.30, tai viikonloppuisin vielä myöhempään. Siestaa vietetään kello 14-17. Ruoka-aikojen välissä nautitaan tapas-välipaloja. Erään vuonna 2017 tehdyn selvityksen mukaan Madridissa on lukumääräisesti eniten baareja Espanjassa: 6 758 kappaletta eli 2,13 baaria 1 000 asukasta kohden. Yöelämä Osa yökerhoista tai diskoista on auki kello 6 saakka aamulla. Nuoremmat madridilaiset juhlivat joskus läpi yön, käyvät churrosilla (eräänlainen leivonnainen, joka on tapana nauttia kaakaon kera) aamunkoitteessa, menevät kotiin peseytymään ja lähtevät töihin. Tämä aluksi Plaza del Dos de Mayolle keskittynyt yöelämä kukoisti Francon kuoleman jälkeen ja erityisesti 1980-luvulla Madridin pidetyimmän pormestarin Enrique Tierno Galvánin ollessa virassa. 1980-luvulla Madridissa syntyi uusi nuorisokuttuuriliike La Movida. Nykyisin suurin keskus vaihtoehtoiselle yöelämälle on läheinen Chuecan kaupunginosa. Chueca on nuorekas kaupunginosa kahviloineen ja muotiliikkeineen; se on myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosiossa. Myös Malasaña on öisin elävä kaupunginosa, joka sijaitsee Gran Vía pääkadun pohjoispuolella. Flamenco Espanjalaisen kulttuurin tunnetuimpia tuotteita maailmalla on härkätaistelun ohella eteläisestä Andalusiasta peräisin oleva flamenco, joka yhdistää kitaransoittoa, tanssia, jalankoputuksia ja sydämen pohjasta pulppuavaa laulua. Vaikka perinne on muualta lähtöisin, flamencoa esitetään myös Madridin flamenco-yöklubeilla, jotka keräävät paljon yleisöä - myös turisteja. Lauluista kirpoava tuska samoin kuin rytmilliset poljennot sähköistävät ilmapiirin niin että katsomossa unohtuvat kansallisuus- ja kielirajat. Lauluja on kahta päätyyppiä. Cante chico on sävyltään vaihteleva ja iloinen, se on ns. kevyt laulu. Cante jondo, syvä laulu, kertoo rakkaudesta, kuolemasta ja inhimillisistä tunteista yleensä ja on hitaampi ja läpituntevampi. Sitä laulavat kaikki suuret flamencolaulajat. Paikalliset juhlapäivät 15. toukokuuta - Fiestas de San Isidro Labrador, Madridin suojeluspyhimyksen Pyhän Isidoruksen juhla. 9. marraskuuta - Fiestas de Virgen de la Almudena, Madridin suojeuspyhimyksen Almudenan neitsyen juhla. Koulutus Madrid on Espanjan suurin yliopistokaupunki. Madridin itsehallintoalueella toimii yhteensä seitsemän julkista yliopistoa, joista neljä kokonaan tai osittain itse kaupungin alueella: Universidad Autónoma de Madrid Universidad Complutense de Madrid Universidad Politécnica de Madrid Universidad Rey Juan Carlos Kaupungissa toimii myös lukuisia yksityisiä korkeakouluja sekä useita valtion tutkimuskeskuksia ja instituutteja, joista merkittävimpänä Opetus- ja tiedeministeriön alainen Consejo Superior de Investigaciones Científicas. Universidad Complutense de Madrid Complutense-yliopisto on yksi vanhimmista maailmassa, ja suurin Espanjassa. Yliopistossa on 10 000 henkilökunnan jäsentä ja opiskelijaa. Se sijaitsee kahdella kampuksella, Moncloa-Aravacan alueella Ciudad Universitarian kaupunginosassa Madridissa sekä naapurikaupunki Pozuelo de Alarcónin Somosaguasin kaupunginosassa. Yliopiston juuret ovat 1200-luvulla Alcalá de Henaresin kaupungissa. Nimensä se sai kaupungin latinankielisestä nimestä, Complutum. Vuonna 1836 yliopisto siirrettiin Madridiin ja nimettiin Universidad Centraliksi. Vuonna 1970 nimi vaihdettiin takaisin alkuperäiseksi. Ciudad Universitarian kampuksen rakennustyöt aloitettiin vuonna 1927, ja vuoden 1980 tienoilla valmistui toinen kampus Somosaguasiin. Vanha kampus Alcalássa avattiin uudelleen omana itsenäisenä yliopistonaan (Universidad de Alcalá) vuonna 1977. Liikenne Lentoliikenne Madridia palvelee Barajasin lentoasema. Se toimii lentoyhtiö Iberian tukikohtana ja samalla pääporttina Iberian niemimaalle Euroopasta ja muualta maailmasta. Noin 47 miljoonalla (2015) vuosittaisella matkustajallaan se on Espanjan vilkkain lentokenttä. Matkustajamäärien arvioitu kasvu on 10 prosentin luokkaa. Lentokentän neljäs matkustajaterminaali avattiin vuonna 2006. Sillä on erillinen satelliittipiste, jonne liikennöi automaattijuna. Maantieliikenne Madridia ympäröi kaksi kehätietä, M-30 ja M-40. Vuonna 1973 valmistunut M-30 kulkee lähellä kaupungin ydinkeskustaa. M-40 yhtyy M-30:en kaupungin pohjoispuolella, mutta kulkee muutoin kaupunkialueen ulkoreunalla. Kolmas kehätie, M-50, on rakenteilla, ja osittain valmiina. Eurooppatiet E5, E90 ja E901 kulkevat kaupungin läpi. Keskustan liikenne on usein ruuhkaista, ja autoilua siellä kehotetaan välttämään. Rautatie- ja metroliikenne Espanjan kansallinen rautatieliikenneyhtiö Renfe (Red Nacional de Ferrocarriles Españoles) hallinnoi suurinta osaa maan rautateistä. Madridin pääterminaalit ovat Atocha, Chamartín ja Príncipe Pío. Espanjan ylpeydenaihe ovat AVE-suurnopeusjunat (Alta Velocidad Española). Suunnitelmissa on rakentaa 7 000 kilometriä pitkä verkko, jonka keskipisteenä toimii Madrid. Tavoitteena on, että kaikki manner-Espanjan tärkeimmät kaupungit olisivat alle neljän tunnin matkan päässä Madridista. AVE-verkko (2014) Madridin suunnasta kattaa linjat Sevillaan ja Málagaan etelässä, Valladolidiin, Huescaan, Barcelonaan ja Figueresiin pohjoisessa ja koillisessa sekä Valenciaan ja Alicanteen idässä. Madridin metro on yksi laajimmista ja nopeimmin kasvavista metroverkoista maailmassa. Eteläisille esikaupunkialueille ulottuvan MetroSur-linjan valmistumisen myötä se kilpailee Länsi-Euroopan suurimman metrojärjestelmän asemasta Lontoon metron kanssa: Lontoossa verkosto on pidempi (402 km, Madridissa 294 km), mutta Madridissa on enemmän asemia (301, Lontoossa 270). Urheilu Madridin suosituin urheilulaji on jalkapallo. Kaupungista on kotoisin Real Madrid, jonka Kansainvälisen jalkapalloliiton jäsenlehden lukijat äänestivät 1900-luvun parhaaksi seurajoukkueeksi marraskuussa 2000. Realin paikallisvastustaja on Atlético Madrid. Molemmat seurat pelaavat Espanjan pääsarjassa Primera Divisiónissa. Kolmas pääsarjassa pelaava madridilaisseura on Rayo Vallecano. Espanjassa järjestetyt vuoden 1982 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut olivat suuri tapahtuma tälle jalkapalloilua rakastavalle maalle. Madridin Vicente Calderónilla ja Santiago Bernabéulla pelattiin jatkolohkojen otteluita, ja jälkimmäisellä myös loppuottelu. Myös koripallo on suosittua. Koripalloliiga ACB:ssä kaupunkia edustavat Real Madrid ja Estudiantes. Vuosittainen pyöräilyn Espanjan ympäriajo (Vuelta a España) on perinteisesti päättynyt Madridiin. Muita vuosittaisia tapahtumia ovat Casa de Campossa järjestettävä PGA European Touriin kuuluva Madridin avoin golfturnaus (Open de Madrid), Las Ventasin härkätaisteluareenalla ajettava freestyle motocrossin Red Bull X-Fighters -tapahtuma sekä Madrid Arenalla järjestettävä ATP Masters Seriesiin kuuluva Madrid Masters -tennisturnaus. Madridista 26 kilometriä pohjoiseen San Sebastián de los Reyesin kunnassa sijaitsevalla Jaraman moottoriradalla ajettiin Formula 1 -sarjan Espanjan Grand Prix'tä vuosina 1968, 1970, 1972, 1974, 1976-1979 ja 1981. Lähimmät laskettelumahdollisuudet ovat Guadarraman vuoristossa. Muun muassa 60 kilometriä Madridista pohjoiseen sijaitseva Navacerradan hiihtokeskus on sekä madridilaisten että matkailijoiden suosiossa. Olympiakisaehdokkuus Madrid oli ehdolla vuoden 2012 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi Pariisin, Lontoon, New Yorkin ja Moskovan ohella. Kaupunki kuitenkin putosi Kansainvälinen olympiakomitean Singaporessa 6. heinäkuuta 2005 järjestämän äänestyksen kolmannella kierroksella ja kisat menivät lopulta Lontoolle. Madrid oli uudelleen ehdolla vuoden 2016 kesäolympialaisten isäntäkaupungiksi, mutta hävisi Rio de Janeirolle, ja 2020 kisat se hävisi Tokiolle. Lippu ja vaakuna Madridin kaupungin vaakuna on peräisin 1200-luvulta ja symboloi maanomistuskiistaa kirkon ja työväestön välillä. Vaakunan kilvessä on valkoisella taustalla takajaloillaan mansikkapuuta (Arbutus unedo) vasten seisova karhu. Kilpeä ympäröi sininen reunus, jolla on seitsemän valkoista kuusisakaraista tähteä. Karhu ja mansikkapuu viittaavat karhujen ja metsien suureen määrään alueella. Seitsemän tähteä edustavat Ison karhun (Ursa Major) tähdistöä. Kilven päällä on kruunu, joka symboloi Madridin kuninkaallista asemaa. Madridin kaupungin lipussa esiintyy vaakuna purppuraisella pohjalla. Lipun väri viittaa Uuteen-Kastiliaan (nykyinen Kastilia-La Manchan itsehallintoalue), jonka osa Madrid ennen oli. Kuuluisia madridilaisia José María Aznar, Espanjan pääministeri vuosina 1996-2004 Penélope Cruz, näyttelijä Plácido Domingo, oopperalaulaja Julio Iglesias, laulaja Raúl, jalkapalloilija Carlos Sainz, ralliautoilija Javier Solana, Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen johtaja ja entinen Naton pääsihteeri Belen Rueda, näyttelijä Suomen suurlähetystö Suomen Espanjan suurlähetystö sijaitsee Madridissa osoitteessa Paseo de la Castellana 15. Suurlähettiläs on Tiina Jortikka-Laitinen. Kuvia Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen suurlähetystö Seulonnan keskeiset artikkelit

804

https://fi.wikipedia.org/wiki/Malesia

Malesia

Malesia on valtio Kaakkois-Aasiassa. Sen pääkaupunki on Kuala Lumpur. Malesian väkiluku on noin 30 miljoonaa ja pinta-ala neliökilometriä. Malesian naapurimaat ovat Thaimaa, Indonesia, Singapore ja Brunei. Maan virallinen kieli on malaiji. Malesia muodostuu kahdesta toisistaan selvästi erillään sijaitsevasta alueesta. Länsi-Malesian muodostaa Malakan niemimaan eteläosa, entinen Malaija, kun taas Itä-Malesiaan kuuluu Borneon saaren pohjoisosa Bruneita lukuun ottamatta. Malesian suurin väestöryhmä on malaijit, mutta kiinalaisvähemmistö on hallinnut maan taloutta. Lisäksi maassa on merkittävä intialaisvähemmistö. Maantiede Fyysinen maantiede Malesia muodostuu kahdesta osasta, jotka yhdistyivät Malesian liittovaltioksi vuonna 1963. Maan pinta-ala on km², josta km² on maan mantereisella osalla Länsi-Malesiassa. Borneon saarella Malesialle kuuluvan alueen pinta-ala on km². Länsi-Malesia sijaitsee Malakan niemimaan eteläkärjessä, se ulottuu etelässä Johorensalmelle ja Singaporensalmelle, pohjoisessa sen rajanaapurina on Thaimaa. Länsi-Malesian itäpuolella on Etelä-Kiinan meri ja länsipuolella Malakansalmi ja Andamaanienmeri. Itä-Malesian muodostavat Sabahin ja Sarawakin osavaltiot Borneon saaren pohjoisosassa. Sarawakin osavaltion ja Etelä-Kiinan meren välissä on Brunei ja eteläpuolella Indonesialle kuuluva Kalimantan. Pohjois-Borneon pohjoispuolella on Etelä-Kiinan meri ja itäpuolella Sulunmeri ja Celebesinmeri. Itä- ja Länsi-Malesian välissä on enimmillään 2 000 ja lähimmillään noin 650 kilometriä Etelä-Kiinan merta. Itä-Malesian rannikkoseudulla on laajat mangroverantaiset tasangot. Rannikolta sisämaahan päin maasto on korkeaa kukkulamaastoa, joka muuttuu sisämaassa korkeaksi vuoristoksi. Borneon vuorijonot kulkevat itä-länsi- ja koillinen-luode-suuntaisesti, ja ne muodostavat Malesian ja Indonesian rajan. Malesian korkein vuoristo on Banjaran Crocker Itä-Malesiassa Sabahin osavaltiossa. Vuoristossa sijaitsee maan korkein vuori, 4 095 metriä korkea Kinabalu, sekä maan kolmanneksi korkein vuori Mount Tambuyukon. Sabahissa sijaitsee myös Malesian ainoa toimiva tulivuori, Bombalai, jonka arvellaan purkautuneen viimeksi noin 27 000 vuotta sitten. Malesian mantereen puoleisella niemimaan jakaa kahtia Banjaran Titiwangsan vuorijono, joka kulkee etelästä pohjoiseen, se on myös maan mantereisen osan suurin vuoristo. Vuoret ovat geologisesti hyvin vanhoja ja eroosio on pyöristänyt niiden muotoja. Vuorijono erottaa niemimaan kapean itäisen rannikkovyöhykkeen ja lännen hedelmälliset alluviaalitasangot. Maan rannikkoalueilla virtaa monia pieniä jokia. Malesiaan kuuluu monia saaria, jotka ovat suosittuja turistikohteita. Tunnetuimmat saaret ovat Malakan niemimaan länsipuolella olevat Langkawi, Penang ja Pangkor, sekä itäpuolella olevat Perhentian-saaret, Redang ja Tioman Ilmasto Malesia sijaitsee lähellä päiväntasaajaa, 1. ja 6. pohjoisen leveyspiirin välillä, joten maassa vallitsee päiväntasaajan trooppinen ilmasto, jossa lämpötilat ovat korkeat ja sateet yleisiä ympäri vuoden. Ilman suhteellinen kosteus on 90-95 prosenttia. Lämpötila on yleensä yli 30 C, eikä lämpötila laske koskaan alle 20 C:n. Huhtikuusta syyskuuhun puhaltaa lounaismonsuuni, marraskuusta helmikuuhun koillismonsuuni. Ilmastossa on eroa myös maan itä- ja länsiosan välillä, sillä lännessä puhaltavat välillä mantereiset tuulet, toisin kuin Borneolla vallitsevassa meri-ilmastossa. Paikallisia eroja on myös rannikkoseutujen ja sisämaan ylänköalueiden välillä. Ylängoillä on hieman viileämpää ja sateisempaa ja lämpötilojen vaihtelu on suurempaa. Luonto 75 prosenttia maasta on metsien peitossa ja 60 prosenttia siitä on luonnontilaista trooppista sademetsää tai mangrovemetsää. Metsät ovat paikoin tuhoutuneet, kun metsää on raivattu viljelysten tieltä 1960-luvulta lähtien. Luonnontilaisten metsien lisäksi maan talousmetsissä kasvatetaan kumipuuta ja öljypalmua. Cameron Highlandsin alue on tunnettu teeviljelmistään. Malesian eliökunnan monimuotoisuus on yksi maailman monipuolisimmista. Metsien suuria eläinlajeja ovat muun muassa sumatransarvikuono, malaijikarhu, malakantiikeri, orangit ja nenäapina. Borneolla kasvaa maailman suurin kukka rafflesia. Sen lisäksi Malesiassa tavataan ainakin 15 000 putkilokasvilajia. Alkuperäisen metsäluonnon ja eliöstön monimuotoisuuden suojelemiseksi Malesiaan on perustettu useita kansallispuistoja. Ne ovat suosittuja matkailukohteita, kuten maan suurin Taman Negaran kansallispuisto, Bakon kansallispuisto Borneon rannikolla, Niahin kansallispuisto luolineen sekä Tanjung Datun kansallispuisto, jossa on sekä koralliriuttoja että luonnontilaista sademetsää. Gunung Mulun kansallispuisto ja Kinabalun kansallispuisto ovat Unescon maailmanperintökohteita. Historia Esihistoria Malakan niemimaalle saapui ensimmäinen varsinainen muuttoaalto nykyisen Etelä-Kiinan alueelta 3000 ekr. Varhaiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä ja heitä kutsutaan protomalaijeiksi. Noin vuonna 300 ekr. alueelle saapui deuteromalaijeja ja protomalaijit siirtyivät heidän tieltään sisämaahan. Deuteromalaijeja pidetään nykyisten malaijien kantaisinä. Deuteromalaijit elivät rannikkoalueilla ja jokien varsilla, ja he saivat kulttuuriinsa vaikutteita Malakansalmella kulkeneilta intialaisilta ja kiinalaisilta kauppiailta. Deuteromalaijit myös solmivat kauppasuhteita vierasmaalaisten kanssa. Ajanlaskun alussa hindulaisuus ja buddhalaisuus levisivät Malesian alueelle Intian suunnalta tulleiden kauppiaiden mukana. Sanskritin kirjoitusjärjestelmän malaijit omaksuivat 400-luvulla. Varhaiset kuningaskunnat Malaijien ensimmäinen merkittävä kauppaa harjoittanut kuningaskunta oli Sumatralta lähtöisin oleva Srivijayan imperiumi. Srivijaya hallitsi 700-luvulta lähtien Malakansalmen laivaliikennettä ja merkittävää osaa Malakan niemimaan eteläosasta. Srivijayan mukana Malakan niemimaalle levisi myös malaijin kieli. Valtakunnan pääkaupunki oli Sumatralla sijaitseva Palembang. 1000-luvun alussa Shrivijaya kohtasi ulkoisia uhkia kun muut alueen kuningaskunnat Jaavan ja Intian suunnasta yrittivät horjuttaa sen valta-asemaa. Muiden kuningaskuntien kanssa käytyjen sotien takia valtakunta heikkeni ja sen alueelle alkoi muodostua pienempiä kuningaskuntia. Suurimpana niistä Kedirin kuningaskunta Jaavalle, jonka kanssa se jakoi Malaijien saaristossa valta-asemansa 1100-luvulla. Srivijayan valtakunta alkoi taantua 1200-luvulla ja sen valta-asema vähitellen hiipui. Valtakunnalla oli toistuvasti konflikteja jaavalaisten kuningaskuntien kanssa, lisäksi Srivijayan kauppavalta alueella oli heikentynyt, koska valta jakaantui alueella tasaisemmin eri valtakuntien kesken. Srivijayan valtakunta liitettiin 1200-luvulla Majapahitin valtakuntaan, joka hallitsi myös seuraavalla vuosisadalla suurinta osaa nykyisestä Malesiasta ja Indonesiasta. Vuonna 1377 Majapahitin laivasto valloitti myös Palembangin, joka oli viimeisiä jäänteitä Shrivijayan valtakunnasta. Palembangin prinssi Paramesvara pakeni Sumatralta ja yritti taistella Majapahitin hallintoa vastaan. Hän perusti ensin uuden tukikohdan Temasekiin, nykyiseen Singaporeen, mutta se osoittautui turvattomaksi ja hän pakeni Temasekista vuonna 1398 nykyisen Malakan alueelle, mihin hän perusti uuden valtakeskuksen. Sulttaanikuntien aika Vuonna 1402 Paramesvara perusti Malakansalmen länsirannikolle Malakan sulttaanikunnan. Kapinoidessaan Majapahitien valloituksia vastaan Paramesvara loi hyvät suhteet kiinalaisiin ja Malakan sulttaanikunta pääsi Kiinan Ming-dynastian keisarin suojelukseen. Majapahitien valtakausi alueella alkoi hiipua 1300-luvulla sisäisten kiistojen takia ja sen hallitsemat alueet alkoivat itsenäistyä. Malakan niemimaalle syntyi useita pieniä kaupunkivaltioita, jotka harjoittivat elinkeinoinaan kauppaa ja merenkulkua. Islam saapui alueelle arabialaisten, sekä Pohjois- ja Etelä-Intiasta tulleiden muslimikauppiaiden mukana. Myös Malakan sulttaanikunnassa kuningas Paramesvara kääntyi islaminuskoon ja Malakan alun perin hindulais-buddhalainen kuningaskunta muuttui sulttaanikunnaksi. Islamista oli myös kaupallista hyötyä, sillä islamilaiseen sulttaanikuntaan saapui enemmän muslimikauppiaita Persian ja Intian suunnalta. Malakasta islam levisi myös muualle Kaakkois-Aasiaan. Malakka kasvoi nopeasti merkittäväksi satamakaupungiksi ja se hallitsi suurta osaa Malakan niemimaasta. Malakan sulttaanikunnan valtakausi alueella kesti hieman yli sata vuotta, sen menestyksen aikaa pidetään Malesian historiassa kansakunnan alkuna. Siirtomaavallan alku 1500-luvun alussa eurooppalaiset saapuivat Kaakkois-Aasiaan etsimään muun muassa mausteita. Portugalilaiset pyrkivät saamaan itselleen monopoliaseman maustekaupassa ja vuonna 1510 Afonso de Albuquerquen johtamat portugalilaiset hyökkäsivät Malakan sulttaanikuntaan. Malakka kukistui vasta kuukauden mittaisen meri- ja maataistelun jälkeen. Malakan kukistuttua Malakan sulttaani pakeni niemimaan eteläosiin, mihin hän perusti Johoren sulttaanikunnan. Malakasta kehittyi Portugalin hallintokeskus Kaakkois-Aasiassa, ja maa sai hallintaansa Malakansalmen. Portugalilaisten vaikutus Malakan niemimaan alueella jäi valloituksista huolimatta vähäiseksi. Portugalin yrittäessä haalia maustekaupan monopolia itselleen ja yrittäessään estää islamin leviämistä muslimikauppiaat hajaantuivat muihin alueen satamiin. Malakan väkimäärä väheni portugalilaisten alaisuudessa merkittävästi. 1480-luvulla kaupungissa asui noin satatuhatta ihmistä ja 1500-luvulla asukasluku väheni noin 25 000:een. Johore yritti valloittaa Malakkaa portugalilaisilta takaisin, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat. Malakan heikennyttyä osa niemimaasta joutui Sumatralta tulleen Acehin sulttaanikunnan vallan alle. Nykyisen Itä-Malesian alue Borneon saarella eli omaa elämäänsä eristyksissä mantereesta. Borneolla Sulun sulttaanikunta ja Brunein sulttaanikunta kiistelivät Borneon hallinnasta. 1600-luvulla alueelle saapuivat hollantilaiset. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania hallitsi Jaavan ja Sumatran välissä olevaa Sundasalmea, joka oli Malakansalmen ohella merkittävä reitti Kaakkois-Aasiasta länteen. Vuonna 1641 Hollanti valtasi Malakan portugalilaisilta. Hollantilaisten pääkaupunki Kaakkois-Aasiassa oli Jaavalla sijaitseva Batavia, nykyinen Jakarta. Bataviaan rakentui maan kaupan keskus ja Malakka jäi toissijaiseen asemaan. Hollantilaiset eivät kohdistaneet Malakan niemimaahan suurta mielenkiintoa, eivätkä he puuttuneet sulttaanikuntien sisäisiin asioihin. Sulttaanikunnat olivat pieniä ja suhteellisen heikkoja, minkä ansiosta eurooppalaiset ja muut kaakkoisaasialaiset onnistuivat kasvattamaan valtaansa alueella. Johoren sulttaanikuntaan virtasi Sulawesin suunnalta Hollannin vallan alta paenneita bugislaisia, jotka käyttivät Malakan niemimaalla merkittävää valtaa 1700-luvulle tultaessa. Sumatran suunnalta tuli minangkabaulaisia, jotka asettuivat niemimaan länsirannikolle. Myöhemmin minangkabaulaisten elinalueelle muodostui Negeri Sembilanin sulttaanikunta. Pohjoisimmat sulttaanikunnat Kedah, Terengganu ja Kelantan vapautuivat Acehin vallasta 1640-luvulla, mutta ne jäivät 1700-luvulla Bangkokin vallan alle. Perakin sulttaanikunta liittoutui hollantilaisten kanssa siamilaisia vastaan. Hollantilaiset olivat kiinnostuneita alueen tinavarannoista, ja Perak antoi Hollannin Itä-Intian kauppakomppanialle monopoliaseman tinan ostamiseen, vastineeksi suojelusta Siamia vastaan. Nykyisen Itä-Malesian alueella Brunein sulttaanikunta nousi Malakan kukistumisen jälkeen hallitsevaan asemaan. Se hallitsi 1500-luvulla suurta osaa Borneon saaresta. Brittiläinen Malaija ja Brittiläinen Borneo Britit saapuivat Malakan niemimaalle 1700-1800-lukujen vaihteessa. Ensimmäinen brittien satama perustettiin Penangin saarelle vuonna 1786, kun Francis Light allekirjoitti Kedahin sulttaanin Abdullahin kanssa sopimuksen alueen hallinnasta, vastineeksi suojelusta Siamia vastaan. Britit nimesivät saaren Prince of Wales Islandiksi ja pääkaupunki George Town nimettiin Walesin prinssin mukaan. Penang kasvoi hyvin nopeasti, sillä britit pyrkivät politiikallaan houkuttelemaan alueelle maahanmuuttajia. Alueelle saapui tuhansittain kiinalaisia, intialaisia, malaijeja ja sumatralaisia. Brittien vaikutus Malaijien saaristossa kasvoi 1800-luvun alussa, kun maa sai Napoleonin sodissa voiton Ranskasta ja Hollannista. Vuonna 1811 britit valloittivat hollantilaisten hallitsemat siirtomaa-alueet Malakan niemimaalla ja Malaijien saaristossa. Kun sota päättyi, Jaava palautettiin hollantilaisille ja Jaavan kuvernööri Thomas Stamford Raffles perusti uuden brittien kauppatukikohdan Singaporen saarelle vuonna 1819. Vuonna 1824 Lontoossa solmittiin Britannian ja Hollannin välillä sopimus, joka ratkaisi maiden välit. Britit luopuivat Länsi-Sumatralla sijainneesta Bengkulusta ja kaikki nykyisen Indonesian alueella sijainneet alueet jätettiin hollantilaisille. Hollanti luopui Malakasta ja suostui brittien hallintaan Singaporessa ja Malakan niemimaalla. Vuonna 1926 britit perustivat hallinnoimistaan alueista Singaporesta, Penangista ja Malakasta hallinnollisen kokonaisuuden, Salmisiirtokunnat. Sen pääkaupungiksi tuli ensin Penang, ja vuonna 1832 Singaporesta tehtiin pääkaupunki. Borneolla elettiin erillään Malakan niemimaan tapahtumista. Alue ei koskaan ollut hollantilaisten vaikutuspiirissä ja brittiläiset saapuivat saarelle 1800-luvulla. Saaren pohjoisin osa, nykyinen Sabah, oli Espanjan siirtomaan Sulun sulttaanikunnan hallussa. Loput alueet nykyisen Itä-Malesian alueesta kuuluivat Brunein sulttaanikuntaan. Brittiläinen James Brooke saapui saarelle 1841 ja hänen aikeenaan oli ottaa alue Britannian haltuun. Brittihallitus ei ollut kuitenkaan kiinnostunut alueesta. Brunein sulttaanilla oli kiistoja Sarawakin kapinallisia vastaan brittien saapumisen aikoihin. Brooke liittoutui sulttaanin kanssa ja kapina kukistettiin. Sulttaani antoi kiitokseksi Brooken hallintaan palan maata ja teki tästä Kuchingin rajahin. Vuonna 1846 hänen arvonimestään tuli perinnöllinen ja näin sai alkunsa valkoisten rajahien dynastia. Myöhemmin Brooke laajensi aluettaan ja lopulta hänen maa-alansa kattoi koko nykyisen Sarawakin alueen. Brooke nimitti alueen hallintoon paikallisväestöä, mutta Brooken suku hallitsi aluetta kuin henkilökohtaista maataan. Vuonna 1888 brittihallitus otti viimein alueen suojelukseensa, koska Saksan keisarikunta esitti aluevaatimuksia Borneolla ja Ranska oli saanut pysyvän jalansijan Indokiinassa. Alueen sisäpolitiikka säilyi edelleen Brooken suvulla. Britit saivat hallintaansa myös Borneon pohjoisimman osan 1880-luvulla. Pohjois-Borneon kauppakomppania neuvotteli alueluovutuksista Brunein ja Sulun sulttaanien kanssa ja britit saivat määräysvallan alueella, josta muodostettiin Pohjois-Borneo. Liittoutuneet ja liittoutumattomat malaijivaltiot 1870-1880-luvuilla Britannia luopui politiikasta, jonka mukaan brittihallinto ei puuttunut sulttaanikuntien asioihin. Malakan niemimaa oli merkittävä tinan tuottaja ja tinan kysyntä oli kasvussa Suezin kanavan avaamisen myötä. Malaijivaltiot olivat epävakaita ja kärsivät sisäisistä kiistoista ja britit pyrkivät vakauttamaan valtioiden tilanteen kaupallisten etujensa takia. Brittiläiset pelkäsivät myös saksalaisten tuloa alueelle, mikä saattaisi uhata brittien ylivalta-asemaa. Vuonna 1876 britit perustivat Liittoutuneiden malaijivaltioiden valtioliiton, joka toimi brittihallinnon alaisuudessa. Valtioliittoon liittyivät Perak, Negeri Sembilan, Selangor ja Pahang. Liittoutuneiden malaijivaltioiden valtioliiton pääkaupungiksi tuli Kuala Lumpur, jossa brittihallinnon edustajat pitivät asemapaikkaansa. Muut Malakan niemimaan sulttaanikunnat säilyivät liittoutumattomina malaijivaltioina. Toinen maailmansota Toisessa maailmansodassa Japani hyökkäsi Kaakkois-Aasian maihin valloittaakseen eurooppalaisten siirtomaa-alueet. Japani aloitti Tyynenmeren sodan joulukuussa 1941 hyökkäämällä Pearl Harboriin Yhdysvaltain laivastotukikohtaan, missä japanilaiset tuhosivat suuren osan Yhdysvaltain laivastosta. Seuraavaksi japanilaisjoukot etenivät muualle Kaakkois-Aasiaan. Japanilaiset nousivat maihin lähellä Kota Bharun kaupunkia Brittiläisen Malaijan itärannikolla ja aloittivat Malaijan taistelun. Britannia oli kiinni Euroopassa käytävässä sodassa, eivätkä Malaijalla olleet joukot kyenneet estämään japanilaisten etenemistä. Helmikuuhun 1942 mennessä Japani oli valloittanut koko Malakan niemimaan ja Borneon. Singaporen taistelun jälkeen japanilaiset miehittivät myös Singaporen Japanilaiset nimittivät alueen hallintoon paikallisväestöä Aasia aasialaisille -propagandansa turvin, mutta todellisuudessa japanilaisten tarkoitus oli hallita Aasiaa yksinään ja todellista valtaa käyttivät japanilaiset. Japanilaisten hirmuvalta todisti propagandaväitteet valeeksi, sillä japanilaisten miehityksen aikana etenkin kiinalaisväestöä teloitettiin tuhansittain. Japanin miehityksen aikana Malaijassa kärsittiin nälänhädästä ja epidemioista. Kaakkois-Aasian kansat nousivat kapinaan valloittajia vastaan, mutta Japanin hallinto ei kukistunut vastarintaan, vaan Japani vetäytyi Kaakkois-Aasiasta kun atomipommit putosivat Hiroshimaan ja Nagasakiin elokuussa 1945. Japanin miehityksen aika kesti Malaijalla kolme ja puoli vuotta. Malaijan itsenäistyminen Toisen maailmansodan päätyttyä maa palasi brittihallinnon alaisuuteen. Eurooppalaisten siirtomaavalta koki ulkopuolista arvostelua Yhdysvaltain ja nationalistien taholta, ja Britanniassa kasvoi ajatus itsehallinnon myöntämisestä siirtomaille. Britit kehittivät itsehallintoon tähtäävän suunnitelman ja huhtikuussa 1946 Britannia perusti Malaijan liiton. Malaijan liittoon liitettiin Malakan niemimaan 9 sulttaanikuntaa ja Salmisiirtokunnat. Malaijan liiton perustaminen sai aikaan vastalausemyrskyn. Brittiläisten ylivaltaa Malaijan liitossa ja kiinalaisenemmistöisen Singaporen kuulumista valtioliittoon arvosteltiin rajusti. Seurauksena liiton perustamisesta malaijinationalistit perustivat Yhtyneiden malaijien kansallisjärjestön (United Malays National Organization, UMNO), jonka tavoitteena oli kumota Malaijan liiton perustaminen. Britit pelkäsivät tilanteen kärjistymistä levottomuuksiksi ja Malaijan liitto purettiin. Tilalle perustettiin helmikuussa 1948 Malaijan federaatio, johon Singapore ei kuulunut. Malaijan kiinalaiset pelkäsivät asemansa heikentymistä, koska Singapore jäi federaation ulkopuolelle. Etenkin Malaijan kommunistisen puolueen (KPM) kiinalaisten tyytymättömyys kasvoi, sillä federaatio edusti heille brittien ja yläluokkaisten malaijien hallintoa. KPM perusti ammattiyhdistyksiä ja järjesti maassa lakkoja brittihallinnon vastustamiseksi, lakot kärjistyivät usein väkivaltaisiksi. Malaijan federaation ja kommunistisissien välisten jännitteiden takia alkoi Malaijan kriisi kesäkuussa 1948, jossa KPM aloitti terrorin ja sissisodan Malaijan federaatiota ja brittihallintoa vastaan. Maahan julistettiin kriisin takia poikkeustila. Britit pääsivät tilanteessa voitolle vuonna 1952, mutta poikkeustila kesti vuoteen 1960 asti. UMNO:lle ja brittiläiselle siirtomaahallinnolle KPM:n kukistuminen oli suuri voitto kommunismin vastaisessa taistelussa, sillä brittien tavoitteena oli luoda Malaijaan yhtenäinen ja monikansallinen kommunismin vastainen valtio. Vuoden 1955 vaalien jälkeen pääministeriksi nousi Tunku Abdul Rahman. Hänen johtamansa koalitiohallitus oli vahvasti kommunisminvastainen, mitä arvostettiin länsimaissa suuresti. 31. elokuuta 1957 Malaijan liittovaltio julistettiin itsenäiseksi. Malesian liitto Vuonna 1961 Malaijan liittovaltion pääministeri Tunku Abdul Rahman ehdotti valtioliittoa, johon kuuluisivat Malaijan liittovaltio, sekä edelleen Britannian hallinnoimat Singapore, Sarawak, Pohjois-Borneo ja Brunei. Britannia kannatti valtioliittoa, sillä Malaijan liittovaltion hallintoa arvostettiin kommunisminvastaisuuden vuoksi. Brittiläiset pelkäsivät kommunistien suosion nousua Singaporen kiinalaisten keskuudessa, eivätkä britit olleet näin halukkaita myöntämään Singaporelle itsenäisyyttä. Singaporessa taas katsottiin että maan selviytyminen itsenäisenä olisi vaikeaa. Borneolla sijaitsevia alueita taas uhkasivat Indonesian laajentumispyrkimykset. Singapore, Sarawak ja Pohjois-Borneo liitettiin Malaijaan 16. syyskuuta 1963, ja valtioliiton nimeksi tuli Malesian liittovaltio. Pohjois-Borneosta muodostettiin Sabahin osavaltio. Brunei jäi valtioliiton ulkopuolelle, koska maa ei halunnut jakaa öljyvarannoista syntynyttä omaisuutta muiden kanssa. Malesian liittovaltion ensimmäiset vuodet olivat vaikeita. Malesian valtion perustamista ei hyväksytty Indonesiassa, sillä maan presidentti Sukarno katsoi että Borneon saarella olevat osavaltiot Sarawak ja Sabah kuuluivat Indonesian vaikutuspiiriin ja maa yritti ottaa ne hallintaansa. Indonesia katkaisi diplomaattisuhteet Malesiaan ja aloitti Malesiaa vastaan Konfrontasiksi kutsutun väkivaltaisen konfliktin, jossa aseellisia yhteenottoja käytiin vuosina . Konfrontasi päättyi Sukarnon hallinnon kaatumiseen vuonna 1966. Kiinalaisenemmistöisen Singaporen liittäminen Malesiaan toi myös sisäisiä kiistoja. Entisen Malaijan alueella valtapuolue UMNO:n poliitikot pelkäsivät Singaporen kiinalaisväestöä ja sen valtapuolueen PAP:n ja Singaporen pääministerin Lee Kuan Yewn suuren suosion leviämistä koko Malesian kiinalaisväestön keskuudessa. Singaporessa taas ei oltu valmiita hyväksymään sitä, että Singaporeen leviäisi malaijien ylivalta. Vuoden 1963 vaaleissa Malesiaa hallinnut UMNO ei onnistunut saamaan jalansijaa kiinalaisvaltaisessa Singaporessa, eikä Singaporea hallinnut PAP menestynyt malaijienemmistöisessä Malesiassa. Singaporessa maan eliitti ei myöskään hyväksynyt sitä, että Malesiaan maksetuilla verovaroilla rahoitettiin Malesian köyhimpiä alueita. Singaporen malaijiväestö taas oli toivonut, että Malesiaan liittyminen toisi heille samoja poliittisia ja yhteiskunnallisia etuoikeuksia, mitä oli ollut Malaijan liittovaltion malaijienemmistöllä. Konfrontasin jatkuessa Kuala Lumpurissa vaadittiin myös suurempaa osuutta Singaporen tuloista, jotta voitiin ylläpitää kasvaneita maanpuolustusmenoja. Poliittiset jännitteet Singaporen ja Kuala Lumpurin välillä olivat suuret. Kun Singaporessa puhkesi väkivaltaisia yhteenottoja malaijien ja kiinalaisten kesken heinäkuussa 1964, Malesian mannermaalla katsottiin että Singaporen erottaminen valtioliitosta oli ainoa ratkaisu pitkään rotukiistaan. Malesian malaijiväestö pelkäsi myös kiinalaisten vallan kasvua mannermaalla, sekä Itä-Malesian Sabahissa ja Sarawakissa. Ristiriidat johtivat siihen että kesällä 1965 Malesian valtiopäivät sääti lain, jolla Singapore erotettiin Malesiasta. Erottamisen jälkeen Singaporesta tuli itsenäinen valtio. Myös muualla maassa kasvoivat jännitteet etnisten ryhmien välillä. Maan hallituksen noudattama politiikka pyrki yhdistämään Malesian eri väestönosat, mutta monikulttuurisuusaate sai yhä vähemmän tukea ja oppositiopuolueiden suosio kasvoi. Vuonna 1969 levottomuudet kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi Kuala Lumpurissa. Kiinalaisväestön ja malaijiväestön välisissä etnisissä mellakoissa sai surmansa lähes 200 ihmistä. Verilöylyn jälkeen maahan julistettiin hätätila, maan parlamentti hajotettiin ja Tunku Abdul Rahman erosi pääministerin paikalta. Hänen virkaansa astui varapääministerinä toiminut Abdul Razak. Abdul Razak kuoli kesken virkakautensa vuonna 1976 ja hänen tilalleen valittiin Hussein Onn. Vuoden 1969 verilöylyn jälkeen Razakin ja Onnin johtaman maan hallituksen politiikka muuttui. Valtapuolue UMNO:n rinnalle perustettiin laaja rintama useasta vähemmistöpuolueesta ja maassa rajoitettiin yhteiskunnallista keskustelua rotuun ja kieleen liittyvistä asioista. Maan politiikka pyrki tasaamaan eroja rikkaamman kiinalaisen väestönosan ja vähävaraisemman malajiväestön välillä, mikä johti malaijiväestöä suosivaan politiikkaan. Politiikka johti myös siihen että kiinalaisväestöä muutti 1970-luvulla pois Malesiasta. Talouskasvun aika Vuoden 1981 vaalien jälkeen maan pääministeriksi nousi Mahathir Mohamad. Mahathirin aikana Malesiaan laadittiin pitkän tähtäimen kehityssuunnitelma, jonka tavoitteena oli luoda Malesiasta täysin teollistunut maa vuoteen 2020 mennessä. Maassa kehitettiin runsaasti raskasta teollisuutta ja teollisuustuotteiden vienti kasvoi. Mahathirin virkakauden aikana Malesia koki taloudellisen nousukauden; köyhyysrajan alapuolella elävä väestönosa kutistui 50 prosentista alle kymmeneen prosenttiin ja bruttokansantuote kolminkertaistui. Mahathir erosi vapaaehtoisesti pääministerin tehtävästään vuonna 2003 oltuaan 22 vuotta pääministerinä. Hänen seuraajakseen nimettiin Abdullah Ahmad Badawi. Huonon vaalimenestyksen takia Abdullah Badawi väistyi virasta ja pääministeriksi tuli hänen entinen varamiehensä Najib Razak vuonna 2009. Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2018 opposition liittouman Mahathir Mohamad voitti pääministeri Najib Razakin johtaman Barisan National -koalition. Malesiaa lähes kymmenen vuotta hallinneen Najib Razakin mainetta oli varjostanut laaja korruptioskandaali. Mohamadin johtama puolue Pakatam Harapan voitti yhdessä liittolaistensa kanssa 115 paikkaa parlamentin 222 paikasta, kun pääministeri Razakin johtama Barisan National sai vaaleissa 79 paikkaa. Aiemmin Barisan National -puolueella oli parlamentissa 113 paikkaa. 92-vuotiaasta Mahathir Mohamadista tuli samalla maailman vanhin valittu johtaja. Aiemmin hän oli toiminut Malesian pääministerinä 22 vuotta vuosina 1981-2003. Mahathir Mohamad vannoi virkavalansa uutena pääministerinä 10.5.2018, johon saakka entinen hallituskoalitio Barisan National oli ollut vallassa siitä lähtien, kun Malesia itsenäistyi Britanniasta vuonna 1957. Kuningas lupasi armahtaa oppositiojohtaja Anwar Ibrahimin, jolle uusi pääministeri Mahathir Mohamad oli vaalikampanjassaan luvannut järjestää armahduksen. Mahathirin ja Anwarin keskinäinen poliittinen kamppailu oli leimannut Malesian politiikkaa parin vuosikymmenen ajan. Entiset kilpakumppanit kuitenkin liittoutuivat korruptioskandaalissa ryvettyneen pitkäaikaisen pääministeri Najib Razakin kaataakseen. Toukokuussa 2018 Anwar Ibrahim vapautettiin kuninkaan armahduksella vankilasta, jossa hän oli ollut kolme vuotta tuomittuna korruptiosta ja homoseksualismiin liittyvästä sodomiasta. Uusi pääministeri Mahathir oli sanonut luovuttavansa vallan kahden vuoden kuluttua eli vuonna 2020 Anwarille. Huhtikuussa 2019 Malesiassa alkoi korruptio- ja rahanpesuoikeudenkäynti entistä pääministeriä Najib Razakia vastaan. Najibin ja hänen liittolaistensa väitetään kavaltaneen miljardeja euroja valtion sijoitusrahastosta vuosina 2009-2014 ja heidän väitetään pesseen rahoja Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa avaamiensa pankkitilien kautta. Syyttäjän mukaan kavalletuista rahoista päätyi Najibin omalle pankkitilille yli 600 miljoonaa euroa. Najib kiisti syytteet. Syytettynä oli myös Najibin vaimo Rosmah Mansor, joka myös kiisti syyllisyytensä. Maaliskuun alussa 2020 Muhyiddin Yassin tuli Malesian uudeksi pääministeriksi sen jälkeen, kun pääministeri Mahathir Mohamad oli yllättäen eronnut viikoa aiemmin. Pääministerin eron yhteydessä hallitseva Pakatan Harapan -koalitio hajosi, kun Mahathirin puolue Bersatu erosi koalitiosta. Uusi pääministeri Yassin on kokenut poliitikko ja edustaa myös Bersatu-puoluetta, mutta hän on Mahathiria suostuvaisempi yhteistyöhön UMNO-puolueen kanssa. Muutos hallituksen johdossa tarkoitti myös sitä, että Anwar Ibrahimin mahdollisuudet päästä aiemman sopimuksen mukaisesti pääministeriksi vaikuttivat aiempaa selvästi vähäisemmiltä. 28. heinäkuuta 2020 entistä pääministereriä Najib Razak tuomittiin osasta syytteitä 12 vuoden vankeuteen ja 42 miljoonan euron sakkoihin. Politiikka Perustuslaki määrittelee Malesian kuningaskunnaksi, ja kuningas on myös maan korkein uskonnollinen johtaja. Kuningas valitaan viiden vuoden kaudeksi yhdeksän Malakan niemimaan perinnöllisen sulttaanin joukosta. Kuninkaan rooli on lähinnä edustuksellinen ja toimeenpanovalta on keskittynyt pääministerille. Kiertävällä kuninkuudella haluttiin luoda vakautta, ilman että annettiin ylivaltaa yhdellekään liittovaltion hallitsijasuvuista. Malesian parlamentti on kaksikamarinen. Senaatin 70 jäsenestä kuningas nimittää 44 ja osavaltiot nimittävät kukin kaksi. Kansanneuvoston 222 jäsentä valitaan yleisillä vaaleilla vähintään viiden vuoden välein. Ennen uuden kansanneuvoston valitsemista kuninkaan pitää hajottaa edellinen kansanneuvosto. Kuningas voi halutessaan kieltäytyä hajottamasta kansanneuvostoa, mutta voi hajottaa sen ainoastaan pääministerin pyynnöstä. Malesiaa on itsenäistymisestä asti hallinnut United Malays National Organisation (UMNO) ja sen liittolaispuolueet, jotka muodostavat Barisan Nasional (Kansallinen rintama) -koalition. Tärkeimpiä UMNO:n liittolaisia ovat kiinalaisia edustava Malaysian Chinese Association (MCA) ja intialaisia edustava Malaysian Indian Congress (MIC). Tärkeimmät oppositiopuolueet muodostavat Pakatan Rakyat (Kansanliitto) ryhmän, johon kuuluu islamistinen PAS, paljolti kiinalaisia edustava Democratic Action Party (DAP), People's Justice Party (Parti Keadilan Rakyat) PKR ja Sarawak National Party (SNAP). Merkittäviä riippumattomia puolueita ovat Sabah Progressive Party (SAPP) ja State Reform Party (STAR) Aiemmin UMNO:a edustanut Mahathir Mohamad ja hänen aikaisempi poliittinen kilpailijansa Anwar Ibrahim ovat muodostaneet Pakatan Harapan (Toivon allianssi) -liittouman, jonka suurin puolue on Ibrahimin PKR (Oikeuspuolue), jonka merkittävä pitkäaikainen liittolainen on monietninen ja tasa-arvoa korostava DAP-puolue (Demokraattinen toimintapuolue). Malesian muslimit ovat jakautuneet kolmen melko samankokoisen puolueen kannattajiksi; vanhan valtaliittouman UMNO:n muslimipuolue Barisan, oppositiossa oleva islamismiin taipuvainen PAS-puolue sekä kolmantena Anwar Ibrahimin ja Mahathirin tukena olevat puolueet. Etnisesti kiinalaiset ja intialaiset äänestäjät eivät enää luota UMNO:n suojeluun ja ovat alkaneet siirtyä DAP:n tukijoiksi. Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2018 Barisan National ensimmäistä kertaa hävisi vaalit ja se sai 79 paikkaa, kun taas Mahathir Mohamadin johtama Pakatan Harapan sai liittolaisineen 115 paikkaa maan 222-paikkaisen parlamenttiin. Pakatan Harapan -koalitio hajosi, kun Mahathirin puolue Bersatu erosi koalitiosta helmikuussa 2020. Malesiassa on monipuoluejärjestelmä ja vaalit ovat suhteellisen rehellisiä, mutta oppositio on syyttänyt hallitusta muun muassa itsenäisen median tukahduttamisesta ja poliittisten vastustajien vangitsemisesta. Yleinen äänioikeus koskee 21 vuotta täyttäneitä. Malesia liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1957. Malesian osavaltiot ja territoriot Malesia on liittovaltio, joka on jakautunut 13:een osavaltioon (Negeri) ja kolmeen liittovaltion territorioon (Wilayah Persekutuan). Osavaltiot ovat jakautuneet kahdelle alueelle; Länsi-Malesiassa sijaitsee 11 osavaltiota, sekä kaksi territoriota, Itä-Malesiassa sijaitsee kaksi osavaltiota ja yksi territorio. Suurimmat kaupungit ja metropolialueet Malesian suurin kaupunkimainen tiheä asutuskeskus on Klangin laakso, joka käsittää Kuala Lumpurin suurkaupunkialueen. Alueeseen luetaan kuuluvaksi Selangorin osavaltiossa sijaitsevat Kuala Lumpuria lähinnä olevat piirikunnat. Alueen suurimmat kaupungit ovat Petalingin piirikunnassa sijaitsevat Shah Alam, Petaling Jaya ja Subang Jaya, sekä Klangin piirikunnassa sijaitseva Klang. Klangin laakson väkiluku on noin 6,1 miljoonaa. Pelkästään Kuala Lumpurin suurkaupunkialueen väkiluku on noin 1,6 miljoonaa. Toiseksi suurin asutuskeskus on suur-Penangin alue, joka käsittää Penangin osavaltion ja osia Kedahin osavaltiosta. Suurin kaupunki alueella on George Town Penangin saarella. Yhteensä suur-Penangin alueen asukasluku on noin 2,3 miljoonaa. Muita suuria asutuskeskittymiä ovat Malakan niemimaan eteläkärjessä sijaitseva Johor Bahrun alue, jonka väkiluku on noin 1,3 miljoonaa, sekä Itä-Malesian suurin väestökeskittymä Kuchingin kaupunki esikaupunkialueineen. Malesian suurimmat kaupungit ovat Kuala Lumpur, Johor Bahru ja Ipoh. Talous Itsenäistymisestään asti Malesia on ollut yksi Aasian taloudellisesti menestyneimmistä valtioista. Nykyisin se on yksi maailman suurimmista puolijohdekomponenttien, elektroniikan ja tietotekniikan viejistä. Vuonna 2009 Malesian varmistuneet öljyvarat olivat neljä miljardia barrelia. Lähes kaikki öljyntuotanto on maan merialueilla, jossa on kolme kenttää: Malaisin, Sarawakin ja Sabahin öljykentät. Kansallinen öljy-yhtiö Petronas dominoi koko öljysektoria. Maassa toimii kuusi jalostamoa. Öljy ja maakaasu ovat merkittäviä vientituotteita. Malesia on luonnonvaroiltaan rikas maa. Merkittävimpiä luonnonvaroja ovat muun muassa tina, öljy, puu, kupari, maakaasu ja rautamalmi. Malesia on maailman suurin luonnonkumin, palmuöljyn ja tinan ja trooppisen puun tuottaja, lisäksi maatalous tuottaa muun muassa kaakaota, riisiä, trooppisia hedelmiä, kalaa ja kookospähkinää. 1970-luvulta lähtien maassa on pyritty vähentämään maan riippuvuutta maatalouden raaka-aineviennistä, ja käynnistetty teollistamisohjelma. Elektroniikkateollisuus onkin nykyään yksi maan tärkeimmistä vientituotteista, Malesia on maailman suurin tietokoneiden kovalevyjen valmistaja. Myös raskas teollisuus on kasvanut, Malesialaisvalmisteinen auto Proton on myös tärkeä vientituote. Merkittävimmät vientituotteet Malesiassa ovat öljy, koneet, elektroniikka ja tina. Maan talous oli ennätyksellisen nousujohteinen 1980-luvulta 1990-luvulle. Malesia on esimerkillinen maa siinä suhteessa, että taloudelliset ja sosiaaliset ristiriidat erilaisten etnisten taustojen omaavien kansalaisten välillä on pystytty ratkomaan rauhanomaisesti. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa on suosittu köyhempää malaijienemmistöä, ja julkisissa tehtävissä on etniset kiintiöt. Tämä on johtanut köyhyyden vähenemiseen ja talouskasvun hedelmien jakaantumisen tasaisemmin kansalaisten kesken. Malesian nopeaa talouskasvua kuvaa vuonna 1998 valmistunut Petronas Towers, joka oli valmistuttuaan maailman korkein rakennus. Väestö Malaijit muodostavat 50,1 % väestöstä. Kiinalaisia on 22,6 %, alueen alkuperäisasukkaita 11,8 %, intialaisperäisiä (pääasiassa tamileja) 6,7 % väestöstä ja muita on 0,7 % . Loput noin 8,2  ovat maassa ilman kansalaisuutta. Virallisen malaijin kielen lisäksi englanti on yleisessä käytössä muun muassa mediassa. Lisäksi maassa puhutaan useita eri kiinan kielen murteita, intialaisista kielistä tamilia, telugua, malajalamia ja pandžabia sekä thain kieltä. Maan itäosan etniset vähemmistöt puhuvat useita paikalliskieliä, joista suurimmat ovat iban ja kadazan. Uskonnollisesti malaijit ovat muslimeja, kiinalaisten keskuudessa on taolaisia, buddhalaisia ja kungfutselaisia ja intialaiset ovat pääosin hinduja. Maassa on myös jonkin verran kristittyjä. Maan perustuslakiin on kirjattu malaijien uskonnoksi islam. Heitä koskee šarialaki. Islamista poiskääntyminen edellyttää lupaa šaria-oikeudelta, eikä sitä käytännössä myönnetä. Ihmiset, jotka ovat virallisesti muslimeiksi luokiteltuja, eivät myöskään saa harjoittaa muuta uskontoa. Tämä on aiheuttanut uskonnollisia konflikteja. Maassa on käyty oikeutta siitä, saavatko muut kuin muslimit käyttää sanaa Allah. Alkuvuodesta 2011 Malesiassa oli levottomuuksia muslimien ja kristittyjen välillä, jolloin 11 kirkkoa tuhopoltettiin. Vuonna 2001 puhkesi etnisiä levottomuuksia Kuala Lumpurin hökkelikylissä malaijien ja köyhien etnisten intialaisten välillä. Levottomuudet olivat pahimmat vuoden 1969 jälkeen. Kuusi ihmistä sai surmansa, kymmeniä loukkaantui ja lähes kaksisataa pidätettiin. Malesian virallinen uskonto on islam, mutta perustuslaissa myös vähemmistöuskonnot on sallittu. Vähemmistöuskonnot eivät kuitenkaan saa käännyttää muslimeita. Etninen tausta ja uskonto pitää rekistreröidä ja merkitä henkilötodistukseen. Malesialaisista 62 % on muslimeja ja etniseen enemmistöön kuuluvien eli malaijien on pakko olla sunnimuslimeja. Heidän paastoamisensa, pukeutumisensa ja rukoilemisensa on yhä tiukemmin säädeltyä. Malesian islam on sunnalaista ja šiialaisuus sekä muut sunnalaisuudesta poikkeavat islamin muodot ovat Malesiassa kiellettyjä. Muslimit eivät siis saa vaihtaa uskontoaan. Jos toiseen uskontoon kuuluva menee sunnin kanssa naimisiin, tämän tulee kääntyä sunniksi. Väestöstä noin 10 % on kristittyjä. Muita merkittäviä vähemmistöuskontoja ovat buddhalaisuus, hindulaisuus, sikhiläisyys ja taolaisuus. Uskonnollinen suvaitsemattomuus vähemmistöuskontoja kohtaan on 2000-luvulla lisääntynyt. Kulttuuri Erityispiirteet Malesian alue on ollut varhaisista ajoista Kiinan ja Intian välisen kaupan tärkeä keskus. Meriteiden risteyksessä olevan sijaintinsa ansiosta maa on saanut vaikutteita intialaisesta ja kiinalaisesta kulttuurista, sekä myöhemmin arabialaisesta ja eurooppalaisesta kulttuurista. Malesialainen kulttuuri on hyvin monimuotoista ja vaihtelee väestöryhmän ja alueiden mukaan. Kansallinen kulttuuri on vasta muodostumassa, toistaiseksi maassa on erillinen malaijikulttuuri, kiinalaisten kulttuuri, intialainen kulttuuri ja eurooppalainen kulttuuri sekä alueen alkuperäisten asukkaiden kulttuurit. Vuonna 1971 maan kulttuuriministeriö määritteli kansallisen kulttuuripolitiikan perusperiaatteet: kansallisen kulttuurin tulee pohjautua alueen alkuperäiskansojen kulttuuriin kansalliseen kulttuuriin voidaan sisällyttää muualta tuoduista kulttuureista sellaisia elementtejä, jotka arvioidaan sopiviksi ja järkeviksi islam on tärkeä osa kansallista kulttuuria Intialais- ja kiinalaistaustaiset malesialaiset ovat kokeneet nämä periaatteet omaa kulttuuriaan syrjiviksi. Virallisten kansallisten symbolien valitseminen ilman, että joku väestönosa tuntisi itsensä ulkopuoliseksi on ollut vaikeaa. Kenties siksi näitä symboleita haetaan luonnosta: merikilpikonnat, kiinanruusu ja oranki. Moderneja kansallisen ylpeyden aiheita ovat kotimainen Proton-auto ja Petronas-tornit. Kirjallisuus Malesian kirjallinen perinne alkaa alkuperäisväestön suullisesta perinteestä: kansansaduista, kansanrunoista ja sananlaskuista. Perinne on saanut vaikutteita suurista intialaisista eepoksista. Kirjoittaminen aloitettiin islamin tulon myötä. Malaijisulttaanit palkkasivat 1400- ja 1500-luvuilla kirjurit kirjoittamaan muistiin historiallisia tapahtumia, ja näitä kirjoituksia sitten kopioitiin laajalti. Kiinalaiset ja intialaiset toivat oman kirjallisen traditionsa mukanaan, mutta alkoivat tuottaa paikallista kirjallisuutta vasta 1800-luvulla. 1800-luvun alussa unshi Abdullah bin Abdul Kadir julkaisi ensimmäisiä perinteestä poikkeavia teoksiaan, mutta vasta 1920-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin romaaneita ja novellikokoelmia. Varsinainen kotimaisen kirjallisuuden kultakausi alkoi 1990-luvulla. Shahnon Ahmad tunnetaan satiireistaan. Khadijah Hashim kirjoittaa romaaneita ja lastenkirjoja. Monia hänen teoksistaan on sovitettu televisioon. Perinteisiä kansantaiteen muotoja ovat varjonukketeatteri ja leijojen lennättäminen. Ruoka Malesian monien kansojen joukossa on edustettuina maailman suuria keittiöitä, ja malesialaisessa ruokavaliossa on niiden ominaispiirteitä tallella. Sekä riisiä että nuudeleita syödään paljon, usein mausteisen kastikkeen kanssa. Merkittäviä ruokalajeja ovat mm. Laksa ja Nasi lemak. Trooppisia hedelmiä on paljon, niistä omaleimaisin on voimakkaasti haiseva durian. Media Valtiollinen yleisradioyhtiö Radio Televisyen Malaysia ylläpitää kahta päätelevisioverkkoa ja 33 radiokanavaa. Mediaa on säännöstelty tarkasti, ja esimerkiksi suutelu- ja kiroilukohtaukset poistetaan. Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan median vapaus koki "raikasta ilmaa" hallituksen vaihdon jälkeen vuonna 2018, mutta lainsäädäntö on edelleen uhka toimittajille. Urheilu Malesia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964. Se on saanut yhteensä kuusi mitalia, kolme hopeaa ja kolme pronssia. Mitaleista viisi on sulkapallosta ja yksi uimahypystä. Malesian jalkapallomaajoukkue ei ole kertaakaan osallistunut MM-kisoihin. Aasian kisoissa se on jäänyt kolme kertaa ensimmäiselle kierrokselle vuosina 1976, 1980 ja 2007. Maassa on 110 jalkapalloseuraa ja niissä yhteensä 9 930 rekisteröityä pelaajaa. Malesiassa ajetaan vuosittain Formula 1 -sarjan osakilpailu Malesian Grand Prix Sepang International Circuitin moottoriradalla. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Globalis.fi - Malesian maaprofiili 42 Aasia Seulonnan keskeiset artikkelit

805

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maakaasuvoima

Maakaasuvoima

Maakaasuvoima on eräs energiamuoto. Siinä poltetaan maakaasua voimaloissa. Voimala on tavallisesti kaasuturbiini, jonka hyötysuhdetta parannetaan käyttämällä höyryturbiinikonetta kaasuturbiinin pakokaasuista saatavalla lämmöllä, tai lämmittämällä sillä esimerkiksi kaukolämmitysvettä. Maakaasuvoiman hyödyt ja haitat Maakaasun edut ovat seuraavat: Vähän saasteita muihin fossiilisiin polttoaineisiin nähden Korkea hyötysuhde Pieni pääoman tarve Vähäinen käyttöhenkilökunnan tarve Maakaasun ongelmana on, ettei sekään ole täysin saasteetonta. Kun päästöjä joudutaan jälleen vähentämään, kalliit maakaasuvoimalat jäävät tarpeettomiksi. Lisäksi maakaasu palaa ja räjähtää lyhyessä ajassa nopeasti. Lähteet Aiheesta muualla Maakaasu

806

https://fi.wikipedia.org/wiki/Maakaasu

Maakaasu

Maakaasu eli luonnonkaasu on tavallisesti lähes kokonaan metaanista (CH4) koostuva kaasu, joka on merkittävä fossiilinen polttoaine asuntojen lämmityksessä ja sähköntuotannossa. Maakaasu on syntynyt ajan saatossa biomassan hajotessa maan uumenissa anaerobisen bakteeritoiminnan ja maaperän lämmön vuorovaikutuksesta. Metaanin lisäksi maakaasussa on pieniä määriä etaania, propaania, butaania, pentaania sekä muita raskaampia hiilivetyjä ja toisinaan typpeä ja heliumia. Maakaasun CAS-numero on . Maakaasua saadaan maakaasu- ja öljyesiintymistä sekä liuskekivestä, joita sijaitsee maankuoressa maalla ja merellä. Ei-fossiilista, anaerobisten bakteerien biomassasta tuottamaa metaania kutsutaan biokaasuksi erotuksena maakaasusta. Maakaasu jalostetaan ennen teollista käyttöä maakaasunjalostuslaitoksessa, jossa siitä poistetaan kaikki muut yhdisteet kuin metaani. Maakaasun jalostus on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin öljyn jalostus. Puhdistettu maakaasu on väritön ja hajuton heikosti sinertävällä liekillä palava kaasu, jonka lämpöarvo on korkea, 50 MJ/kg kun esimerkiksi kivihiilen on keskimäärin 24,8 MJ/kg. Jalostettua maakaasua voidaan käyttää polttoaineena voimalaitoksissa, ajoneuvoissa, sellaisenaan kotitalouksissa lämmitykseen ja ruoanlaittoon. Maakaasusta voidaan jalostaa nesteytettyä maakaasua (LNG) ja liikennekäyttöön soveltuvaa paineistettua maakaasua (CNG). Metaanin hiilidioksidipäästöt ovat alhaisemmat kuin öljyn tai kivihiilen. Maakaasun jalostuksen sivutuotteita ja metaanista valmistettua vetyä käytetään myös teollisuuden raaka-aineena. Tuotantomäärät Vuonna 2009 maakaasun kokonaistuotanto maailmassa oli noin 3 000 miljardia kuutiometriä (so. 3 000 kuutiokilometriä). Tästä Yhdysvallat ja Venäjä kumpikin tuottivat noin 20 %, vajaat 600 miljardia kuutiometriä. Iran tuotti 200 miljardia ja EU, Kanada ja Norja kukin yli 100 miljardia kuutiometriä. Vuonna 2010 Yhdysvalloista tuli maailman suurin maakaasun tuottaja. Jalostaminen Nesteytetty maakaasu (LNG) Jäädyttämällä maakaasu −160 C:n lämpötilaan se saadaan nestemäiseen olotilaan nesteytetyksi maakaasuksi (lyh. LNG, engl. liquefied natural gas). LNG:n tilavuus on noin kuudessadasosa normaaliolotilassa olevan kaasun tilavuudesta. Tonni LNG:tä vastaa 1 370 kuutiometriä maakaasua. Nesteytettyä maakaasua voidaan kuljettaa putkiverkoston ulkopuolelle laiva- tai rekkakuljetuksina. Käyttökohteissa LNG höyrytetään kaasuksi. LNG on metaania, jonka oktaaniluku on 130 ja lämpöarvo 13,7 MWh/tn (vrt. raskas polttoöljy 11,4 MWh/tn). LNG on turvallinen polttoaine. Mahdollisen vuodon tapahtuessa LNG höyrystyy välittömästi. Höyrystynyt kaasu on ilmaa kevyempi, noin puolet ilman tiheydestä. Nestemäisenä LNG ei räjähdä, koska sen syttymislämpötila on korkeampi kuin öljypohjaisilla polttoaineilla. Paineistettu maakaasu (CNG) Paineistettu maakaasu on liikennekaasua, jota käytetään kaasuautojen polttoaineena (lyh. CNG, engl. compressed natural gas). Maakaasun painetta nostetaan hyvin korkeaksi (200 baariin), näin kaasu saadaan pienempään tilaan. Siirtoputkisto ja kuljetus Maakaasua siirretään paineistetuissa putkissa kaasukentiltä käyttökohteeseen. Nesteytettyä maakaasua voidaan kuljettaa erikoisvalmisteisissa laivoissa ympäri maailmaa. Suomessa luonnonkaasuihin erikoistunut Gasum Oy omistaa 1 186 kilometrin pituisen kaasuputkiverkoston, jota pitkin kaasua tuodaan Suomeen. Maakaasun ohella biokaasun merkitys kotimaisena energiana kasvaa tulevaisuudessa. Maakaasun siirtoverkoston tärkeimmät osat ovat siirtoputkisto venttiiliasemineen, kompressoriasemat ja maakaasun luovutuspisteissä sijaitsevat paineenvähennysasemat. Maakaasu siirtyy käyttöalueiden läheisyyteen maanalaisissa siirtoputkistoissa, jotka asennetaan noin 1-2 metrin syvyyteen ja niiden sijainti merkitään maastoon valkoisin muovipylväin joiden yläosassa on keltainen tunnuslaatta. Nykyisissä siirtoputkissa kaasun paine on noin 30-54 baaria, mutta uusia putkia rakennetaan myös 80 baarin paineelle. Putket ovat raskaita ja kestäviä teräsputkia, jotka ovat pinnoitettu polyeteenimuovilla. Pinnoitteen korroosiosuojausta täydennetään katodisella suojausjärjestelmällä. Gasum edistää aktiivisesti omilla investoinneilla maakaasun siirtoverkoston laajentumista. Gasum vastaa itse maakaasuverkoston laajentamiseen ja ylläpitoon kuuluvista suunnittelu- ja rakentamistöistä. Maakaasurakentamisessa otetaan erityisen tarkkaan huomioon ympäristöseikat ja turvallisuus. Siirtoverkosto kehitetään niin, että siirtokapasiteetti ja toimitusvarmuus nykyisiin ja tulevaisuuden käyttökohteisiin on aina varmistettu. Venttiili- ja linkkiasemat Siirtoputkistoon asennetaan noin 8-32 kilometrin välein venttiiliasemia, joiden linjasulkuventtiileillä voidaan katkaista kaasun siirto ja jakelu sekä tyhjentää putki maakaasusta ulospuhaltamalla täysin. Siirtoputkiston venttiiliasemat lisäävät putkiverkoston käyttöturvallisuutta. Linkkiasemat välittävät siirtoverkoston varrelta valvonta- ja hälytystiedot keskusvalvomoon maakaasuverkoston omaan tiedonsiirtojärjestelmään. Ne sijaitsevat aina venttiiliasemien lähellä. Kompressoriasemat Kompressoriasemien avulla nostetaan maakaasun painetta ja lisätään siis maakaasuverkoston siirtokapasiteettia. Gasumin Suomen kompressoriasemat ovat Imatralla, Kouvolassa ja Mäntsälässä. Kompressorien käyttötarve riippuu kokonaisuudessaan siirtoputkiston painetilanteesta, johon vaikuttaa maakaasun vuorokautinen menekki, käytön jakautuminen verkoston alueella ja tulopaine. Paineenvähennysasemat Siirtoputkistosta maakaasu johdetaan paineentasausasemille, joiden tehtävänä on alentaa siirtoputkiston paine asiakkaalle käyttöön sopivaksi. Paineenvähennysasemat ovat aina aidattuja ja ne on varustettu kaasuvuotohälyttimillä, erilaisilla automaattisilla turvalaitteilla ja kaukovalvontalaitteistolla sekä aseman ulkopuolella olevalla isolla pääsulkuventtiilillä. Siirtoverkostossa on jopa 131 paineenvähennysasemaa. Maakaasun käyttökohteet Energiantuotanto Suurin osa maakaasusta käytetään polttoaineena tehtaissa ja kaasuturbiinivoimalaitoksissa. Kaasu palaa puhtaasti, koska siinä ei ole esimerkiksi rikkiä ja raskasmetalleja eikä palamisessa vapautuvia kiinteitä epäpuhtauksia. Tuhkaa ei synny ollenkaan kaasumaisen olomuodon ansiosta. Poltto synnyttää kuitenkin hiilidioksidipäästöjä. Saman lämpömäärän tuottamisessa syntyy 30 % vähemmän hiilidioksidia kuin öljyä poltettaessa ja 45 % vähemmän kuin kivihiilellä. Lämmitys ja ruoanlaitto Maakaasua käytetään laajalti muun muassa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Manner-Euroopassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa asuntojen lämmittämiseen, käyttöveden lämmittämiseen ja ruoanlaittoon. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 51 prosenttia eli 49,1 miljoonaa kotitaloutta käyttivät maakaasua lämmitykseen vuonna 2003. Vuonna 2003 rakennetuista asunnoista 70 prosenttiin lämmitysjärjestelmäksi valittiin maakaasu. Liikenne Maakaasua käytetään jonkin verran polttoaineena henkilöautoissa ja linja-autoissa. Laivojen moottoreita valmistava Wärtsilä on suunnitellut useita maakaasua ja dieseliä tai pelkästään maakaasua käyttäviä moottoreita. Ympäristön kannalta maakaasun suuri etu laivojen polttoaineena on se, että se ei sisällä lainkaan rikkiä. Teollisuus Energian tuotannon ohella maakaasua käytetään myös teollisuuden raaka-aineena. Heliumin tuotannon lähes ainoana lähteenä on maakaasu, josta sitä saadaan jalostuksen sivutuotteena merkittävästi esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa geologinen rakenne on heliumin pakkautumiselle otollinen. Maakaasun vety voidaan erottaa höyryreformoimalla ja se onkin pääasiallinen tapa valmistaa vetyä teollisuuden tarpeisiin. Vetyä käytetään typpilannoitteena käytettävän ammoniakin valmistamiseen Haber-Bosch-menetelmää käyttäen, ja sellaisenaan mitä erilaisimpiin käyttötarkoituksiin. Käyttäjät Suurimmat käyttäjämaat Vuonna 2009 suurimmat maakaasun käyttäjät olivat Yhdysvallat (noin 650 miljardia kuutiometriä), EU (490 mrd.) ja Venäjä (440 mrd.). Suuria kuluttajia ovat myös Iran (140), Japani (95), Kanada (95), Kiina (87), Saudi-Arabia (77), Meksiko (60), Yhdistyneet arabiemiraatit (59), Uzbekistan (53) ja Ukraina (52) ja Intia (51 mrd kuutiometriä). Suomen kulutus oli noin 4 miljardia kuutiometriä. Käyttö ja merkitys Suomessa Porakaivoista veden mukana noussutta metaanikaasua käytettiin Tyrnävän Leppiojan taloissa yli 40 vuoden ajan aina 1960-luvulle saakka. Kaasu johdettiin letkuilla kaivojen päälle rakennetuista kaasukelloista talouskäyttöön. Kaasun lähteenä on Muhoksen suistomaa-aluemuodostuma ja sitä esiintyy myös Limingan Tupoksessa ja Muhoksella. Maakaasu muodosti 11 prosenttia Suomen energiankulutuksesta vuonna 2006. Noin kolme neljäsosaa maakaasusta käytetään sähköä ja kaukolämpöä tuottavissa yhteisvoimaloissa. Helsingissä sähköstä 49 prosenttia ja Vantaalla 40,4 prosenttia tuotettiin maakaasulla vuonna 2006. Kaikki Suomen maakaasu tuodaan Venäjältä. Maakaasuyhtiö Gasum Oy omistaa Suomen 1 186 kilometrin pituisen maakaasun siirtoputkiston, joka käsittää pääasiassa Kaakkois-Suomen, Pirkanmaan, osan Länsi-Uuttamaata ja pääkaupunkiseudun. Maakaasun varastointivelvoitteet täytetään maakaasua korvaavilla polttoaineilla. Suomessa käytetään hyvin vähän maakaasua suoraan asuntojen lämmittämiseen, mutta epäsuorasti kaukolämpöä ja sähköä tuotetaan runsaasti maakaasulla. Pääkaupunkiseudulla yli 30 000 yksityistä käyttäjää tekee ruokaa maakaasulla ja lähes 300 ravintolaa Helsingissä valmistaa ruoat kaasulla. Maakaasun käyttäjiä Suomessa on tuhansia. Gasumin maakaasuverkoston pohjoisin kaupunki, jonne maakaasu siirtyy putkessa, on Ikaalinen ja tulevaisuudessa läntisin kaupunki on Naantali. Ilmastovaikutus Maakaasu on fossiiliseksi polttoaneeksi suhteellisen vähäpäästöinen ja aiheuttaa noin 25-30% vähemmän hiilidioksidia kuin öljy ja 40-45% vähemmän kuin hiili saman energiamäärän vapauttaessaan. Muihin tärkeisiin fossiilisiin polttoaineisiin verrattuna maakaasu aiheuttaa kuitenkin suhteellisesti enemmän päästöjä polttoaineen tuotannon ja kuljetuksen aikana, mikä tarkoittaa, että elinkaaren aikana sen kasvihuonekaasupäästöt ovat noin 47% korkeammat kuin suorat päästöt kulutuspaikalta. Manitoban yliopiston entisen professorin Vaclav Smilin mukaan maakaasun lisääntynyt poltto säästi vuosina 2000-2017 noin 2,8 miljardia tonnia hiilidioksidia verrattuna kivihiilen polttoon. IPCC:n mukaan maakaasun metaani lämmittää ilmakehää 28 kertaa niin voimakkaasti kuin hiilidioksidi 100 vuodessa ja 86-kertaisesti 20 vuodessa. Science-lehden tutkimuksen mukaan vuonna 2018 Yhdysvaltain öljy- ja maakaasuteollisuuden metaanivuodot olivat 2,3 % tuotetusta maakaasusta ja 13 miljoonaa tonnia metaania. Yhden arvion mukaan maakaasun ilmastohyödyt verrattuna kivihiileen häviävät, jos vuodot ylittävät 2,8 % tuotannosta. Biogeosciences-lehden tutkijat pystyivät metaanin kemiallisten ominaisuuksien avulla tunnistamaan liuskekaasualkuperän. Lisäksi päästölähteitä on tunnistettu infrapunakameralla. Arvio maailman maakaasuvarannoista Luettelo koskee vuoden 2010 alkuun päivättyjä arvioita. Katso myös Maakaasu autoissa Maakaasuhuippu Maakaasu Suomessa Lähteet Aiheesta muualla Energiamarkkinavirasto: Maakaasumarkkinat Maakaasuyhdistys ry Suomen Kaasuyhdistys ry: Maakaasu käsikirja, Helmikuu 2014 (pdf) Maakaasumarkkinat Saksa Öljy- ja kaasualan keskusliitto Gasum Oy Gasum: Maakaasun käyttöturvallisuustiedote Ylen Elävä arkisto: Kukaan ei halua kuolla Gazprom-kaupungissa Gasanbieter vergleichen Gaspreise vergleichen Rakennuksen lämmitysjärjestelmät Seulonnan keskeiset artikkelit

808

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matkapuhelin

Matkapuhelin

Matkapuhelin on puhetta ja tekstiviestejä lähettävä ja vastaanottava radiopuhelin, joka nykyään sisältää yleensä myös internetyhteyden, GPS-paikantimen, kameran ja monia muita toimintoja. Alun perin matkatöihin kehitetty matkapuhelin on korvannut Suomessa yksityishenkilöiden osalta lähes kokonaan puhelinverkkoon kiinteästi kytkettävän lankapuhelimen, jota käytetään nykyisin lähinnä työpaikoilla. Matkapuhelimen toiminta perustuu korkeataajuuksisten radioaaltojen eli mikroaaltojen lähettämiseen ja vastaanottamiseen. Matkapuhelin lähettää mikroaaltosäteilyä kaikkiin ilmansuuntiin puhelujen ja internetiä käyttävien sovellusten käytön aikana sekä käyttäjälle näkymättömien toimintojen kuten GPS-sijaintitoiminto tai Wifi ja bluetooth -valmiustilojen ollessa päällä. Pieni osa säteilystä saavuttaa lähimmän 2-, 3-, 4G- tai 5G-tukiaseman, joka muuntaa säteilyyn koodatun mobiilidatan valokuidusta rakennettuun runkoverkkoon syötettäviksi valopulsseiksi. Matkapuhelin tarvitsee, toisin kuin lankapuhelin, varastoitua sähköenergiaa toimiakseen: tätä varten matkapuhelimessa on ladattava akku. Älypuhelimissa on monenlaisia lisätoimintoja kuten internetin käyttö, valokuvien ottaminen ja lähettäminen, pelien pelaaminen ja musiikin tai radion kuuntelu. Niissä on myös paljon yritysten ja yksittäisten käyttäjien tekemiä muita sovelluksia, kuten puhelimen maantieteellisen sijainnin määrittämiseen perustuvat navigointiohjelmat. Matkapuhelinta kutsutaan yleisesti kännykäksi, joka on Nokian vuonna 1989 rekisteröimä tuotemerkki. Matkapuhelinten määrä Maailmassa oli noin 4,6 miljardia matkapuhelinliittymää vuoden 2009 lopussa Kansainvälisen televiestintäliiton ITU arvion mukaan, ja matkapuhelimen käyttäjiä arvioitiin olevan yli neljä miljardia. Matkapuhelimen käyttö yleistyi Suomessa etenkin 1990-luvun jälkipuoliskolla ja matkapuhelinliittymien määrä yli kymmenkertaistui vuosina 1995-2017. Suomessa ei tilastoitu aiemmin yksittäisten kuluttajien puhelimenomistusta, mutta yli puolessa kotitalouksia oli vähintään yksi matkapuhelin vuonna 1997, ja vuonna 2000 tällaisten talouksien osuus oli jo 85 prosenttia. Vuonna 2005 jo lähes puolet kotitalouksista oli sellaisia, jossa kaikki puhelut hoidettiin kännykällä, ja kahden vuoden kuluttua enää alle viidessä prosentissa talouksia oli lankapuhelin. Yleensä myös kouluikäiset lapset omistavat matkapuhelimen. MTV:n digitaaliseen kuluttajapaneeliin osallistuvien vanhempien ensimmäistä luokkaa käyvistä lapsista jo noin 74 prosentilla oli matkapuhelin vuonna 2017. Matkapuhelimen kehitys Radiopuhelimia on käytetty pitkään 1900-luvulta lähtien ensin erilaisina kokeiluina ja myöhemmin etenkin toisessa maailmansodassa. Historian ensimmäiset matkapuhelimet täyttivät auton tavarasäiliön eivätkä olleet helposti kannettavissa. Siviilikäyttöön matkapuhelimet saatiin laajemmin 1950-luvulta lähtien, kädessäpidettäviä matkapuhelimia oli saatavilla vuodesta 1973 alkaen. Vuonna 1960 avattiin Ruotsissa maailman ensimmäinen osittain automatisoitu autoradiopuhelinjärjestelmä MTA. Autoradiopuhelimet perustuivat vielä putkiradiotekniikkaan ja releisiin. Puhelimen autoon asennettava laitteisto painoi tuolloin yhteensä 40 kiloa. Vuonna 1962 esiteltiin modernisoitu versio MTB, joka perustui transistoritekniikkaan. Vuonna 1971 julkaistua MTD-versiota myytiin huomattavasti enemmän kuin aikaisempaa. Suomessa avattiin vuonna 1971 käsivälitteinen valtakunnallinen Autoradiopuhelin (ARP) -verkko, jolla oli noin 11 000 käyttäjää vuonna 1976 ja 35 000 viimeisenä toimintavuonna 1986. Motorolan tutkijaa ja johtajaa Martin Cooperia pidetään ensimmäisen käytännöllisen kädessäpidettävän matkapuhelimen eli käsipuhelimen kehittäjänä. Motorola ja Bell Labs olivat käyneet kovaa keskinäistä kilpajuoksua matkapuhelimen kehittämisessä. Lopulta 3. huhtikuuta 1973 Cooper soitti kilpailijalleen, Bell Labsin Joel S. Engelille raskaalla, mutta kädessä pidettävällä matkapuhelimellaan, jota myöhemmin valmistettiin nimellä Motorola DynaTAC. DynaTAC ei vielä tuolloin ollut kaupallinen tuote, vaan se ilmestyi markkinoille vasta vuonna 1984. Suomalainen Salora valmisti maailman ensimmäisen kaupallisen kannettavan matkapuhelimen vuonna 1974. Kyseessä oli Suomen ARP-verkossa toimiva SRP-24, joka painoo viisi kiloa ja jonka akku kesti noin työpäivän. Laitteen ansiosta Salorasta tuli Suomessa matkapuhelinten markkinajohtaja. Maailman ensimmäinen automaattinen matkapuhelinverkko avattiin Japanissa vuonna 1979. NTT oli rakentanut ensimmäisen sukupolven (1G) matkapuhelinverkon Tokion kaupunkialueelle. Viidessä vuodessa verkko laajeni kattamaan koko Japanin väestön. Vuonna 1981 avattiin samantyyppinen pohjoismainen NMT-verkko Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Saudi-Arabia oli tosin ehtinyt avata oman NMT-450 verkkonsa kaupalliseen käyttöön jo kuukautta ennen Pohjoismaita. NMT oli maailman ensimmäinen matkapuhelinverkko, joka mahdollisti puhelimen käyttämisen ulkomailla eli verkkovierailun (roaming). Matkapuhelimet olivat vielä 1980-luvulla niin kalliita, että niitä käyttivät lähinnä varakkaat yrittäjät. Esimerkiksi vuoden 1987 Mobira Cityman maksoi kokonaiset 24 000 markkaa, mikä vastaa vuoden 2018 rahassa rahanarvokertoimella korjattuna yli 7 400 euroa. Motorola oli matkapuhelintekniikan uranuurtaja, joka vaikutti suuresti matkapuhelimien kehittymiseen malleillaan Motorola MicroTAC, jossa oli kansi näppäimistön suojana, ja erityisesti vuoden 1996 mallillaan Motorola StarTAC, joka oli ensimmäinen suuren yleisön suosion saanut matkapuhelin. Yhdysvaltain ensimmäinen 1G-verkko oli nimeltään Advanced Mobile Phone System (AMPS) ja se avattiin Chicagossa vuonna 1983. Useat muutkin maat avasivat omia matkapuhelinverkkojaan 1980-luvulla. Ensimmäisen yhä käytössä olevan toisen sukupolven (2G) verkon avasi kaupalliseen käyttöön vuonna 1991 suomalainen Radiolinja, joka on sittemmin sulautunut osaksi Elisaa. Tuolloin käyttöön otettiin digitaaliset GSM-matkapuhelinverkot. Suomessa se merkitsi myös kilpailun alkamista matkapuhelinmarkkinoilla, sillä aiemmin niitä oli hallinnut yksinään Tele NMT450- ja NMT-900 -verkoillaan. Vuonna 2001 japanilainen NTT avasi ensimmäisen kaupallisen WCDMA-standardiin perustuvan kolmannen sukupolven (3G) matkapuhelinverkon. 3G-verkkojen perusominaisuuksia ovat nopeat datayhteydet, jotka on toteutettu HSPA-perheen HSDPA ja HSUPA-tekniikoilla. Näitä kutsutaan vaihtelevasti nimillä 3.5G, 3G+ ja turbo 3G. Datansiirtonopeuksia on ennestään nopeuttanut LTE-tekniikka, jota on kutsuttu myös nimellä 3.9G. 3G:n jälkeen ovat tulleet neljännen ja viidennen sukupolven 4G- ja 5G-verkot. Kuudennen sukupolven (6G) verkot ovat kehityksen alla ja niiden arvioidaan tulevan vuoden 2030 aikoihin tai hieman aikaisemmin. Matkapuhelintyyppejä Matkapuhelimen perustyyppi on nykyään GSM-puhelin, jolla voi soittaa ja lähettää sekä vastaanottaa tekstiviestejä. Uudemmissa malleissa puhelin voi valita useammasta eri taajuusalueesta, jolloin kyseessä on kaksi-, kolmi- tai jopa nelitaajuuspuhelin. Yksinkertaista matkapuhelimen Internet-selailua varten kehitettiin WAP-puhelimet, kuten Nokia 7110 vuodelta 1999, joka perustui paljolti Nokia 6150:n tekniikkaan. Seuraavana kehitysvaiheena olivat GPRS-matkapuhelimet, joiden pakettikytkentäinen tietoliikenneratkaisu mahdollisti puhelukanavan varaavaa piirikytkentäistä datasiirtoa joustavamman ratkaisun tiedonsiirrolle esimerkiksi WAP:ia varten. Manner-Suomeen kolmelle televerkko-operaattorille valmistuivat GPRS-verkot keskikesäksi 2001 ja ne olivat maanlaajuiset niin kuin GSM-verkot muutoinkin. Seuraavat kehitysvaihe GPRS:ää nopeamman EGPRS:n eli EDGE:n myötä olivat kamerapuhelimet, joista alkoi kehittyä multimediapuhelimia. Kun tietoliikenne ja puhe alkoivat siirtyä 3G-verkossa, tuli musiikin ja musiikkivideoiden lataaminen mielekkääksi. Multimediapuhelimen vei melko pitkälle Sony Ericsson, jossa ruotsalaisen puhelinyritys Ericssonin kumppanina oli japanilainen viihde-elektroniikkayritys Sony. Samaan aikaan, kun mediapuhelimet yleistyivät, alettiin edullisempiin malleihin lisätä viihdytykseksi FM- eli ULA-radio, vaikkei puhelimissa ollut 3G:tä eikä kameraa. 2010-luvun alusta älypuhelimet ottivat markkinoilla entistä suuremman roolin ja lopulta valtasivat ne niin kutsutuilta peruspuhelimilta. Älypuhelimia myytiin peruspuhelimia enemmän ensimmäistä kertaa vuonna 2013. Tuoteryhmiä Matkapuhelinten määrän moninkertaistuttua alkoivat laitteet erota toisistaan niihin liittyvien ominaisuuksien perusteella. Tavallisia, pääasiassa vain puheluiden soittamiseen tarkoitettuja puhelimia on kutsuttu peruspuhelimiksi, kuten esimerkiksi Nokian 1000-sarja. Halvan hinnan avulla niitä pyrittiin markkinoimaan kehitysmaihin. Samankaltaisia, tosin ominaisuuksiltaan monipuolisempia, olivat Nokian 2000- ja 3000-sarjat. Kamerapuhelimiksi sanotaan matkapuhelimia, joissa on digitaalikamera. Digitaalikamera sisältyy hyvin moniin tavallisiin puhelimiin, mutta kameran tarkkuus on parantunut VGA:sta useiden miljoonien pikselien kameroihin. Samalla myös videoleikkeet ovat kehittyneet näiden myötä. Multimediapuhelimiksi sanottiin matkapuhelimia, joissa oli yleensä digitaalikamera sekä riittävästi sisäänrakennettua tai SD-muistia musiikki- tai videotiedostojen tallentamiseen. Sonyn kautta viihde-elektroniikan kokemusta hankkinut Sony Ericsson sekä Nokia toivat 2000-vuosikymmenen puolivälissä markkinoille runsaasti tämän tyyppisiä laitteita. Näitä olivat mm. Nokia N93, SonyEricsson K750 ja SonyEricsson K800. 2010-luvun puolivälissä käytännössä halvimmatkin älypuhelimet oli varustettu monipuolisilla multimediatoiminnoilla, joten nimitys on jäänyt vähitellen pois käytöstä. Älypuhelimiksi kutsutaan sellaisia matkapuhelimia, joille on ominaista saatavilla oleva laaja valikoima monipuolisia sovelluksia, mediantoisto sekä nopeat Internet-yhteydet matkapuhelin- tai WLAN-verkkojen avulla. Muotoilun mukaan Aikaisemmin matkapuhelimissa ei ollut monia tyyppejä samalla perustekniikalla. Varhaiset matkapuhelimet olivat ajoneuvoon kiinteästi asennettavia kokonaisuuksia, jotka käsittivät yleensä radio-osan ja kojelautaan asennetun luurin. NMT-puhelimien myötä puhelimen saattoi ottaa autosta mukaansa, salkkumallinen puhelin sisälsi radion, akun ja luurin. Vasta kädessäpidettävien matkapuhelimien yleistyttyä muotoilu loi toisistaan eroavia tyyppejä. Matkapuhelimia oli suorakaiteen muotoisia ja läppätyyppisiä, missä näppäimistöjä suojasi aukikäännettävä kansi. Ulosvedettävä antenni oli pakollinen ominaisuus USAssa, sillä käyttäjät vaativat sen. Monissa TV-sarjoissa ja elokuvissa kuvattiin tarkasti miten sankari veti antennin ulos ja vastasi puheluun. Nokia oli jo 1990-luvulla maailmanlaajuisesti merkittävä valmistaja ja sen tuotteet hallitsivat aikakautensa muotoilutrendejä matkapuhelimissa. Nokia ryhtyi pienentämään suorakaiteen muotoisia puhelimiaan, ensimmäinen "käsikapula" oli Nokia 1011, joka oli varsin kookas. Se oli ensimmäinen massatuotettu GSM-puhelin. Sitä seurasivat 2010 ja Nokia 2110, joista varsinkin jälkimmäinen "ventti-kymppi" oli menestys, ja muotoilijansa Frank Nuovon yksi parhaista töistä. Puhelimien taidokkaat vaihtokuoret, muun muassa puujäljitelmä, olivat suuri menestys. Nokia 2110 -puhelinta myytiin myös Mobira 5000- ja Philips-/Technophone-nimillä hieman erilaiseksi muotoiltuna, muun muassa näyttö oli erilainen. Näitä seurasivat 1630 ja 8110 eli "banaani" ja tuloksena oli yhdellä kädellä läppää kääntämättä käytettävä suklaapatukkapuhelin. 1630 oli maailman ensimmäinen puhelin, johon oli tarjolla aurinkokennolla varustettu akku, ja 8110:n akut olivat edistyksellisiä litium-akkuja. Pian näiden jälkeen Nokia toi markkinoille 5110-puhelimen, jossa kuoret olivat helposti vaihdettavissa ilman työkaluja, sekä 6110-mallin, joka oli edellisen luksusmalli, sekä pian sen jälkeen kaksitaajuuspuhelin 6150:n, joka toimi sekä GSM 900 että GSM 1800 -verkoissa. 6110:n erikoisuus oli kuoren valon suunnan mukaan muuttuva väri. Näitä seurasi 7110, jossa oli "peukalopyörä" ja 6200-sarja sisäisillä antenneilla ja sittemmin Bluetooth-ominaisuuksilla. Varsinaisia erikoisuuksia olivat pienet puhelimet 8210 ja kromattu 8850, joka ei ollut varsinainen myyntimenestys heikohkon toiminnallisuuden takia, sekä titaanikuorinen 8920. Samoihin aikoihin Nokia toi markkinoille Communicator-tuoteperheen, joka on kehittynyt alun suuresta ja kömpelöstä mallista yhdeksi markkinoiden myydyimmäksi malliksi, ja jonka muotoilu on koko ajan seurannut samaa linjaa. Sittemmin Nokialla on ollut useita markkinoita haastavia malleja, vedenpitäviä, mutta 7280 ja 7380 erottuvat massasta, koska niissä ei ole perinteistä näppäimistöä vaan valintakiekko. Erityisesti Samsung toi vuosituhannen alkuvuosina Aasian markkinoille uusia läppäpuhelimia, jotka olivat kooltaan pieniä ja paksuja. Niitä alettiin kutsua simpukkapuhelimiksi. Nokia myöhästyi tästä muodista ja menetti sen vuoksi markkinaosuuttaan kahdesta kolmeen prosenttiyksikköä. Simpukkapuhelimeen on usein helpompi vastata vaikkapa sormikkaat kädessä, sillä ne on yleensä suunniteltu niin, että kun läppä avataan, aukeaa myös linja. 2010-luvun alussa myytiin Euroopassa älypuhelimia jo enemmän kuin peruspuhelimia. Älypuhelimien muotoilu ja ulkonäkö muistuttavat eri valmistajilla huomattavasti toisiaan. Tyypillinen nykyaikainen älypuhelin on alle yhden senttimetrin paksuinen suorakaiteen muotoinen laatta ja sen näyttöruutu peittää laitteen etupuolen lähes kokonaan. Käyttöjärjestelmän mukaan Nykyisin matkapuhelimissa ja erityisesti älypuhelimissa niihin asennetun käyttöjärjestelmän merkitys on huomattava. Aikaisemmin kuluttaja ei yleensä tiennyt mikä käyttöjärjestelmä puhelimessa oli eikä sillä ollut vaikutusta valintoihin laitetta ostettaessa. Nykyisin aivan halvimpia peruspuhelimia lukuun ottamatta kuluttaja valitsee laitteen ostaessaan käyttöjärjestelmien ja niiden ympärille rakennettujen ekosysteemien välillä. Ekosysteemi käsittää käyttöjärjestelmän ohella muun muassa sen tukemat sovellukset ja sovelluskaupat, joissa sovelluksia on mahdollisuus selata ja hankkia. Nykyisin yleisimpiä älypuhelimien käyttöjärjestelmiä ovat Android, iOS ja Windows Phone. Sovellukset eivät ole keskenään yhteensopivia käyttöjärjestelmien välillä. Sovelluksista yleensä onkin oma versio kullekin käyttöjärjestelmälle erikseen. Matkapuhelinstandardeja Nykyään käytetyin matkapuhelinteknologia on GSM. Se tunnetaan niin sanottuna toisen sukupolven (2G) teknologiana. Sitä ennen Suomessa oli käytössä ensimmäisen sukupolven analoginen NMT-tekniikka. Matkapuhelimilla toimivassa tiedonsiirrossa nykyään yleisin tekniikka on GPRS, joka mahdollistaa huomattavasti aiempaa nopeamman ja halvemman tiedonsiirron matkapuhelimiin. GPRS on niin sanottua 2,5. sukupolvea, eli 2,5G. Seuraavasta sukupolvesta, eli 3G, on olemassa useampia kilpailevia standardeja, joista yleisimmät ovat Euroopassa suosittu UMTS ja Pohjois-Amerikassa, Japanissa ja Korean tasavallassa suosittu CDMA2000. Neljännen sukupolven standardeja (4G) ovat muun muassa LTE ja erityisesti sen kehittyneempi versio LTE-Advanced. Taajuusalueet Analogisten matkapuhelinverkkojen käytössä on ollut vuosikymmenten mittaan useita eri taajuusalueita. Pohjoismaisen NMT-verkon käytössä oli aluksi 450 MHz:n taajuus, jonka rinnalle saatiin myöhemmin 900 MHz taajuus. Vanhan verkon kapasiteetti ei kyennyt enää vastaamaan kasvaneeseen kysyntään ja uusia käyttäjiä ohjattiin 900 MHz:n verkkoon. NMT-puhelimet eivät kyenneet vaihtamaan näiden taajuuksien välillä. Digitaalisten matkapuhelinverkkojen taajuudet vaihtelevat alueittain. GSM-verkkojen käytössä oli aluksi 900 MHz:n taajuus ja myöhemmin myös 1 800 MHz. Muualla on käytössä 850 MHz:n ja 1 900 MHz:n taajuudet. Puhelimia jaotellaan myös sen perusteella kuinka monella taajuudella ne kykenevät toimimaan. Kaksitaajuuspuhelimet käyttävät kahta taajuusaluetta kun taas kolmitaajuuspuhelimet toimivat kolmella taajuusalueella. Tämä laajentaa puhelimen käyttömahdollisuuksia liikuttaessa paikasta toiseen, kun eri verkkojen väliset sopimukset kattavat kaikki kaksi tai kolme verkkoa. WAP on avoin maailmanlaajuinen standardi kokonaisvaltaisten langattomien ratkaisujen kehittämiseen, esimerkiksi tiedonsiirtoon matkapuhelimen ja Internetin tai tietokonesovellusten välillä. WAP-tekniikan avulla oli mahdollisuus kehittää monipuolisia vuorovaikutteisia ja reaaliaikaisia langattomia palveluja, kuten langattomia pankkipalveluja ja Internet-pohjaisia uutispalveluja, joita voidaan käyttää matkapuhelimilla ja muilla langattomilla laitteilla. 2010-luvulla operaattorit ovat vähitellen lakkauttaneet wap-palvelut tarjoten vastaavia palveluita muilla alustoilla. Muita sovelluksia Matkapuhelin voi toimia myös maksulaitteena. Tätä käyttöä kutsutaan mobiilimaksamiseksi. Vuodesta 2010 lähtien useat uudet matkapuhelinmallit on varustettu NFC-sirulla, jolloin matkapuhelimella voidaan maksaa esimerkiksi julkisen liikenteen matkalippu. Aiemmin tämä on tapahtunut tilaamalla se tekstiviestinä puhelimeen, NFC-sirulla se tapahtuu viemällä puhelin lähelle maksulaitetta. NFC-ominaisuutta voi hyödyntää myös matkakortin tietojen tarkistamiseen asentamalla älypuhelimeensa siihen tarkoitettu sovellus. Matkapuhelinten valmistus Matkapuhelimien valmistuksessa käytetään robotteja ja automaattisia tuotantolinjoja. Suomalaiset JOT Automation ja Elektrobit olivat maailman johtavia matkapuhelinten valmistuksessa käytettävien koneiden tuottajia. Suomi oli vielä 2000-luvun alkuun saakka yksi merkittävistä matkapuhelimien valmistusmaista. Nykyään matkapuhelimien valmistus on siirtynyt pääasiassa Itä-Aasian maihin. Matkapuhelimien terveysvaikutukset Suomen sosiaali- ja terveysministeriö on määrännyt asetuksella, että Suomessa myytävien matkapuhelinten SAR-arvo saa olla enintään kaksi wattia kilolle. Sveitsin kansanterveyslaitos julkaisi vuonna 2018 tutkimuksen, jonka mukaan matkapuhelimeen puhuminen heikentää teini-ikäisten visuaalista muistia. Vaikutus oli selvin niillä tutkimukseen osallistuneilla, jotka pitivät puhelinta oikealla korvalla. Tämän ajatellaan selittyvän sillä, että oikea aivopuolisko vastaa visuaalisesta hahmottamisesta. Tutkimusta pidetään luotettavana, koska käyttötiedot kerättiin suoraan operaattoreilta. Maailman terveysjärjestön alainen Maailman syöpätutkimuksen kattojärjestö IARC (The International Agency for Research on Cancer) varoitti vuonna 2011, että matkapuhelimen käyttö voi aiheuttaa syöpää. Perusteluna oli langattomien puhelinten käyttöön yhdistetty kohonnut aivosyöpäriski. Syöpävaarallisuusluokittelussa matkapuhelinsäteily luokitellaan luokkaan 2B, mahdollisesti syöpää aiheuttavat aineet. Luokkaan 2b kuuluvat aineet, joista on vain vähän näyttöä karsinogeenisyydestä eläimille ja ei riittävää näyttöä karsinogeenisyydestä ihmisille, tai vain vähän näyttöä karsinogeenisyydestä ihmisille ja ei riittävää näyttöä karsinogeenisyydestä eläimille. Nykyisten tutkimusten seuranta-ajat eivät ole riittävän pitkiä osoittamaan mahdollista syöpäriskiä kokonaisuudessaan, koska syövän kehittyminen kestää vähintään kymmenen, joskus kaksi- tai kolmekinkymmentä vuotta. Matkapuhelin liikenteessä Australian Uuden Etelä-Walesin osavaltio esitteli joulukuussa 2019 ensimmäisenä maailmassa käyttöön otettavan laitteen, joka havaitsee käsitteleekö auton kuljettaja matkapuhelinta. Tekoäly havaitsee kameran kuvasta, käytetäänkö puhelinta kielletyllä tavalla. Sallittu on vain handsfreen käyttö. Tarkoituksena on vähentää liikennekuolemia kolmanneksella. Suomessakin matkapuhelimen käyttö on sallittu autossa vain handsfree-apulaitteen avulla. Katso myös Autopuhelin Matkapuhelinnumerot Suomessa Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

809

https://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%A4ntt%C3%A4

Mänttä

Mänttä on Mänttä-Vilppulan kaupungin keskustaajama ja entinen Suomen kaupunki Pirkanmaalla, Keski-Suomen maakunnan rajalla. Taajamassa asui vuoden 2017 lopussa 7 591 asukasta. Taajama ulottuu osin myös Jämsän kaupungin alueelle. Vuonna 2009 silloinen Mäntän kaupunki yhdistyi naapurinsa Vilppulan kanssa niin, että Mänttä liitettiin Vilppulan kuntaan ja laajentuneen kunnan nimeksi tuli Mänttä-Vilppulan kaupunki. Vaakunaksi valittiin Vilppulan kunnan vaakuna ja hallinnon keskuspaikaksi Mänttä. Ennen kuntaliitosta Mäntän kaupungissa asui ihmistä, ja sen pinta-ala oli  km2, josta  km2 oli vesistöjä. Väestötiheys oli asukasta/km2. Mäntän naapurikuntia olivat Vilppulan lisäksi Jämsä ja Keuruu. Mänttä on merkittävä suomalainen teollisuuspaikkakunta. Se syntyi Serlachiuksen suvun perustaman paperitehtaan ympärille, joka kuuluu nykyään Metsä Groupiin. Serlachiuksen nimi näkyy edelleen kaupungin tunnetuissa museoissa: Serlachius-museo Gustaf esittelee teollisuushistoriaa ja Serlachius-museo Gösta on tunnettu klassisen ja modernin taiteen keskus. Mänttä on myös tunnettu taide- ja kulttuurikaupunki. Valtakunnallisesti tunnettuja mänttäläisiä kulttuuritapahtumia ovat Mäntän kuvataideviikot ja Mäntän musiikkijuhlat. Vuonna 2006 Mänttä myös tavoitteli Suomen ehdokkuutta vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Vuonna 2021 nykyinen Mänttä-Vilppula kilpaili yhdessä Tampereen ja neljäntoista pirkanmaalaisen kunnan kanssa pääsyä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2026. Luonto Mäntän keskusta sijaitsee Keurusselän ja Kuoreveden välisellä kannaksella, jonka poikki Keuruun reitin vedet laskevat kohti Ruovettä. Alue on tyypillistä Järvi-Suomea ja neljännes entisen kaupungin kokonaispinta-alasta onkin vettä. Keurusselästä vedet purkautuvat Vuollesalmen ja Virtasalmen kautta Koskelanlampeen ja siitä edelleen Mäntänkoskea myöten Mäntänlahteen, jossa niihin yhtyvät Kuorevedeltä tulevat vedet. Mäntän tunnetuin luonnonnähtävyys on 190 metrin korkeudelle merenpinnasta ulottuva Mäntänvuori näkötorneineen. Vuori ympäristöineen rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi vuonna 1946. Kulttuuria Mäntässä on asukasmääräänsä nähden suhteellisen runsas koulutustarjonta. Mäntän lukiossa opiskelee vuosittain noin 250 opiskelijaa ja SASKY koulutuskuntayhtymään kuuluvassa Mäntän seudun koulutuskeskuksessa vielä enemmän useilla aloilla. Tampereen ammattikorkeakoulun Mänttä-Vilppulan yksikössä koulutetaan tradenomeja, sairaanhoitajia ja tuotantotalouden insinöörejä. Serlachius-museoiden lisäksi Mäntässä on kulttuurikeskus Pekilo, joka saa nimensä selluloosatehtaan historiaan vaikuttavan pekilosienen mukaan. TUL:n urheiluseura Mäntän Valo on laaja yleisseura. Ruokakulttuuri Mäntän pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla hilpakkavelli eli luusoppa, rusinasoppa sekä pannukakko. Kaupunginosia ja asutusalueita Alaranta, Aravala, Asemankulma, Isoniemi, Joenniemi, Juhola, Keikanniemi, Keskikauppala, Koskela, Kukkarokivi, Käänninniemi, Länsi-Koskela, Moisio, Monhanrinne, Mustalahti, Mäkikylä, Pättiniemi, Raja-aho, Rusinniemi, Savosenmäki, Seppälä, Sillanpää, Tammikangas, Tammiranta, Vuohijoki, Vuohimetsä, Vuorenalusta. Historia Nimi Mänttä on peräisin alueen vanhimmasta talosta, jonka Tuomas Niilonpoika Mäntsä (1570-1618) perusti Sääksmäen erämaahan Keurukoskelle. Mänttä kuului vuoteen 1604 saakka kirkollisesti Sääksmäen pitäjään, jonka erämaa-aluetta se oli ollut keskiajalta saakka. Ruoveden yhteydessä se joutui vuonna 1628 Keuruun kappeliseurakuntaan, joka itsenäistyi omaksi seurakunnaksi vuonna 1651. Hallinnollisesti Mänttä erotettiin Längelmäestä vuonna 1776 ja liitettiin Keuruun pitäjään ja samalla Vaasan lääniin. Kun Vilppulan seurakunta itsenäistyi Ruovedestä vuonna 1904, siihen liitettiin myös Mänttä, joka näin palasi Hämeen lääniin. Valtio perkautti Mäntänkosken vuosina 1833-1834. Sihteeri Gustaf Hobin vuokrasi koskessa olleet myllyt vuosiksi 1854-1855 ja perusti kosken alajuoksulle vuonna 1854 sahan, jonka hän myi kapteeni Anselm Grahnille vuonna 1859. Grahn rakennutti sahan yhteyteen myllyn ja myi sahan helsinkiläiselle kauppaneuvos C. W. S Sundmanille vuonna 1861. Tuomari A. Palmfelt oli jo vuosina 1853-1854 vuokrannut Mäntänkosken läntisen haaran ja perustanut yhdessä vuorimestari Fredrik Tengströmin kanssa kosken varrelle pienen pajan. He myivät vuokraoikeutensa vuonna 1857 kauppaneuvos Henrik Borgströmille, joka myi ne edelleen apteekkari Gustaf Adolf Serlachiukselle vuonna 1868. Serlachius rakennutti samana vuonna läntisen haaran partaalle puuhiomon, mistä alkoi Mäntän teollisuuden varsinainen kehitys. Liikenneyhteydet Mänttään olivat aluksi huonot, kunnes laivaliikenne Vilppulaan alkoi vuonna 1870 ja Tampere-Haapamäki-rata valmistui vuonna 1883. Samaan aikaan rakennettiin myös maantie Ruovedeltä Mäntän kautta Keuruulle. G. A. Serlachius rakennutti vuosina 1895-1897 kapearaiteisen rautatien Vilppulan rautatieasemalta Mänttään; rata muutettiin normaalilevyiseksi vuonna 1930. Henkilöliikenne Mäntän radalla lopetettiin ja siirrettiin linja-autoilla hoidettavaksi vuonna 1953. Mäntänkosken äärelle kehittynyt tehdasalue erotettiin Vilppulasta omaksi seurakunnakseen vuoden 1921 alusta, ja samana vuonna valtioneuvosto määräsi Mäntän taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Itsenäiseksi kunnaksi Mänttä erotettiin vuoden 1922 alusta lähtien. Yhdyskunnan itsenäistyessä siellä oli 2 733 asukasta, mutta vuonna 1930 jo 3 620 asukasta. Mäntän seurakunnan kirkkona toimi alkuvuosina Pelastusarmeijalta vuokrattu kokoushuone, kunnes vuonna 1928 valmistui Serlachius Oy:n lahjoitusvaroin arkkitehti Wäinö Palmqvistin suunnittelema kirkko. Mäntästä tuli kauppala 1948 ja kaupunki 1973. Kansalaissodan aikana 1918 Vilppulasta tulleet punakaartilaiset piirittivät Mäntän suojeluskunnan. Suojeluskuntalaiset ja Keuruulta tulleet apujoukot hyökkäsivät 11. helmikuuta tehdaskylää vastaan, jolloin punaiset joutuivat perääntymään Vilppulaan. Tämän jälkeen Mäntästä tuli valkoisen armeijan joukkojen kokoamispaikka. Talvisodan aikana 20. tammikuuta 1940 Neuvostoliiton ilmavoimat tekivät pommihyökkäyksen Mänttään. Itse tehdasalue säästyi tuhoilta, mutta ympäristön asuinalueella neljä ihmistä sai surmansa ja useita haavoittui. Tunnettuja mänttäläisiä on muiden muassa jääkiekkoilija Risto Siltanen, joka pelasi Mäntän jääkiekkojoukkue KiePossa eli Mäntän Kiekko Pojissa, sekä varatuomari Keijo Liinamaa, joka toimi Mäntän kauppalanjohtajana, valtakunnansovittelijana kahteen otteeseen ja Suomen toistaiseksi viimeisen virkamieshallituksen pääministerinä vuonna 1975. Hallinto Kuvia Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Mäntän seudun koulutuskeskus Mänttä on nopeasti edistynyt elinvoimainen teollisuuskeskus, Aamulehti, 04.09.1937, nro 237, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Seulonnan keskeiset artikkelit

810

https://fi.wikipedia.org/wiki/Modeemi

Modeemi

Modeemi (modulaattori/demodulaattori) on laite, joka moduloi digitaalisen signaalin analogiselle siirtotielle ja myös palauttaa (demoduloi) analogisesta signaalista digitaalisen signaalin. Modeemeja käytetään siirrettäessä tietoa esimerkiksi puhelinlinjoilla tai radioteitse (esimerkiksi matkapuhelimet, langattomat lähiverkot, Bluetooth-laitteet). Nykyään yhä useampi laite sisältää modeemin ja joissain laitteissa niitä voi olla monta, esimerkiksi useaa eri tietoliikennestandardia tukevassa matkapuhelimessa tai tietokoneessa. Sanaa modeemi käytetään kaupallisessa viestinnässä kodin verkkoyhteyden osana käytettävistä laitteista, jotka ovat todellisuudessa esimerkiksi reitittimiä, eivätkä sisällä varsinaisia modeemin toimintoja. Historia Ensimmäiset modeemit otettiin käyttöön SAGE-ilmatorjuntajärjestelmässä 1950-luvulla. Niiden kehittäjiin kuului John V. Harrington. Kaupallisia modeemeja tuli markkinoille tietokoneiden yleistymisen myötä 1960-luvulla. Vuonna 1981 julkistettu Hayes Smartmodem ja sen seuraajat vaikuttivat runsaasti BBS-järjestelmien käyttöön ja ylläpitoon. Unix-koneiden välinen UUCP-verkko toimi pitkälti modeemien varassa. Verkko välitti muun muassa sähköpostia ja Usenet-viestejä. Kiinteiden Internet-yhteyksien käyttöönotto yliopistojen ja verkon solmukohtien välillä vähensi modeemiyhteyksien tarvetta ja ne jäivät yhä enemmän kotikäyttäjien, pienyritysten ja syrjäisempien alueiden yhteysmuodoksi. Ennen ADSL-yhteyksien yleistymistä vuosituhannen vaihteessa analogiset modeemit olivat ISDN-sovittimen ohella yleisin tapa saada kotiin Internet-yhteys. Analogisten modeemien välityskyky oli hyvillä linjoilla 56/33 kbps, eli päästiin hyödyntämään digitaalisen puhelinverkon yhdelle puhelinyhteydelle varaama kaista kokonaan. Yleensä modeemissa on myös pakkaustoiminto, jolloin pakkaamattomia tekstitiedostoja voi siirtää jopa 300 kbps nopeudella. Nopeus riitti esimerkiksi WWW-selailuun, kunhan isoja kuvia ei käytetty liikaa. AT-komennot Useimpien modeemien toimintoja ohjataan Hayes Microcomputer Productsin kehittämällä AT-komentokielellä (tällöin puhutaan Hayes-yhteensopivuudesta). Alla muutama esimerkki, joissa <CR> tarkoittaa Carriage Return -ohjausmerkkiä: ATZ<CR> Vakioasetusten lataus modeemin asetusmuistista ATD ;<CR> Soittaminen puhelinnumeroon ATA<CR> Soittoon vastaaminen ATH0<CR> Yhteyden katkaisu <1 s tauko>+<1 s tauko> Paluu komentotilaan yhteyden aikana ATO<CR> Siirtyminen takaisin yhteystilaan Katso myös Tiedonsiirtonopeus Baudi CPS (Characters Per Second), merkkiä sekunnissa EDGE GPRS BBS Internet modulointi DSL Akustinen liitäntä Lähteet Viitteet Dataliikenne Seulonnan keskeiset artikkelit

811

https://fi.wikipedia.org/wiki/Montesquieu

Montesquieu

Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni (18. tammikuuta 1689 La Brède, lähellä Bordeaux'ta, Ranskan kuningaskunta - 10. helmikuuta 1755 Pariisi, Ranskan kuningaskunta) oli kuuluisa filosofi ja valistuksen ajan kirjailija. Hän oli koulutukseltaan juristi, mutta varallisuutensa ansiosta pystyi keskittymään kirjoittamiseen. Montesquieun tunnetuimmat teokset ovat Persialaisia kirjeitä (1721) ja De l'Esprit des Lois (1748, Lakien henki, ei suom.), jota pidetään hänen pääteoksenaan. De l'Esprit des Lois on laaja teos, jossa käsitellään monia lainsäädännön aloja ja vertaillaan eri maissa eri aikakausina voimassa olleita lain säännöksiä. Teos tunnetaan kuitenkin parhaiten siitä, että siinä Montesquieu esittelee vallan kolmijako-oppinsa, jolla on ollut hyvin suuri merkitys länsimaisten demokratioiden hallitusmuotojen kehitykselle. Montesquieu piti vallan keskittymistä pahimpana kansalaisten vapautta uhkaavana asiana. Hänen esittämänsä ratkaisu tähän uhkaan on vallan kolmijako-oppi, jonka mukaan lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan piti olla eri ihmisten käsissä. Lakien henki Pääteoksensa Lakien henki Montesquieu julkaisi anonyymisti vuonna 1748. Kirja sai paljon huomiota ja arvostusta Euroopassa ja Britannian Amerikan-siirtokunnissa. Katolisissa maissa se herätti myös vastustusta, ja Montesquieun arvostelijoiden mukaan hän pyrki heikentämään uskonnon asemaa ja luonnollista lakia. Ranskassa katolinen kirkko kielsi Montesquieun Lakien hengen sekä muita teoksia, jotka asetettiin katolisen kirkon kiellettyjen teosten listalle. Kuitenkin muualla Euroopassa, etenkin Britanniassa, niitä arvostettiin suuresti. Lakien henki oli myös myyntimenestys, se myi 22 painosta loppuun kahden ensimmäisen vuoden aikana. Montesquen mukaan "hallitusvalta pitää rakentaa siten, että yhdenkään ihmisen ei tarvitse pelätä toista", ja tämä ja hänen esittämänsä tarkka vallan ositus ja osien tasapainotus ("checks and balances") vaikutti myöhemmin ratkaisevasti Yhdysvaltain perustuslakiin ja sen isään, James Madisoniin. Kirja omistaa neljä kappaletta Englannin ja sen vapauden turvaavan vallanjaon käsittelemiseen. Montesquieu oli myös huolissaan siitä, että Ranskassa monarkin valtaa rajoittava aatelin voima oli katoamassa. Poliittiset näkemykset Liberalismi Vaikka Montesquieu ei ollut puhdasverinen liberaali, hänen vallan kolmijako-opistaan tuli osa liberalismin ydintä ja hän sanoi, että kaupankäynnillä oli "taipumus parantaa ihmiset uskonnollisesta, etnisestä ja valtiollisesta kiihkoilusta. Se opetti heidät vihaamaan sotia ja nauttimaan kansallisuuksien ja yksilöiden eroavuuksista." Lakien hengessä Montesquieu puoltaa perustuslaillisuutta, vallanjakoa, orjuuden lakkauttamista, ihmisoikeuksia ja laillisuusperiaatetta. Konservatiivisia kantoja Toisaalta Montesquieulla oli monia myöhempien valistusajattelijoiden näkemyksiä konservatiivisempia kantoja. Hän esimerkiksi hyväksyi perinnöllisen vallan ja ensiksi syntyneen lapsen etuoikeudet (esikoisoikeuden). Hänestä nainen saattoi johtaa hallitusta muttei perhettä. Teokset Lähteet Aiheesta muualla Vapaasti ladattavia Montesquieun e-kirjoja Project Gutenbergiltä Biografia Montesquieun teoksia kokotekstinä Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de Vallan kolmijako Vuonna 1689 syntyneet Vuonna 1755 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

812

https://fi.wikipedia.org/wiki/Meksiko

Meksiko

Meksiko ( tai Méjico), virallisesti Meksikon yhdysvallat (), on Pohjois-Amerikan eteläosassa sijaitseva 119,5 miljoonan asukkaan valtio, jonka rajanaapureita ovat Yhdysvallat, Belize ja Guatemala. Maan pääkaupunki on México. Meksiko on asukasluvultaan maailman suurin espanjankielinen maa. Se on Pohjois-Amerikan maista pinta-alaltaan kolmanneksi ja asukasluvultaan toiseksi suurin. Maantiede Meksiko sijaitsee Pohjois- ja Etelä-Amerikan välisellä kannaksella. Sen pohjoinen rajanaapuri on Yhdysvallat, ja kaakossa sitä rajoittavat Guatemala ja Belize. Läntisellä ja eteläisellä rannikolla on Tyynimeri ja itäisellä rannikolla Meksikonlahti ja Karibianmeri. Meksikon eteläisimmät osat kuuluvat Keski-Amerikkaan, mutta suurin osa maasta on Pohjois-Amerikassa. Maa on suurimmaksi osaksi ylänköä tai vuoristoa, joka on jatketta Pohjois-Amerikan Kordillieereille. Suurin Meksikon maantieteellisistä alueista on Meksikon ylätasankoa, joka ulottuu Yhdysvaltain rajalta Méxicon eteläpuolelle. Sitä reunustavat Läntinen ja Itäinen Sierra Madre. Läntinen Sierra Madre on pääosin vulkaanista. Kumpikin vuorijonoista on noin pitkä ja kohoavat noin . Reunavuoristot yhtyvät Meksikon ylängön eteläpuolella. Tästä tuliperäisestä alueesta käytetään nimitystä Sierra Volcánico Transversal ja se on muodostunut sammuneiden ja toimivien tulivuorten ketjusta. Etelärannikolla sijaitsee Eteläinen Sierra Madre, joka kohoaa keskimäärin korkeuteen. Ylänköalue jatkuu käytännössä yhtenäisenä Tehuantepecinkannakselle asti, jossa Meksikonlahden ja Tyynenmeren rannikon alankoalueet yhtyvät. Siitä kaakkoon kohoaa Guatemalan puolelle jatkuva Chiapasin ylänkö, ja sen itäpuolella on Jukatanin niemimaan alanko. Meksikossa on kaikkiaan 150 jokea, mutta yli puolet Meksikon kaikesta pintavedestä virtaa vain viidessä suuressa joessa: Usumacinta, Grijalva, Papaloapán, Coatzacoalcos ja Pánuco. Meksikon alue on geologisesti epävakaata, sillä maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat yleisiä. Maa sijaitsee Tyynenmeren tulirenkaalla. Tunnettuja tulivuoria ovat maan korkein vuori Pico de Orizaba ja aivan pääkaupungin kaakkoispuolella kohoava Popocatépetl. Ilmasto Meksiko ulottuu trooppisesta subtrooppiseen ilmastoon. Paikalliset korkeuserot vaikuttavat kuitenkin erityisesti etelässä ilmastoon, ja maa jaetaankin korkeuseron mukaan ilmastovyöhykkeisiin. Kuuma vyöhyke eli tierra caliente ulottuu rannikolta 800-1 000 metrin korkeuteen ja siellä lämpötila vaihtelee 20-30 celsiusasteen välillä. Sen yläpuolella on lähes ulottuva lauhkea vyöhyke eli tierra templada, jossa vuoden keskilämpötila on 18 celsiusastetta. Ylimpänä on kylmä vyöhyke, jossa keskilämpötila on 10-15 celsiusastetta ja vuorokautiset sekä vuosittaiset lämpötilavaihtelut ovat melko suuret. Pääkaupungissa Méxicossa lämpimimmän kuukauden keskilämpötila on 23 celsiusastetta. Kylmimmän kuukauden keskilämpötila on yhdeksän celsiusastetta. Yli puolet maasta on kuivaa aluetta, jossa sademäärä jää alle 600 millimetrin. Runsaimmin vettä sataa itärannikolla, - vuodessa. Sadekausi on kesällä, toukokuusta lokakuuhun. Elokuun ja lokakuun välisenä aikana maahan saattaa iskeä trooppisia myrskyjä joko Tyyneltämereltä tai Karibianmereltä, mutta ne ovat harvoin kehittyneet täysimittaisiksi hurrikaaneiksi asti. Kasvisto ja eläimistö Meksikon pohjoisosan ja Yhdysvaltain lounaisosan kasvillisuus ja eläimistö muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Maan eteläosan luonto taas on lähinnä keskiamerikkalaista tyyppiä. Pohjoisosassa kasvaa enimmäkseen havupuita, mutta siellä on myös tammia. Kuivilla aroseuduilla kasvaa pensaita ja kaktuksia. Eläimistöön kuuluvat muun muassa peurat, puumat, ilvekset, kojootit, haisunäädät ja piikkisiat. Maan eteläosien sademetsissä kasvaa eri palmulajeja sekä muun muassa mahonki ja palisanteri. Etelän eläimiä ovat muun muassa opossumit, tapiirit, vyötiäiset ja käärmeet. Keskusylängöllä on ruohoaroja, pensastoja ja aavikoita. Siellä kasvaa muun muassa kaktuksia, agaaveja ja jukkia. Rannikolla on laajoja mangroverämeitä. Aikavyöhykkeet Meksiko on käyttänyt neljää aikavyöhykettä helmikuusta 2015 lähtien. Historia Varhaishistoria Meksikon alueen ensimmäiset ihmiset olivat varhaisia intiaaneja, jotka muuttivat sinne pleistoseenikauden loppuvaiheissa. Jotkut arkeologit ja kielitieteilijät uskovat ihmisen eläneen Meksikossa jo  -  sitten. Wisconsi-jääkauden jälkeen Meksikon asukkaat joutuivat siirtymään kuivuvan ilmaston seurauksena suurriistan metsästyksestä pienempien eläinten metsästämiseen ja villikasvien keräämiseen. Maissin viljely alkoi noin 5000 eaa. Seuraavien muutaman vuosituhannen aikana alettiin viljellä muun muassa avokadoja, chiliä, revonhäntiä, papulajia Phaseolus acutifolius ja kurpitsoja. Suuret sivilisaatiot Keski-Amerikassa on vuoteen 2000 eaa. mennessä syntynyt kyläyhteisöjä, jotka ovat suurimmalta osalta riippuvaisia maanviljelystä. Näitä on erityisesti Meksikon eteläosissa, mutta niitä on löydetty myös maan pohjoisosista. Niin sanotun muodostavan kauden keskivaiheilla maanviljelykylistä alkoi syntyä monimutkaisempia yhteiskuntia poliittis-uskonnollisten pääkaupunkien ympärille. Merkittävimpiä olmeekkikeskuksia olivat San Lorenzo Tenochtitlán ja La Venta. Muodostavan kauden loppuvaiheessa intiaaniyhteiskunnat muotoutuivat entistä monimutkaisemmiksi, ja alueella tehtiin tarkkoja kalentereita. Varhaisimpia tiheästi asuttuja kaupunkeja oli Meksikon Teotihuacán, jossa asui  - . Mayat vaikuttivat klassisella kaudella Meksikon eteläosissa, vaikka heidän suurimmat kaupunkinsa olivatkin Guatemalassa ja Hondurasissa. Klassinen kausi hajosi useiden vuosisatojen jälkeen, mutta sen syytä ei ole varmasti tiedossa. Teotihuacán poltettiin noin vuonna 750. Seuraavien parin sadan vuoden aikana pohjoisesta tulleet tolteekit perustivat oman keskuksensa Meksikon keskiosiin ja perustivat pääkaupungikseen Tulan. Viimeinen suuri kansa, jonka Meksikon laakson vehreys houkutteli asuttavan alueelle, oli asteekit. He perustivat 1300-luvun alkupuolella Texcocojärven soisille saarille Tenochtitlánin. Asteekit hallitsivat 1500-luvun alkupuolella isoa osaa Meksikon keski- ja eteläosissa. Valtakunta perustui kaupunkivaltioiden löyhään yhteenliittymään, jota Tenochtitlán valvoi. Espanjalaisten valta Hernán Cortés valloitti Meksikon vuosina 1519-1521 ja perusti Espanjalaisen siirtokunnan, joka hallitsi maata lähes 300 vuoden ajan. Espanjan valloittajat, konkistadorit, saapuivat Tenochtitlániin vuonna 1519, vangitsivat asteekkivaltakunnan johtajan Montezuman ja asettuivat tämän kanssa palatsiin asumaan. Näin espanjalaiset saattoivat hallita asteekkeja Montezuman avulla. On monesti väitetty atsteekkien suhtautuneen alussa espanjalaisiin ystävällisesti, koska asteekit uskoivat Hernán Cortésin olevan ennustusten mukaisesti idästä palannut jumala Quetzalcóatl. Joka tapauksessa ystävällismielisyys päättyi 1521, kun espanjalaiset surmasivat monia asteekkiylimyksiä. Lisäksi heidän tuomansa isorokko teki tuhojaan. Espanjalaiset perustivat siirtomaan nimeltä Uusi Espanja ja rakensivat sen pääkaupungin Meksikon vanhan Tenochtitlánin raunioille. Kaupunki sai nimensä mexica-heimosta. Espanjalaisten hallinto perustui encomienda-nimiseen feodaalijärjestelmään, jossa espanjalaistaustainen maanomistaja sai tietyn alueen hallintaansa, ja sen alkuasukkaiden piti tehdä hänelle ilmaiseksi työtä. Maanomistajan vastuulla oli alaisten hyvinvointi ja sivistyksen ja kristinuskon levitys. Itsenäistyminen Miguel Hidalgo julisti 16. syyskuuta 1810 Meksikon itsenäiseksi pienestä Doloresin kaupungista käsin, mikä johti itsenäisyyssotaan, joka päättyi viimein itsenäistymiseen vuonna 1821. Agustín de Iturbide julistautui Meksikon keisariksi vuonna 1822, mutta hänen valtakautensa päättyi maanpakoon ja tasavallan perustamiseen 1824 Guadalupe Victoria ensimmäisenä presidenttinä. Itsenäisyyden alkuaikojen vahva mies oli Antonio López de Santa Anna, joka hallitsi maan politiikkaa 1833-1855. 1860-luvulla Ranskan Napoleon III pyrki Meksikon herraksi ja asetti Itävallan keisari Frans Joosef I:n veljen, arkkiherttua Maksimilianin Meksikon keisariksi konservatiivien ja katolilaisten tuella. Toinen Meksikon keisarikunta päättyi Benito Juárezin tukijoiden voittoon ja tasavallan palautukseen 1867. Tasavaltalainen kenraali Porfirio Díaz nousi presidentiksi 1876 ja lopulta diktaattoriksi. Hänen valtakautensa kesti suurimman osan vuosista 1876-1911. 1900-luku Vuoden 1910 uudelleenvalinta oli liikaa Díazin vastustajille. Tällöin puhkesi suuri Meksikon vallankumous, aluksi Francisco I. Maderon johdolla. Vallankumous johti Díazin syrjäyttämiseen ja monen vuoden taisteluihin. Maderon syöksi vallasta 1913 kenraali Victoriano Huerta. Sisällissotaan osallistuivat Pancho Villa ja Emiliano Zapata, jotka kohosivat myöhemmin kansallissankareiksi. Vallankumous laantui Venustiano Carranzan johdolla säädettyyn vuoden 1917 perustuslakiin. Carranza surmattiin, ja häntä seurasi Álvaro Obregón 1920, jota puolestaan seurasi Plutarco Elías Calles. Obregón valittiin uudelleen 1928, mutta hänet murhattiin ennen kuin hän astui virkaansa. Calles perusti tämän jälkeen Institutionaalisen vallankumouspuolueen (PRI), joka pysyi vallassa seitsemänkymmentä vuotta vuoden 2000 vaaleihin asti. Seuraavan kuuden vuoden ajan Calles johti maata käytännössä puoluejohtajan asemasta, vaikka virallisesti presidentteinä olivat Emilio Portes Gil, Pascual Ortiz Rubio ja Abelardo Rodríguez. Vuoden 1934 vaaleihin Calles valitsi ehdokkaakseen suositun osavaltion kuvernöörin Lázaro Cárdenasin. Cárdenas valittiin, ja osoittautuikin itsenäisemmäksi kuin kolme edeltäjäänsä. Cárdenasin suuri saavutus oli maareformi, joka paransi köyhien meksikolaisten oloja merkittävästi. Hän myös laajensi puolueen kannattajapohjaa. Vuonna 1938 hän karkotti ulkomaiset öljy-yhtiöt Meksikosta. Maa menetti pääomaa, ja sen kansallinen öljy-yhtiö kamppaili vanhentuneiden laitteiden kanssa vuosikymmenten ajan. Meksikosta tuli 1942 toisen maailmansodan aktiivinen osapuoli, kun Saksa oli upottanut kaksi meksikolaista tankkeria. Meksikolaisia sotilaita osallistui jossain määrin sotatoimiin, mutta merkittävämpää oli sen tuottamat raaka-aineet Yhdysvaltain sotateollisuuteen. Sodan jälkeen maan väkiluku alkoi kasvaa selvästi, kun maa teollistui. Meksiko vaurastui ja myös poliittisesti rauhoittui, vaikka PRI hallitsikin puoluekenttää käytännössä ilman vastavoimia. Maassa oli kuitenkin myös levottomuuksia, kun Meksikon hallitus pyrki panostamaan vain ja ainoastaan talouskasvuun. Opiskelijoiden ja työväestön ääni pyrittiin pitämään sivussa. Sisäministeri Gustavo Díaz Ordaz halusi näyttää ulkomaalaisille vakaata maata Méxicon vuoden 1968 olympialaisissa. Hän määräsi muun muassa asevoimien ottaa haltuunsa UNAM-yliopiston ja pidättää opiskelijaliikkeen johtajia. Tilanne kärjistyi Tlatelolcon verilöylyyn, jossa surmattiin satoja opiskelijoita vain kymmenen päivää ennen olympialaisten alkua. Vuonna 1970 presidentiksi valittu Luis Echeverría vei yllättäen politiikkaa vasemmistolaiseen suuntaan. Hän panosti maaseudun hyvinvointiin, mutta samaan aikaan julkisen puolen velka kasvoi huomattavasti. Hallitus joutui vuonna 1976 devalvoimaan peson. Samana vuonna löydettiin valtava merenalainen Cantarellin öljykenttä, josta tuli merkittävin Meksikon öljyntuotannon lähde. Vuonna 1988 presidentinvaaleissa vaalikomissio julisti vallankumouspuolueen Carlos Salinasin voittajaksi vastustajien rikossyytteistä ja protesteista huolimatta. Salinas tuki uusliberalismia, kritisoi työväenliittoja ja maatalouden ejido-järjestelmää. Hän allekirjoitti NAFTA-vapaakauppasopimuksen Kanadan ja Yhdysvaltojen kanssa. Se ja vaatimukset intiaanien oikeuksien turvaamisesta johtivat zapatista-kapinaan köyhässä eteläisessä Chiapasissa. Hallitus taltutti kapinan ja rauhansopimus solmittiin maaliskuussa. Ernesto Zedillo voitti elokuun 1994 vaalit. Joulukuussa 1994 osakekurssit romahtivat, kun hallitus päästi peson kellumaan. Tammikuuhun 1995 peso menetti kolmanneksen arvostaan, minkä vuoksi Yhdysvaltain ja kansainvälisen yhteisön oli annettava Meksikolle 50 miljardia dollaria lainaa maan talouden pelastamiseen. Hallitus yritti vielä kukistaa zapatistoja, mutta myöntyi vuoden 1995 lopulla suurempaan autonomiaan mayoille. Kapina kiihtyi kuin vasemmistolainen EPR hyökkäsi hallituksen joukkoja vastaan 1996. Joulukuussa 1997 puolisotilaalliset joukot tappoivat 45 intiaania chiapasilaisessa kylässä. Tapaus herätti kansainvälistä huomiota. Vuonna 1997 vallankumouspuolue kärsi vakavan tappion menettäessään enemmistönsä alahuoneessa ensimmäisen kerran sitten vuoden 1929. Sen alamäki jatkui, kun Vicente Fox voitti vuoden 2000 presidentinvaalit ensimmäisenä opposition ehdokkaana kautta aikain. 2000-luku Meksikossa järjestettiin kesäkuussa 2006 presidentin- ja parlamenttivaalit. Toisella kierroksella PAN:n Felipe Calderónia oli vastassa PRD:n Andrés Manuel López Obrador, joka hävisi niukasti. Kuukausien protestien ja äänten osittaisen uudelleenlaskennan jälkeen keskusvaalilautakunta julisti Felipe Calderónin voittajaksi syyskuussa. Presidentti Calderón julisti sodan huumekartelleja vastaan joulukuussa 2006. Meksikon hallituksen mukaan huumesodassa oli elokuun alkuun 2010 mennessä kuollut . Suurin osa kuolleista on saanut surmansa huumejengien välisissä yhteenotoissa. Meksiko palasi PRI-puolueen valtaan, kun vuonna 2012 Enrique Peña Nieto valittiin presidentiksi. Hänen valtakautensa alussa Meksikossa onnistuttiin uudistamaan muun muassa maan vanhentuneita viestintä-, energia- ja koulutusjärjestelmiä. Peña Nieton suosio kuitenkin romahti Igualan opiskelijasieppaustapauksen, hänen vaimonsa talokauppaskandaalin ja kituvan talouden takia. Lopulta vuoden 2018 presidentinvaalit voitti vuosien 2006 ja 2012 vaalien häviäjä Andrés Manuel López Obrador. Hän edusti Morena-puoluetta (Movimiento Regeneración Nacional), ja astuessaan virkaan 1.12.2018 Lopez Obrador oli Meksikon ensimmäinen vasemmistolainen presidentti 80 vuoteen. Meksikoa oli hallinnut yhtäjaksoisesti vuosina 1929-2000 Institutionaalinen vallankumouspuolue PRI ja vuosina 2000-2012 oikeistopuolue PAN ja uudelleen vuosina 2012-2018 PRI. Presidentiksi vuonna 2018 tullut Lopez Obrador edusti vasta neljä vuotta aiemmin perustettua vasemmistolaista Morena-puoluetta. Huumekartellit olivat vahvoja vuonna 2019, jolloin poliisi joutui vapauttamaan niiden toimien takia kartellijohtaja El Chapon pojan. Vuoden 2020 koronaviruspandemia oli paha myös Meksikossa. Politiikka Meksiko on presidentiaalinen liittovaltio. Presidentti on sekä valtionpäämies että toimeenpanovallan ylin haltija. Hän on maan poliittinen johtohahmo, ja hän nimittää hallituksen ja on armeijan päällikkö. Presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä kuusivuotiskaudeksi, eikä valinta toiselle kaudelle ole mahdollista. Erillistä varapresidenttiä ei ole, vaan presidentin estyessä viranhoidosta hänen sijaisensa on korkeimman oikeuden presidentti. Liittokongressissa (Congreso de la Unión) on kaksi kamaria, 500-jäseninen edustajainhuone (Cámara de Diputados) ja 128-jäseninen senaatti (Cámara de Senadores). Edustajainhuoneen edustajista 300 valitaan yhden edustajan vaalipiireistä ja 200 suhteellisella vaalilla kolmivuotiskausille. Senaattiin valitaan neljä jäsentä jokaisesta osavaltiosta ja Distrito Federalista. Kolme näistä valitaan enemmistövaalilla ja neljäs koko valtion kattavassa suhteellista vaalitapaa käyttävän äänestyksen perusteella. Kongressi säätää lait, määrää veroista, julistaa sodan, hyväksyy budjetin ja kansainväliset sopimukset ja vahvistaa diplomaattien nimitykset. Senaatti on pääasiassa vastuussa ulkopolitiikasta, kansainvälisistä sopimuksista ja presidentin nimityksien vahvistamisesta. Edustajainhuone käsittelee valtion tulo- ja menoarviot. Meksikossa on kolme suurta puoluetta ja useita pienempiä puolueita. Institutionaalinen vallankumouspuolue PRI hallitsi Meksikon puoluekenttää lähes koko 1900-luvun, mutta 1900-luvun lopun jälkeen kentälle ovat nousseet oikeistolainen Partido Acción Nacional (PAN) ja siitä irronnut vasemmistolainen Partido de la Revolución Democrática (PRD). Nämä kolme puoluetta saavat selvästi eniten ääniä, ja niiden asemaa on 2000-luvulla vahvistettu pienempien puolueiden kustannuksella. Vuonna 2012 valitussa senaatissa on edustajia seitsemästä ja vuonna 2015 valitussa edustajainhuoneessa yhdeksästä puolueesta. Oikeus on riippumaton lainsäädäntö- ja toimeenpanovallasta. Korkein oikeusaste on Suprema Corte de Justicia de la Nación, jossa on 11 viisitoistavuotiskausille valittua jäsentä. Presidentti nimittää heidät senaatin suostumuksella. Osavaltiot Meksikossa on 31 osavaltiota ja lisäksi erillinen liittovaltion alue (México tai Distrito Federal), jossa sijaitsee maan pääkaupunki México: 1. Aguascalientes 2. Baja California 3. Baja California Sur 4. Campeche 5. Chiapas 6. Chihuahua 7. Coahuila 8. Colima 9. Durango 10. Guanajuato 11. Guerrero 12. Hidalgo 13. Jalisco 14. México 15. Michoacán 16. Morelos 17. Nayarit 18. Nuevo León 19. Oaxaca 20. Puebla 21. Querétaro 22. Quintana Roo 23. San Luis Potosí 24. Sinaloa 25. Sonora 26. Tabasco 27. Tamaulipas 28. Tlaxcala 29. Veracruz 30. Yucatán 31. Zacatecas México tai Distrito Federal Talous Meksiko on OECD:n mukaan ostovoimapariteetiltaan maailman 11:nneksi suurin talous ja latinalaisen Amerikan toiseksi suurin. Meksikon talous kärsi pahoin vuonna 2009 maailmanlaajuisen taantuman takia. Maan bruttokansantuote laski peräti 4,7 prosenttia (Suomen ennätykselliset 7,8 prosenttia). Taantuma oli maailman suurimpia. Talous alkoi kasvaa kuitenkin uudestaan heti seuraavana vuonna. Meksikon taloudelle on ollut 1980-luvun jälkeen tyypillistä epätasainen kasvu, koska maa ei ole pystynyt tuottamaan riittäviä töitä samaan tahtiin, mitä asukasluku on kasvanut. Meksiko on panostanut vapaakauppaan, josta sillä on sopimukset yli 50 valtion, kuten Yhdysvaltojen, Japanin ja Euroopan talousalueen kanssa. Ylivoimaisesti tärkein kauppakumppani on Yhdysvallat, jonne viedään yli 80 prosenttia viennistä. Yhdysvalloissa meksikolaistuotteiden asema on vahva, sillä niiden matka Yhdysvaltain markkinoille on lyhyt. Ulkomaankaupan osuus bruttokansantuotteesta on noin neljännes, ja Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus NAFTA:n solmimisen jälkeen maan talouden sitoutuneisuus erityisesti Yhdysvaltain taloussuhteisiin on kasvanut merkittävästi. Meksiko on yksi latinalaisen Amerikan teollistuneimpia valtioita, ja valmistusteollisuus tuottaa noin viidenneksen bruttokansantuotteesta ja kuudennes työvoimasta työskentelee valmistusteollisuuden parissa. Teollisuussektoreista suurimmat ovat metalli-, kone- ja laiteteollisuus sekä elintarvike-, juoma- ja tupakkateollisuus. Meksikossa on runsaasti niin sanottua maquiladiora-teollisuutta. Siinä käytettävät raaka-aineet ovat lähinnä yhdysvaltalaisia, ja tehtaissa kootaan lopputuotteita ulkomaan markkinoille. Iso osa Meksikosta on liian kuivaa tai vuoristoista maantaloudelle, ja arviolta vain noin viidennes maasta on viljeltävissä olevaa. Tästä syystä Meksikoon tuodaan huomattava määrä viljaa. Maan merkittävimmät viljelysalueet ovat Meksikonlahden rannikon ja Chiapasin ylängön trooppiset alueet, pohjoisen ja luoteisen seutujen viljelysmaat ja niin sanottu Bajío ylätasangon alueella. Arvokkaimmat viljelyskasvit ovat kahvi ja sokeriruoko. Maa on lisäksi maailman vaniljan tuottajia. Muita tärkeitä viljelykasveja ovat banaani, ananas, papaija, mango, kaakao ja riisi. Meksikon erikoisuuksia ovat agaavet, kuituagaavea kasvatetaan kuidun takia ja tequila-agaavesta tuotetaan tequilaa. Meksikossa on merkittäviä luonnonvaroja. Se on maailman suurin hopean tuottaja, ja lisäksi se kuuluu maailman suurimpiin öljyvaltioihin. Muita merkittäviä varoja ovat sinkki, bauksiitti, lyijy, kulta, elohopea, kadmium, antimoni ja mangaani. Valtion talous riippuu voimakkaasti öljytuloista, sillä 2000-luvulla ne ovat tuoneet noin 40 prosenttia julkisista tuloista. Meksikon työttömyysaste oli maaliskuussa 2017 3,5 prosenttia. Se oli silloin alimmillaan yli kymmeneen vuoteen. Työvoima on hyvin miesvoittoista, sillä miesten osuus työväestöstä on 70 prosenttia. Miesvoittoisuus on korkea jopa muihin latinalaisen Amerikan maihin verrattuna. Lisäksi naisten palkkataso selvästi miesten palkkatasoa pienempi. Työttömyysaste vaihtelee huomattavasti myös alueittain. Kaupungeissa työttömyys on vähäistä, mutta maaseudulla se voi olla jopa 25-30 prosenttia. Siellä asiaan vaikuttaa maatalouden kausityöttömyys ja satotilanne. Vuonna 2008 arvioitiin, että maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella 18,2 prosenttia, jos mittana käytetään ruoan saatavuutta, mutta yli 47 prosenttia, jos mittarina ovat rahavarat. Liikenne Meksikossa on yli , joista kahdellatoista on yli kolmekilometrinen kiitotie. Meksikon maaliikenneverkko on latinalaisen Amerikan kattavimpia. Maassa on päällystettyjä maantietä joista on nelikaistaisia. Maan rautateitä on myyty yksityisille. Satamakaupunkeja ovat Altamira, Coatzacoalcos, Lázaro Cárdenas (kaupunki), Manzanillo, Salina Cruz ja Veracruz. Satamien yksityistäminen lisäsi niiden liikevaihtoa. Vuonna 2008 satamien kautta kulki 3,3 miljoonaa konttiyksikköä eli TEU:ta tavaraa, lamavuonna 2009 niitä oli 2,9 miljoonaa. Väestö Väestöjakauma Meksikon tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 maassa oli . Se on maailman suurin espanjankielinen valtio. Vuonna 2011 Meksikon väkiluku kasvoi 1,102 prosenttia vuodessa, mikä on maailman valtioista 105. sijalla. Meksikon väestöstä suurin osa on intiaanien ja eurooppalaisten yhteisiä jälkeläisiä mestitsejä, joita vuoden 2010 tilastojen mukaan oli 64,3 prosenttia väestöstä. Alkuperäisasukkaita väestöstä oli 18,0 ja Meksikon valkoihoisia 15,0 prosenttia väestöstä. Alkuperäisasukkaista alle puolet asuivat enää heimoyhteisöissä. Espanja on Meksikon virallinen kieli ja koulujen opetuskieli. Sitä puhuu myös suurin osa kansasta. Maassa puhutaan kuitenkin myös yli 50 intiaanikieltä. Vuonna 2015 intiaanikieliä puhui 6,5 prosenttia kansasta. Niistä 12,3 prosenttia ei osannut espanjaa. Oaxacan, Yucatánin ja Chiapasin osavaltioissa intiaanikielten osuus oli yli neljännes. Meksikossa ei ole virallista uskontoa, sillä valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, mutta katolisten osuus väestöstä on silti suuri. Guadalupen neitsyt on maan suojeluspyhimys, ja Guadalupen neitsyen basilikassa käy vuosittain satojatuhansia ihmisiä. Vuoden 2010 tilastojen mukaan väestöstä 82,7 prosenttia katolisia, 5,0 prosenttia evankelikaalisia, 1,6 prosenttia helluntailaisia, 1,4 prosenttia Jehovan todistajia. Uskonnottomien osuus oli 4,7 prosenttia. Monet alkuperäisasukkaista on synkretistejä: heillä katolisuuteen on sekoittunut paljon perinteisiä uskomuksia. Terveys Vuonna 2007 arvioitiin, että HIV:n kantajia oli noin 0,3 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin  henkeä. ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin , mutta sitä sai alle 60 prosenttia heistä, noin . Koulutus Meksikon koulujärjestelmän ydin on pakollinen yhdeksänvuotinen peruskoulu, josta valtio on vastuussa. Useimmissa osavaltioissa valtio osallistuu myös kolmevuotisen esikoulun ja kolmevuotisen lukion järjestämiseen. Kaikkiaan 87 prosenttia opetuksesta järjestetään julkisin varoin. Meksikossa on ilmeisesti Amerikan vanhin yliopisto. Espanjalaiset perustivat sen heti valloituksensa jälkeen vuonna 1551. Perussa aloitteli yliopisto samaan aikaan, ja on epäselvää, kumpi aloitti toimintansa Amerikan ensimmäisenä. Yhdysvaltain vapaussodan alkaessa 1775 Meksikosta oli valmistunut jo lähes ja toistatuhatta tohtoria. Yliopisto suljettiin 1866 mutta avattiin uudelleen 1910. Vuonna 1995 tämä Universidad Nacional Autónoma de México (UNAM) oli edelleen maan suurin yliopisto yli sadallatuhannella opiskelijallaan. Sen lisäksi jokaisessa maan osavaltiossa on oma yliopistonsa, ja monet niistä toimivat useilla paikkakunnilla. Meksikolaisista on The World Factbookin vuoden 2011 tietojen mukaan lukutaitoisia 86 prosenttia. Meksikon väestötietovirasto puolestaan ilmoitti vuonna 2006 lukutaitoisten osuudeksi 91,5 prosenttia. Lukutaidottomuus on yleisintä osavaltioissa, joissa asuu paljon alkuperäisasukkaita. Kulttuuri Meksikolla on pitkä kirjallinen traditio. Nunna Sor Juana Inés de la Cruz (1651-1695) kirjoitti runoja ja hänet muistetaan naisten oikeuksien puolustajana. José Joaquín Fernández de Lizardia (1776-1827) pidetään ensimmäisenä tärkeänä Latinalaisen Amerikan romaanikirjailijana satiirinsa El Periquillo Sarniento (n. 1816) ansiosta. Häntä on kutsuttu Meksikon Voltaireksi. Runoilija Octavio Paz sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 1990. Toisena Meksikon kirjallisuuden jättiläisenä pidetään Carlos Fuentesia, joka on myös ollut Nobel-ehdokkaana. Kuvataiteissa Meksikolla on myös perinteitä. Eurooppalaisvaikutteinen uskonnollinen traditio muuttui naturalistiseksi maisema- ja aihekuvaukseksi 1800-luvun puolivälissä. Vallankumous ja murrosvaiheet ovat vaikuttaneet selvästi modernin taiteen aiheisiin ja ilmaisuun. Esimerkkejä 1900-luvun tyylisuunnista ovat maalarit Diego Rivera ja Frida Kahlo. Kehitys ja tyylisuunnat ovat nähtävissä pääkaupunki Meksikon taidemuseoissa ja rakennusten koristeluissa. Katolisuuteen on Meksikossa sekoittunut alkuperäisväestön usko, mikä on tuonut uskontoon synkretismiä. Esimerkkejä tästä ovat kuolleiden päivä ja Guadalupen neitsyt, joka liitettiin pakanalliseen Tonantzin-jumalattareen. Monin paikoin perinteisten curanderos-parantajien kansanlääketiedettä käytetään hyödyksi. Urheilu Meksiko on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900 alkaen. Eniten mitaleita se on saanut kotikisoissaan 1968, jolloin niitä tuli etenkin uinnista ja nyrkkeilystä. Silloin tällöin sillä on ollut pieni joukkue myös talviolympialaisissa. Eniten mitaleita, neljä, on saanut uimahyppääjä Joaquín Capilla vuosina 1948-1956. Eniten mitaleja Meksikoon on tullut nyrkkeilystä (12) sekä yleisurheilusta ja uimahypyistä kymmenen. Yhteensä mitaleja on tullut 55, eniten kotikisoistaan 1968 yhdeksän mitalia. Urheilulajeista tärkein on jalkapallo, kuten monessa muussakin Latinalaisen Amerikan maassa. Jokaisella osavaltiolla on oma edustusjoukkueensa. Meksikon jalkapallomaajoukkue on päässyt maailmanmestaruuskisoissa neljännesvälieriin asti vuodesta 1994 alkaen. MM-kilpailuja Meksiko on isännöinyt vuosina 1970 ja 1986. Gold Cupin Meksiko on voittanut viidesti. Toukokuussa 2017 se oli FIFA-rankingissa sijalla 16. Myös härkätaistelut ja hevoskilpailut eli charrería ovat suosittuja. Baseball levisi Meksikoon 1800-luvulla rautatieläisten mukana, ja maassa on pelattu baseball-liigaa vuodesta 1925. Nyrkkeily on myös erittäin suosittua Meksikossa, ja sieltä on tullut monia tunnettuja nyrkkeilijöitä: Julio César Chávez, Oscar de la Hoya ja Ricardo López. Juhlapäivät Lähteet Background Note: Mexico (US. Department of State) Viitteet Aiheesta muualla 44 Pohjois-Amerikka Seulonnan keskeiset artikkelit

814

https://fi.wikipedia.org/wiki/Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on gregoriaanisessa ja juliaanisessa kalenterissa vuoden yhdestoista kuukausi. Sitä edeltää lokakuu ja seuraa joulukuu. Marraskuussa on 30 päivää. Suomessa marraskuu on etelässä lyhyiden ja harmaiden päivien, syysmyrskyjen, syyssateiden ja monesti myös ensilumen aikaa. Siksi sitä pidetäänkin usein talvikuukautena. Pohjoisessa se on kaamoksen alun ja alkutalven aikaa. Marraskuun latinankielinen nimi november tulee yhdeksää merkitsevästä sanasta novem, sillä ennen Julius Caesarin kalenteriuudistusta marraskuu oli vuoden yhdeksäs kuukausi. Marraskuu Suomessa Keskilämpötila Marraskuun keskilämpötilat vaihtelevat eri puolilla Suomea. Vuosina 1981-2010 keskilämpötilat olivat Vantaalla 0,4 astetta, Lahdessa −0,6 astetta, Tampereella −0,6 astetta, Jyväskylässä −2,0 astetta, Rovaniemellä −5,5 astetta ja Sodankylässä −7,1 astetta. Tyypillinen päivälämpötila Etelä-Suomessa marraskuun alussa on noin 4-5 astetta ja kuun lopulla enää noin 0-2 astetta. Pohjois-Suomessa marraskuun alussa tyypillinen päivälämpötila on pari astetta pakkasta, kuun lopulla kuitenkin on toisinaan jo koviakin pakkasia Keski-Lapissa päivisin, vaikkakin toisinaan voi Keski-Lappia myöten olla plusasteita. Kuukauden suomenkielinen nimi viittaa siihen, että Etelä-Suomessa maa on silloin usein yöpakkasten vuoksi roudassa, minkä vuoksi useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi. Sademäärät ja pilvisyys Pohjois-Suomessa pysyvän lumen aika alkaa heti marraskuun alusta. Etelä-Suomessa marraskuu on pääosin synkkä ja lumeton, sateet tulevat etelässä useammin vetenä tai räntänä kuin lumena, tosin lyhyet lumiset jaksot ovat Etelä-Suomessakin jo tavallisia. Ensilumi sataa etelärannikolla vasta marraskuun puolivälin paikkeilla, kun se on Lapissa satanut keskimäärin jo lokakuun alkupäivinä. Marraskuun aikana sademäärät vähenevät Suomessa elo-lokakuun runsaiden syyssateiden jäljiltä. Marraskuussa sateet voivat olla hyvin pitkäkestoisia, jopa vuorokauden mittaisia, mutta niiden tuoma sademäärä ei ole yleensä korkea. Loppuvuodesta sateet ovatkin lähinnä pitkäkestoisia tihkusateita. Auringonpaistetta saadaan marraskuisin todella niukasti, johtuen runsaasta pilvisyydestä. Ajoittain pohjoiselta napaseudulta pyrkivät arktiset kylmänpurkaukset voivat tuoda väliaikaisesti kuivaa pakkasilmaa eteläiseen Suomeenkin saakka ja rikkoa tämän lähes taukoamattoman pilvisyyden. Lintujen muutto Lähes kaikki muuttolinnut ovat marraskuussa jo muuttaneet etelään, paitsi eräät Etelä-Suomessa vielä tähänkin aikaan majailevat vesilinnut ja rastaat, jotka siirtyvät etelämmäksi vasta talven reunalla tai jäiden tulon aikaan. Marraskuu muualla Eteläisellä pallonpuoliskolla Eteläisellä pallonpuoliskolla marraskuu on loppukevättä tai alkukesää. Esperanza Basella ollaan vielä jokseenkin talvisissa lukemissa. Korkein siellä mitattu marraskuun lämpötila on kuitenkin ollut +23 astetta, joka on selkeästi kesälukema. Ushuaia on selkeästi keväisemmissä lukemissa. Melbournessa on marraskuussa jo selkeästi kesäistä (yli +10 asteen keskiarvo). Darwinissa on muutenkin niin sanottu pysyvä kesä, niin marraskuussa noustaan jo hellelukemissa ja valmistaudutaan sadekauteen. Pohjoisella pallonpuoliskolla Pohjoisella pallonpuoliskolla marraskuu on normaalisti loppusyksyä tai alkutalvea. Huippuvuorilla eletään jo talvea ja pakkaslukemia. Berliinissä on vielä (keski)syksy. Miamissa on kesäinen lämpötila, vaikka siellä siirrytäänkin niin sanotusti talveen. Sademäärä vähenee selkeästi marraskuun aikana. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

815

https://fi.wikipedia.org/wiki/Moottorivaunu

Moottorivaunu

Moottorivaunu on omalla voimallaan kulkeva rautatievaunu, toisin sanoen siinä ei tarvita erillistä veturia koneiston ollessa sulautettu vaunuun. Moottorivaunuista muodostetussa junassa voi olla myös moottorittomia liitevaunuja. Yleisnimitys junalle, joka koostuu vain moottorivaunuista ja niiden liitevaunuista, on moottorijuna. Lisäksi moottorijunat jaetaan käyttövoiman mukaan dieselmoottorijuniin ja sähkömoottorijuniin. Nykyisin Suomessa VR:n käyttämät moottorijunat ovat paikallisliikenteen Sm2, Sm4 ja Sm5. Vielä vuonna 2016 VR käytti paikallisliikenteessä Sm1 sähkömoottorijunia. Kaukoliikenteessä VR:llä on käytössä Sm3 (Pendolino) sekä VR ja Karelian Trains käyttää yhdessä Sm6-junia (Allegro) Helsingin ja Pietarin välisessä liikenteessä. Nämäkin junayksiköt ovat italialaisperäisiä Pendolinoja, mutta poikkeavat Sm3-yksiköistä mm. tekniikaltaan ja pituudeltaan. Vähäliikenteisillä radoilla käytetään uusia Dm12-moottorivaunuja. Lisäksi museojunia ajetaan Dm7-kalustolla eli "lättähatuilla". Moottorijuna pystyy usein liikennöimään huomattavasti mäkisemmässä maastossa kuin veturijuna, jos sen teho/painosuhde on riittävän hyvä; uudet Sm5-sähkömoottorijunat selvinnevät jopa 35 promillen nousuista ja laskuista. Moottorijunan kokoonpano Jos moottorivaunuja ja mahdollisesti liitevaunuja käytetään kokonaisuuksina, joiden vaunuja ei irroteta toisistaan, tällaisesta kokonaisuudesta käytetään nimitystä junayksikkö tai yksikkö. Usein voidaan useita junayksiköitä liittää yhteen yhdeksi junaksi. Junayksiköt muodostuvat moottorivaunuista, joissa on vetokoneisto ja usein myös liitevaunuista, joissa ei ole vetokoneistoa. Jos liitevaunuun on rakennettu ohjaamo, nimitetään sitä ohjausvaunuksi. Vastaavasti liitevaunua, jossa ei ole ohjaamoa, saatetaan nimittää välivaunuksi. Joskus moottorivaunusta käytetään nimitystä vetovaunu erotukseksi liitevaunuista. Eräät junayksiköt tai niiden välivaunusto on nivelrakenteinen. Tällöin niiden lyhyehköt vaunut on yhdistetty toisiinsa kiinteästi nivelellä, jonka kohdalla on yksi- (Talgo) tai kaksiakselinen teli (Sm5, Siemens Desiro, DB VT 11.5, TGV PSE jne.). Joissakin moottorijunissa, erityisesti eräissä suurnopeusjunissa, kuten ranskalainen TGV, saksalainen ICE ja ICE2 sekä ruotsalainen X2000, junayksikön vetokoneistotekniikka on keskitetty junayksikön toisessa tai molemmissa päissä olevaan, suhteellisen raskaaseen, veturimaiseen, mutta junayksikköön kuuluvaan osaan, jossa ei kuitenkaan kuljeteta matkustajia, ja jonka irrottaminen junayksiköstä on usein tehty suhteellisen helpoksi, jotta se olisi esimerkiksi vikatilanteissa mahdollisimman nopeasti vaihdettavissa. Näiden moottorijunan osien kohdalla puhutaan vetopäästä (). Niinpä suurnopeusjunayksikössä voi olla esimerkiksi kaksi vetopäätä ja 10 välivaunua. Helsingin lähiliikenteen Sm1- ja Sm2-paikallisjunien junayksiköt muodostuvat yhdestä vetovaunusta (moottorivaunusta) ja yhdestä ohjausvaunusta. Vetovaunu ja ohjausvaunu ovat käytännössä toisiinsa kiinteästi kytkettyjä, sillä ne irrotetaan toisistaan vain poikkeustapauksissa. Sm4-junayksiköissä on kaksi moottorivaunua kytketty kiinteästi toisiinsa. Sm3- eli Pendolino-junan erikoisuus on tekniikan jakaminen eri vaunuihin tavoitteena mahdollisimman tasainen painon jakautuminen eri vaunuihin ja tämän mahdollistama alhainen akselipaino, joka puolestaan sallii suhteessa suuremmat nopeudet. Sm3-junassa on kuusi vaunua, joista neljä vetovaunua, ja kaksi liitevaunua, joissa ei ole vetokoneistoa, mutta joissa on muuntajat ja tehonsäätölaitteet. Aiheesta muualla Rautatiekalusto en:Multiple unit fr:Rame automotrice it:Elettrotreno hu:Motorvonat nl:Treinstel ja:動力分散方式 pl:Zespół trakcyjny ru:Рельсовый автобус

818

https://fi.wikipedia.org/wiki/MD5

MD5

MD5 on niin kutsuttu message-digest -algoritmi, jota käytetään muun muassa kryptografiassa. MD5 on yksi monista Ronald Rivestin kehittämistä tiivistealgoritmeista ja se perustuu aikaisempaan MD4-algoritmiin, jonka analyysit osoittivat mahdollisesti turvattomaksi. MD5-algoritmi tuottaa tuloksenaan 128-bittisen tiivisteen, joka tyypillisesti esitetään 32-merkkisenä heksakoodatussa muodossa. Esimerkiksi merkkijonon The quick brown fox jumped over the lazy dogs MD5-tiiviste on 8c b6abffb0c6a4a1f4b10395a. Algoritmin referenssitoteutus on esitetty IETF:n standardissa . Nykyisin korkeampaa tietoturvaa vaativissa sovelluksissa käytetään esimerkiksi SHA-tiivisteitä. Vuonna 2004 löydettiin ensimmäiset MD5:lla koodattua kaksi viestiä, joiden MD5-tiivisteet olivat samat. Matemaattisesti merkkijonoja jotka tuottavat saman tiivisteen on rajattomasti, mutta niiden löytäminen on erittäin työlästä. Katso myös Salaus CRC Syntymäpäiväongelma Lähteet Aiheesta muualla , The MD5 Message-Digest Algorithm W3C:n suositukset MD5:stä Simple hash calculator Secure online md5+hmac hash calculator Kryptografiset tiivistealgoritmit Seulonnan keskeiset artikkelit

820

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mika%20Waltari

Mika Waltari

Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta - 26. elokuuta 1979 Helsinki, Suomi) oli merkittävä suomalainen kirjailija. Tavattoman tuotteliaana tunnetun Waltarin julkaisuluettelo käsittää romaaneja, runoja, novelleja, pienoisromaaneja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, propagandamateriaalia, arvosteluja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia ja sarjakuvariimejä. Waltarin menestysteoksia ovat olleet kansainvälisille bestseller-listoille nousseet laajat historialliset romaanit, joista tunnetuin on Sinuhe egyptiläinen (1945), nykyaikaan sijoittuvat pienoisromaanit sekä Komisario Palmu -dekkarit, jotka on myös filmattu. Waltarin elokuvakäsikirjoituksista menestynein on Kulkurin valssi (1941). Elämä Nuoruus Waltarin synnyinkoti oli Helsingin Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa olleessa talossa. Kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen suunnittelemassa muistolaatassa nykyisen talon seinässä lukee: "Tällä paikalla sijainneessa talossa syntyi 19.9.1908 kirjailija akateemikko Mika Waltari", ja siinä on myös Waltarin kasvokuva. Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli pojan ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille. Mikalla oli kaksi veljeä: Samuel (kutsumanimeltä Samuli) ja Erkki. Samuli oli Mikaa kaksi vuotta vanhempi ja Erkki viisi vuotta nuorempi. Mikan isä Toimi ja setä Toivo Waltari olivat molemmat teologeja ja julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen Merimieslähetys. Waltari kirjoitti 1926 ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon klassiselta linjalta. Hän oli koulun pilalehden Pillerin toimittaja. Koulun jälkeen Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Hänen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmansa Taivaallinen ja maallinen rakkaus käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta. Kirjallisen uran Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa. Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja salanimellä Kristian Korppi kauhunovellikokoelman Kuolleen silmät. Hän piti aluksi itseään nimenomaan runoilijana. Runoilijaryhmänä aloittanut, varsin lyhytaikainen Tulenkantajat ei ollut ohjelmallisesti yhtenäinen ryhmä. Yhteistä siihen kuuluneille oli vain iloinen, vapautunut perusmieliala, luottamus ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen ja kiinnostus kirjallisuuden ja tekniikan alan uusiin ilmiöihin. Runosta proosaan siirtyneen Waltarin Suuri illusioni ilmensi näitä tunnelmia, ja teoksesta tuli 1920-luvun kulttiromaani. Toisin kuin muut tulenkantajat, Waltari pystyi nopeasti sopeutumaan enemmistöön ja kirjoittamaan sekä viihdettä että taidetta. Tammikuussa 1930 Mika Waltari matkusti Rivieralle, jossa oleskeli Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Helmikuun alussa hän jatkoi matkaansa Pariisiin ja viipyi siellä maaliskuun loppupuolelle asti. Matka auttoi Waltarin eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. Vuonna 1932 murhattu Craucher oli esikuvana Suuren illusionin madame Spindelille. Armeija-aika Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930 Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa, jonne tuolloin kuljettiin meritse. Jo palvelukseen astuessaan Waltari oli kuuluisuus. Hänet määrättiin aliupseerikoulutukseen Parolaan. Reserviupseerikoulussa hän tunsi tiettyä "aateluuden tuntoa" vastuun lisääntymisen myötä. Upseerikoulutuksessa hän joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton tieltä suistumisessa hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussitulehdus. Waltari kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931) vielä Tilkassa toipuessaan. Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa. Waltari-tutkija Panu Rajala on arvellut, että Waltarin yksi vaikutin armeijamyönteisen teoksen tekemiseen oli, että hänen morsiamensa Marjatta Luukkosen isä oli lääkintäkenraalimajuri Emil Luukkonen ja Waltari halusi miellyttää tulevaa appeaan. Toimittaja ja ammattikirjailija Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi 1932 tytär Satu. Perheensä elättämiseksi Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin. Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana vuoteen 1938 saakka, jolloin hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, novelleja, satuja, runoja ja 26 näytelmää. Vuosikymmen olikin hänen uutterimpia kirjoittajarupeamiaan, minkä osaltaan mahdollisti opintojen loppuun vieminen jo aiemmin. Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedoituslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943). Hän kirjoitti paljon lehtiartikkeleita, isänmaallisia reportaaseja rintamalta ja sanomalehtien pääkirjoituksia. Waltari osallistui lokakuussa 1942 suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka pidettiin propagandaministeri Joseph Goebbelsin suojeluksessa. Syksyllä 1946 hän aloitti Istanbuliin suuntautuneen matkan, jonka aikana hän poikkesi vajaaksi viikoksi Sveitsiin ja tapasi siellä myös Jean-Louis Perret'n, jonka Sinuhe-ranskannoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1947-1948 ja nosti Sinuhen maailmanmaineeseen. Kansainvälinen läpimurto Sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita historiallisia romaaneja, kuten Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964). Vuoden 1964 jälkeen Waltarin innoitus kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania aiheena Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Hän pystyi suunnittelemaan päässään kirjan henkilöt ja juonen, mutta kun tuli aika alkaa kirjoittaa tarinaa paperille, hän ei saanut syntymään lainkaan tekstiä. Tämä oli kirjoittamista rakastaneelle Waltarille raskasta. Kirjailijauran jälkeen Loppuvuosinaan Waltari nautti arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, sillä häntä pidettiin usein vain viihdekirjailijana. Varsinaisen kirjailijanuran päätyttyä Waltari esiintyi vielä paljon julkisuudessa. Hän oli Suomen Akatemian jäsen, mikä velvoitti hänet auttamaan ja opastamaan nuoria kirjailijoita. Waltari oli aktiivisesti mukana neuvottelemassa kirjojensa käännöksistä sekä suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä tekstejä koottiin kokoelmateoksiksi. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin. Maaliskuussa 1972 Mika Waltari ja Väinö Linna osallistuivat näkyvästi WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto päätti tammikuussa erottaa pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5-3, minkä seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Waltari ja Linna asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous kumosi erottamispäätöksen. Vanhalla iällä Waltarin voimia verotti koko elämän mittaisen runsaan tupakoinnin aiheuttama keuhkosyöpä. Häneltä leikattiin toinen keuhko vuonna 1968, ja sen jälkeen hän oli terveydeltään hauras. Hän ei kuitenkaan lopettanut tupakointia. Kesällä 1979 syöpä uusiutui, ja elokuun 26. päivä Waltari kuoli. Hän kieltäytyi kivunlievitykseen tarjotusta morfiinista sanoen: "Kuolema on niin ainutkertainen, että haluan kokea sen selvällä järjelläni". Waltari on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle. Perhe ja suku Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, oli myös kirjailija. Satu Waltarin aviomies oli teatteriohjaaja Esko Elstelä, ja heidän poikansa, Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut yhden romaanin ja yhden novellikokoelman. Waltari asui suurimman osan elämästään Helsingin Etu-Töölössä osoitteessa Tunturikatu 13. Nuoren avioparin vuonna 1932 ostamassa asunnossa on noin 135 neliötä, viisi huonetta, halli, kylpyhuone, WC ja keittiö. Yksi makuuhuoneista oli kirjailijan työhuone. Waltari selitti myöhemmin tuotteliaisuuttaan sillä, että hänen täytyi saada poikkeuksellisen suuri asunto maksetuksi ja lisäksi elättää perheensä. Asunnosta on pitkään suunniteltu kotimuseota. Tuotanto Mika Waltari oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, 34 näytelmää ja lisäksi kuunnelmia, pieniä dialogeja, elokuvakäsikirjoituksia, runoja, matkakertomuksia, novelleja ja lukuisia muita tekstejä. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli Jumalaa paossa vuonna 1925, ja viimeiset tekstit hän saneli Ihmisen ääni -sarjassa ilmestyneeseen teokseen vuonna 1978. Hänen teoksistaan on otettu jatkuvasti lisäpainoksia ja niitä on julkaistu myös erilaisina kokoelmina; esimerkiksi hänen näytelmänsä julkaistiin yhtenä kokoelmana vasta 1999. Romaanit Waltarin läpimurtoteos oli Suuri illusioni, josta tuli 1920-luvun kulttiromaani. Nuori lukijakunta otti omakseen Pariisissa Hôtel de Suéden huoneessa parissa kuukaudessa syntyneen teoksen. Se on yhä käännetyin suomalainen esikoisromaani. Seuraava romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä. Vuosina 1933-1935 Waltari kirjoitti kolme romaania - Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935) - jotka ilmestyivät myöhemmin hieman lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Markku Envall on arvioinut sen herätteiden tulleen niin F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -maalaiskuvauksesta kuin Euroopassa tuohon aikaan tunnustetusta unanimismin aatteestakin. Sen vaikutuksesta Waltari tarkastelee kaupunkia eräänlaisena henkisenä yhteisönä, jossa ihmiskohtalot koskettavat toisiaan. Helsinki-romaanien sarjallaan Waltari nosti suomalaisessa kirjallisuudessa esille kaupungin ja nousevan keskiluokan kuvausta. Sotavuosina Waltari kirjoitti kaksi tendenssiromaania: talvisotaa kuvaavan Antero ei enää palaa (1940) ja välirauhan aikaan sijoittuvan Rakkaus vainoaikaan (1943). Lisäksi hän kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen. Myös salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) ilmestyivät sotavuosina, ja niitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962). Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 41 kielellä. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti historialliset romaanit Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). "Hakimia" Markku Envall pitää länsimaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuisena käyntikorttina islamilaiseen maailmaan. Sen tapa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin on hänestä ollut radikaali jo ilmestymisaikanaan Suomen kaltaisessa läpeensä luterilaisessa maassa. Myös Johannes Angelos (1952) kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Teos sijoittuu Konstantinopolin piirityksen aikoihin 1400-luvulle. Johannes Angeloksessa Waltari käytti myös osia vuotta aikaisemmin tekemästään käsikirjoituksesta, joka käsitteli Johanneksen nuoruusvuosia. Käsikirjoitus julkaistiin vasta Waltarin kuoleman jälkeen 1981 nimellä Nuori Johannes. Manilianus-romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) kertovat kristinuskon varhaisvaiheista. Historiallisten romaanien sarjaan kuuluu lisäksi Turms, kuolematon (1955). Tekijä suuntasi historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; ainoastaan Mikael Karvajalka tapahtuu osittain Suomessa. Waltarin historiallisille romaaneille tyypillistä on suuri sivumäärä, yleensä noin 800-1000 sivua. Niissä esiintyy kuvitteellisten päähenkilöiden lisäksi usein runsaasti todellisia historian merkkihenkilöitä. Waltari tutustui etukäteen perusteellisesti aikakauteen, johon aikoi romaaninsa sijoittaa, joten niiden ympäristö on yksityiskohtia myöten todenmukainen. Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan, jolloin Waltari kirjoitti "kiusallista ja häiritsevää" Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on "valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus". Vuonna 1958 ilmestynyttä suppeaa aikalaisromaania Feliks onnellinen Markku Envall pitää parhaana suomalaisena uskonnollisena romaanina. Ilmestymisaikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut kirja pohtii kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Envallin arvion mukaan romaani on parhaiten ymmärrettävissä tekijänsä teologisen tiedekunnan aikaisen kurssitoverin Erkki Niinivaaran omintakeista ajattelua vasten. Pienoisromaanit Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia. Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit. Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937. Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys. Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä. Näytelmät Waltari kirjoitti uransa aikana myös kolmisenkymmentä näytelmää. Jotkut niistä toimivat suurten romaanien esitöinä, kuten Sinuhe egyptiläisen kanssa samaan ajanjaksoon sijoittuva Akhnaton, auringosta syntynyt (1936) ja 1500-lukua kuvaava Paracelsus Baselissa (1943). Osa näytelmistä oli poliittisia, kuten Yö yli Euroopan (1934), joka kertoo aikansa poliittisista aatteista ja niiden välisistä jännitteistä. Keveämmistä näytelmistä monet ovat tulleet tunnetuksi myös elokuvina, kuten Kuriton sukupolvi (1936), Gabriel, tule takaisin (1945), Noita palaa elämään (1946) ja Huhtikuu tulee (1949). Näytelmistä on myöhemmin julkaistu kokoelma Mika Waltarin näytelmät (1999). Elokuvakäsikirjoitukset Waltari oli ahkera elokuvakäsikirjoittaja. Ehdottomasti tunnetuin hänen käsikirjoittamistaan elokuvista on T. J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941). Muita ovat esimerkiksi Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940). Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi. Waltarin teosten pohjalta on tehty 33 elokuvaa. Suomalaisille tunnetuimpia lienevät Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat ja näytelmien pohjalta tehdyt komediat, kuten Gabriel, tule takaisin. Pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää pohjalta on tehty elokuva Verta käsissämme. Vieras mies tuli taloon on filmattu kahdesti, ja sen nimestä on tullut lentävä lause. Näytelmänsä Omena putoaa … pohjalta tekemästään elokuvan Omena putoaa käsikirjoituksesta Waltari sai Jussi-palkinnon. Jo heti ensi-illan jälkeen käsikirjoitusta kiitettiin Waltarin parhaaksi, samoin sen dialogia. Kansainväliselle yleisölle tunnetuin Waltarin romaanin pohjalta tehty elokuva on kuitenkin Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (1954), jonka käsikirjoituksen tosin tekivät Philip Dunne ja Casey Robinson. Runot Waltari kirjoitti nuoruudessaan paljon runoja, ja hän pitikin itseään aluksi ennen kaikkea runoilijana. Hänen ensimmäiset runonsa ilmestyivät Nuoren Voiman Liiton antologiassa Nuoret runoilijat vuonna 1926 nimellä Kristian Korppi, ja nopeassa tahdissa sen jälkeen ilmestyivät Sinun ristisi juureen (1927) ja Muukalaislegioona (1929) ja Valtatiet (1928) yhdessä Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) kanssa. Myöhemmin Waltarin runoja ilmestyi kokoelmissa Runoja 1925-1945 ja Pöytälaatikko. Muu tuotanto Waltari kirjoitti matkakertomuksia. Yksinäisen miehen juna, vuonna 1929 ilmestynyt saman vuoden kesään sijoittuva matkakertomus, kuvaa vastavalmistuneen filosofian kandidaatin matkaa Konstantinopoliin. Matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1948), joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa, Waltari kirjoittaa matkasta, jonka hän teki Sinuhen ilmestyttyä löytääkseen aineistoa seuraavia historiallisia romaanejaan varten. Waltarin lehdissä ilmestyneitä matkakertomuksia on julkaistu Rudy de Casseresin ja Raimo Salomaan toimittamassa kokoelmassa vuonna 1989. Asevelvollisuusajastaan Waltari kirjoitti armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään 1931. Teosta on sanottu oikeiston "tilaamaksi" vastineeksi Pentti Haanpään armeijakriittiselle Kentälle ja kasarmille. Markku Envall on luonnehtinut sitä 1984 Kirjailijoiden kentät ja kasarmit -teoksessa edelleen myönteisimmäksi varusmieselämän kuvaukseksi Suomen kirjallisuudessa. Waltarin välityönään pitämä aloitteleville kirjailijoille tarkoitettu opas Aiotko kirjailijaksi? ilmestyi 1935. Muun muassa Kalle Päätalo on maininnut oppaan merkityksen oman kirjailijauransa alkuvaiheessa. Waltari ryhtyi vuonna 1934 kirjoittamaan runomuotoiset tekstit Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan Kieku ja Kaiku, joka ilmestyi Kotiliedessä vuoteen 1975. Näitä riimittelyjä on arvioitu Waltarin kotimaassa luetuimmiksi teksteiksi. Waltarin alun perin eri lehtiin kirjoittamia novelleja on myöhemmin julkaistu kokoelmissa Novelleja ja Viisi ässää ja muita kertomuksia. Hän kirjoitti myös satuja, joita on julkaistu muun muassa kokoelmissa Dshinnistanin prinssi ja Kiinalainen kissa. Vuonna 1978 ilmestyi Ihmisen ääni -sarjassa Ritva Haavikon toimittama Waltarin tekstien retrospektiivinen valikoima. Kirjaan Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo koottiin Waltarin kirjoituksia eri vuosikymmeniltä tuotannon alusta lähtien ja näin pyrittiin luomaan yhtenäinen kuva Waltarin maailmankatsomuksesta. Kirja sisältää muun muassa lyhennelmän hänen pro gradu -tutkielmastaan vuodelta 1928. Osan kirjoituksista Waltari laati erityisesti tätä kirjaa varten sen ilmestymisvuonna 1978, ja ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Vasta Waltarin kuoltua ilmestyivät teokset Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925- ) ja Kirjailijan muistelmia (1980) Ritva Haavikon toimittamina. Haavikko haastatteli 1970-luvulla Waltaria hänen elämästään ja työstään. Haastattelut olivat pitkiä, ja niiden pohjalta Ritva Haavikko toimitti artikkelimuotoisen 370-sivuisen Waltarin elämäkerran Mika Waltari: Mielikuvituksen jättiläinen, joka valmistui 1982. Waltarin tytär Satu Elstelä on todennut, ettei muistelmien antama kuva aina vastaa todellisuutta. Ongelmaa on käsitellyt Markéta Hejkalová kirjoittamassaan elämäkerrassa Mika Waltari. The Finn sekä Waltari-tutkija Juha Järvelä. Kirjailijakuva Waltari oli ammattikirjoittaja ja otti huomioon toiveet, joita tekstien tilaajat hänelle esittivät. Esimerkiksi Gabriel, tule takaisin -komedia sai alkunsa Helge Raninin pyynnöstä. Hän toivoi kiertueella esitettäväksi nelinäytöksistä hauskaa näytelmää, jossa on yksi lavastus, kolme naisroolia ja suuri miesrooli. Waltari oli kirjoittajana monipuolinen, hän hallitsi niin kevyet komediat kuin vakavat ja pohdiskelevat teokset. Hänet muistetaan myös ahkeruudestaan: vain harva suomalainen kirjailija on pystynyt samanlaiseen kirjoitusnopeuteen ja julkaisutiheyteen. Kriitikoitaan hämätäkseen - ja ehkä nolatakseenkin - Waltari osallistui kirjoituskilpailuihin usein salanimillä. Viihteellisimpiä kirjojaan ja novellejaan Waltari julkaisi myös salanimillä, ehkä siksi ettei itsekään arvostanut niitä kovin paljon tai sitten vain kätkeäkseen tuotteliaisuuttaan. Henkilökuva Mika Waltaria kuvaillaan usein rauhalliseksi, ystävälliseksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Waltarin elämään kuului kuitenkin myös dipsomania-tyyppinen alkoholismi sekä vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, jotka pakottivat hänet monesti sairaalahoitoon. Tapahtumat seurasivat toisiaan yleensä tietyssä järjestyksessä: työn loppuun saattaminen, masennus, juomaputki, suhde tai ihastuminen, oivallus uudesta aiheesta ja työhön palaaminen. Selvinä kausina juopotteluretket nolottivat Waltaria, ja hänen suhteensa alkoholiin oli ongelmallinen. Hän kuitenkin puhui asiasta melko avoimesti vanhemmalla iällä. Waltari kertoi julkisesti myös mielisairaalakokemuksistaan lehtihaastattelussa 1970-luvulla. Tekoa pidettiin melko rohkeana, sillä tuolloin mielisairauksia pidettiin usein häpeällisenä ja salailtavana asiana. Suhde uskontoon Mika Waltari oli saanut ankaran kristillisen kasvatuksen ja kamppaili koko ikänsä kristinuskon kanssa. Vaikka hän keskeytti teologian opintonsa, hän osallistui säännöllisesti kurssinsa vuosijuhliin. Turms, kuolematon -romaanissa Waltari saattoi luonnostella omaa käsitystään uskonnosta, koska etruskien uskonnosta ei tiedetä paljoa. Reijo Vahtokarin mukaan Turmsissa on nykyajan käsittein suorastaan new age -piirteitä. Sen jälkeen kirjailija kuitenkin palasi kotoiseen Helsinkiin ja kristinuskoon kirjassa Feliks onnellinen. Usko tarjosi Waltarille perusteen myönteisen elämänkatsomuksen omaksumiselle ihmisten aiheuttamista pettymyksistä huolimatta. Tästä huolimatta kirjailija esiintyi toistuvasti alituisena skeptikkona. Waltari tunnusti, ettei ihminen voi elää ilman uskoa, mutta ajatteleva ihminen ei voi myöskään elää ilman epäilyä. Siitä huolimatta Waltarin myöhäistuotanto osoittaa kirjailijan löytäneen kristinuskosta sellaista toivoa ihmiskunnan tulevaisuudelle, joka tuntui tyystin hävinneen hänen pääteoksestaan Sinuhe egyptiläisestä (1945). Poliittiset näkemykset Mika Waltaria pidetään usein liberaalina ja suvaitsevana oikeistolaisena. Katri Vala kuitenkin kutsui Waltaria "kokoomuslaiseksi moralistiksi ja äitienpäiväpuhujaksi". Waltari kuvaili vuonna 1972 olevansa "harhaileva äänestäjä", jonka äänestysvalinta perustuu enemmän henkilöön kuin puolueeseen. Hän kertoi myös äänestävänsä aina naista, koska naiset ovat hänen mielestään paljon miehiä järkevämpiä. Waltari suomensi kansallissosialistien kulttiteoksen, Hanns Heinz Ewersin kirjoittaman Horst Wesselin elämäkerran Horst Wessel: Eräs saksalainen kohtalo (WSOY, 1933). Muistelmissaan Waltari kertoo, ettei tuohon aikaan tuntenut kansallissosialistista aatetta kovin hyvin. Vuonna 1939, ennen toisen maailmansodan alkua, hän kirjoitti matkastaan Euroopassa artikkelin, jossa kuvaili natsi-Saksaa melko myönteiseen sävyyn. Kiinnostus kuvataiteeseen Mika Waltarin tekstit ovat hyvin visuaalisia, ja kuvataide vaikutti hänen kirjoittamiseensa. Waltari on kertonut ympäröineensä itsensä kuvataiteella. Taulut olivat hänelle ystäviä ja seuralaisia. Hän oli myös ahkera taidenäyttelyissä ja museoissa kävijä. Waltarin itsensä mukaan: Ateneumin taidemuseossa syksyllä 2008 esitettyyn näyttelyyn koottiin Mika Waltarille tärkeiden Eemu Myntin, Yrjö Saarisen, Otto Mäkilän, Mauno Markkulan ja Aimo Kanervan teoksia. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin muun muassa kirja, johon on koottu kaikki Waltarin kirjoitukset näyttelyn viidestä taiteilijasta. Kirjan muut artikkelit kertovat Waltarin suhteesta kuvataiteeseen. Huomionosoituksia Waltari palkittiin vuonna 1952 Pro Finlandia -mitalilla. Waltarin kunniaksi Suomen Kirjailijaliitto myöntää vuosittain Waltari-palkinnon ansioituneille nuorille kirjailijoille. Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Mika Waltarin muistomerkki. Veikko Hirvimäen veistos Kuningasajatus on saanut ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta "Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat." Aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet näköispatsaan. Waltari itse totesi, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen voitaisiin rakentaa Helsingin keskustaan julkinen pisoaari, joista on ollut aina pulaa. Kirjailijan muistoa vaalii vuonna 2000 perustettu Mika Waltari -seura, joka muun muassa julkaisee Illusioni-nimistä vuosikirjaa. Helsingin Töölön kirjaston neljännen kerroksen monitoimitila avattiin Mika Waltari -saliksi nimettynä kirjailijan syntymän 99-vuotispäivänä 19. syyskuuta 2007. Waltarille omistettuja nimikkotaivaankappaleita ovat asteroidit 4266 Waltari ja 4512 Sinuhe. Vuosi 2008 oli Waltarin syntymän satavuotisjuhlavuosi, ja Waltaria muistettiin monissa tilaisuuksissa, lehtiartikkeleissa sekä radio- ja televisio-ohjelmissa. Rahapaja julkaisi Waltarin kunniaksi nimellisarvoltaan 10 euron hopeisen juhlarahan. Sinuhe egyptiläinen äänestettiin tuolloin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi. Syksyllä WSOY julkaisi Panu Rajalan kirjoittaman 850-sivuisen Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset sekä Marketa Hejkalován kirjoittaman englanninkielisen teoksen Mika Waltari the Finn, joka on käännös tšekin kielestä. Aku Ankka -lehdessä julkaistiin sarjakuvataiteilija Kari Korhosen laatima, Waltarille omistettu 11-sivuinen juhlasarjakuva, jossa esiintyvät myös itse Waltari sekä "vanhentuneet" Kieku ja Kaiku. Pornaisissa sijaitsevaan Laukkosken kylään perustettiin vuonna 2014 Mika Waltarin koulu. Teosvalikoima Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Mika Waltari - tunnetuin suomalaiskirjailija maailmalla. Ylen Elävä arkisto. Mika Waltari maailmankartan äärellä vuonna 1958. Ylen Elävä arkisto. Mika Waltari -seura. Waltari-kartta. Helena Pilke: Miehet, naiset ja Mika W. Kirja-arvio teoksesta: Järvelä, Juha: Waltari ja sukupuolten maailmat. Helsinki 2013. (Agricolan arvostelujulkaisu 22.4.2013) Mika Waltari 375 humanistia -sivustolla 6.3.2015, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta Kevytmielinen keskiluokka Jukka Kemppinen 2007 Lasse Lehtinen: Mika Waltari kirjoitti Ailille: "Oma, pieni, suloinen" SK 20/2016 Mika Valtari lähtee etsimään kirjoitusta otsikkoon Vanha Hyvä Helsinki, Suomen Kuvalehti, 06.04.1935, nro 14, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Mika Waltari on kesälomalla, Seura, 24.07.1935, nro 30, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Vuonna 1908 syntyneet Vuonna 1979 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

821

https://fi.wikipedia.org/wiki/Madeira

Madeira

Madeira () on Portugalille kuuluva itsehallinnollinen saariryhmä Pohjois-Atlantilla noin 580 kilometriä Pohjois-Afrikan rannikolta luoteeseen. Madeira kuuluu maantieteellisesti Makaronesiaan ja koostuu seitsemästä tuliperäisestä saaresta, joista suurimmat ja ainoat asutetut ovat Madeira ja Porto Santo. Pääsaaresta noin 40 kilometriä kaakkoon sijaitsevat kolme saarta käsittävät Desertassaaret. Hallinnollisesti Madeiraan kuuluu vielä 280 kilometrin päässä kaakossa sijaitsevat kaksi saarta käsittävät Selvagenssaaret. Madeirasta puhuttaessa voidaan viitata yhtä lailla koko hallinnolliseen alueeseen, maantieteelliseen saariryhmään tai pelkästään Madeiran saareen. Madeiran historian varhaisimmat luotettavat tiedot eurooppalaistoiminnasta ulottuvat 1400-luvun alkupuolelle. Madeirasta on myös huomattavasti vanhempia, mutta epävarmoja viittauksia heti ajanlaskun alusta lähtien. Madeiran virallinen kirjoitettu historia alkoi portugalilaisten saapumisen myötä vuodesta 1418. Portugalissa vuonna 1974 tapahtunut neilikkavallankumous kaatoi maata hallinneen sotilasjuntan, minkä seurauksena Madeiralle myönnettiin autonomia kaksi vuotta myöhemmin. Madeira liittyi Portugalin mukana Euroopan unioniin vuonna 1986. Madeiran elintaso on noussut autonomian ja EU-jäsenyyden aikana. Madeiran presidentti Miguel Albuquerque on toiminut virassaan maaliskuusta 2015 lähtien. Hänen edeltäjänsä Alberto João Jardim ehti olla presidentin virassa 37 vuotta. Madeiran väkiluku oli vuonna 2011 yhteensä , joista valtaosa eli yli ihmistä asui Madeiran saarella. Madeiran pääkaupunki on pääsaaren eteläosassa sijaitseva Funchal, jonka asukasluku oli vuonna 2011. Kuten muuallakin Portugalissa, saarilla puhutaan portugalia, valtauskonto on katolilaisuus ja rahayksikkö euro. Madeira on suosittu turistikohde, ja matkailu on alueen taloudelle tärkeä tulonlähde. Madeira tunnetaan muun muassa madeiraviinistä ja pääsaarta halkovista vesikanavista eli levadoista. Funchalissa järjestetään vuosittain uudenvuoden ilotulitus, joka on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan maailman suurimpana. Madeiralla tapahtui 17.4.2019 bussionnettomuus, jossa kuoli 29 saksalaista. Tämän takia Madeiralla vietettiin suruaikaa 18.4-21.4.2019. Maantiede Madeiran hallinnollinen alue sijaitsee Atlantin valtameressä noin 580 kilometriä Pohjois-Afrikan rannikosta länteen ja noin tuhat kilometriä Portugalin pääkaupungista Lissabonista lounaaseen. Kanariansaaret sijaitsevat noin 450 kilometriä etelään ja Azorit alle tuhat kilometriä luoteeseen. Pääsaaren Madeiran lisäksi alueeseen kuuluvat toinen asuttu saari Porto Santo, alle 40 kilometriä pääkaupunki Funchalista kaakkoon sijaitsevat Desertassaaret sekä 280 kilometriä eteläkaakkoon sijaitsevat Selvagenssaaret. Saarten yhteispinta-ala on noin 801 neliökilometriä ja ainoastaan Madeira ja Porto Santo ovat niistä asuttuja. Saariryhmä syntyi vulkaanisen toiminnan seurauksena miljoonia vuosia sitten. Madeira ja Desertassaaret ovat saarista nuorimpia, kun taas Porto Santo ja Selvagenssaaret ovat iältään vanhempia. Madeiran saari Madeiran saari sijaitsee suuren vedenalaisen kilpitulivuoren päällä, joka kohoaa noin kuusi kilometriä valtameren pohjasta. Madeira on saariryhmän geologisesti nuorin saari. Se syntyi useiden vedenalaisten tulivuorenpurkausten seurauksena. Ensimmäinen purkauksen arvioidaan tapahtuneen noin 15 miljoonaa vuotta sitten, mutta merenpinnan yläpuolelle Madeira alkoi kuitenkin kohota vasta noin viisi miljoonaa vuotta sitten. Purkaukset päättyivät noin vuotta sitten, jonka jälkeen saarta kulutti voimakas eroosio. Vulkaaninen toiminta aktivoitui myöhemmin uudestaan ja muokkasi saaren pintaa. Viimeisimmät tulivuorenpurkaukset tapahtuivat noin 6 500 vuotta sitten. Madeira on noin 57 kilometriä pitkä ja 22 kilometriä leveä. Pinta-alaa sillä on noin 740 neliökilometriä. Korkeuserot Madeiran saarella ovat suuria. Korkein vuori Pico Ruivo kohoaa 1 862 metrin korkeuteen. Toiseksi ja kolmanneksi korkeimmat vuoret ovat Pico das Torres (1 851 m) ja Pico do Areeiro (1 818 m). Saarta ympäröi syvä merialue. Jo muutaman kymmenen kilometrin päässä saaren pohjoisrannikosta on jo 2 500-4 000 metrin syvänteitä. Madeiralla kulkee yli 2 000 kilometriä levadoita, jotka kuljettavat sateisesta vuoristosta vettä saaren kuivempaan etelä- ja kaakkoisosaan, joka sopii paremmin maanviljelylle ja asutukselle. Virtaava vesi tuottaa samalla vesivoimaa. Muut saaret Porto Santo on toinen asutuista saarista ja sijaitsee noin 40 kilometriä Madeiran koillispuolella. Pituutta Porto Santolla on noin 11 kilometriä, leveyttä 6 kilometriä ja pinta-alaa yhteensä noin 40 neliökilometriä. Saaren iäksi on arvioitu 13,5-18 miljoonaa vuotta. Saaren pääkaupunki on Vila Baleira. Saaren muodostavat kaksi vulkaanisperäistä ylänköaluetta, joiden välissä sijaitsevalla matalammalla alueella sijaitsee saaren lentokenttä. Saaren korkein kohta Pico do Facho nousee 516 metriä merenpinnan yläpuolelle. Porto Santon ilmasto on kuiva ja kastelu on haaste kaikelle maanviljelylle. Porto Santon pääsaaren ympärarillä sijaitsee kuusi pienempää luotoa: Ilhéu da Cal, Ilhéu das Cenouras, Ilhéu de Cima, Ilhéu de Fora, Ilhéu de Ferro ja Ilhéu da Fonte da Areia. Desertassaaret koostuvat kolmesta pääsaaresta. Suurin saarista on 12 kilometriä pitkä ja 2 kilometriä leveä Deserta Grande, jonka korkein kohta kohoaa 490 metriä merenpinnan yläpuolella. Ilha do Bugio on noin 7,5 kilometriä pitkä 800 metriä leveä. Pienin saarista Ilhéu Chão on noin 1,6 kilometriä pitkä ja 500 metriä leveä, ja nousee loivasti pohjoispäässä lähes sadan metrin korkeuteen. Saaret ovat kalastajien suosiossa, mutta niillä ei saa mennä maihin yli kymmenen metrin päähän rantaviivasta. Desertassaaret ja Selvagenssaaret olivat yksityisomistuksessa vuoteen 1971 asti, jolloin Portugalin hallitus osti ne. Selvagenssaaret sijaitsevat noin 280 kilometriä Funchalista kaakkoon ja ne ovatkin lähempänä Kanariansaaria kuin pääsaarta Madeiraa. Desertas- ja Selvagenssaarten välinen merialue on paikoitellen jopa 4,5 kilometriä syvä. Selvagenssaaret muodostuvat kahdesta ryhmästä, joiden yhteispinta-ala on noin 2,8 neliökilometriä. Pohjoisen ryhmän muodostavat Selvagem Grande sekä kaksi pienempää saarta, Palheiro da Terra ja Palheiro do Mar. Eteläisen ryhmän muodostavat Selvagem Pequena ja Ilhéu de Fora sekä useat pienemmät luodot. Saaret ovat niin matalia, ettei niillä synny orografista sadetta, joten sateiden välissä voi kulua kolmekin vuotta. Ilmasto Madeira sijaitsee subtrooppisella vyöhykkeellä. Saaren pohjoisosassa vallitsee pikemminkin lauhkea ilmasto, sillä itä-länsi suunnassa kulkeva keskimäärin 1 000 metriä korkea vuoristo jakaa saaren etelä- ja pohjoispuoliskoihin aiheuttaen niiden välillä ilmastollisia eroja. Korkeat vuoristoketjut pakottavat Madeiran pohjoisrannikolle puhaltavat kosteat ja lämpimät pasaatituulet kohoamaan ylöspäin tiivistyen sumuksi ja pilviksi. Korkeat vuoret hidastavat pilvien kulkeutumista etelään, joten sateet keskittyvät enimmäkseen saaren pohjoispuolelle ja vuorille. Eniten sadepäiviä on marras- ja maaliskuun välisenä aikana, kun taas vähiten sadepäiviä on toukokuusta syyskuuhun. Golfvirran jatke Kanarianvirta vaikuttaa merilämpötiloihin. Funchalin keskilämpötila on joulukuusta huhtikuuhun 16-21 astetta, minkä jälkeen se kohoaa vähitellen saavuttaen heinä-elokuussa 20-25 astetta. Loka-joulukuun välisenä aikana Funchalissa on keskimäärin 18-21 astetta. Lämpötilat eivät juuri kohoa 27-28 asteen yli paitsi harvoin lämpimän itätuulen puhaltaessa Afrikan suunnasta. Korkeus merenpinnasta on Madeiran ilmastossa merkittävä tekijä. Ylös vuorille mentäessä keskilämpötila laskee noin 3 C jokaista 500 metrin nousua kohden. Subtrooppinen vyöhyke ulottuu noin 300 metriin ja välimerenilmasto 300-750 metriin merenpinnasta. Tosin korkeimmillakin huipuilla voidaan kesäpäivänä päästä 20 celsiusasteeseen. Madeiran saarelle on tyypillistä mikroilmastot, joihin vaikuttaa korkeus merenpinnasta sekä tuulet. Madeiralla on viime aikoina ollut havaittavissa muutoksia ilmastossa. Sateita on tullut huomattavasti vähemmän kuin 1990-luvun alussa, talvet ovat lämpimämpiä, keskilämpötilat ovat nousseet ja kuivuus on lisääntynyt. Luonto Madeira on biodiversiteetiltään rikas ja saaristossa arvellaan elävän yli 7 500 maalajia. Kotoperäisiä lajeja ja niiden alalajeja on lähes 1 500, mikä edustaa noin 20 prosenttia lajien määrästä. Madeiran saaristossa on kuusi suojeltua aluetta, mukaan lukien Madeiran luonnonsuojelualue, joka peittää lähes kaksi kolmasosaa Madeiran saaresta. Lisäksi yli kymmenen aluetta on mukana Euroopan unionin Natura 2000 -hankkeessa ja 11 aluetta pidetään tärkeinä lintualueina. Madeiralla on lisäksi yksi Unescon maailmanperintökohde. Kasvillisuus Madeiran kasvillisuus on monipuolinen ja runsaslajinen. Madeiran saaristossa tavataan noin 760 siemen- eli kukkakasvia, joista lähes 20 prosenttia on kotoperäisiä. Madeiralla tavataan myös yli 40 sanikkaista, 500 levä-, 450 sieni-, 450 jäkälä- ja 320 sammallajia. Madeiran saaristossa kasvavasta 156 kotoperäisestä lajista 99 kasvaa Madeiran saarella. Porto Santolla ja Selvagenssaarilla on molemmilla yhdeksän kotoperäistä lajia ja Desertassaarilla ainoastaan kaksi. Loput lajeista ovat yhteisiä eri saariryhmien välillä. Madeiran saarella voi erottaa neljä kasvillisuusvyöhykettä, joiden rajat kuitenkin liikkuvat. Madeiran luonnonsuojelualueella sijaitsee maailman suurin yhtenäinen laurisilvametsän alue. Metsä sijaitsee noin 600-1 300 metriä merenpinnasta sijaitsevilla alueilla ja sille tyypillisiä lajeja ovat esimerkiksi makaronesianavokado, kanarianlaakeri, barbusano ja haisuviherpuu. Alue on kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1999 lähtien. Metsää uhkaavat etenkin tulokaslajit, kuten aikanaan metsätalouspuiksi istutetut eukalyptuslaji kuumepuu (Eucalyptus globulus) ja hopea-akasia (Acacia dealbata), jotka leviävät saarella syrjäyttäen kotoperäisiä lajeja. Tämän vuoksi ympäristöä valvotaan tehokkaasti ja tulokaslajeja korvataan kotoperäisillä lajeilla. Varsinaisia viljelykasveja saarella edustavat ennen kaikkea banaani ja viiniköynnös. Eläimistö Madeiran saaristossa elää lähes 200 lintulajia ja pesiviä lajeja on noin 40. Saarilla elää kolme endeemistä lintulajia: madeiranviistäjä, madeirankyyhky ja madeiranhippiäinen. Se on myös tärkeä lisääntymispaikka useille merilinnuille. Tavallisia lintuja Madeiralla ovat muun muassa mustarastas, mustapääkerttu ja västäräkki. Osa Madeiralla esiintyvistä linnuista pesii myös kanariansaaristossa, kuten madeirankiitäjä, kanarianhemppo ja kanariankirvinen. Selvagenssaarilla pesii esimerkiksi kanariankirvinen, kalatiira, kanariantuulihaukka ja fregattimyrskylintu. Suurimmalla saarella Selvagem Grandella pesii keltanokkaliitäjä, jonka suojelemiseksi Portugalin hallitus osti saaret vuonna 1971 luonnonsuojelualueeksi. Madeiralla esiintyy lähes 500 eri merinilviäislajia. Maanilviäislajeja on saaristossa lähes 300 eri lajia. Porto Santossa sijaitsee pinta-alaan nähden maailman monipuolisin maanilviäiskanta. Ihmisen toiminnalla on tosin ollut negatiivisia seurauksia alueen nilviäiskannalle ja IUCN:n mukaan useiden lajien säilyvyys on uhattuna. Lepakoita lukuun ottamatta maalla elävät nisäkkäät ovat tulleet saarille ihmisten mukana, kuten riistaeläimeksi tuotu kaniini. Matelijoista tavataan joitakin gekkoja ja sisiliskoja. Sammakoita voi nähdä Madeiralla varsinkin keväällä. Hyönteisiä on arviolta 800-1 200 lajia, kovakuoriaisia noin 550 lajia ja perhosia 120 lajia. Hämähäkkejä on noin 100 lajia ja Desertassaarilla elää Madeiran ainoa myrkyllinen eläinlaji Lycosa ingens. Madeiran vesissä elää yli 200 kalasukua, joihin kuuluu lukuisia eri lajeja. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset tonnikalat, makrillit, turskat, hammasahvenet, meriahvenet, koralliahvenet, sardiinit, turskat, mureenat ja miekkakalat. Rantavesissä tavataan monia selkärangattomia, sekä kalalajeja, kuten sinipiikkimakrilli, japaninmakrilli ja keltapyrstöpiikkimakrilli. Madeiran vesien ollessa lämpimimmillään heinä-syyskuussa saattaa vesissä liikkua suuria barrakudoja. Espada eli mustahuotrakala on tavallisin kalalaji madeiralaisessa ruokapöydässä. Noin 1 000 metrin syvyydessä elää lukuisia erilaisia syvänmerenkaloja, kuten meripiru, lyhtykala ja ristihammasahven. Syvemmissä vesissä elää myös valaita, delfiinejä ja merikilpikonnia. Desertassaariin kuuluvalla Desertas Grandella elää uhanalainen munkkihylje, jonka kanta on rauhoituksen sekä luonnonsuojelutoiminnan ansiosta jälleen toipumassa. Kaskelottia pyydystettiin Madeiran vesillä 1980-luvulle asti, kunnes se rauhoitettiin kannan suojelemiseksi. Hait eivät tule rannikon läheisyyteen. Historia Varhaiset vaiheet Ensimmäinen historiallisesti luotettava lähde eurooppalaisten vierailusta Madeiralla on portugalilaisten saapuminen 1400-luvun alkupuolella. Madeirasta on kuitenkin myös huomattavasti vanhempia mutta epävarmoja viittauksia heti ajanlaskun alusta lähtien. Roomalainen kirjailija Plinius mainitsi teksteissään Purppurasaaret, jolla on hyvinkin voitu sijaintinsa puolesta viitata Madeiraan. Arabien on väitetty löytäneen saaren jo 1000-luvulla ja nimenneen sen El Ghanemiksi ja myös viikinkien vierailun mahdollisuutta on pohdittu. Rikkaan englantilaisen aatelisneidon Anne d'Arfetin kerrotaan rakastuneen köyhään Robert Machimiin 1300-luvulla Englannissa ja paenneen tämän kanssa pakkoavioliittoaan Ranskaan. Heitä kuljettaneen laivan kerrotaan kuitenkin joutuneen ankaraan myrskyyn, jonka seurauksena se ajautui pois kurssilta ja haaksirikkoutui nykyisen Machicon kaupungin edustalle. Kaupungin onkin arveltu saaneen nimensä Robert Machimin mukaan. 1300-luvulla Madeira kuitenkin todennäköisesti jo tunnettiin, sillä se esiintyy jo vuodelta 1351 peräisin olevassa italialaisessa kartassa. Kartassa Madeira esiintyy nimellä Isola di Lolegname (puusaari), jonka lisäksi siinä näkyvät myös Porto Santo sekä Desertassaaret nykyisillä nimillään. Kolonisaatiosta kohti nykyaikaa Madeiran saariryhmän virallinen kirjoitettu historia alkoi vuonna 1418, kun portugalilaisen prinssin Henrik Purjehtijan palveluksessa purjehtineet João Gonçalves Zarco ja Tristão Vaz Teixeira ajautuivat myrskyssä Porto Santon saarelle, joka sai nimekseen Porto Santo eli Pyhä satama. Seuraavana vuonna saarille järjestettiin tutkimusmatka. Italialainen aatelismies Bartolomeu Perestrello sai tehtäväkseen asuttaa Porto Santon ja Zarco ja Teixeira lähetettiin tutkimaan Madeiraa. Saaret olivat löydettäessä täysin asumattomia, ja portugalilaiset aloittivat niiden asuttaminen 1420-luvulla. Uudisasukkaat toivat saarelle Italiasta sokeriruo'on ja Kreetalta viiniköynnöksen. Madeiralla oli pian suuria sokeriruokoviljelmiä, joissa käytettiin työvoimana Afrikasta 1450-luvulta lähtien tuotuja orjia. Madeiran taloudellinen merkitys kasvoi arvokkaan sokerikaupan myötä ja portugalilaiset saivat pian haltuunsa Euroopan sokerimonopolin. Vuosina Madeira oli huomattava viljantuotannon keskus ja viljaa vietiin muun muassa Manner-Portugaliin sekä Portugalin Afrikassa sijaitseviin kauppakeskuksiin. Sokerinviljely oli kuitenkin huomattavasti kannattavampaa ja vuonna 1485 saaria vaivasi viljan puutteen vuoksi nälänhätä. Azoreista tulikin alueen vilja-aitta ja Madeira pystyi keskittymään arvokkaaseen sokerintuotantoon. Funchalista ja Machicosta kehittyi vaurauden seurauksena kukoistavia kaupunkeja. 1400-luvun lopulla Euroopasta virtasi Madeiralle lisää asukkaita. Monet heistä olivat kauppiaita, jotka toivat mukanaan lisää investointeja ja vaurastuttivat saarta. Maine Madeiran hyvinvoinnista levisi ja houkutteli saaristoon merirosvoja. Madeira kärsi pahimman merirosvohyökkäyksensä vuonna 1566, kun yli tuhannen hengen merirosvojoukko hyökkäsi Funchaliin ranskalaisen merirosvon Bertrand de Montluchin johdolla ja ryösti saarta yli kahden viikon ajan. Sokerintuotanto kukoisti 1450-luvulta lähtien, kunnes se 1500-luvun alkupuolella kääntyi laskuun. Madeira menetti 1500-luvun aikana valta-asemansa sokeriruo'on tuottajana Brasilialle, jossa sitä voitiin tuottaa halvemmalla. Myös huono lannoitus ja ilmastolliset syyt vaikuttivat sokerituotannon romahtamiseen. Sokeriruoko oli kuluttanut Madeiran maaperää, jonka seurauksena useilla viljelmillä alettiin viljellä vähemmän vaativaa viiniköynnöstä. Madeira sai kuitenkin vielä 1500-luvun lopulla sokerista lähes seitsemän kertaa enemmän tuloja kuin viinistä. Madeira oli vuodesta 1580 vuoteen 1640 muun Portugalin tavoin Espanjan hallinnassa. Madeiran talous oli 1600-luvulla riippuvainen viinin viennistä sekä merenkulun tuomista tuloista. 1660-luvulla Madeira oli joutua myötäjäislahjaksi Englannille, kun Englannin kuningas Kaarle II meni vuonna 1662 naimisiin Portugalin Katariina de Bragançan kanssa. Morsiamen myötäjäisiin kerrotaan liittyneen salainen sopimus, jonka mukaan Portugali olisi antanut Englannille lisäksi vielä Madeiran, mikäli Kaarle ei olisi ollut tyytyväinen myötäjäisiinsä. Englantilaisen kauppiaiden vaikutus Madeiralla kasvoi 1600-luvun lopulta lähtien. Madeira oli jo 1700-luvulla siirtolaisuus Brasiliaan kasvoi, sillä Madeira alkoi olla liikakansoitettu ajan olosuhteisiin nähden. Tästä huolimatta Madeiran väkiluku jatkoi kasvuaan. 1700-luvun puolivälissä asukkaita oli jo 75 000. Vuonna 1803 Madeiralla nousi ennennäkemättömän suuri tulva, joka aiheutti suurta hävitystä varsinkin Funchalissa. Ainakin 600 ihmistä sai surmansa. Britit miehittivät Madeiran kahdesti 1800-luvun alussa Napoleonin sotien aikana. Monia englantilaisia oli muuttanut Madeiralle jo 1700-luvulla lähinnä viininviljelijöiksi, ja Napoleonin sotien aikana ja niiden jälkeen heitä saapui lisää, kun monet brittisotilaista jäivät saarelle pysyvästi. Jotkut sotien jälkeen Madeiralle saapuneista brittikauppiaista perustivat merkittäviä kauppiassukuja, kuten alkujaan liikekumppaneita olleet Charles Blandy ja Thomas Slap Leacock. 1800-luvun kuluessa Madeirasta kehittyi suosittu matkailu- ja lomakohde, mutta lomailijat edustivat kuitenkin vielä pitkälle 1900-luvulle asti ylempää keskiluokkaa. Madeiran kuvernöörinä toimineen José Silvestre Ribeiron aikana ) rakennettiin teitä, pantiin alulle Funchalin sähkövalaistus sekä toteutettiin yhteiskunnallisia uudistuksia. Vuonna 1852 riehunut kolera tappoi arviolta 7 000 ihmistä ja samana vuonna home tuhosi saaren viiniköynnökset, minkä seurauksena arviolta 90 prosenttia sadosta menetettiin. Yhdysvalloista vahingossa tuotu viinikirva saastutti ja tuhosi loput viiniköynnökset 1870-luvun alussa. Vaikka niiden tilalle istutettiin pian uusia lajikkeita, viljelmiä ei pystytty vielä palauttamaan täysin ennalleen ja 1800-luvun lopulla monien täytyi lähteä saarelta. Vuonna 1900 saatiin kuitenkin jo ennätyssatoja ja saaren maataloustuotantoa monipuolistettiin istuttamalla lisäksi banaaneja, joilla on vielä nykyäänkin suuri merkitys viennin kannalta. Saksalainen yhtiö tarjoutui vuonna 1905 rakentamaan Madeiralle sairaaloita, parantolan sekä kehittää saaresta uudenaikaisen lomakohteen, mikäli se saisi vastaavasti ottaa haltuunsa kaikki saaren liiketoimet. Portugalin hallitus suostui aluksi ehdotelmaan, mutta ei ottanut huomioon Iso-Britannian mielipidettä. Saksan kolonialististen tavoitteiden tultua lisäksi ilmi ehdotuksesta lopulta kieltäydyttiin. Ensimmäisen maailmansodan alussa saksalainen omaisuus saarella takavarikoitiin. Saksa julisti Portugalille sodan vuonna 1916 ja samana vuonna saksalainen sukellusvene teki yllätyshyökkäyksen Funchaliin ja upotti satamassa kolme ranskalaisalusta sekä pommitti kaupunkia. Vuonna 1917 saksalaiset sukellusalukset pommittivat Funchalia uudestaan tuhoten kaupungissa rakennuksia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taloudellinen tilanne Madeiralla oli huono. Madeiralla puhkesi vuoden 1931 alussa yleislakko leivänhinnan nousun sekä kahden suuren madeiralaispankin konkurssin vuoksi. Konkurssit olivat vieneet tuhansien madeiralaisten säästöt. Portugalista lähetettiin saarelle sotajoukkoja, mutta osa joukoista liittyi kapinallisiin, joita johti Portugalista karkotettu kenraali Sousa Dias. Portugalista lähetettiin lisää joukkoja ja kapina lopulta kukistettiin. Toisille myönnettiin turvapaikka Iso-Britanniasta, mutta useimmat Dias mukaan lukien joutuivat antautumaan portugalilaisille. Portugali jäi toisessa maailmansodassa puolueettomaksi ja Madeira säästyi sotatoimilta. Madeiralle tuli poliittisia pakolaisia ja Iso-Britannia evakuoi sodan aikana Gibraltarin siirtokunnastaan noin 2 000 siviilihenkilöä Madeiralle. Autonomia ja nykyaika Portugalissa 25. huhtikuuta 1974 tapahtunut neilikkavallankumous kaatoi maata hallinneen sotilasjuntan. Oikeistolainen puolisotilaallinen FLAMA-järjestö suoritti Madeiralla terrori-iskuja tavoitteenaan saavuttaa itsenäisyys ja täydellinen riippumattomuus Portugalista. Kun Portugali sai vuonna 1976 uuden perustuslain ja Madeiralle määriteltiin autonominen asema, järjestön toiminta lakkasi. Vuonna 1986 Madeira liittyi Portugalin mukana Euroopan unioniin. Tämän jälkeen Madeira alkoi saada taloudellista tukea paremman infrastruktuurin ja uusien teiden rakentamiseen sekä sähkönjakelun, sairaanhoidon ja koulutuksen parantamiseen. Madeiran elintaso onkin noussut autonomian ja EU-jäsenyyden aikana. Madeiraa koettelivat 20. helmikuuta 2010 voimakkaat rankkasateet, jotka synnyttivät pahoja tulvia ja mutavyöryjä etenkin saaren eteläosassa. Pahimmat tuhot keskittyivät pääkaupunki Funchaliin. 42 ihmistä sai surmansa, noin 120 ihmistä loukkaantui ja yli 200 ihmistä menetti kotinsa myrskyn vuoksi. Kyseessä oli pahin myrsky vuoden 1993 jälkeen, jolloin kahdeksan ihmistä sai surmansa. Kesällä 2012 Madeiraa koettelivat poikkeuksellisen kuivan vuoden vuoksi Manner-Portugalin tavoin laajat maastopalot, joita sammuttamaan lähetettiin palomiehiä myös mantereelta. Hallinto ja politiikka Madeiran autonomian aste on vaihdellut vuosien varrella, ja sen laajuudesta päättää Portugalin parlamentti. Ennen vuotta 1974 käytännöllisesti katsoen kaikki asiat tuli hoitaa Lissabonin kautta. Saarella oli kuitenkin yleinen neuvosto edustamassa Lissabonin keskushallitusta ja toimi sisäministeriön alaisena. Huhtikuussa 1976 Portugalissa järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit vuosikymmeniin. Saman vuoden perustuslaissa Madeira määriteltiin autonomiseksi alueeksi. Madeiralla vaalit voitti Alberto João Jardimin johtama keskustaoikeistolainen Sosiaalidemokraattisen puolueen (PSD) Madeiran haara, joka sai äänistä 65 %. Jardimista tuli kaksi vuotta myöhemmin presidentti, kun Ornelas Camachon erosi virastaan. Jardim toimi Madeiran presidenttinä vuodesta 1978 lähtien, ja vielä vuonna 2011 hänet valittiin jatkokaudelle. Vuonna 2015 hänen seuraajakseen valittiin aiemmin Funchalin pormestarina toiminut Miguel Albuquerque. Madeira liittyi Portugalin mukana Euroopan unioniin vuonna 1986. Verotus alueellistettiin alkuvuodesta 2006. Nykyään Madeira voi käytännöllisesti katsoen päättää itse kaikista asioistaan lukuun ottamatta turvallisuuspolitiikkaa, joka on yhteistä Manner-Portugalin kanssa. Alueparlamentti ja -hallitus ovat Madeiran autonomisen alueen hallinnollisia elimiä. Presidentti johtaa aluehallitusta ja valitaan neljä vuotta kestävälle kaudelle. Sama henkilö voidaan valita virkaan rajattomasti. Madeiran alueparlamentti muodostuu 47:stä alueellisesta kansanedustajasta, jotka valitaan vaaleilla neljä vuotta kestävälle kaudelle. Alueparlamentti voi säätää lakeja, mutta niiden tulee sopia Portugalin perustuslakiin. Presidentti johtaa aluehallitusta apunaan varapresidentti sekä seitsemän ministeriötä, joiden toimialoja muutettiin hieman vuonna 2007. Varapresidentin vastuualueisiin kuuluu parlamenttiasiat, yleinen hallinto, EU:hun liittyvät asiat, energian tuotanto, kauppa ja teollisuus sekä Madeiran kehittämisseura. Madeiralaisilla on Portugalin passi ja valtionverot maksetaan Portugalille. Madeiralla on myös oma lippu, hymni ja leima. Hallinnollinen jako Madeira koostuu 11 kunnasta, joista kymmenen sijaitsee Madeiran saarella ja yksi Porto Santolla. Kunnat jakaantuvat edelleen 54 freguesiaan. Madeiralla on 53 freguesiaa ja Porto Santolla yksi. Desertassaaret kuuluvat hallinnollisesti Santa Cruzin kuntaan ja Selvagenssaaret Funchalin kuntaan. Talous Madeiran talouden tärkeimmät kulmakivet ovat maanviljely, kalastus, matkailu ja talouspalvelut ulkomaisille yhtiöille. Alueen teollisuus ei ole kovin monipuolista, ja se koostuukin lähinnä erilaisista ulkoisille markkinoille suunnatuista perinteisistä käsityötuotteista, kuten koruompeleista, kuvakudoksista ja koritöistä. Suurimmat teollisuudenalat liittyvät toimintaan ruoka-, juoma-, tupakka- ja rakennusalalla. Kasvaneen taloudellisen hyvinvoinnin seurauksena maan työttömyysaste oli vuonna 2008 noin 6 %, alhainen muuhun Portugaliin verrattuna. Madeira on myös saanut huomattavaa tukea Euroopan unionin rahastoista, jolla on ollut suuri vaikutus sen talouteen. Saaduilla tuilla on muun muassa pidennetty lentokentän kiitotietä, sekä parannettu tieverkostoja rakentamalla kulkua nopeuttavia tunneleita. Madeiran virallinen valuutta on euro. Syyskuussa 2002 Moody's antoi Madeiran alueelle luokan Aa3 liikkeellelaskijan luottoluokituksen alueen vilkkaan talouden ja sen suorituskyvyn paranemisen, sekä hallittavissa olevan velkataakan ansiosta. Syyskuussa 2011 Moody's alensi Madeiran pitkän aikavälin luottoluokitusta B1:stä B3:een huolena alueen huono hallinto ja johtaminen, sekä heikko talousarvioiden toteuttaminen. Madeiran aluehallituksen vuodesta 2003 lähtien ilmoittamatta jättämien kustannusten ja velkajärjestelysopimusten yhteisvaikutus oli vuosien 2008-2010 alijäämissä 1,1 miljardia euroa. Presidentti Jardim erosi virastaan keväällä 2007 vastalauseena José Sócratesin hallituksen hyväksymälle laille alueiden varainkäytöstä. Hallitus oli neuvottelematta Madeiran kanssa muuttanut Portugalin ja Madeiran yhteisiä lakeja niin, että Madeiralle kuuluva 2 % EU-rahoista jäi Portugalille. Jardim asettui kuitenkin uudestaan ehdolle ja voitti vaalit ylivoimaisesti. Liikenne Euroopan unionin jäsenmaiden ja Schengen-alueen kansalaiset voivat matkustaa Madeiralle vapaasti. Saariryhmällä on kaksi lentoasemaa: Santa Cruzissa sijaitseva Madeiran lentoasema, ja Porto Santon saarella sijaitseva Porto Santon lentoasema. Lentoyhteyksiä Madeiralle kulkee Portugalista sekä Azoreilta, mutta myös muualta Euroopasta sekä esimerkiksi Etelä-Amerikasta. Portugalista voi matkustaa Madeiralle myös lautalla. Madeiran ja Porto Santon välillä matkustetaan joko lentokoneella tai lautalla, joka kuljettaa myös autoja sekä muita ajoneuvoja. Madeiran saarella on kattava tieverkosto, ja edullisin kulkutapa on ympäri saarta kulkevat bussit, joiden aikataulut on kuitenkin suunniteltu pääasiassa paikallisten tarpeisiin. Helpoin kulkutapa on vuokra-auto, joita voi vuokrata esimerkiksi lentokentältä. Pääkaupungissa Funchalissa voi liikkua luotettavasti taksilla. Matkailu Matkailu on Madeiran taloudelle tärkeä tulonlähde, sillä se tuottaa noin 20 % alueen bruttokansantuotteesta. Madeira on ollut matkailijoiden suosima kohde jo 1700-luvulta lähtien. Alueen leuto ilmasto houkutteli matkailijoita erityisesti Britanniasta ja muualta Euroopasta. Lisäksi Madeiralle saapui myös sairaita ihmisiä, jotka uskoivat löytävänsä parannuksen vaivoihinsa. Madeiralle rakennettiin lentokenttä vuonna 1964, jota ennen saarelle täytyi matkustaa laivalla. Nykyisin laivamatkailijoiden määrä on taas kasvussa, sillä monet Atlantin risteilyt pysähtyvät Madeiralla. Talvisaikaan Madeiralle saapuu lämpöä ja aurinkoa etsiviä lentomatkailijoita Saksasta, Britanniasta ja Skandinaviasta, kun taas kesällä on enemmän eteläeurooppalaisia tulijoita, jotka pakenevat kotimaansa helteitä. Madeira sijaitsee Atlantin valtamerellä, ja matkailijoille järjestetään runsaasti erilaisia meriaiheisia aktiviteetteja, kuten purjehdusta, kalastusta, valas- ja delfiinisafareita, vesihiihtoa, lainelautailua, sukellusta ja uintia. Saaren tunnetuimpiin matkailukohteisiin kuuluvat kasvitieteellinen puutarha, eristynyt Nunnalaakso Curral das Freiras, jonne järjestetään opastettuja matkoja, sekä Monten palatsin puutarha ja São Vincenten laavaluolat. Myös vaellusretket levadoilla ja vuorenhuippujen näköalapaikoille ovat suosittuja. Cabo Girão on maailman toiseksi korkein merikallio ja suosittu nähtävyys, jossa sijaitsee lasipohjainen näköalatasanne. Pääkaupunki Funchalissa järjestetään vuosittain näyttävä uudenvuoden ilotulitus, joka on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan maailman suurimpana. Madeiralta on veneyhteys Porto Santon saarelle. Porto Santon ilmasto ja saaren eteläpuolella sijaitseva yhdeksän kilometriä pitkä hiekkaranta houkuttelevat turistien lisäksi myös perheitä Madeiran saarelta. Hiekalla sanotaan olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia. Terveysriskit Lokakuussa 2012 Madeiralla puhkesi hyttysten levittämä dengue-kuume-epidemia. Sairastuneiden joukossa oli myös suomalaismatkailijoita. Tautiin sairastuneiden määrä kääntyi laskuun marraskuun puolivälissä. Epidemia ei aiheuttanut kuolonuhreja, eikä uusista sairaustapauksista ole ilmoitettu kevään 2013 jälkeen. Madeiran viranomaiset kuitenkin suosittelevat matkailijoita noudattamaan ennalta ehkäiseviä toimia, kuten käyttämään hyttyskarkotteita, pitämään hotellihuoneen ikkunat iltaisin kiinni, sekä suosimaan ihoa peittäviä vaatteita. Levadat Levadat ovat Madeiran saarella sijaitsevia kanavia, jotka kuljettavat vettä saaren sateisilta vuoristoseuduilta alas etelä- ja kaakkoisosan kuivemmille alueille, jotka soveltuvat paremmin maanviljelyyn ja asutukseen. Ensimmäiset levadat rakennettiin 1400-luvulla puusta ja myöhemmin maaseoksesta tai kallioon hakkaamalla. Nykyään levadat tehdään betonista. 1600-luvulla rakennettiin yhä pidempiä ja leveämpiä vesikanavia vesimyllyjen ja sokeriruo'on viljelyn vuoksi. Työn tekivät yleensä vaarallisissa oloissa työskennelleet maurilaiset tai Afrikasta tuodut orjat. Vuonna 1940 vedenkäytön toimikunta aloitti levadojen nykyaikaistamisen, jonka seurauksena vuoteen 1969 mennessä rakennettiin kolme uutta sähkölaitosta sekä viisi uutta levadaa. Madeiralla kulkee nykyisin yhteensä 2 150 kilometriä levadoja, jotka kuljettavat vettä saaren eteläosaan tuottaen samalla vesivoimaa. Levadojen vieressä kulkevat polut, jotka tarkoitettiin alun perin helpottamaan kanavien rakentamista ja korjausta, ovat nykyään turistien suosimia vaellusreittejä. Vaeltajien suosimiin kävelyreitteihin kuuluvat muun muassa Rabaçalin laakson kolmen levadan reitti, sekä Levada dos Tornos, jonka alkupisteeseen pääsee bussilla Funchalista. Väestö Madeiran väkiluku oli vuonna 2010 yhteensä noin , josta hieman yli asui Madeiran saarella ja loput Porto Santossa. Madeira oli täysin asumaton ennen portugalilaisten uudisasukkaiden saapumista 1400-luvun alussa. Heidän jälkeensä alueen väkiluku kasvoi muun muassa saaren kautta kulkeneiden laivojen miehistöistä ja matkustajista, kauppiaista sekä sotilaista. Viime vuosiin asti madeiralaiset elivät varsin eristyneinä muusta maailmasta. Tiheään asutulta Madeiralta on muutettu paljon muualle, varsinkin Etelä-Amerikkaan. Porto Santolla asuu lähinnä eläkeläisiä, lentoyhtiöiden henkilöstöä sekä joutilaita matkailijoita. Madeiran yliopisto on perustettu vuonna 1988. Kulttuuri Ruoka Madeiralaiseen ruokakulttuuriin kuuluu paljon erilaisia liharuokalajeja, kuten espetada, carne de vinho e alhos ja picado. Espetada on grillattu häränlihavarras, joka maustetaan valkosipulilla ja merisuolalla, ja jossa käytetään mieluiten laakeripuun oksasta tehtyä keppiä. Picado on valkosipulilla, lihaliemellä ja oliiviöljyllä maustettu naudanlihapata, joka tarjoillaan ranskalaisten kanssa. Kolmas perinteinen liharuoka carne de vinho e alhos, on viinissä, runsaassa valkosipulissa ja laakerinlehdissä marinoitu porsaanliha. Kalalla on tärkeä osuus madeiralaisessa ruokakulttuurissa perinteisen kalastuksen vuoksi. Tonnikala, espada eli mustahuotrakala ja turska esiintyvät useissa ruokalajeissa, kuten myös alueella pyydystetyt simpukat ja mustekalat. Espadaa tarjoillaan yleensä paistetun banaanin kanssa. Açorda à madeirense on suosittu keittoruoka, joka valmistetaan leivästä, valkosipulista ja kananmunasta. Madeiran tunnettu maalaisleipä Bolo do Caco tarjoillaan aina valkosipulivoin kera. Sitä on lähes aina tarjolla erilaisissa tapahtumissa ja juhlissa, sekä ravintoloissa. Erilaisia leivonnaisia ja jälkiruokia on Madeiralla tarjolla paljon, kuten esimerkiksi queijadas (juustoleivonnainen) ja Bolo de mel (hunajakakku). Madeiran saari on kuuluisa annoona-hedelmiensä laadusta. Annoonan festivaali on perinteinen ja esiintyy vuosittain Faialin seurakunnassa. Tämä tapahtuma kannustaa tämän hedelmän ja sen johdannaisten, kuten liköörien, vanukkaiden, jäätelön ja smoothien, kulutukseen. Madeiralla valmistetaan kuuluisaa madeiraviiniä. Se on väkevöity, yleensä makeahko viini, jota kuumennetaan sen valmistuksen aikana niin, että viini saa omaleimaisen maun. Toisistaan makeutensa puolesta poikkeavia madeiratyyppejä on neljä: kuivin sercial sopii alkuruoan seuraan, puolikuiva verdelho nautitaan usein hedelmäkakun kanssa, puolimakea bual muistuttaa portviiniä ja makein malmsey on selvimmin jälkiruokaviini. Urheilu Madeiran meret ja kalliot sopivat moniin urheiluharrastuksiin, kuten sukeltamiseen, lainelautailuun, liitovarjoiluun, BASE-hyppäämiseen ja bodyboardingiin. Madeiran kirkkaan siniset matalikot houkuttelevat alueelle paljon sukeltajia sekä sukelluskouluja. Suosituimpia alueita ovat Garajaun merensuojelualue, Machicon rannikkoalue ja Porto Santo. Muita suosittuja aktiviteetteja ovat muun muassa retkeily Madeiran luonnossa, ratsastus ja golf. Madeiralla on kolme golfkenttää: kaksi Funchalin lähistöllä ja yksi Porto Santolla. Ensimmäinen 9-reikäinen kenttä on rakennettiin vuonna 1937. Paikalliset jalkapalloseurat CS Marítimo, CD Nacional ja União da Madeira pelaavat Portugalin pääsarjassa. Myös kuuluisa jalkapalloilija Cristiano Ronaldo on kotoisin Madeiralta. Koripallossa saarta edustaa Portugalin pääsarjassa pelaava CAB Madeira. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Madeiran hallituksen kotisivut Unescon maailmanperintökohteet Portugalissa Seulonnan keskeiset artikkelit 41.5 Etelä-Eurooppa

822

https://fi.wikipedia.org/wiki/Meteoriitti

Meteoriitti

Meteoriitti on Maan tai muun taivaankappaleen pinnalle avaruudesta pudonnut "kivi" eli asteroidi, asteroidin osa, komeetta tai suuri meteoroidi. Avaruudessa liikkuvaa aurinkokunnan pienkappaletta sanotaan meteoroidiksi, suurempia asteroideiksi. Maan ilmakehään törmäävä meteoroidi kuumentaa sen eteen kehittyvän iskuaallon muutaman tuhannen asteen lämpöiseksi plasmaksi, joka meteoriitin taakse jäävän vanan kanssa aiheuttaa näyttävän valoilmiön nimeltä meteori ja kappaleen ollessa yli 2 cm halkaisijaltaan, tulipallon. Meteoroidi kuluu ilmanvastuksen aiheuttaman pommituksen ja iskuaallon infrapunasäteilyn aiheuttaman kuumuuden (ablaation) vaikutuksesta pudotessaan, ja vain suurikokoinen meteoroidi päätyy maan pinnalle asti. Meteoroidin massa alkaa kulua ablaation vaikutuksesta jo yli 100 km:n korkeudessa. Iskuaallon paine kappaleen etupuolella ja tyhjiö sen takana aiheuttavat nopeutta hidastavan voiman. Kappaleen hidastuvuus kasvaa iskuaallon paineen kasvaessa alemmissa ilmakehän osissa, kappaleen massan vähetessä sen liike-energiaakin katoaa. Yli kilogramman painoiset kappaleet voivat säilyä ehjinä kulkiessaan ilmakehän läpi. Esimerkiksi 1 000 tonnin painoinen kappale ei hidastu juuri lainkaan ilmakehässä, ja räjähtää maan pinnassa aiheuttaen meteoriittikraatterin. Päivittäin Maan ilmakehään osuu 100 tonnia meteoroideja, joista lähes kaikki kuitenkin tuhoutuvat. On arvioitu, että kerran tuhannessa vuodessa tulee meteoriitti, joka tuottaa 1 km kraatterin. Maapallolta on löydetty noin 40 000 meteoriittia. Vuosittain Maan pinnalle putoaa noin 30 000 - 80 000 yli 20 gramman painoista meteoriittia. Meteoriiteista noin 99,8 prosenttia on peräisin asteroideista tai komeetoista. Loput 0,2 prosenttia ovat peräisin Kuusta tai Marsista, joista avaruuteen on sinkoutunut kiviä esimerkiksi meteoritörmäyksissä. Kuusta tulleita meteoriitteja tunnetaan vuoteen 2009 mennessä 120 kappaletta, jotka painavat yhteensä 33 kilogrammaa. Marsista tulleita meteoriitteja tunnetaan 34 kappaletta. Meteoriitteja putoaa melko tasaisesti kaikkialle maapallolle. Sen johdosta niistä yli 60 prosenttia putoaa mereen, mistä niitä ei koskaan löydetä. Suurin osa meteoriiteista on löytynyt Etelämantereen jäätiköiltä ja aavikkoerämaista. Aavikolla vesi ei pääse hajottamaan meteoriitteja, ja ne on myös helppo havaita. Suomen alueelta on löydetty viimeisten 200 v. aikana 13 meteoriittia. Massiivinen meteoriittipommitus esti alussa elämän kehittymisen maapallolla vuosimiljardien ajan ja aiheutti katastrofaalisia tuhoja. Iskeymätiheys on nykyisin kuitenkin jo hyvin alhainen ja viimeisin suurtuho tapahtui n. 60 miljoonaa vuotta sitten. Vaara ei kuitenkaan ole kokonaan ohitse, sillä Maapalloa mahdollisesti uhkaavia (NEO) kappaleita on yhä suuri joukkio kiertoradoillaan. Näitä meteoriitteja etsitään ja niiden ratoja seurataan jatkuvasti. On hyvin harvinaista että meteoriitti tappaa tai haavoittaa ihmisen. Asutulle alueelle tapahtuneen törmäyksen aiheuttamat suuret tuhot ovat ilmiselviä. Kiinassa arvellaan satoja vuosia sitten kuolleen tuhansia megatörmäyksessä. Talteen saadaan yleensä vain kymmenen sentin luokkaa olevia, muutamien kilojen painoisia kappaleita. Rakenne Meteoriitit luokitellaan koostumuksensa mukaan johonkin kolmesta päätyypistä: kivi-, rauta- ja kivi-rautameteoriitteihin. Kivimeteoriitit ovat yleisimpiä, sillä tunnetuista meteoriiteista niitä on noin 94 prosenttia. Rautameteoriitteja on 5 prosenttia ja kivi-rautameteoriitteja prosentti. Päätyyppien sisällä on huomattavaa monimuotoisuutta, ja ne jaetaan edelleen moniin alaryhmiin kemiallisten tai mineralogisten ominaisuuksien tai muodon perusteella. Kivimeteoriitit muistuttavat Maan kivimateriaalia enemmän kuin rautameteoriitit, ja niiden koostumus muistuttaa peridotiittia. Kivimeteoriitit voidaan jakaa edelleen kondriitteihin ja akondriitteihin. Kondriitteja on kaikista meteoriiteista noin 86 prosenttia. Ne ovat saaneet nimensä niiden sisällä olevista pienistä jyväsistä eli kondreista. Yleisimpiä kondriittimineraaleja ovat muun muassa maasälpä, oliviini, plagioklaasi ja pyrokseeni. Akondriitit muistuttavat vulkaanisia kiviä, ja ne ovat peräisin planeetan tai kookkaan asteroidin pintakerroksista. Rautameteoriitit ovat peräisin planeetan tai asteroidin ytimestä, joka on vapautunut avaruuteen kyseisen taivaankappaleen tuhoutuessa. Rautameteoriitit ovat muodostuneet pääosin nikkelipitoisesta raudasta, mutta niissä on myös jonkin verran kobolttia ja kuparia. Niiden rakenteeseen vaikuttaa kaksi nikkeli-rautamineraalia. Kamasiitissä on vain vähän nikkeliä, kun taas taeniitissa sitä on runsaasti. Rautameteoriiteista tunnetaan niin sanottu Widmanstättenin kuvio, joka tulee esille joidenkin kappaleiden hiotusta ja laimealla typpihapolla syövytetystä pinnasta. Kivi-rautameteoriitit ovat puoliksi kiveä ja puoliksi metallia, ja ne ovat peräisin planeetan tai ison asteroidin ytimen ja vaipan rajalta. Kivi-rautameteoriittien alaryhmiä ovat pallasiitit ja mesosideriitit. Pallasiiteissa metalleja ympäröi oliviini, ja mesosideriiteissa on metallisen osan lisäksi kiveä. Tunnettuja meteoriitteja Meteoriitit nimetään löytöpaikan tai putoamispaikan mukaan. Antartktiksen tuhansien meteoriittien nimessä on lyhenne ja numerosarja. Suurimmat löydetyt meteoriitit: Hoban meteoriitti, Namibia, 60 tonnia Campo del Cielon meteoriitti, Argentiina, 37 tonnia Cape Yorkin meteoriitti, Grönlanti, 31 tonnia (Ahnighito-kappale) ja 20 tonnia (Agpalilik-kappale) Armantyn meteoriitti, Kiina, 28 tonnia Bacubiriton meteoriitti, Meksiko, 22 tonnia Tunguskan räjähdys Siperian yläpuolella kesäkuussa 1908 aiheutti paljon kaatunutta metsää, mutta meteoriittikraatteria tai meteoriitinpalasia ei alueelta ole löydetty. Hodgesin meteoriitti on ainoa vahvistettu tapaus, jossa meteoriitin tiedetään kolhineen ihmistä. Muslimeille tärkeä pyhiinvaelluskohde Kaaban musta kivi on mahdollisesti meteoriitti. Katso myös Tektiitti Luettelo Suomesta löydetyistä meteoriiteista Luettelo Virosta löydetyistä meteoriiteista Luettelo Ruotsista löydetyistä meteoriiteista Lähteet Aiheesta muualla Geologia.fi: Meteoriitit Seulonnan keskeiset artikkelit

823

https://fi.wikipedia.org/wiki/Meteoroidi

Meteoroidi

Meteoroidi on asteroidin kaltainen Aurinkokunnan pienkappale; asteroideja pienempiä kappaleita kutsutaan meteoroideiksi, kun niiden läpimitta on alle 10-200 metriä (tietolähteestä riippuen). Meteoroidien lukumäärä kasvaa nopeasti koon pienentyessä. Millimetrin sadasosaa pienemmät hiukkaset ovat mikrometeoroideja. Maahan osuvan meteoriperäisen massan kokonaismäärä on satakunta tonnia vuorokaudessa, törmäysnopeuden vaihdellessa 10-70 km/s. Jos meteoroidin läpimitta ylittää kymmenesosamillimetrin, se näkyy meteorina eli tähdenlentona. Maanpinnalle pudonnutta meteoroidia kutsutaan meteoriitiksi. Suurin osa meteorimassasta, eli mikrometeoridit jarruuntuvat yläilmakehässä ja leijailevat pitkän ajan kuluessa alas maanpinnalle. Planeettainvälisessä avaruudessa liikkuu Aurinkoa kiertävillä radoilla lukemattomia kappaleita, jotka ovat planeettoja pienempiä jäänteitä aurinkokunnan synnyttäneestä kertymäkiekosta. Suurin osa näistä kappaleista kiertää aurinkoa radalla, jonka ratataso poikkeaa korkeintaan 30 astetta planeettojen ratatasosta. Suurimpia kappaleista ovat asteroidit ja pyrstötähdet eli komeetat; pienempiä kappaleita sanotaan meteoroideiksi ja kaikkein pienimpiä hiukkasia planeettainväliseksi pölyksi. Tällainen jaottelu on hieman keinotekoinen, sillä pienkappaleet muodostavat pikemminkin jatkumon, jossa ei ole selviä rajoja eri luokkien välillä, mutta massa/lukumääräjakaumassa on havaittavissa maksimit mikrometeoroidien, meteoriparvien kirkkaampien meteoreiden ja metri-kokoisten meteoroidien kohdalla. Tämän lisäksi kaukaa aurinkokunnan ulkopuolelta muutamista lähitähtien keräytymäkiekoista saapuu tähtienvälistä pölyainesta. Mikrometeoroideja havaitaan mm. tekokuihin ja luotaimiin asennetuilla pölyilmaisimilla. Ne ovat osoittaneet hiukkasten määrän jyrkästi lisääntyvän massan pienentyessä. Jo pelkästään Maan vetovoiman vaikutuksesta avaruudesta Maata kohti putoava meteoroidi saavuttaa lopulta nopeuden 11 km/s. Meteoroidilla on lisäksi alun alkuaankin omalla Aurinkoa kiertävällä radallaan oma nopeutensa Maan suhteen. Maa kiertää Auringon ympäri nopeudella 30 km/s. Jos meteoroidi kiertää Aurinkoa soikealla radalla vastakkaiseen suuntaan kuin Maa, se voi lähestyä Maata jopa yli 70 km/s. Meteoroidin suuren nopeuden vuoksi se jarruuntuu jo aivan ilmakehän yläosissa. Noin 100 kilometrin korkeudella meteoroidiin pinta kuumenee ja ilmiö nimeltä ablaatio alkaa kuluttaa sen massaa. Ablaation vaikutuksesta meteoroidin lähelle syntyy välittömästi sen taakse jäävä lyhytkestoinen kirkas vana, jonka näemme meteorina eli tähdenlentona. Mikrometeoroidit ovat liian pieniä aiheuttaakseen havaittavaa valoilmiötä. Vapautuva liike-energia kuitenkin ionisoi ilmakehän atomeja. Tämä ionisoitunut vana antaa selvän tutkakaiun, joten hiukkasia voidaan välillisesti havaita myös tutkan avulla. Putoava meteoroidi jarruuntuu voimakkaasti lentonsa loppuosassa ilmakehän paksummissa osissa noin 90 kilometrin - suurimmat vain noin 30 kilometrin - korkeudella. Jos kappale selviytyy maanpinnalle saakka, sen loppunopeus on enää muutama sata kilometriä tunnissa. Jäljelle jäänyttä kappaletta kutsutaan meteoriitiksi. Katso myös 2004 FU162 Aiheesta muualla EarthSky's 2018 meteor shower guide   American Meteor Society: Meteor Shower Calendar   The Best Meteor Showers in 2018   Seulonnan keskeiset artikkelit

824

https://fi.wikipedia.org/wiki/Meteori

Meteori

Meteori eli tähdenlento on valoilmiö, joka syntyy, kun pieni kivi eli meteoroidi "palaa" ilmakehässä. Tavallisesti tämä valoilmiö kestää muutamia sekunnin kymmenyksiä, jos sitäkään, korkeintaan muutaman sekunnin. Silmin näkyvä meteori syntyy yli 0,1 millimetrin läpimittaisen kappaleen tuhoutuessa ilmakehässä, mutta tutkalla havaitaan pienempienkin kappaleiden (niin sanottujen mikrometeorit) ionisaatiovanoja. Meteoroidista tulee meteoriitti, jos se selviää Maan pinnalle asti. Tulipallo on kirkas (kirkkaampi kuin -4 magnitudia) meteori. Kirkasta räjähtävää tai roihahtavaa meteoria kutsutaan bolidiksi. Tulipallon synnyttää noin yli kahden senttimetrin läpimittainen kappale. Joidenkin ilmakehässä hajoavien tai räjähtävien suurten kappaleiden läpimitta on metrejä, jopa kymmeniä metrejä. Suurin osa kirkkaimmista havaituista tulipalloista ei kuulu meteoriparviin. Havaituista tulipalloista käytännössä kaikki jäävät meteoreiksi, avaruusromun maahan putoamisia todennetaan hyvin harvoin. Meteorit saavat alkunsa komeetoista ja asteroideista periheliohituksessa tai emokomeetan hajoamisessa irronneesta materiasta, josta hitaasti muodostuu emokappaleen kiertoradalle meteorideista koostuva Aurinkoa kiertävä partikkelivyö. Jos Maa kiertoradallaan leikkaa tämän partikkeleiden kiertoradan, ne havaitaan maanpinnalla meteoreina. Jos ne näyttävät tulevan yhdestä pisteestä taivaalta aina samaan aikaan, ilmiötä kutsutaan tähdenlento- eli meteoriparveksi. Meteorit jaetaan kahteen kastiin sen mukaan, kuuluvatko ne meteoriparviin vai eivät. Meteoriparviin kuulumattomia meteoreja sanotaan sporadisiksi meteoreiksi. Sporadisen ja parvimeteorin ero on häilyvä (samoin kuin se mitä meteoriparvia parviluetteloon listataan), sillä periaatteessa merkityksettömän heikkoja meteoriparvia on lähes kirjaamaton lukumäärä, jolloin jokainen meteori kuuluisi johonkin parveen. IAU:n meteoriparvilistalla on 276 parvea, joista vakiintuneemmiksi luetaan 56 kappaletta. Tunnetuimpia meteoriparvia ovat tammikuun alun kvadrantidit, elokuun perseidit, marraskuussa ajoittain runsainakin esiintyvät leonidit ja joulukuun geminidit. Suurin osa Aurinkoa kiertävästä meteoridipartikkelimäärästä on radalla, jonka kaltevuustaso (inklinaatio) on alle 30 astetta planeettojen ratatasoon nähden. Tämän vuoksi joidenkin meteoriparvien ja varsinkin sporadisten meteorien säteilypisteiden aktiivisimmat alueet sijaitsevat ratatason tuntumassa. Maan oma kiertoliike Auringon ympäri aiheuttaa sporadisten meteorien radiantti-alueiden keskittymisen Maan aamupuolen suuntaan. Meteoroidien kiertoratojen elliptisyys aiheuttaa aktiivisuusalueen Auringon suunnalle ja sen vastakkaiselle suunnalle. Näistä kahdesta suunnasta saapuvia meteoreja kutsutaan helionisiksi ja antihelionisiksi, jotka näin erotetaan muista sporadisista meteoreista. Helionisia meteoreita ei kuitenkaan juuri voi havaita ilman tutkalaitteita, sillä ne näkyvät valoisalla taivaalla päiväsaikaan, kun taas antihelionisia havaitaan yötaivaalla. Maan ilmakehään osuu vuorokaudessa noin 10-100 tonnia meteoriittiainesta. 75 % siitä on läpimitaltaan alle 1 mm. 1 mikrometrin läpimittainen kappale osuu 30 mikrosekunnin välein, 1 mm:n läpimittainen 30 sekunnin välein ja 1 metrin läpimittainen joka vuosi. Meteori-ilmiötä tutkiva tieteenala, meteoriastronomia, sai alkunsa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä jaksoittaisten meteoriparvien aktivoituessa (esimerkiksi leonidit). Meteorihavaintoja tehtiin 1930-luvulle asti lähinnä paljain silmin, sen jälkeen valokuvaamalla, 1940-luvulta lähtien VHF-alueen tutkilla ja viime vuosikymmeninä valoherkillä videokuvauslaitteistoilla, infrapunaspektrometreillä ja voimakastehoisilla UHF-tutkilla, sekä planeettaluotainten mukana lentävillä pölypartikkeli-ilmaisimilla. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ursan meteorijaosto Meteoroidit Seulonnan keskeiset artikkelit

825

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20maakunnat

Suomen maakunnat

Maakunta voi tarkoittaa Suomessa 1900-luvulla muodostuneita nykymaakuntia tai historiallisia maakuntia. Nykymaakuntien rajat olivat epävirallisia ja osin rajoiltaan epäselviä, kunnes vuoden 1994 aluehallintouudistuksen yhteydessä yhdistettiin aiemmat maakuntaliitot ja seutukaavaliitot. Lisäksi on olemassa maisema-alueita koskeva jako Suomen maisemamaakuntiin ja luonnontieteissä käytettävät Suomen luonnontieteelliset maakunnat. Historialliset maakunnat Suomen yhdeksän historiallista maakuntaa olivat Ahvenanmaa, Häme, Karjala, Lappi, Pohjanmaa, Satakunta, Savo, Uusimaa ja Varsinais-Suomi. Keskiajalla syntynyt hallinnollinen jako linnalääneihin vastasi melko pitkälle maakuntien rajoja. Linnaläänit korvattiin vuonna 1634 maaherrajohtoisilla siviililääneillä, jotka eivät enää täysin noudatelleet vanhaa maakuntajakoa. Sen jälkeen historiallisilla maakunnilla ei enää ole ollut hallinnollista merkitystä, mutta niiden perinteet ovat säilyneet monin tavoin. Nykymaakuntien muodostuminen Etenkin taloudellisilla ja liikenteellisillä perusteilla muotoutui Suomeen 1900-luvulla uusi maakuntajako, niin sanotut uudet maakunnat tai nykymaakunnat. Maakuntien syntyyn vaikuttivat myös kotiseutuhengen herääminen, yhdistystoiminnan järjestäytyminen sekä alueellisen lehdistön synty. Nykymaakunnat ovat yleensä historiallisten maakuntien pienempiä osia kuten Etelä-Savo ja Pohjois-Savo, tai ne ovat syntyneet kahden tai useamman historiallisen maakunnan raja-alueista kuten Kymenlaakso ja Pirkanmaa tai yhdistämällä, kuten Lappi (Lappi ja Peräpohjola, osa Pohjanmaata). Ennen vuotta 1994 niillä ei ollut selvää hallinnollista merkitystä eivätkä niiden rajat olleet kaikilta osin täsmällisiä. Maakuntahengen kasvaessa alettiin 1920-luvulta lähtien perustaa maakuntaliittoja, ensin Varsinais-Suomessa vuonna 1927 ja viimeisimpänä Päijät-Hämeessä vuonna 1967. 1960-luvulta alkaen maakuntiin muodostettiin alueellista suunnittelua varten erikseen myös seutukaavaliittoja. Ennen vuotta 1994 nykymaakunnat Suomessa olivat epävirallisia ja niiden rajat poikkesivat vuonna 1994 virallistetusta maakuntajaosta. Muun muassa Etelä-Pohjanmaan maakunnasta erosi tuolloin Pohjanmaan maakunta, suuri osa sitä ennen Keski-Pohjanmaan maakunnaksi mielletystä alueesta liittyi Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan ja Uudenmaan maakunnasta jäi omaksi maakunnakseen Itä-Uudenmaan maakunta, joka sittemmin vuoden 2011 alusta liittyi jälleen Uuteenmaahan. Samoin maakuntaliittojen toimialueet ennen vuotta 1994 limittyivät myös päällekkäin ja niiden alueet saattoivat poiketa myös seutukaavaliittojen aluejaoista. Toiminnallis-taloudelliset maakunnat vuodesta 1994 Vuoden 1994 alusta voimaan astuneen aluekehityslainsäädännön uudistuksen yhteydessä Suomi jaettiin 20:een niin sanottuun toiminnallis-taloudelliseen maakuntaan. Samalla aiemmat seutukaavaliitot ja maakuntaliitot yhdistettiin maakuntien liitoiksi. Kuntayhtymiä kutsutaan maakuntien liitoiksi, koska kaikkia yhdistysmuotoisia maakuntaliittoja ei lakkautettu. Tästä huolimatta Etelä-Savo ja Pohjois-Karjala ovat ottaneet käyttöön maakuntaliitto-termin. Vuoden 1997 lääniuudistuksen ansiosta näiden uusien maakuntien rooli vahvistui entisestään. Esimerkiksi syksyllä 1997 lääniuudistuksen yhteydessä maanteiden rajakylteissä läänitunnukset vaihdettiin maakuntatunnuksiin. Lopullisesti nykyään voimassa oleva maakuntajako ja maakuntien nimet määriteltiin vuonna 1998 Valtioneuvoston päätöksessä maakunnista. Vuonna 2011 maakuntajakoa muutettiin yhdistämällä alun perin seutukaavaliittojen aluejakojen perusteella muodostunut Itä-Uudenmaan maakunta Uudenmaan maakuntaan. Tämän jälkeen maakuntia on Suomessa 19. Maakunnan alueella sijaitsevat kunnat muodostavat yhdessä maakunnan liiton, joka on luonteeltaan kuntien autonomiseen päätöksentekovaltaan perustuva yhteishallinnollinen yksikkö, joka ilmentää paikallista demokratiaa aluetasolla valtion suuntaan. Lain mukaan maakuntajohtajan johtama Maakunnan liitto vastaa maakunnan yleisestä kehittämisestä ja suunnittelusta. Valtionhallinnon alueellinen toimeenpanovalta ja kunnallishallinnon alueellinen päätösvalta kohtaavat Suomessa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ely-keskus) ja maakuntien liittojen tasolla. Näiden aluejaot ovat yhtenevät siten, että jokainen nykymaakunta kuuluu yhden aluehallintoviraston toimialueeseen joko yksin tai yhdessä toisten maakuntien kanssa. Suomen 19 maakunnasta vain Ahvenanmaan autonomisella maakunnalla on vaaleilla valittu maakuntaneuvosto (Kainuussa kokeiltiin mallia 2004-2012). Muissa maakunnissa maakunnan liiton ylin päättävä elin maakuntavaltuusto on kunnanvaltuustojen nimittämä. Maakuntien tunnukset Suomen maakunnilla on joukko enemmän tai vähemmän virallisia ja vakiintuneita maakuntatunnuksia. Näistä vanhimpia ja ehkä tärkeimpiä ovat maakuntavaakunat (joillain maakunnilla on myös maakuntalippuja) ja maakuntalaulut. Näiden ohella maakunnille on valittu muun muassa nimikkolajeja kuten maakuntakukkia, -eläimiä ja -kaloja sekä lisäksi muun muassa maakuntakivet, maakuntajärvet ja maakuntaruokia. Jokaisella maakunnalla on myös oma isännänviiri. Taulukko nykymaakunnista Maakuntarajojen muutokset Yksi kokonainen maakunta on vuoden 1994 jälkeen hävinnyt, kun Itä-Uudenmaan maakunta vuoden 2011 alusta liitettiin Uudenmaan maakuntaan. Maakuntien rajoissa on vuoden 1994 jälkeen tapahtunut myös muita vähäisiä muutoksia lähinnä yksittäisten kuntien kohdalla, jos esimerkiksi kuntaliitos on tapahtunut toisessa maakunnassa olevaan kuntaan: . syyskuuta, lääniuudistuksen yhteydessä) Artjärvi ja Orimattila siirtyivät Uudeltamaalta Päijät-Hämeeseen. Kiikoinen siirtyi Pirkanmaalta Satakuntaan. 2001 Pirkanmaalla sijainnut Kuorevesi siirtyi Keski-Suomeen liittyessään Jämsään. 2002 Kangaslampi siirtyi Etelä-Savosta Pohjois-Savoon. 2005 Punkalaidun siirtyi Satakunnasta Pirkanmaalle. 2007 Pirkanmaalla sijainnut Längelmäki liittyi osin samassa maakunnassa sijaitsevaan Oriveteen ja osin Keski-Suomessa sijaitsevaan Jämsään. 2009 Östersundomin alue liitettiin Itä-Uudellamaalla sijainneesta Sipoosta osaksi Uudellamaalla sijaitsevaa Helsinkiä. 2010 Keski-Pohjanmaalla sijainnut Himanka siirtyi Pohjois-Pohjanmaalle liittyessään Kalajokeen. Itä-Uudellamaalla sijainneesta Ruotsinpyhtäästä (joka muilta osin liitettiin Loviisaan) pieni osa liittyi Kymenlaaksossa sijaitsevaan Pyhtääseen. 2013 Satakunnassa sijainnut Kiikoinen siirtyi takaisin Pirkanmaalle liittyessään Sastamalaan. Etelä-Karjalassa sijainnut Suomenniemi siirtyi Etelä-Savoon liittyessään Mikkeliin. 2016 Vaala siirtyi Kainuusta Pohjois-Pohjanmaalle. 2021 Heinävesi siirtyi Etelä-Savosta Pohjois-Karjalaan. Iitti siirtyi Kymenlaaksosta Päijät-Hämeeseen. Isokyrö siirtyi Pohjanmaan maakunnasta Etelä-Pohjanmaalle. Joroinen siirtyi Etelä-Savosta Pohjois-Savoon. Kuhmoinen siirtyi Keski-Suomesta Pirkanmaalle. Katso myös Suomen läänit Sote-uudistus Lähteet Aiheesta muualla Maakuntien liittojen kotisivut. Maakuntahistoriat Etelä-Pohjanmaan historia I-VII (8 nidettä) . Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto. Hämeen historia I-V (9 nidettä) 1955-1986. Hämeen heimoliitto. Kainuun historia I-III 1985-1986. Kainuun maakuntaliitto. Keski-Suomen historia I-III 1988-1999. Keski-Suomen maakuntaliitto. Kymenlaakson historia I-II 2012. Kymenlaakson Liitto. Pohjois-Karjalan historia I-V 1969-. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I-V 1954-1984. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta. Päijät-Häme I-IV 1997-2003. Päijät-Hämeen liitto. Satakunnan historia I-VIII (9 nidettä) 1952-. Satakunnan maakuntaliitto. Savon historia I-VI (7 nidettä) 1947-2013. Savon säätiö. Teokset julkaistu avoimina e-kirjoina vuonna 2019. Varsinais-Suomen historia I-IX 1931- (20 hyvin eri kokoista nidettä ilmestynyt 2012 mennessä). Varsinais-Suomen maakuntaliitto. Viipurin läänin historia I-VI 2003-. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Seulonnan keskeiset artikkelit

829

https://fi.wikipedia.org/wiki/Marcus%20Aurelius

Marcus Aurelius

Caesar Marcus Aurelius Antoninus Augustus (synt. Marcus Annius Catilius Severus, myöh. Marcus Annius Verus, yleisesti Marcus Aurelius; 26. huhtikuuta 121 - 17. maaliskuuta 180) oli Rooman keisari 8. maaliskuuta 161 - 17. maaliskuuta 180. Valtakautensa alusta vuoteen 169 hän hallitsi kanssahallitsijana adoptioveljensä Lucius Veruksen kanssa. Aurelius tunnetaan myös filosofina. Elämä Varhainen elämä Marcus Aureliuksen setä Antoninus Pius adoptoi hänet omaksi pojakseen ja määräsi hänet seuraajakseen 25. helmikuuta 138, jolloin Marcus oli vasta 17-vuotias. Antoninus määräsi myös Lucius Veruksen seuraajakseen. Kun Antoninus kuoli 7. maaliskuuta 161, Marcus suostui hallitsijaksi sillä ehdolla, että hän ja Lucius Verus hallitsisivat yhdessä. Käytännössä Verus oli kuitenkin vain avustavassa asemassa. Syy tällaiseen järjestelyyn on epäselvä. Sen on ajateltu olleen seurausta Antoninuksen edeltäjän Hadrianuksen tekemistä vallanperimysjärjestelyistä. Kun Hadrianuksen ensimmäinen ottopoika Lucius Aelius oli kuollut, Hadrianus määräsi seuraajakseen Antoninus Piuksen sillä ehdolla, että Antoninus vuorostaan adoptoisi Marcus Annius Veruksen, vaimonsa veljenpojan, sekä Luciuksen, Aelius Veruksen pojan, ja järjestäisi nämä seuraajikseen valtaan. Aurelius meni naimisiin Faustina nuoremman kanssa vuonna 145. Heidän kolmikymmenvuotisen avioliittonsa aikana Faustina synnytti kolmetoista lasta. Merkittävimmät heidän lapsistaan olivat Commodus, josta tuli seuraava keisari sekä tytär Lucilla, joka naitettiin Lucius Verukselle tämän Marcus Aureliuksen kanssa tekemänsä liiton lujittamiseksi. Keisarina Vallanjako kahden henkilön välillä saattoi olla seurausta myös valtakunnan sotilaallisista tarpeista. Marcus Aurelius oli valtakaudellaan lähes yhtämittaisesti sodassa Rooman eri naapurikansojen kanssa. Sekä germaaniheimot että muut kansat hyökkäsivät usein Rooman pitkää Euroopan mantereen puoleista rajaa vastaan, erityisesti Galliaan. Todennäköisesti samaan aikaan idempänä asuneet vielä sotaisammat kansat hyökkäilivät puolestaan germaanien alueelle. Aasian puolella uhan aiheutti puolestaan uudelleen voimia kerännyt Parthian valtakunta. Joukkojen komentajaksi vaadittiin korkea-arvoista henkilöä, mutta yksi keisari ei kuitenkaan voinut puolustaa kumpaakin rintamaa samanaikaisesti. Hän ei myöskään voinut nimittää päällikköä johtamaan sotaa toisella rintamalla, sillä aikaisemmin sellaiset sotilasjohtajat kuin Julius Caesar ja Vespasianus olivat käyttäneet armeijaa apuna syöstessään vanhat hallitsijat vallasta ja noustessaan valtaan. Marcus Aurelius ratkaisi ongelman lähettämällä Veruksen johtamaan roomalaisia legioonia itäisellä rintamalla. Hän oli sekä tarpeeksi korkea-arvoinen saavuttaakseen joukkojen uskollisuuden että tarpeeksi kiinni vallassa, ettei hänellä ollut juuri haluja syrjäyttää Marcusta. Suunnitelma onnistui hyvin - Verus pysyi uskollisena rintamalla vuonna 169 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Kahden keisarin järjestelmä muistutti jossain määrin Rooman tasavallan poliittista järjestelmää, joka perustui kahden konsulin valtaan, joka esti yhtä henkilöä saavuttamasta kaikkea valtaa. Tämä hallintomuoto otettiin uudelleen käyttöön Diocletianuksen tetrarkia-järjestelmässä 200-luvun loppupuolella. Yhteydet Kiinaan Marcus Aurelius lähetti luultavasti ensimmäiset roomalaiset lähetystöt Kiinaan, vaikka kiinalainen historiankirja Hou Hanshu (Myöhemmän Han-dynastian historia) on laittanut tämän Antoninus Piuksen nimiin. Sekaannus on saattanut aiheutua siitä, että Marcus Aurelius liitti hallitsijanimeensä edeltäjiensä nimet kunnioituksen osoituksena. Kiinan historiassa häneen viitataan nimellä An Tun ("Antoninus"). Antoninus Pius kuoli vuonna 161, ja saattue saapui Kiinan pääkaupunkiin Luoyangiin vuonna 166. Saattueen otti vastaan Han-dynastian keisari Huan. Kuolema Marcus Aurelius kuoli 17. maaliskuuta vuonna 180 sotaretkellä markomanneja vastaan Vindobonan (nykyinen Wien) kaupungissa. Kuolinsyynä on pidetty tuolloin riehunutta Antoninuksen ruttoa. Hänen tuhkansa tuotiin Roomaan ja haudattiin Hadrianuksen mausoleumiin, nykyiseen Castel Sant'Angeloon. Aurelius onnistui takaamaan vallanperimyksen pojalleen Commodukselle, josta hän teki kanssahallitsijan jo elinaikanaan vuonna 177. Valinta saattoi kuitenkin olla onneton. Commodus oli paitsi sekä poliittisesti että sotilaallisesti ulkopuolinen, myös äärimmäinen egoisti. Monet historioitsijat ovat katsoneet Rooman valtakunnan alamäen alkaneen Commoduksen aikana. Tämän vuoksi Marcus Aureliuksen kuolemaa pidetään yleisesti Pax Romanan, roomalaisen rauhan, ajan päättymisenä. Filosofia ja teokset Marcus Aurelius kiinnostui filosofiasta ja halusi tulla filosofiksi jo nuorena. Historia Augustan mukaan hän ilmoitti 12-vuotiaana haluavansa nukkua paljaalla lattialla niin kuin askeetit. Hänen opettajansa oli reetori Cornelius Fronto, joka painotti tälle erityisesti kaunopuheisuuden merkitystä, mutta oli jossain määrin huolissaan tulevan keisarin "liiallisesta" innostuksesta filosofiaan. Aureliusta opetti myös stoalainen filosofi Junius Rusticus, joka tutustutti hänet muun muassa Epiktetoksen teoksiin. Tällä oli merkittävä vaikutus hänen ajatteluunsa. Marcus Aureliuksen tunnetuin ja ainoa säilynyt teos on Itselleni (), joka on suomennettu myös nimellä Itsetutkisteluja. Aurelius kirjoitti teoksen sotaretkillä joskus vuosien 170 ja 180 välillä, jolloin hän oli yli 50-vuotias, sairaalloinen ja kuolemaa odottava. Hän kirjoitti teoksen nimenomaisesti itselleen, hänen oman henkisen kehityksensä oppikirjaksi, eikä sitä ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Hänen merkintänsä edustavat stoalaista filosofiaa, josta hän etsi mielenrauhaa ja elämänohjeita. Filosofisten teosten joukossa teoksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi myös kirjoittajan yhteiskunnallinen asema. Marcus Aurelius kirjoitti ajan oppineiden tapaan kreikaksi, vaikka hänen äidinkielensä olikin latina. Kirjoitusaikoihin Marcus Aureliuksen terveys horjui, ja hänen kerrotaan käyttäneen kipuihinsa päivittäin oopiumia, jonka on sanottu näkyneen kirjoitustyylissä. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Suomennetut teokset Marcus Aurelius (1950): Itsetutkisteluja. (Alkuteos: Ta eis heauton, noin 170-180.) Kreikasta suomentanut Yrjö Raivio. Porvoo: WSOY. (2. painos 1951. 3. painos 1953. Itselleni-teoksen varhaisempi suomennos.) Muuta kirjallisuutta Aiheesta muualla Life of Marcus Aurelius Historia Augusta Roomalaiset filosofit Roomalaiset kirjailijat Stoalaiset filosofit Vuonna 121 syntyneet Vuonna 180 kuolleet Rooman keisarit Seulonnan keskeiset artikkelit

830

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mandi%20Lampi

Mandi Lampi

Mandi Sofia Anastasia Lampi (esiintyjänimi Mandi, 25. lokakuuta 1988 - 27. helmikuuta 2008, Helsinki) oli suomalainen laulaja ja näyttelijä, joka näytteli teatterissa ja julkaisi myös yhden musiikkialbumin. Hän oli näyttelijä Jussi Lammen tytär. Ura Mandin musiikkiura alkoi yhdeksänvuotiaana, kun hänen soololevynsä Pieni maailma julkaistiin vuonna 1998. Kappaleita albumille tekivät Aikakone-yhtyeen Maki, Alex ja Vera sekä myös Alexin vaimo Marja. Levyn myötä Mandi sai ihailijoita, mutta lauluesiintymiset pysyivät harrastuksen tasolla. Mandi osallistui myös Mannerheimin lastensuojeluliiton ja opetushallituksen yhteistyönä toteutettuun koulukiusaamisen vähentämiskampanjaan. Kampanjan osana televisiossa esitettiin levyn "Miks kaikki kiusaa" -kappaleelle tehtyä musiikkivideota. Kampanjan johdosta Mandi itse joutui koulukiusatuksi. Kiusaaminen jatkui toimenpiteistä ja kahdesta koulun vaihdosta huolimatta. Hän sairastui myös bulimiaan. Näyttelijänurallaan Mandi esiintyi muutamina vuosina Linnanmäen Uudessa Iloisessa Teatterissa, muun muassa Tanssitaanko ensin? -revyyssä kesällä 1999. Vuonna 2001 hän esiintyi Susanna Laaksosen näytelmässä Tumma nainen. Hän esitti pääosaa isänsä kanssa turkulaisen Linnateatterin vuoden 2004 esityksessä Älä soita äidille, joka kertoi isän ja aikuistuvan tyttären muuttuvasta suhteesta. Mandi keskittyi välillä koulunkäyntiin, mutta esiintyi silloin tällöin myös televisiossa. Mandi oli mukana Laulava sydän -ohjelman Euroviisut-jaksossa Fredin kappaleella Pump pump. Kuolema Mandi Lampi kuoli yllättäen 19-vuotiaana. Myöhemmin hänen äitinsä kertomus valaisi asiaa liki vuosi tapauksen jälkeen: Mandi teki itsemurhan kauppakeskuksen vessassa hirttäytymällä kaulahuiviinsa. Paikka ja aika oli valittu huolella läheisten säästämiseksi. Varmaa syytä itsemurhaan ei tiedetä. Isä Jussi Lampi on sanonut uskovansa, että rankka koulukiusaaminen vaikutti hänen ratkaisuunsa. Diskografia Albumi Pieni maailma (1998) Singlet Aurinkosaarella / Pieni maailma (1998) Miks kaikki kiusaa (1998) Musiikkivideot Pyysit minut bailaamaan (1998) Miks kaikki kiusaa (1999) Lähteet Aiheesta muualla Suomalaiset teatterinäyttelijät Suomalaiset poplaulajat Suomalaiset laulajat Itsemurhan tehneet Vuonna 1988 syntyneet Vuonna 2008 kuolleet

831

https://fi.wikipedia.org/wiki/Modaalinen%20jazz

Modaalinen jazz

Modaalinen jazz on jazztyylisuuntaus, jossa improvisoinnin pohjana käytetään vapaan improvisoinnin ja sointujen sijasta sävelasteikkoja. Modaalisuus tarkoittaa sävelasteikkoa, joka alkaa mistä tahansa valkoisesta koskettimesta ja etenee siitä valkoisten koskettimien kautta oktaavin ylöspäin (vertaa kirkkosävellaji). Modaalinen jazz syntyi Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Miles Davis alkoi tosissaan kirjoittaa modaalisessa muodossa levyllä Milestones (1958), mutta Kind of Blue vuodelta 1959 on siitä tunnetuin esimerkki. John Coltrane oli kehittämässä uutta tyyliä Davisin kanssa ja hänen levynsä Giant Steps (1960) syntyi samoihin aikoihin Kind of Blue -sessioiden kanssa. Coltranen myöhempi albumi My Favorite Things (1960) oli yksi kaupallisesti menestyneimpiä modaalisen jazzin levytyksiä. Muita modaalisen jazzin vaikuttajia olivat Bill Evans sekä Wayne Shorter, Herbie Hancock ja Thelonious Monk. Tyylisuunnan syntyyn vaikuttanut teoreetikko oli George Russell, jolta Davis ja Coltrane ammensivat ajatuksia. Lähteet Kirjallisuutta Liukko, Vesa: Modaalisen jazzin tulo Suomeen . Väitöskirja. Tampereen yliopisto, 2012. (PDF) Russell, George: The Lydian Chromatic Concept of Tonal Organization. Concept Publishing Company, 1959. Jazz

833

https://fi.wikipedia.org/wiki/Moottorikelkka

Moottorikelkka

Moottorikelkka on kevyt ja avoin maalla telamaton avulla kulkeva ajoneuvo. Sitä ohjataan kääntämällä ohjaustankoa joka vaikuttaa edessä olevan suksiparin tai suksen kulmaan, tai pehmeällä alustalla kallistamalla kelkkaa. Moottorikelkkaa liikuttaa koneen alla oleva päättymätön telamatto. Moottorikelkoissa käytetään tyypillisesti kaksi- tai nelitahtisia ja ilma- tai nestejäähdytteisiä polttomoottoreita, joiden iskutilavuus on 150-1500 cm³. Myös sähkökäyttöisiä kelkkoja on kehitetty. Voimansiirto moottorikelkassa tapahtuu variaattorilla, osassa moottorikelkoista on peruutusvaihde. Kuljettajan lisäksi useisiin malleihin mahtuu mukaan yksi tai kaksi matkustajaa. Moottorikelkat on suunniteltu pääasiassa lumessa ajettaviksi ja niillä voidaan ajaa monenlaisissa maastoissa, myös hoidettujen ajoreittien ulkopuolella. Suomessa on rekisterissä noin moottorikelkkaa. Historia Moottorikelkan historian voidaan katsoa alkavan 1920-luvulta. Yhdysvalloissa jalkavaivainen Carl Eliason rakensi itselleen metsästystä varten lumiajoneuvon ja haki sille patentin vuonna 1927. Eliasonin kelkka oli tiettävästi ensimmäinen moottorikelkka, jolle on haettu patenttisuoja. Hän aloitti kelkkojen valmistuksen, joka jatkui 1960-luvulle asti. Samoihin aikoihin rakennettiin Suomessakin erilaisia moottorivoimalla liikkuvia ajoneuvoja. Eniten julkisuutta lienee saaneet ranualaisen Matti Lohen 1926 ja 1927 rakentamat "ummenajokkaat", joissa moottorista liike-energia siirrettiin lumelle puutynnyrin välityksellä. Aikoinaan tästä keksinnöstä oli juttuja eri puolilla Eurooppaa tekniikan lehdissä. Suomessa valmistettiin myös runsaasti jalaksilla kulkevia, lentokonemoottorilla ja potkurilla liikkuvia moottorirekiä. Erityisesti Valtion lentokonetehdas valmisti niitä puolustusvoimien käyttöön. Kaksi rekeä myytiin myös Saksaan, ja professori Wegenerin johtama Grönlannin tutkimusretkikunta käytti niitä 1931-1932. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomeen saatiin sotasaaliina neuvostovalmisteisia moottorirekiä. Neuvostoliitossa ilmapotkurilla varustettuja moottorirekiä valmistettiin useita malleja, joista osa oli panssaroituja. Rajavartiolaitos on käyttänyt myöhemminkin moottorireen tapaisia kelirikkoajalle sopivia kulkuneuvoja. Eliasonin moottorikelkat eivät saaneet kovin suurta suosiota ja niiden myynti oli vähäistä. Ensimmäisen sarjavalmisteisen moottorikelkan kehitti yhdysvaltalainen Polaris, joka on nyt maailman suurin moottorikelkkojen valmistaja. Ensimmäinen, vuonna 1954 julkistettu malli oli nimeltään Sno-Traveller. Varsinaisen moottorikelkkailukauden voidaan katsoa alkavan vuonna 1959, kun kanadalainen Bombardier-yhtiö toi markkinoille nykyisen mallin mukaiset, kevyet ja ohjaamoltaan avoimet Ski-Doo-moottorikelkat. Suhteellisen halpa kelkka kävi hyvin kaupaksi, ja muut valmistajat kehittivät vastaavia malleja. Enimmillään markkinoilla oli yli 150 moottorikelkkavalmistajaa. Esimerkiksi enemmän kaksipyöräisistään tunnetut Harley-Davidson ja Kawasaki valmistivat moottorikelkkoja 1960- ja 1970-luvulla. Suomessa moottorikelkkojen sarjavalmistuksen aloitti Metaxon vuonna 1966, ja kelkkamerkki oli Lumikko. Moottorikelkkamarkkinat ovat vaihdelleet vuosien kuluessa 1970-luvun huippulukemista energiakriisin aiheuttamaan laskuun ja jälleen nousuun 1980-luvun lopulla. Tästä lähtien markkinat ovat vakintuneet noin - vuosittaisen tuotantokappaleen väliin.} Kovan kilpailun ja fuusioiden vuoksi valmistajia on vuosituhannen vaihteen jälkeen alle kymmenen yhtiötä. Nykyisiä valmistajia ja tuotemerkkejä ovat muun muassa Arctic Cat, Lynx, Polaris, Ski-Doo ja Yamaha, entisiä esimerkiksi suomalainen Winha ja ruotsalaiset Aktiv ja Ockelbo. Nykyaikaiset moottorikelkat 2000-luvulla kaikki valmistajat ovat keskittyneet erittäin voimakkaasti uusiin ympäristöystävällisten moottoreiden kehitykseen tuloksena uudet 2-tahtiset suoraruiskutusmoottorit ja 4-tahtimoottorit, joiden päästöarvot ovat huomattavasti alhaisemmat verrattuna esimerkiksi 1990-luvun lopulla valmistettuihin malleihin. Tässä kehityksessä valmistajia on velvoittanut myös Yhdysvaltain ympäristönsuojeluviraston päästönormien noudattaminen. Perinteisesti moottorikelkat on varustettu kaksitahtimoottoreilla, mutta nelitahtisten arvellaan yleistyvän tulevaisuudessa. Ympäristömääräykset asettavat nykyisille moottoreille tiukat enimmäisrajat melun ja pakokaasupäästöjen suhteen, ja nelitahtimoottoreilla nämä vaatimukset on kaksitahtisia helpompi toteuttaa. Myös polttoaineen kulutus on reilusti pienempi nelitahtikoneissa. Nelitahtikoneiden haittapuolena voidaan pitää niiden painoa ja heikompaa suorituskykyä. Kuitenkin kelkkavalmistajat ovat kehittäneet kaksitahtimoottoreitaan paremmiksi ja nykyään osa kaksitahtimoottoreista on pieni kulutuksellisia ja ympäristöystävällisiä, esim. BRP:n e-tec ja Arctic-Catin c-tec2 moottorit. Vuonna 2004 moottorikelkkojen nelitahtitekniikka otti aimo harppauksen eteenpäin, kun Arctic Cat esitteli elektronisella polttoaineen suihkutuksella ja välijäähdyttimellä varustetun turboahdetun nelitahtimoottorin. Vuodelle 2005 myös Polaris esitteli omat turboversionsa nelitahtikelkoista. Yamahan mallistossa on mahdollista saada kelkkoja, joista on turbon avulla saatu 220 hevosvoimaa, nämä eivät kuitenkaan ole sarjatuontantoa vaan lähinnä yksittäisiä päivitettyä kelkkoja. Moottorikelkat voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin: sporttiset vapaa-ajan kelkat touring-kelkat työkelkat vuoristokelkat Moottorikelkkailu Viime vuosikymmenet moottorikelkkailu harrastuksena on ollut jatkuvassa kasvussa. Suomessa moottorikelkkailun selkeät säännöt ovat mahdollistaneet harrastuksen kestävämmän ja turvallisemman kehityksen ja moottorikelkkailureitit ja moottorikelkkailu-urat muodostavatkin jo maantieverkostoa muistuttavan verkoston. Moottorikelkkailu moottorikelkkaurien ja virallisten reittien ulkopuolella vaatii maanomistajan tai moottorikelkkauran ylläpitäjän luvan. Eri puolille maata onkin perustettu myös vapaan kelkkailun alueita, joilla on mahdollista ajaa syvässä lumessa reitin ja uran ulkopuolella. Pohjois-Suomessa kelkkailu on myös merkittävä tulonlähde matkailuyrityksille ja yksi Suomen talvimatkailun vetonauloista. Peräpohjolassa moottorikelkkaa käytetään talvisin osin jokapäiväisenä kulkuvälineenä auton asemesta. Toisaalta varsinkin Etelä-Suomessa vähälumiset talvet ovat olleet esteenä moottorikelkan käytölle. Moottorikelkka työkoneena Moottorikelkkojen kehittyessä niitä on alettu käyttää yhä enemmän työkoneina talvisissa olosuhteissa. Muun muassa sähköyhtiöt käyttävät moottorikelkkoja sähkölinjojen korjauksissa ja huoltotöissä. Lapissa moottorikelkka on työkulkuneuvona käytännöllinen väline talvella. Moottorikelkka soveltuu myös kevyen puutavaran, kuten rankojen, kuljetukseen metsässä ahtaissa olosuhteissa. Tähän tarkoitukseen kelkkoihin on saatavissa puutavararekiä ja ahkioita. Lapissa moottorikelkkaa käyttävät erityisesti poromiehet. Valmistajia ja merkkejä Nykyisiä Yamaha Lynx Ski-Doo Polaris Arctic Cat Bombardier (Lynx ja Ski-doo) Vanhoja Aktiv Crescent Evinrude Skeeter / Johnson Skee Horse Jupiter Mercury Ockelbo Sno-Tric Solifer Terhi Winha Lähteet Aiheesta muualla Moottorikelkkaopas - kaikki kelkkailusta Mk-lehti Liikenneturva Kelkkalehti Kelkkojen päästöistä Ylen Elävä arkisto: Moottorikelkka - siunaus vai kirous? Moottorikelkkailu Seulonnan keskeiset artikkelit

835

https://fi.wikipedia.org/wiki/Makkara

Makkara

Makkara on suoleen tai muuhun päällykseen tai muottiin tehty elintarvike, jonka oleellisena valmistusaineena on liha, elimet tai niihin verrattavat ainesosat. Makkara tarjoillaan yleensä kuoren kanssa, jos makkaran kuorena on käytetty niin sanottua luonnonkuorta eli pätkää puhdistettua eläimen suolta. Kollageenista, selluloosasta sekä paperista ja viskoosista valmistetut keinosuolet ovat myös syötäviä, toisin kuin muovikuori. Elintarviketeollisuudessa kutsutaan suoliksi kaikkia edellä mainittuja kuoria. Ilman kuorta kypsennettyä makkarataikinasta valmistettua tuotetta kutsutaan pateeksi tai pasteijaksi. Makkaralla voidaan viitata myös ruoan muotoon, kuten vegaanisiin eli kasviproteiineista valmistettuihiin jalosteisiin. Etymologia Kyseessä voi olla vanha balttilainen lainasana ja sen lähteenä sana, jota nykykielissä edustaa latvian maks 'kukkaro; pussi, tasku'. Kulutus Noin kolmannes Suomessa kulutetusta lihasta käytetään makkaran, kinkun, pasteijoiden ja lihahyytelöiden valmistukseen, joita keskivertosuomalainen nauttii yhteensä päivittäin yli 50 grammaa. Makkaroiden luokittelu Makkaroiden luokittelu vaihtelee maittain. Suomessa makkaroiden luokittelusta, samoin kuin sen koostumuksesta ja muista makkaran valmistukseen vaikuttavista seikoista on säädetty kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksellä 139/1996 ja asetuksella 987/2002. Elintarviketeollisuus ja kauppa käyttävät näihin pohjautuen omia luokittelujaan. Virallinen luokittelu jakaa makkarat kestomakkaroihin, leikkelemakkaroihin ja ruokamakkaroihin. Kestomakkara Kestomakkara kestää pisimpään säilytystä. Sen pitkäikäisyys johtuu esimerkiksi savustamisesta ja makkaran pienestä vesipitoisuudesta taikka edellä mainittujen yhdistelmästä. Suomessa käytetään myös säilyvyyttä parantavia nitriittiä ja nitraattia. Kestomakkara valmistetaan kuumentamatta, joko kuivaamalla, kylmäsavustamalla tai upposuolaamalla. Suomessa on eniten käytössä menetelmä, jossa liha ja muut valmistusaineet hienonnetaan, maitohappokäytetään eli fermentoidaan ja/tai kylmäsavustetaan ja sen jälkeen ruiskutetaan suoleen ja lopuksi kuivataan valmiiksi tuotteeksi. Kestomakkaraa myydään Suomessa meetvursti- ja salami-nimikkeillä. Kestomakkaran lihapitoisuuden on oltava valmiissa tuotteessa vähintään 95 painoprosenttia. Keittomakkarat Leikkelemakkara ja ruokamakkara ovat keittomakkaroita. Keittomakkarat valmistetaan hienontamalla kutteriksi kutsutulla laitteella liha ja muut valmistusaineet hienoksi emulsioksi, joka ruiskutetaan suoleen, makkaralaadusta riippuen mahdollisesti savustetaan ja sen jälkeen kypsennetään keittämällä, tai oikeammin hauduttamalla vesihöyryssä. Makkara on kypsä, kun sen sisälämpötila on 70-72 C. Keiton jälkeen makkarat jäähdytetään välittömästi kylmällä vedellä ja siirretään kylmävarastoon odottamaan jatkokäsittelyä. Leikkelemakkaran ja ruokamakkaran ero on lähinnä lainsäädännöllinen. Molemmissa makkaratyypeissä perusvalmistusaineet ja -menetelmät ovat täsmälleen samanlaiset. Niitä ei enää jaeta valmistusaineiden perusteella A- ja B-luokan makkaroihin, mutta leikkelemakkaraa ja ruokamakkaraa saa kaupassa nimittää A-luokan makkaraksi, jos se täyttää seuraavat ehdot: 1) valmistusaineena käytetyn lihan ja muiden lihaan verrattavien valmistusaineiden yhteismäärä on vähintään 63 painoprosenttia laskettuna valmiista elintarvikkeesta; 2) muina lihaan verrattavina valmistusaineina on käytetty vain elimiä, silavaa ja muuta rasvakudosta, kamaraa ja siipikarjan nahkaa; 3) eliminä on käytetty vain kieltä, sydäntä tai maksaa; 4) kamaraa ja siipikarjan nahkaa saa käyttää enintään 6 painoprosenttia laskettuna valmiista elintarvikkeesta ja 5) valmistusaineena ei ole käytetty tärkkelystä eikä perunajauhoa. Aikaisempaa B-luokan makkaraa laki ei enää tunne lainkaan. Terveysriskit Makkaran ja muiden lihajalosteiden 20 gramman ylittävä päivittäiskäyttö lisää väestön keskimääräistä kuolleisuutta siten, että kuolemanriski kasvaa kolme prosenttia 20-40 gramman päiväannoksella, 10 prosenttia 40-80 gramman annoksella ja 20 prosenttia 80-160 gramman päiväannoksella. Ylimääräiset kuolemat johtuvat etenkin sydän- ja verenkiertoelinten sairauksista ja syövistä. Muut terveyteen vaikuttavat tekijät pyrittiin ottamaan huomioon tutkimuksessa, johon laskelma perustuu. Syyksi on arveltu lihajalosteiden sisältämiä lisäaineita, kuten nitraattia ja fosfaattia sekä polysyklisiä aromaattisia hiilivetyjä, heterosyklisiä aromaattisia amiineja ja nitrosoamiineja. Makkara muissa maissa Ruotsi Falukorv kuuluu Ruotsin vanhimpiin makkaratyyppeihin. Makkaraa ei pidetty hienona ruokana, vaan sitä söi työväenluokka. Korkeammat säädyt käyttivät makkaraa vain leikkeleenä. Falukorv on lähtöisin Falunista, joka on kaivoskaupunki. Härkiä teurastettiin ennen kaikkea siksi, että niistä saatiin tarvittavaa köysimateriaalia kaivokseen. Ongelmaksi muodostui härkien liha, joka piti saada säilymään. Tämä oli syynä Falumakkaran syntyyn. Suomalaista lenkkimakkaraa maultaan lähinnä muistuttava käy siellä nimellä kokt fläskkorv, jota valmistetaan Scan-tavaramerkillä. Samanlaisia makkaroita ovat köttkorv ja värmlandskorv. Toinen suosittu makkaratyyppi Ruotsissa on prinskorv, joka muistuttaa nakkimakkaraa, tai magis, jossa on enemmän lihaa. Tölkeissä säilytettyinä myydään makkaraa Bullens pilsnerkorv, joka sai nimensä näyttelijältä ja keittokirjojen kirjoittajalta Erik Berglundilta. Leikkelemakkaroita on paljon: Strövelskorv, Munsökorv, Onsalakorv ja niin edelleen. Ne ovat usein savustettuja. Niitä kutsutaan joskus prickig korviksi pienien rasvapalojen vuoksi. Gustavskorv on tehty hevoslihasta. Espanja Espanjan kestomakkaroihin kuuluvat chorizo, longaniza, salchichón, fuet ja sobrassada. Keittomakkaroiden ryhmässä on androlla, butifarra, verimakkara morcilla ja mortadela. Makkaroista on paikallisia versioita, ja Espanjassa on myös useita alkuperänimityksiä makkaroille. Etelä-Amerikka Argentiinassa, Uruguayssa ja Perussa chorizo on tuore makkara, jota grillataan. Historiaa Ensimmäiset maininnat makkaroista ovat sumerilaisilta nykyisestä Irakista noin vuodelta 3000 eaa. Makkarasta ovat kirjoittaneet myös kiinalaiset 589 eaa. ja Homeros Odysseiassa. Keisari Neron aikana Roomassa makkarat olivat juhlaruokaa, jolla etenkin juhlistettiin Lupercaliaa. Katolinen kirkko yhdisti niin Lupercalian vieton kuin makkaransyönninkin pakanallisuuteen, joten kirkko ja Rooman keisari Konstantinus Suuri julistivat makkaransyönnin synniksi. Makkara seuraa ihmistä läpi kulttuurihistorian. Makkara oli yksinkertainen tapa säilyttää lihaa eläimen teurastuksen jälkeen puhdistamalla eläimen suolet ja laittamalla niihin talteen se, mitä ei hetkeen syöty. Ajan myötä tulivat käyttöön säilytysmenetelmät kuten savustus, suolaus ja kuivaus. Keskiajalla makkarasta tuli suosittua ruokaa Italiassa, Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa. Saksassa makkaraa kulutetaan eniten maailmassa. Saksassa tunnetaan yli 1 500 paikallista makkaraa. Makkaran historia Suomessa Makkaran uskotaan tulleen Suomeen hansakauppiaiden mukana. Ensimmäinen kirjallinen maininta Suomessa makkarasta on 1500-luvulta. Vuonna 1547 makkara mainittiin Kokemäenkartanon inventaariossa. Tuolloin suoleen laitettiin teurasjätettä, verta sekä usein myös ohraa tai perunaa. Itä-Suomessa saatettiin laittaa makkaraan pelkkiä jauhoja tai ryynipuuroa. Savossa valmistettiin kakaramakkaraa, joka tehtiin pelkistä suolatuista ohraryyneistä. Niitä voidaan pitää nykyajan kasvismakkaroiden edeltäjinä. Suomalainen makkarakulttuuri on saanut vaikutteita etenkin Saksasta, jota pidetään vieläkin johtavana makkaramaana. Suomessa makkaranteko on enemmän länsi- kuin itäsuomalaista perinnettä. Kotitiloilla teurastettiin eläimiä ja jokaisella kylällä oli omat makkaralajinsa ja maustesekoituksensa. Suomen ensimmäinen makkaravalmistaja oli saksalainen Carl Knief, joka aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1862. Ensimmäinen suomenkielinen makkaravalmistaja K. O. Heikkilä aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1869. Vuonna 1910 Suomessa oli kolmekymmentä makkaratehdasta. Makkaraa myytiin tuolloin lähinnä toreilla, kauppahalleissa, sekä harvoissa lihapuodeissa. Maaseudulla väestö valmisti makkaransa pitkälti itse teurastuksen yhteydessä. Sota-aikana raaka-ainepulan vuoksi makkaran lihapitoisuutta laskettiin, ja makkaroihin alettiin lisäämään jauhoja. Vielä 1950-luvulla makkara oli lihaa kalliimpaa. Poikkeus oli ruhon halvemmista osista valmistettu Suomimakkara. Teollisesti valmistettua makkaraa oli lähinnä vain kaupungeissa 1950-luvulle asti, koska kylmälaitteita ei juuri ollut. Makkaran suuri suosio alkoi 1960-luvulla, kun suuri muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin työn perässä alkoi. Teollistuvassa yhteiskunnassa jäi yhä vähemmän aikaa ruuanvalmistukseen kotona. Varsinaisia eineksiä oli vielä tuohon aikaan hyvin vähän. Makkara tarjosikin nopean ja kohtuullisen edullisen tavan tyydyttää ravinnontarve. Makkaran suosio kulkeutui sittemmin suomalaisten mukana maailmalle, ja suomalainen lenkkimakkara on edelleen yksi ulkomailla asuvien suomalaisten suosikkituliaistoiveista. Esimerkiksi Ruotsin suurilla teollisuuspaikkakunnilla myydään suomalaisista elintarvikkeista nimenomaan makkaraa. Makkaramassasta valmistetaan myös pihvejä, jotka paistetaan pannulla tai uunissa. Vegaanisia makkaroita ja nakkeja valmistetaan muun muassa seitanista, tofusta ja lupiinista. Muita makkarankaltaisia tuotteita Balkanmakkara Lauantaimakkara Laukkamakkara Meetvursti Mustamakkara Perunamakkara Ryynimakkara Verimakkara Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

836

https://fi.wikipedia.org/wiki/Messerschmitt

Messerschmitt

Messerschmitt AG oli saksalaisen Willy Messerschmittin (1898-1978) vuonna 1938 Bayerische Flugzeugwerke (BFW) -yrityksen pohjalta perustama lentokonetehdas, jossa valmistettiin pääasiassa sotilaslentokoneita. Tuotanto Tehdas valmisti 1930-luvun lopussa Messerschmitt 108 -urheilukoneen, joka toimi kehitysalustana Bf109-hävittäjälle. Toisen maailmansodan aikana se valmisti myös suuria kuljetuskoneita. Konetyypit, jotka oli suunniteltu jo BFW:n aikana, säilyttivät virallisessa tyyppimerkinnässään Bf-lyhenteen, myöhemmät saivat lyhenteen Me. Tunnetuimpia olivat Messerschmitt Bf 109, Messerschmitt Bf 110, maailman ensimmäinen palveluskäyttöön otettu suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262 sekä rakettihävittäjä Messerschmitt Me 163 Komet. Messerschmitt 109 -koneeseen löyhästi perustuva, Daimler-Benz DB 601 -moottorinen Me 209 piti hallussaan potkurikoneiden vaakalennon nopeusennätystä vuodesta 1938, kunnes menetti 1969 ennätyksen yhdysvaltalaiselle lentokoneelle. Aikanaan Messerschmittin tehtaan kilpailijan Heinkelin omistaja Ernst Heinkel väitti hänen suunnittelemansa Heinkel He 112 -hävittäjän prototyyppi oli nopeampi kuin Messerschmitt. Nopeuskilpaan liittyi päätös Luftwaffen päähävittäjän valinnasta ja siihen on voinut kytkeytyä poliíttista peliä. Saksan ilmailuministeriö oli päättänyt, että Heinkel on vain pommikoneiden tekijä. Toisen maailmansodan jälkeen tehdas ei toiminut muutamaan vuoteen, Willy Messerschmitt työskenteli Espanjassa ja Egyptissä. Me 163 -rakettihävittäjän suunnittelija Alexander Lippisch oli siirretty pysyvästi Yhdysvaltoihin. 1950-luvun lopulla Saksaan uudelleen käynnistetyn Messerschmittin tehtaan tuotantoon kuului esimerkiksi kääpiöauto Messerschmitt KR, jotka Suomessa rekisteröitiin moottoripyöriksi. Rauhansopimuksen salliessa tehtaan lentokonetuotanto alkoi 1950-luvun puolivälissä uudelleen, jolloin se oli pääosin lisenssivalmisteisia sotilaskoneita. Yhtiö fuusioitui 1960-luvulla Bölkowin ja Blohm + Vossin kanssa MBB-yhtymäksi (Messerschmitt-Bölkow-Blohm), joka on nykyisin osa EADS-yhtymää. Aiheesta muualla Luft '46 - Messerschmittin lentokonesuunnitelmia Informationen zur Bf 109 Das Archiv der deutschen Luftwaffe Messerschmitt Club Deutschland Unterirdische Erprobungs- und Fertigungsanlage in Oberammergau (Bayern), U-Verlagerung "Cerusit" Unterirdische Produktionsanlage in Eschenlohe (Bayern), U-Verlagerung "Ente"

837

https://fi.wikipedia.org/wiki/MIME

MIME

MIME () määrittelee tavan, jolla sähköpostiviestejä pystytään välittämään erilaisia merkistöjä käyttäen, ja jolla viesteihin voidaan sisällyttää liitetiedostoina kuvia tai muita dokumentteja. MIME määrittelee myös kattavan joukon sisältötyyppejä eli MIME-tyyppejä, joita käytetään yleisemminkin mm. HTTP:ssä ilmaisemaan välitetyn datan muotoa. Ennen MIMEä ei ollut yhtenäistä tapaa kertoa mitä merkistöä sähköpostiviestissä käytettiin ja myös liitteiden koodauksessa oli ongelmia. Yleisimmin käytetty koodaustapa uuencode ei ollut täysin standardoitu ja se käytti myös joitakin merkkejä, jotka saattoivat rikkoontua matkalla. MIME-viestin koodaus MIME-viestin koodaus ilmoitetaan erikseen datan tyypistä Content-Transfer-Encoding -tiedossa: 7bit: viestissä on vain sallittuja ASCII-merkkejä ja rivien pituus on sallituissa rajoissa; merkit saatetaan tulkita muuksi kuin ASCII:ksi Content-Type -tiedon mukaisesti 8bit: myös kahdeksanbittisiä merkkejä on mukana, muuten viesti täyttää 7bit-kriteerit binary: viesti saattaa sisältää mitä tahansa, mutta viestiä välittävillä palvelimilla on sopimus siitä, mitä saa lähettää ja miten viesti käsitellään quoted printable: viesti on muutettu 7-bittiseksi esittämällä muut kuin sallitut merkit "="merkin ja kaksimerkkisen heksadesimaalikoodin yhdistelmällä base64: viestissä jokaisen kolmen merkin ryhmä on koodattu neljään sähköpostissa luotettavasti siirtyvään merkkiin MIME-tyyppi Viestin sisältö tulkitaan Content-Type -tiedon eli MIME-tyypin mukaan. Tällä kuvataan onko kyseessä tekstiä, kuvaa tms. sekä mikä tiedostomuoto on kyseessä. Viesti voi koostua useammasta erityyppisestä osasta. MIME-tyyppi voidaan kuvailla tarkemmin parametrien avulla, esimerkiksi tavallisesta tekstistä kerrotaan käytetty merkistökoodaus: text/plain; charset=iso-8859-1 MIME-tyypit on standardoitu, joten sähköpostiohjelma tai www-selain voi niiden perusteella päätellä, millä apuohjelmalla MIME-koodatun sisällön voi näyttää. Unixeissa tähän on perinteisesti käytetty tiedostoa /etc/mailcap, Unixien työpöytäympäristöillä on omat vastaavat tiedostonsa. Erikoisia MIME-tyyppejä ovat application/octet-stream, joka tarkoittaa että kyseessä on erittelemätöntä binääridataa (tieto datan tyypistä tai koodauksesta on ollut virheellistä tai tietoa ei koskaan lisätty), ja application/vnd.firma.tiedostomuoto, jossa "firma" huolehtii tiedostomuodon standardoinnista, eikä tiedosta välttämättä ole hyötyä kuin sen koordinoimien ohjelmien kesken. Tietoturva MIME-tyypillä pystytään kuvailemaan myös sellaisia tiedostomuotoja, joiden käyttämiseen sisältyy tietoturvaan liittyviä ongelmia. Jokainen MIME-liitteen käsittelemiseen määrätty ohjelma pitäisi olla tietoturvan kannalta ajan tasalla ja sitä ajatellen kirjoitettu. Joissakin järjestelmissä ei voida erikseen määritellä, miten tietyntyyppiset paikalliset tiedostot ja samantyyppiset epäluotettavasta lähteestä tulevat tiedostot käsitellään, mikä lisää ongelmaa entisestään. Varsinkaan tietokoneohjelmia tai ajettavaa ohjelmakoodia mahdollisesti sisältäviä tiedostoja ("makrot" tms.) ei pitäisi ajaa (muuta kuin nk. "hiekkalaatikossa"), ellei niiden alkuperästä ole varmaa tietoa. Katso myös MIME sähköpostissa Haittaohjelma Aiheesta muualla Internet-standardit OSI-esitystapakerros

838

https://fi.wikipedia.org/wiki/MIRC

MIRC

mIRC on IRC-keskusteluohjelma Windows-käyttöjärjestelmille. Ohjelman on kehittänyt syyrialaissyntyinen Khaled Mardam-Bey ja se julkaistiin alun perin vuonna 1995. Useimpien muiden suosittujen IRC-asiakasohjelmien tavoin se tukee myös tiedostojen jakoa ja skriptikielipohjaisia laajennuksia. mIRC on shareware-ohjelma, jonka saa ladata vapaasti ja käyttää periaatteessa 30 päivän ajan, jonka jälkeen on käyttöehtojen mukaan maksettava rekisteröintimaksu. Ohjelmaan sai myös rekisteröidä kertamaksulla elinikäisen lisenssin. Joulukuussa 2022 mIRC päätti peruttaa lisenssit yli 10 vuotta sitten ohjelman rekisteröineiltä ja nykyisin lisenssin voi ostaa vain kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Ohjelmaa on kritisoitu tietoturva-ongelmista, jotka on sittemmin korjattu. Keskustelua on herättänyt myös se, että muut asiakasohjelmat ovat joutuneet ottamaan käyttöön mIRC:in kehittämän, IRC-protokollaan kuulumattoman tekstin värityksen. mIRC:in uusissa versioissa on parannettu tietoturvaa poistamalla oletuksena käytöstä mIRC:in omia, tietoturvan kannalta ongelmallisia komentoja. Katso myös IRC Lähteet Aiheesta muualla mIRCin virallinen sivusto IRC-asiakasohjelmat Windows-ohjelmat

839

https://fi.wikipedia.org/wiki/MySQL

MySQL

MySQL on ruotsalainen MySQL AB:n kehittämä relaatiotietokantaohjelmisto. Sun Microsystems osti yrityksen 16. tammikuuta 2008. Ohjelmistoyritys Oracle Corporation osti Sun Microsystemsin huhtikuussa 2009 noin 7,4 miljardilla dollarilla. Kaupan yhteydessä MySQL:n omistus siirtyi Oraclelle. MySQL on saatavissa vapaalla GNU GPL -lisenssillä tai kaupallisella lisenssillä, mikäli asiakas ei halua käyttää GPL-lisensoitua ohjelmistoa. Historiaa MySQL-tietokannan loi vuonna 1995 suomalainen Michael "Monty" Widenius yhdessä ruotsalaisen David Axmarkin kanssa. MySQL:n ensimmäinen versio julkaistiin 1995. MySQL-ohjelman kerrotaan saaneen nimensä toisen tekijän My-tyttären mukaan. MySQL:n logo on suomalaisen mainostoimiston tekemä. Käyttö MySQL-tietokanta on hyvin suosittu web-palveluiden tietokantana. MySQL-tietokannan päälle rakennettava ohjelmalogiikka tehdään usein PHP-, Python- tai Perl-ohjelmointikielellä, sivut julkaistaan Apache-webpalvelimella, joka edelleen toimii Linux-käyttöjärjestelmän päällä. Tätä kutsutaan joskus LAMP-alustaksi. Myös muilla ohjelmointikielillä on mahdollista käyttää MySQL-tietokantaa. MySQL sisältää rajapinnan mm. C:lle, C+:lle, C#:lle, Smalltalkille, Javalle, Rubylle ja TCL:lle. MySQL:lle on olemassa MyODBC-niminen ODBC-rajapinta. Merkittäviä käyttäjiä Wikipedia (käytti aiemmin, siirtynyt käyttämään MariaDB:tä) Google (käytti aiemmin, siirtynyt käyttämään MariaDB:tä) Yahoo! Nasa Facebook Lähteet Aiheesta muualla MySQL:n viralliset kotisivut MySQL Reference Manual Virallinen MySQL-opas MySQL:n yleisimmät komennot Ohjelmointiputka: MySQL ja PHP Tietokantojen hallintajärjestelmät Vapaat ohjelmistot Oraclen ohjelmistot Seulonnan keskeiset artikkelit

841

https://fi.wikipedia.org/wiki/MP3

MP3

MPEG-1 Audio Layer 3 (lyhyesti MP3), tiedostotunnukseltaan yleensä MP3, on MPEG-1-standardiin perustuva äänenpakkausmenetelmä, joka on noussut hallitsevaksi tiedostomuodoksi musiikin jakelussa. MPEG (Moving Picture Coding Experts Group) on lyhenne joukolle digitaalisia pakkausformaatteja. MP3:sta koskee kaksi ISO/IEC standardia, jotka ovat MPEG- ja MPEG- . Ranskalainen Thomson SA ja saksalainen tutkimuslaitos Fraunhofer-Gesellschaft omistivat MP3:n keskeisimmät patentit. Fraunhoferin vuonna 2005 saamat lisensointitulot olivat noin 100 miljoonaa euroa. MP3-patentit vanhenivat huhtikuussa 2017, joten se on nykyisin vapaa tiedostoformaatti. Äänenlaatu Tavallisen MP3:n mainostetaan olevan "lähes CD-tasoista ääntä". Alkuperäinen ääni onkin todennäköisesti ollut CD-tasoista näytetaajuudella tallennettua 16-bittistä stereoääntä. Tästä äänestä on häviöllisen pakkauksen menetelmillä karsittu ääni-informaatiota, jota ihmiskorva ei helposti erota ("psykoakustinen mallinnus"). Ääni jaetaan taajuuskaistoihin, jolloin merkityksettömien äänten erottaminen helpottuu. Äänenlaadun heikentymisen huomaa parhaiten matalien bassoäänten ja korkeiden diskanttiäänten kontrastissa. Vaikka tallennettavan ja hävitettävän informaation välinen valinta perustuu malliin ihmiskorvan kyvystä erottaa ääniä, on se silti periaatteessa "makuasia". Eri pakkausohjelmat eivät siis pakkaa ääntä täsmälleen samoin, vaan niillä voi olla merkittäviäkin laatueroja. MP3-tiedoston äänenlaatuun vaikuttaa lisäksi suoraan sen bittinopeus (bitrate), joka vaihtelee 32 kilobitistä sekunnissa 320 kilobittiin sekunnissa. Suurempi bittinopeus merkitsee laadukkaampaa ääntä, mutta vastaavasti suurempaa tiedostokokoa. CD:hen verrattava äänenlaatu vaatii yleisen arvion mukaan korkeampaa nopeutta kuin 128 kilobittiä sekunnissa. Pakkausalgoritmi jaetaan neljään pääosaan. Ensimmäisessä vaiheessa ääni jaetaan kehyksiksi () kutsuttuihin osiin ja MDCT-suodatinta käytetään tulokseen. Toisessa vaiheessa ääninäyte käytetään 1024-pisteen FFT-muunnoksen läpi, käytetään psykoakustista mallia sekä tehdään toinen MDCT-suodatus. Kolmannessa vaiheessa jokainen ääninäyte arvioidaan () ja koodataan, jota kutsutaan äänen varaamiseksi (). Neljäs vaihe muotoilee bittivirran (audiokehys), jossa on neljä osaa: otsikkotieto, virheentarkistus, äänitieto ja lisätieto. Psykoakustista mallia käytetään tunnistamaan äänen taajuudet, joita ihmiskorva ei kuule eli 20 hertsistä 20 kilohertsiin ja suurin herkkyys on välillä 2-4 kilohertsiä. Lisäksi kuulo heikkenee iän myötä ja ilmiö, jossa voimakkaat äänet piilottavat pehmeämpiä ääniä () voi vaikuttaa myös edeltävien ja seuraavien äänien havaitsemiseen. Pakkauksessa käytetään bittimäärää (bitrate), joka vaikuttaa äänen laatuun ja MPEG-kerros (Layer 1-3) käyttää erilaista kompleksisuutta eri sovellustarkoituksien mukaan. Purkaminen ("soittaminen" eli toistaminen) on määritelty huolellisesti ISO-standardissa. Pakkaamista ei ole määritelty standardissa ja eri pakkausohjelma voi vaikuttaa siihen miltä pakattu ääni kuulostaa. Käyttö Ensimmäisen ohjelmistopohjaisen MP3-dekooderin kehitti Zagrebin yliopiston sähkötekniikan opiskelija Tomislav Uzelac professori Mario Kovačin projektissa. Uzelac julkaisi AMP MP3 Playback Enginen, jonka Justin Frankel ja Dmitry Boldyrev siirsivät Windowsille ja kehittivät Winamp-soitto-ohjelman. Formaatti tuli suosituksi Napsterin ja muiden vertaisverkkojen ansiosta, koska sillä voidaan pakata digitaalinen musiikki jopa kymmenesosaan sen alkuperäisestä koosta äänenlaadun kovinkaan pahasti heikkenemättä. Sitä käytetään myös artistien ja orkestereiden tuotannon julkituomisessa Internetissä sekä podcasteissa ja nettiradiossa. Lisenssi MP3:n lisenssimaksu oli 0,75 dollaria MP3:n purkuun pystyvältä tai kaksinkertainen myös pakkaukseen pystyvältä laitteelta. Lisenssimaksujen ja patenttien vuoksi useimmat suositut Linux-jakelut eivät toimittaneet lainkaan MP3-purkuun ja -pakkaukseen pystyviä ohjelmia. Tiedostomuoto MP3-tiedosto koostuu pienemmistä osista, joita kutsutaan kehyksiksi (). Yleisesti katsottuna osat ovat ottaen itsenäisiä ja niissä on omat otsikko-osansa ja audio. Tiedostossa itsessä ei ole otsikkoa, jolloin sen voi katkaista palasiksi ja toistaa seuraavasta otsikosta alkaen. Käytännössä sisäisen tiedon vuoksi osissa on riippuvuuksia toisiinsa. Eri osien otsikot ovat yleensä samanlaisia, paitsi kun käytetään vaihtuvaa bittimäärä (variable bitrate, VBR). Otsikkotieto on neljä tavua (32 bittiä), jossa on 11 bittiä "tahdistamiseen" käytetylle tiedolle sekä kaksi bittiä MPEG-versiolle. Tämän jälkeen on kaksi bittiä MPEG-kerroksen tunnistamiseksi ja yksi suojausbitti, joka kertoo että otsikon jälkeen tulee 16-bittinen CRC-tarkistussumma. Neljä bittiä kertoo ääneen käytetyn bittimäärän joka riippuu MPEG-versiosta ja kerroksesta. Tämän jälkeen tulee kaksi bittiä näytteenottotaajuudelle, yksi täytebitti ja yksi yksityinen bitti sovelluksen käyttöön. Lopuksi kaksi bittiä kertoo kanavamoodin (stereo, yhdistelmästereo, kaksi monokanavaa tai yksi monokanava). Katso myös MP3-soitin Ogg Vorbis FLAC LAME Lähteet Aiheesta muualla MP3 Licensing MPEG Äänikoodekit Seulonnan keskeiset artikkelit

842

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metodi

Metodi

Metodi tarkoittaa menetelmää, tapaa suorittaa määrämuotoisesti askel askeleelta edistyvä toimintoketju, jossa saavutetaan tavoiteltu tehtävä tai päämäärä. Sana metodi on johdettu kreikan kielen sanasta methodos, joka tarkoittaa sananmukaisesti "kuljettava tie". Etenkin tietoteoriassa keinoja tiedon hankkimiseen ja tutkimusmenetelmiä on nimitetty metodeiksi. Metodit tietoteoriassa Formalistinen metodi Hermeneuttinen menetelmä Luonnontieteellinen menetelmä Metodinen epäily Sokraattinen menetelmä Muuta Opetuksen eri menetelmistä käytetään nimeä metodi. Olio-ohjelmoinnissa aliohjelmia nimitetään metodeiksi (olioiden toimintoja). Metodinäytteleminen Katso myös Metodologia eli menetelmäoppi Tieteellinen menetelmä

843

https://fi.wikipedia.org/wiki/Multimedia

Multimedia

Multimedialla tarkoitetaan usean eri mediamuodon yhdistelmää. Perinteisessä mediassa käytetään yleensä vain yhtä median ilmenemismuotoa, kuten esimerkiksi staattista tekstiä, mutta multimediassa voidaan yhdistää esimerkiksi kuva, ääni ja teksti saumattomaksi kokonaisuudeksi. Käyttökohteet vaihtelevat faktatiedon välittämisestä puhtaasti viihteellisiin käyttötarkoituksiin. Multimediaan on mahdollista lisätä myös interaktiivisia ominaisuuksia. Multimedian voidaankin sanoa hyödyntävän ihmisen eri aisteja samanaikaisesti. Multimedia yhdistetään usein sähköisiin viestimiin, mutta laajemmassa määrityksessä esimerkiksi ääntä ja kuvaa yhdistävä kaitafilmi voidaan nähdä multimedian ilmentymänä. Yleensä multimedialla viitataan kuitenkin digitaalisen viestintään. Multimedian historia Multimedia-termille ei ole tarkoin rajattua määritelmää. Sana itsessään tarkoittaa mediaa, joka yhdistelee muita mediamuotoja kuten tekstiä, ääntä, kuvaa, videokuvaa, animaatiota tai interaktiivisuutta. Tämän määritelmän mukaan audiovisuaalisuutta sisältävä teatteriesitys, tai kirja jossa on kuvia, olisi multimediaa. Arkikielessä multimedia yhdistetään nykyään tietokoneisiin ja digitaalisuuteen. Multimedia-termin lanseerasi lauluntekijä ja muusikko Bobb Goldstein vuonna 1966 "Lightworks"-esityksellään, jossa käytettiin musiikin lisäksi kuvia. Tämä aloitti multimediaesitysten trendin, joka lopulta johti musiikkivideoiden syntyyn. 1980-luvulla kotitietokoneiden yleistyessä multimedian suosio lähti räjähtävään nousuun tietokoneiden tarjoamien interaktiivisten mahdollisuuksien lisäännyttyä. Tämän myötä kuka tahansa pystyi ohjaamaan multimedian kulkua omalta koneeltaan käsin. Multimedia-sana nousi voimakkaasti esille medioissa 1990-luvun aikana, kun kotitietokoneiden CD-ROM-asemat ja muu tekninen kehitys mahdollistivat videokuvan ja digitoidun äänen käytön tietokoneohjelmissa aiempaa laajemmin. Tuolloin myytiin erilaisia "multimedia-CD-ROMeja", jotka sisälsivät kuvia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa erilaisilta aihealueilta. Uusin käänne multimedian kehityksessä on internetin tuomat mahdollisuudet. Verkko on täynnä multimediaesityksiä ja -sovelluksia, joihin jokainen pääsee käsiksi. Käyttäjät vaikuttavat toisiinsa ja laitteisiin. Uusin teknologia mahdollistaa haptiikan eli tuntopalautteen käytön multimediasovelluksissa. Käyttäjä voidaan saada tuntemaan esimerkiksi värinää (pelikonsolien tärinäohjaimet), pintatekstuureita tai kipua. Kosketusta voidaan käyttää myös multimedialaitteiden ohjauksessa esimerkiksi taulutietokoneissa tai älypuhelimissa. Myös hajuaistin käyttöä osana multimediaa on kokeiltu. Smellophone-sirun avulla voi lähettää hajuaistimuksia matkapuhelimesta toiseen. Multimedian kategoriat Multimedia jaetaan yleensä kahteen luokkaan: lineaarisiin ja epälineaarisiin. Lineaarinen sisältö on sellaista, jonka etenemiseen käyttäjä ei voi vaikuttaa. Media kulkee jokaisella toistokerralla samaan tapaan käyttäjän toimista riippumatta. Tällaistä materiaalia ovat esimerkiksi elokuvat ja muut videoesitykset. Epälineaarinen media eli hypermedia on aineistoa, jossa interaktiivisuuden avulla käyttäjä ohjaa median kulkua. Hyperlinkkien avulla käyttäjä navigoi paikasta toiseen median sisällä. Esimerkkeinä epälineaarisesta multimediasta on World Wide Web, digitaaliset pelit sekä interaktiivisuutta sisältävät opetusohjelmat. Toistaminen Multimediaa voi toistaa monella eri alustalla. Lähtökohtaisesti laitteessa on oltava jonkinlainen näyttö sekä riittävästi tehoa materiaalin toistamiseen. Aiemmin multimedia oli pitkälti aika- ja paikkasidonnaista, mutta mobiililaitteiden kehittymisen myötä multimediaa voi nykypäivänä käyttää lähes missä tahansa. Käytännössä kaikki älypuhelimet toistavat jotain multimediaformaattia. Taulutietokoneiden eli tablet-laitteiden audiovisuaaliset toisto-ominaisuudet ovat jo tasoltaan lähes tavallisten tietokoneiden tasoa. Tietokoneisiin on saatavilla useita ilmaisia mediatoistosovelluksia, jotka tunnistavat erilaisia ääni- ja kuvasignaalin pakkausmuotoja. Monimutkaisia pakkausmuotoja on mahdollista purkaa koodekkien avulla. Tunnettuja toisto-ohjelmia ovat esimerkiksi Windows Media Player, VLC media player sekä BSPlayer. Mediatoisto-ohjelmat on suunniteltu ensisijaisesti videotiedostojen sekä musiikin toistamiseen. Jotkin ohjelmat integroituvat sulavasti osaksi internet-selainta, jotta multimediaa voi suoratoistaa verkon kautta. Esimerkiksi YouTube-videopalvelu toimii Adobe Flash Player -ohjelman avulla. Käyttökohteita Mainonnassa Multimediaa käytetään ahkerasti mainonnassa, erityisesti sähköisessä toimintaympäristössä. Vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että painetun mainonnan osuus oli 58,0% ja sähköisen mainonnan osuus 39,1% mediamainonnasta. Sähköisen mainonnan osuus on noussut tasaisesti vuosi vuodelta siinä missä painettu mainonta on hiljalleen vähentynyt. Multimediamainontaa on nähtävillä myös katukuvassa erilaisten videotaulujen muodossa. Työelämässä Multimediaa käytetään eri aloilla hyödyksi etenkin kouluttamisen ja kommunikoinnin tukena. Esimerkiksi erilaiset simulaatioharjoitteet ja havainnolliset mallinnukset toteutetaan usein multimedian avulla. Joukkotiedotusvälineissä Isot sanomalehtitalot ovat kehittäneet paperisten julkaisujensa rinnalle lehtiensä verkkoversioita, joissa on paljon multimediaominaisuuksia. Lähes kaikilla Suomen suurimmilla sanomalehdillä on omat verkkolehtensä, joita voi lukea myös mobiililaitteen kautta. Oppimisessa Multimediaa käytetään kasvavissa määrin opetuksen ja oppimisen apuna. Multimedian tehokkuus oppimisessa perustuu sen kykyyn yhdistellä eri mediamuotoja, minkä on todettu tehostavan oppimista. Kouluissa käytetään yhä useammin piirtoheittimien sijasta videoprojektoreita, jolla voidaan näyttää staattisten dokumenttien lisäksi myös videokuvaa esimerkiksi Internetin videopalveluista Helsingin yliopistossa opetuksen tukena käytetään interaktiivisia älytauluja ja tekniikkaa on jalkautettu oppilaiden pariin myös Nokian alakouluissa. Sähköinen oppimisympäristö ja e-oppimishankkeet perustuvat pitkälti multimedian varaan. Multimediasovellusten tehokkuudesta opetuskäytössä on saatu paljon positiivista näyttöä, mutta hyödyllisyyttä ja eri käyttökeinoja ei ole vielä kattavasti tutkittu. Pohjoismaiden yhteistyössä toteutetussa Nordic 2006 -tutkimuksessa yli 60 prosenttia tutkimukseen osallistuneista opettajista totesi tietotekniikan käytöllä olevan suuri tai erittäin suuri vaikutus kirjoitustaidon opettamisen tehokkuuteen. Katso myös Hypermedia Digitaalinen media 3D-grafiikka Tietotekniikka Henkilökohtainen tietokone Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

844

https://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%BCnchen

München

München [] on Saksan kolmanneksi suurin kaupunki Berliinin ja Hampurin jälkeen. Se sijaitsee Etelä-Saksassa Isarjoen varrella Baijerin osavaltiossa ja on myös osavaltion pääkaupunki. Ensimmäinen kirjallinen maininta kaupungista on 14. kesäkuuta 1158. Münchenin väkiluku oli vuonna 2021 noin 1,5 miljoonaa. Münchenin kasvaessa siihen on sulautunut lähiseudun pikkukaupunkeja. Garching bei Münchenissä on tähtitieteen tutkimuskeskus, jossa on yksi lukuisista Max Planck -instituuteista sekä Euroopan eteläisen observatorion päämaja. Münchenissä on kaksi Saksan maineikkaimpiin kuuluvaa yliopistoa, Ludwig-Maximilians-Universität ja Technische Universität München. Vuonna 1972 Münchenissä pidettiin kesäolympialaiset ja vuonna 2002 Yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut 2002. Kaupunki tunnetaan myös sen vuotuisesta Oktoberfest-olutjuhlasta, Hofbräuhaus-oluthallista ja jalkapallojoukkue FC Bayern Münchenistä. München on taloudellisesti yksi Saksan tärkeimmistä kaupungeista, sillä Münchenissä sijaitsee muun muassa kahdeksan DAX-yrityksen, kuten Bayerische Motoren Werke AG:n, Siemens AG:n ja Allianz SE:n, pääkonttorit. Tärkeimpiä elinkeinoaloja ovat auto-, kone-, sähkö- ja panimoteollisuus, pankki- ja vakuutuspalvelut sekä kustannustoiminta. Maantiede München on Saksan suurkaupungeista tiheimmin asutettu. Sen asukastiheys on 4 225 as./km². 310,43 neliökilometrin pinta-alallaan München on myös Berliinin, Hampurin, Kölnin, Dresdenin ja Bremenin jälkeen Saksan kuudenneksi laajin suurkaupunki. Kaupungin korkein kohta on 19. kaupunginosassa eli Thalkirchen-Obersendling-Forstenried-Fürstenried-Sollnissa sijaitseva Warnberg, joka yltää 579 metrin korkeuteen. Isarjoki virtaa kaupungin lävitse 13,7 kilometrin matkalla lounaisesta koilliseen. Münchenin nykyinen kaupunginosajako on ollut käytössä vuodesta 1992 lähtien, jolloin kaupunginosien () lukumäärä putosi 41:stä 25:een. Ilmasto Historia Perustaminen Münchenin perustamisvuotena pidetään vuotta 1158, jolta on löydetty varhaisin tunnettu maininta kaupungista. Tuolloin Saksin ja Baijerin herttua Henrik Leijona rakennutti sillan Isarjoen yli lähelle 700-luvulla alueelle saapuneiden benediktiinimunkkien asutusta. Siten Henrik ryhtyi avoimeen kilpailuun piispa Otto Freisingiläisen kanssa, joka oli siihen saakka hallinnut Etelä-Saksan alueen tuottoisaa suolakauppaa. Piispa ja Henrik kiistelivät kaupungista, kunnes keisari Fredrik I Barbarossa laittoi kiistalle lopun Augsburgin valtiopäivillä 14. kesäkuuta 1158 omien tarkoitusperiensä mukaisesti: hän vahvisti kauppa-alueen sijainnin Henrikin pyynnön mukaisesti, mutta määräsi osan tuotoista piispa Otolle ja varmisti näin vallan jakautumisen. Keisari myös vahvisti Münchenin kauppa- ja rahanlyöntioikeudet. Kaupunki oli kuitenkin tuolloin jo olemassa, ja sen olivat alun perin asuttaneet munkit, joiden alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta joiden arvellaan tulleen alueelle Schäftlarnin, Tegernseen tai Weihenstephanin luostareista. Alkuperäinen asutus sijaitsi mahdollisesti lähellä tämän päivän Sankt-Jakobs-Platzia, aivan nykyisen Münchenin kaupunginmuseon paikalla. Keskiaika Viralliset kaupunginoikeudet Münchenille myönsi Baijerin herttua Rudolf I vasta vuonna 1294, mutta jo vuonna 1207 viralliset dokumentit viittasivat Müncheniin kaupunkina. Munkkivaakunaa alettiin käyttää vuodesta 1239 yhdessä Wittelsbachin leijonan kanssa, joka on Baijerin heraldinen eläin. Vuonna 1255, jolloin Baijerin herttuakunta jaettiin kahtia, Münchenistä tuli Ylä-Baijerin herttuallinen residenssikaupunki. Herttua Ludvig IV nousi saksalaisten kuninkaaksi vuonna 1314 ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtaistuimelle vuonna 1328. Hän vahvisti Münchenin asemaa myöntäen kaupungille suolamonopolin. Vuonna 1327 suurin osa kaupungista tuhoutui tulipalossa, mutta se jälleenrakennettiin nopeasti ja myöhemmin varustettiin uudelleen uudella linnoituksella. Tuli sai suurta tuhoa aikaan kaupungissa myös vuonna 1429. 30. marraskuuta 1487 herttua Albrecht IV laati asetuksen, jonka mukaan kaupungin oluenpanoon tuli käyttää vain humalaa, ohraa ja vettä, ja jossa tehtiin ero pinta- ja pohjahiivaoluen välillä. Tämä asetus loi pohjan Münchenin oluenpanoperinteille, ja siihen perustuivat 1900-luvun olutsäädökset. Baijerin yhdistyneen herttuakunnan pääkaupunki Baijerin jälleen yhdistyttyä yhdeksi herttuakunnaksi vuonna 1506 Münchenistä tuli koko Baijerin pääkaupunki. Kaupungin kulttuurillinen ja poliittinen elämä saivat enemmän ja enemmän vaikutteita hovista. 1500-luvulla München oli saksalaisen vastauskonpuhdistuksen ja renessanssitaiteiden keskus. Münchenin kaupunkioikeuksia käyttivät kaupunginvaltuuston jäsenet ("consules civitatis Monacensis"), jotka edustivat kaupunkia herttualle. Kaupunginvaltuuston jäsenet valittiin sellaisten Münchenin rikkaiden sukujen joukosta kuten Ridlerin, Kazmairin ja Ligsalzin suvut - joiden kaikkien mukaan on nimetty kadut nykyisessä Westendin kaupunginosassa. 1500-luvulle tultaessa kaupunginvaltuuston rooli asukkaiden edunvalvojana jäi yhä enemmän jalkoihin herttuakunnan hallitsijan ajaessa läpi järjestyksenvalvontalakeja. Näin kiellettiin esimerkiksi lumipallojen heitto ja maljapuheiden pito, joista jälkimmäistä luonnehdittiin "monien pahuuksien aiheuttajaksi", koska tapa oli "myös jumalaton ja hyvin siveetön kaikin tavoin". Vuonna 1609 Münchenissä perustettiin Katolinen liiga. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana vuonna 1623 Münchenistä tuli vaaliruhtinaallinen residenssi, kun Baijerin herttua Maximilian I nousi vaaliruhtinaaksi. Samassa sodassa vuonna 1632 kaupunkia miehitti Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin joukot. Vuosina 1634 ja 1635 rutto surmasi kolmanneksen kaupungin asukkaista. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Münchenistä muodostui huomattava barokkielämän keskus. Vaaliruhtinas Ferdinand Marian puoliso, Savoijin Henriette Adelaide kutsui kaupunkiin lukuisia italialaisia arkkitehteja ja taiteilijoita suunnittelemaan muun muassa Theatinerkirchen ja Nymphenburgin linnan. Maximilian II Emanuelin tehtyä sopimuksen Ranskan kanssa vuonna 1705 Espanjan perimyssodassa München oli jonkin aikaa Habsburgin suvun hallinnassa. Miehitys johti verisiin kansannousuihin Itävallan keisarillisia joukkoja vastaan. Maximilian Emanuelin pojan, vaaliruhtinas Karl Albertin nousu keisari Kaarle VII:ksi vuonna 1742 vei kaupungin niin ikään Habsburgien hallinnon alle. Kaupungin ensimmäinen akateeminen instituutti, Baijerin tiedeakatemia, perustettiin vuonna 1759. Vuonna 1789 vaaliruhtinas Kaarle Theodor määräsi kaupungin keskiaikaisen linnoituksen purettavaksi Baijerin kuningaskunnan pääkaupunki Vuonna 1806 Münchenistä tuli uuden Baijerin kuningaskunnan pääkaupunki, mikä käynnisti kaupungissa rakentamisen aallon. Sinne sijoitettiin niin kuningaskunnan parlamentti kuin Münchenin ja Freisingin arkkihiippakunnan hallinto. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin myös Landshutin yliopisto siirrettiin Müncheniin. Monet Münchenin huomattavimmista uusklassisista rakennuksista ovat peräisin kuningaskunta-ajalta ja rakennettiin kuningas Ludvig I:n hallintokaudella. Rakennusten arkkitehtuurilla pyrittiin jäljittelemään Antiikin Kreikkaa, ja Ludvig I pyrki tekemään Münchenistä "Ateenan Isarin rannalla". Ensimmäinen rautatieyhteys rakennettiin vuonna 1837 Augsburgiin ja Münchenin teknillinen yliopisto perustettiin vuonna 1868. Joulukuussa 1893 kaupungin katuvaloja alettiin sähköistää. 1860-luvulta lähtien suuria olutpanimoita rakennettiin aivan kaupungin muurien ulkopuolelle, ja oluenvalmistus siirtyi pienpanimotoiminnasta teollistuneeseen liiketoimintaan. Tuolloin kaupungin oluenkulutus asukasta kohden oli 535 litraa vuodessa; nykyään se on puolet vähemmän. 1800-luvun loppupuolella kaupungissa työskenteli huomattava joukko tiedemiehiä ja taiteilijoita, kuten Rudolf Diesel, Wilhelm Conrad Röntgen, Alois Alzheimer, Richard Wagner ja Richard Strauss, joista kuitenkin moni oli osa hovia eikä kaupungin asukkaita. München tuli tunnetuksi erityisesti taiteen keskuksena, ja 1900-luvun vaihteessa siellä asui yli 3000 taiteilijaa. Baijerin käyttötaiteen yhdistys järjesti Münchenissä vuosina 1876 ja 1888 kansallisen tason taidemessut, joissa esiteltiin kertaustyylien inspiroimaa "saksalaista renessanssia", ja 1800-luvun lopussa müncheniläinen Jugend-aikakauslehti antoi nimen jugendtyylille. Taiteilijaryhmä Der Blaue Reiter perustettiin Münchenissä vuonna 1911. Vuonna 1846 Münchenissä asui noin ihmistä. Vuoteen 1901 mennessä asukasluku oli kasvanut noin :een. Ensimmäinen maailmansota Ensimmäisen maailmansodan syttyessä vuonna 1914 elämä Münchenissä vaikeutui huomattavasti. Elintarvikkeista ja polttoaineista oli pulaa. Vuonna 1916 ranskalaiset pudottivat kaupunkiin kolme pommia. Maailmansodan jälkeen kaupunki oli sodanjälkeisen poliittisen levottomuuden keskuksia Saksassa. Vuoden 1918 marraskuussa vallankumousaattona Ludvig III pakeni perheineen kaupungista. Weimarin tasavalta, natsihallinto ja toinen maailmansota Münchenissä asunut Adolf Hitler tukijoineen yritti niin kutsuttua oluttupavallankaappausta kaupungissa vuonna 1923 aikeenaan kaataa Weimarin tasavalta. Vallankaappaus epäonnistui ja johti Hitlerin pidätykseen. Hitler myös tilapäisesti suljettiin pois kansallissosialistisesta puolueesta, joka tuohon aikaan oli suurimmaksi osaksi tuntematon Münchenin ulkopuolella. Kansallissosialistien noustua valtaan Saksassa vuonna 1933 Münchenistä muodostui vahva natsikeskus. Natsit loivat ensimmäisen keskitysleirinsä Dachauhun, noin 16 kilometriä länteen kaupungista ja antoivat kaupungille lempinimen Hauptstadt der Bewegung. Kaupungissa myös sijaitsi puolueen päämaja. Pitkien puukkojen yönä vuonna 1934 Hitler murhautti poliittisia kilpailijoitaan. Ernst Röhm surmattiin Münchenin Stadelheim-vankilassa. Vuonna 1938 kaupungissa kirjoitettiin Münchenin sopimus, jossa luovutettiin Tšekkoslovakian saksankieliset sudeettialueet Saksalle. Vuotta myöhemmin Georg Elser epäonnistui yrityksessään salamurhata Hitler tämän oluttupavallankaappausta muistelevan puheen aikana Münchenin Bürgerbräukellerissä. Vuodesta 1942 vuoden 1943 helmikuuhun München oli opiskelijoiden perustaman vastarintaliikkeen Valkoisen Ruusun tukikohta. Münchenin lähikunnassa Dachaussa oli keskitysleiri vuosina 1933-1945. München tuhoutui pahoin liittoutuneiden ilmapommituksissa toisessa maailmansodassa. Kaupunkia runteli 71 ilmapommitusta kuuden vuoden aikana. Sodanjälkeinen München Yhdysvaltain miehityksen jälkeen vuonna 1945 Münchenin jälleenrakennustyöt aloitettiin. Kaupungin jälleenrakennussuunnitelma oli konservatiivinen ja sotaa edeltävän ilmeen palauttamiseen pyrkivä, mikä oli sodanjälkeisen Saksan kaupungeissa harvinaista. Münchenin asukasluku ohitti miljoonan rajapyykin vuonna 1957. Kaupunki isännöi shakin olympialaisia vuotta myöhemmin. Vuonna 1972 München keräsi laajalti kansainvälistä huomiota kesäolympialaisillaan, jotka jäivät historiankirjoihin niin kutsutun Münchenin verilöylyn vuoksi. Kesäolympialaisissa palestiinalaiset Musta syyskuu -järjestön terroristit ottivat panttivangeikseen israelilaisia urheilijoita. Saksan liittotasavallan hallituksen pelastusyritys epäonnistui ja panttivangit, viisi terroristia sekä yksi saksalainen poliisi kuolivat. Kaupunki palasi urheilun valokeilaan vuonna 1974, kun siellä pelattiin useita jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen otteluita, mukaan lukien finaali. Niin ikään vuoden jalkapallon vuoden 2006 maailmanmestaruuskilpailuissa München oli yksi otteluisännistä. Väestö Münchenissä oli Baijerin tilastokeskuksen mukaan vuoden 2021 lopussa asukasta. Se tekee Münchenin kolmanneksi suurimmaksi kaupungiksi. Münchenin asukkaista 28,5 prosenttia on ulkomaalaisia, osuus on Saksan suurimpia. 1852 Münchenin väkiluku ylitti asukkaan rajan, mikä teki siitä saksalaisittain suurkaupungin (). Sen jälkeen väkiluku jatkoi kasvuaan nopeasti, ja vuonna 1883 kaupungissa asui jo yli ihmistä. Vuoteen 1901 mennessä luku kaksinkertaistui noin :een. Siten Münchenistä tuli Berliinin ja Hampurin jälkeen Saksan kolmanneksi suurin kaupunki. Vuonna 1933 väkiluku oli noin ja vuonna 1957 ylitettiin miljoonan asukkaan raja. Uskonto Ylä-Baijerin alue on läpi historian ollut vahvaa katolista aluetta. Michaelskirchen ja sen yhteydessä toimivan yliopiston rakentamisen myötä Münchenistä tuli jesuiittojen vahvin toimipaikka Alppien pohjoispuolella ja arkkienkeli Mikaelista tuli vanhan uskon säilyttämisen symboli. München tuli tunnetuksi Saksan Roomana ja "365 kirkon kaupunkina", jonka myötä paavi Pius VI vieraili kaupungissa vuonna 1782. Nykypäivänäkin katolinen kirkko on Münchenin kirkoista suurin. Kaupungissa sijaitsee Münchenin ja Freisingin arkkihiippakunta. Vuoden 2016 lopussa kaupungin asukkaista enemmistö, 54,9 prosenttia, oli uskontokuntiin kuulumattomia. Katolisia asukkaista oli 32,4 prosenttia, evankelisia 11,6 prosenttia, juutalaisia 0,3 prosenttia ja muita uskontoja edusti 0,9 prosenttia väestöstä. Münchenin juutalaiseen yhteisöön kuuluu noin 9 700 jäsentä, joista suurin osa on nykyisin itäeurooppalaista alkuperää. Politiikka Baijerin pääkaupunkina München on osavaltion parlamentin ja hallinnon keskuskaupunki. Lisäksi siellä kokoontuu Ylä-Baijerin hallintopiirin ja Münchenin piirikunnan hallinnot. Kaupungissa myös sijaitsee Saksan ylin veroasioita käsittelevä oikeusaste Bundesfinanzhof ja Euroopan patenttivirasto. SPD on jo pitkään ollut valtapuolueen asemassa Münchenissä, mikä on poikkeus perinteisesti CSU:n hallitsemassa Baijerissa. Ystävyyskaupungit Edinburgh (Yhdistynyt kuningaskunta), vuodesta 1954 Verona (Italia), vuodesta 1960 Bordeaux (Ranska), vuodesta 1964 Sapporo (Japani), vuodesta 1972 Cincinnati (Yhdysvallat), vuodesta 1989 Kiova (Ukraina), vuodesta 1989 Harare (Zimbabwe), vuodesta 1996 Talous ja infrastruktuuri München on maailmankaupunki sekä Saksan merkittävin finanssikeskus heti Frankfurt am Mainin jälkeen. Sen talous on Saksan kaupungeista suurin. Työttömyysprosentti oli vuonna 2014 vain 3%. Münchenin pörssi on perustettu vuonna 1830, ja sinne on listautunut yli 6 300 yritystä. Kaupunki onkin Etelä-Saksan talouskeskus, ja siellä on lukuisien yritysten, kuten Siemensin, BMW:n, MANin, Linden ja Allianzin pääkonttorit. Myös McDonald'sin ja Microsoftin Euroopan pääkonttorit sijaitsevat siellä. München on merkittävä liikenneen solmukohta, ja sieltä on rautatieyhteydet Saksan muihin suuriin kaupunkeihin ja Itävaltaan. Autobahnit Stuttgartista, Nürnbergistä ja Salzburgista risteävät kaupungissa. Franz Josef Straußin mukaan nimetty Münchenin lentoasema sijaitsee 27 kilometriä kaupungista koilliseen. Paikallisliikenne koostuu sekä raide- että bussiliikenteestä. Metrossa on noin sata asemaa, ja sen lisäksi kaupungissa kulkee 8-linjainen S-Bahn ja 13-linjainen raitiovaunuverkko. Arkkitehtuuri Münchenin keskeisimpiin aukioihin lukeutuu vanhankaupungin sydämessä sijaitseva Marienplatz, jota reunustavat Münchenin uusi ja vanha raatihuone. Aukiolla on historiaa 1100-luvulle saakka, mutta se tunnettiin pitkään vain "aukiona" tai "markkinapaikkana". Koska se sijaitsee kahden pääkadun risteyksessä, se oli kaupungin keskusta ja kaupankäyntipaikka, jossa myytiin viljaa, munia, kalaa ja viiniä. Vuonna 1315 herttua julisti alueen kaupungin omistamaksi, jonka myötä Münchenin kaupunki sai yksityisoikeuden rakentaa aukion ympärille. Vuonna 1638 vaaliruhtinas Maksimilian I pystytti aukiolle Mariensäule-muistomerkin votiivilahjaksi sen jälkeen kun Ruotsin armeijan joukot lopettivat kaupungin piirityksen kolmekymmenvuotisen sodan aikana. Aukion nimi muutettiin silloisesta Schrannenplatzista Marienplatziksi vuonna 1854. Aukion alapuolella sijaitsevat Münchenin U-Bahnin ja S-Bahnin asemat. Münchenin keskiaikaisesta linnoituksesta on nykyisin jäljellä kolme porttia: Isartor idässä, Sendlinger Tor etelässä ja Karlstor lännessä. Karlstor, joka jälleenrakennettiin tuhoisan toisen maailmansodan jälkeen, johtaa Karlsplatzin suurelle aukiolle jota hallitsee Justizpalast eli Oikeuspalatsi. Karlsplatzista käytetään arkisemmin nimeä Stachus. Vanhankaupungin vanhin kirkko on Peterskirche eli St. Peter. Kirkko edusti alkujaan romaanista arkkitehtuuria, mutta sen nykyulkoasu edustaa enimmäkseen gotiikkaa. Kirkon interiööri puolestaan on saanut nykyisen asunsa barokin aikakaudella. Münchenin huomattavin kirkko ja vanhan keskustan korkein rakennus Frauenkirche toimii Münchenin ja Freisingin arkkihiippakunnan tuomiokirkkona. Odeonsplatzin laidalla sijaitsee italialaisbarokkinen Theatinerkirche. Jesuiittakirkko St. Michael on puolestaan yksi Saksan suurimmista renessanssiarkkitehtuuria edustavista kirkoista. Münchenin kaupunginmuseo sijaitsee myöhäisgoottilaisessa asevarastossa. Puistot Münchenissä sijaitsee lukuisia puistoja. Niistä kenties huomattavin on Englischer Garten. Puisto sijaitsee lähellä kaupunkikeskustaa. Se on 3,7 neliökilometrin pinta-alallaan yksi Euroopan suurimmista kaupunkipuistoista. Englischer Gartenin suunnittelusta on vastannut yhdysvaltalainen Benjamin Thompson. Muihin müncheniläisiin puistoihin lukeutuu muun muassa Olympiapark ja Westpark sekä Nymphenburgin linnan puutarhat. Kaupungin vanhin puisto on Hofgarten jolla on historiaa 1500-luvulle saakka. Eläintarha Tierpark Hellabrunn avattiin yleisölle ensimmäisen kerran vuonna 1911. Sen on suunnitellut arkkitehti Emanuel von Seidl. Kulttuuri Ruoka Münchenin tyypillinen makkaralaatu on Weisswurst, joka valmistetaan vasikanlihasta ja pekonista. Ruokalaji juontaa juurensa Ranskaan, josta maahanmuuttajat toivat sen mukanaan ennen 1800-lukua. Paikallisessa ruoanlaitossa käytetään paljon retiisejä, ja eräs palkoretiisilajike on nimetty kaupungin mukaan Münchenin olueksi. Tapahtumia Schäfflertanz Seitsemän vuoden välein Münchenissä järjestetään käsityöläisperinteiden mukaisesti Schäfflertanz-tapahtuma (), jolloin münchenilaiset tanssivat muodostelmissa Marienplatz-aukiolla. Legendan mukaan tanssi sai alkunsa fiktiivisestä vuoden 1517 rutosta, jolloin tynnyrintekijät tanssivat läpi Münchenin elottomien katujen tuodakseen kaupunkiin "tuoretta elinvoimaa". Tanssia kuvattiin jo 1700-luvulla vanhaksi perinteeksi, mutta nykyaikaisen tanssin koreografiat, puvut ja melodiat perustuvat Tynnyrintekijöiden kisälliyhdistyksen säädöksiin, ja yhdistys perustettiin vasta vuonna 1871. Metzgersprung Münchenin Metzgersprung () oli 1800-luvulla hyvin tunnettu laskiaisaaton ajanviete. Tuolloin teurastajakisällit kerääntyivät Marienplatzille ja hyppäsivät Fischbrunnenin suihkulähteeseen kastellen sekä itsensä että mahdolliset katsojat. Tämän tavan lisäksi käsityöläiskilloilla oli muitakin "valmistujaisseremonioita", joilla killat hakivat huomiota ammatilleen. Kuten Schäfflertanzin, myös Metzgersprungin kerrotaan virheellisesti alkaneen vuoden 1517 rutosta, vaikka tuona vuonna kaupungissa ei ollut ruttoa. Ensimmäinen kirjallinen lähde tavasta on vuodelta 1793, jolloin vaaliruhtinas Karl Theodor kielsi sen lyhyeksi aikaa. Tapa jatkui uudistetun Fischbrunnen-lähteen vihkimisen myötä vuonna 1954 ja jatkuu yhä tähän päivään asti. Urheilu Münchenin merkittävin jalkapalloseura on Bundesliigassa pelaava FC Bayern München, jolla on toimintaa myös muun muassa käsipallossa ja koripallossa. Seuran jalkapallojoukkueen kotikenttänä toimii Allianz Arena. FC Bayern Münchenillä on Saksan urheiluseuroista eniten rekisteröityneitä kannattajia, noin . Jalkapalloseura TSV 1860 München pelaa Bundesliigan 2. sarjassa. Münchenin jääkiekkoseuroista merkittävin on vuonna 1998 muodostettu EHC München. Münchenissä on järjestetty vuoden 1972 kesäolympialaiset. Samana vuonna valmistui kaupungin olympiastadion, joka sijaitsee Olympiaparkin sydämessä. Kaksi vuotta myöhemmin Olympiastadionilla pelattiin jalkapallon MM-kisojen 1974 loppuottelu Saksa - Hollanti 2-1. Vuonna 1988 kaupunki toimi yhtenä kisapaikkana jalkapallon EM-kilpailuissa. München toimi myös yhtenä isäntäkaupungeista vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa. Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen Münchenin-kenttänä toimi niitä varta vasten rakennettu Allianz Arena. Olympiastadionilla järjetettiin myös yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut vuonna 2022. Keskiajalla Münchenin keskustorilla järjestettiin vuosittain turnajaiset, jotka olivat harvoja tapahtumia, joissa kaupungin hallinto näyttäytyi julkisesti. Kaupunki maksoi turnajaisten kustannukset, ja niitä katettiin järjestämällä Glückshafen-vedonlyöntejä. Suurimmat turnajaiset järjestettiin vuonna 1568 herttua Vilhelm V Baijerilaisen ja Renata Lothringeniläisen häiden kunniaksi, ja esimerkiksi Itävallan arkkiherttuat saapuivat paikalle 1500 hevosen voimin. Turnajaisten päätapahtuman Kröndlstechen-peitsiottelun voittajaksi selviytyi Caspar Nothafft von Wernberg zu Alhaming, ja tapahtuma on ikuistettu Marienplatzin kellotornin nukke-esitykseen yhdessä Schäfflertanzin kanssa. Lähteet Aiheesta muualla Panoraamakuvia Münchenin nähtävyyksistä Seulonnan keskeiset artikkelit

845

https://fi.wikipedia.org/wiki/Metalli

Metalli

Alkuaineryhmässä metallit ovat alkuaineita, joilla on useita seuraavista, epämetalleista poikkeavia ominaisuuksia: luovuttavat helposti elektroneja muodostaen positiivisia kationeja metallikiilto hyvä sähkön- ja lämmönjohtokyky yleensä hyvä taottavuus ja venyvyys (suuri murtovenymä ja iskusitkeys) useilla metalleilla korkea sulamispiste (kaikki kiinteitä huoneenlämmössä elohopeaa lukuun ottamatta) useimmat reagoivat happojen kanssa muodostaen suoloja ja vapauttaen vetyä Alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässä metallit sijaitsevat vasemmalla tai rivien keskivaiheilla, epämetallit oikealla. Rajalinjan läheisyydessä on myös muutamia puolimetalleiksi luokiteltuja alkuaineita. Jos metallia yhdistää muihin alkuaineisiin, syntyy metalliseos eli lejeerinki. Fysikaaliset ominaisuudet Kiinteitä metalleja pitää koossa atomien välinen metallisidos. Metallien yleensä hyvät sähkön- ja lämmönjohto-ominaisuudet perustuvat ns. vapaiden elektronien liikkeeseen. Myös metallinen kiilto on seurausta vapaista elektroneista, jotka estävät fotonien kulun metallihilan läpi. Metallit ja metalliseokset ovat kiinteässä olomuodossa mikrorakenteeltaan yleensä kiteisiä toisin kuin esimerkiksi amorfinen lasi. Useimpien metallien kiderakenne on joko tilakeskinen kuutiollinen (body-centered cubic, BCC), pintakeskinen kuutiollinen (PKK, face-centered cubic, FCC) tai heksagonaalinen tiivispakkaus (hexagonal close-packing, HCP). Jotkin metalliseokset voivat esiintyä myös amorfisina. Kemialliset ominaisuudet Metalliatomeilla on seuraavia ominaisuuksia Uloimman kuoren elektronien luku on pienempi kuin koordinaatioluku Ionisoitumisenergia on pieni Metallit ovat yhdisteissään tavallisimmin positiivisina kationeina, eli ne ovat luovuttaneet valenssielektronejaan epämetalleille. Jotkin metallit voivat kuitenkin muodostaa myös kovalenttisia sidoksia epämetallien kanssa, tai olla jopa osana useammasta atomista koostuneessa negatiivisessa anionissa, esimerkiksi mangaani permanganaatti-ionissa MnO4-. Metallit voidaan järjestää sähkökemialliseksi sarjaksi niiden jalouden mukaan. Jaloilla metalleilla on heikoin taipumus muodostaa yhdisteitä. Useimmat metallit reagoivat varsinkin happojen kanssa muodostaen suoloja sekä myös hapen kanssa muodostaen oksideja. Voimakkaimmin hapen kanssa reagoivat alkalimetallit, sen jälkeen voimakkaimmin maa-alkalimetallit. Luonnossa kulta ei muodosta yhdisteitä, siksi se esiintyy puhtaana metallina. Myöskään palladium ja platina eivät reagoi ilman hapen kanssa. Muut metallit muodostavat enemmän tai vähemmän pysyviä yhdisteitä kuten oksideja, sulfideja sekä eri happojen suoloja kuten klorideja, sulfaatteja, sulfiitteja ja nitraatteja. Metallien oksidit ovat emäksisiä, sillä ne reagoivat veden kanssa muodostaen hydroksideja, kun taas monet epämetallien oksidit muodostavat veden kanssa reagoidessaan happoja. Käytännön kannalta monet metallien reaktiot ovat haitallisia, ja niitä sanotaan korroosioksi. Korroosioreaktioita ovat esimerkiksi raudan ruostuminen ja kuparin patinoituminen. Jotkin metallit (alumiini ja titaani) hapettuessaan hapettuvat vain ohuelti pinnaltaan muodostaen ohuen oksidikerroksen, joka estää oksidoitumisen etenemisen. Oksidikerros ei kuitenkaan suojaa näitä metalleja korkeissa lämpötiloissa. Sähköä johtavissa liuoksissa - elektrolyyteissä - eri metallit muodostavat keskenään sähkökemiallisia pareja. Mikäli metallit ovat elektrolyyttisen kontaktin lisäksi galvaanisessa yhteydessä toisiinsa, alkaa toinen metalleista syöpymään. Sinkillä - epäjalompana metallina - voidaan suojata rautaa muodostamalla sen pinnalle uhrautuva sinkkikerros (anodi). Tähän perustuu galvaaninen korroosionesto. Eri metallien keskinäinen reagointi riippuu elektrolyytistä ja metallien sijainnista metallien sähkökemiallisessa jännitesarjassa kyseisessä elektrolyytissä; eri elektrolyytissä sijainnit jännitesarjassa voivat olla erilaiset. Käyttö Monet metallit ovat erittäin tärkeitä materiaaleja mitä erilaisimpien esineiden valmistamiseen. Ne tekee erityisen käyttökelpoisiksi se, että ne toisaalta ovat kovia ja kestäviä, toisaalta kuitenkin ainakin korkeissa lämpötiloissa helposti muokattavia valamalla tai takomalla. Erityisen suuri merkitys niillä on esihistoriallisista ajoista ollut aseiden ja työkalujen, nykyisin myös koneiden raaka-aineena. Niistä valmistetaan myös esimerkiksi astioita, putkia ja koruja. Myös sähkötekniikassa niillä on suuri merkitys sähkönjohtavuutensa vuoksi. Jalometallit ovat tulleet tärkeiksi myös sijoituskohteina, ja aikaisemmin ne olivat rahajärjestelmänkin perustana. Viime vuosikymmeninä muovit ovat kuitenkin osittain syrjäyttäneet metallit joistakin niiden vanhoista käyttötarkoituksista. Metalliesineitä tehdään vain harvoin puhtaista, seostamattomista metallialkuaineista. Melkein kaikki käyttömetallit ovat kahden tai useamman metallin seoksia. Metalleista ylivoimaisesti eniten käytettyjä ovat rautaa sisältävät metalliseokset, joista tärkeimpiä ovat teräs ja valurauta. Rautaa käytetään maailmassa enemmän kuin kaikkia muita metalleja yhteensä. Muista metalleista tärkeimpiä ovat alumiini ja kupari. Metallurgiset valmistusprosessit Metallurgia käsittelee metallien valmistustekniikoita ja käyttöominaisuuksia. Metalleja esiintyy vain harvoin luonnossa vapaina alkuaineina. Niitä runsaasti sisältävät mineraalit eli malmit ovat usein metallioksideja tai -sulfideja. Niistä valmistetaan metalleja sopivien pelkistimien avulla, joitakin myös elektrolyyttisesti. Malmeja louhitaan kaivoksista. Metallisten materiaalien lujittumismekanismit Metallisten materiaalien lujittumismekanismit voidaan jakaa viiteen eri osaprosessiin, jotka ovat: Liuoslujittuminen, eli seosainelujitus Liuoslujittumisella tarkoitetaan matriisimetallin hilaan liuenneiden seosaineatomien aiheuttamaa lujittumista. Seosaineatomit, jotka ovat sijoittuneet atomihilaan korvausatomeiksi, lujittavat metallia, koska kokoero seosaine- ja matriisiatomien välillä aiheuttaa jännityskentän hilaan. Tämän vuoksi metalliseokset ovat usein kovempia kuin niissä olevat metallit puhtaina. Mikäli seosaineatomi on sijoittunut välitilaan on sen aiheuttama lujitus 10-100-kertainen verrattuna korvausatomien aiheuttamaan lujittamiseen. Välisija-atomien aiheuttama lujittaminen perustuu niin ikään niiden aiheuttamaan jännityskenttään metallihilassa. Lisäksi välisija-atomeilla on taipumus suotatua dislokaatioihin, jolloin ne lukittuvat. Dislokaatiolujittuminen, eli muokkauslujittuminen Metallia kylmämuokatessa tapahtuu lujittumista ja muodonmuutoskyvyn heikkenemistä. Monirakeisessa kappaleessa on aktiivisena useita liukutasoja. Liukuminen toisiaan leikkaavilla liukutasoilla synnyttää kiteeseen esteitä, jotka vaikeuttavat dislokaatioiden liikkumista. Näitä kutsutaan dislokaatiometsiksi. Kun dislokaatiometsän aiheuttama paine kasvaa suuremmaksi kuin Frank-Readin generaattorin käyntiinpanovastus, generaattorin toiminta pysähtyy. Raerajalujittuminen, eli pienemmän raekoon aiheuttama lujitus Raerajat vastustavat dislokaatioiden liikettä. Rakenne, jonka tilavuudesta on mahdollisimman paljon raerajaa, on luja. Useimmissa tapauksissa pyritään metalleissa rakenteeseen, missä raerajan suhteellinen määrä on mahdollisimman suuri - eli raekoko on pieni. Erkautuslujittuminen, eli rakenteessa olevien partikkelien aiheuttama lujittuminen Erkautuslujitetun metalliseoksen lujuus perustuu erkautuneen faasin kykyyn hidastaa tai jopa kokonaan estää dislokaatioiden liike. Koherenteilla erkaumilla on suurempi lujittava vaikutus kuin epäkoherenteilla erkaumilla, jotka eivät synnytä matriisissa ympärilleen jännityskenttää. Transformaatiolujittuminen on terästen hallitsevin lujittumismekanismi ja siihen perustuu esimerkiksi teräksen karkaisu. Yhteistä näille lujittumisprosesseille on se, että niiden vaikutuksesta dislokaatioiden liike vaikeutuu. Harvoin materiaalilta vaaditaan pelkästään lujuutta. Muidenkin materiaaliominaisuuksien, kuten sähkönjohtavuuden, sitkeyden, kuumalujuuden tai korroosionkestävyyden, tulee olla optimissaan. Metallinkäsittelytaidon kehitys Metallinkäsittely keksittiin mahdollisesti Lähi-idässä. Ensimmäinen muokattu metalli oli kulta, joka esiintyy luonnossa metallisena. Kuparia opittiin valmistamaan sulattamalla kuparipitoista malmia, valamaan sitä muotteihin. Kuparista tehtiin muun muassa vasarakirveitä. Niiden malli kopioitiin pohjolan kivisiin vasarakirveisiin. Kuparia myös taottiin kuumana. Kupariin opittiin sekoittamaan tinaa ja sinkkiä, jolloin syntyi kuparia huomattavasti lujempi ja kovempi pronssi. Näin keksitty, aikaisempia tunnettuja teknisesti käyttökelpoisempi lejeerinki antoi nimen kokonaiselle historialliselle aikakaudelle, pronssikaudelle. Rautaa alettiin yleisesti käyttää vasta muutamia tuhansia vuosia myöhemmin, jolloin alkoi rautakausi. Fysiologinen merkitys Jotkin metallialkuaineet kuten magnesium, kalium ja rauta ovat ihmiselle tärkeitä kivennäis- tai hivenaineita, joita on saatava ravinnosta. Ravinnossa ne esiintyvät erilaisina yhdisteinä, yleensä ioneina. Toisaalta monet metallit ja niiden yhdisteet ovat myrkyllisiä. Myrkyllisistä raskasmetalleista huomattavimpia ovat lyijy, elohopea ja kadmium Esimerkkejä metalleista Tähtitieteessä Tähtitieteessä ja astrofysiikassa, esimerkiksi puhuttaessa tähden metallipitoisuudesta, metallilla usein tarkoitetaan kaikkia muita alkuaineita paitsi vetyä ja heliumia. Tämä jako perustuu siihen käsitykseen, että vety, helium ja vähäinen määrä litiumia olivat ensimmäiset alkuräjähdyksen synnyttämät alkuaineet, ja edelleenkin tähdissä on vetyä ja heliumia monin verroin enemmän kuin kaikkia muita alkuaineita yhteensä. Raskaammat alkuaineet ovat syntyneet myöhemmin tähtien sisäisissä fuusioreaktioissa tai supernovissa. Katso myös Siirtymämetalli Metallisidos Metalliesineiden erilaiset valmistustekniikat Luettelo metalliseoksista Lähteet Kirjallisuutta Lindroos, Sulonen, Veistinen: Uudistettu Miekk-ojan Metallioppi ISBN Aiheesta muualla Materiaalitekniikka Jaksollinen järjestelmä Seulonnan keskeiset artikkelit

847

https://fi.wikipedia.org/wiki/Masennusl%C3%A4%C3%A4kkeet

Masennuslääkkeet

Masennuslääke, myös antidepressantti tai mielialalääke, on masennusta tai sen oireita lievittämään tai ehkäisemään tarkoitettu lääkeaine. Masennuslääke ei tehoa tavanomaiseen suruun, vaan sen käyttö rajoittuu kliinisen masennuksen hoitoon. Mielialalääkkeitä voidaan käyttää myös ahdistuneisuuden, pelkotilojen, paniikkihäiriön, syömishäiriöiden ja pakko-oireisen häiriön hoidossa. Yleisyys Masennuslääkkeiden käyttö on kasvanut Suomessa vuosi vuodelta. Niitä käytti vuonna 2008 kahdeksan prosenttia suomalaista, ja niitä määrätään etenkin naisille ja vanhuksille. Suomen Psykologiliiton mukaan Suomessa noin miljoona henkilöä käyttää Kelan korvaamia psyykenlääkkeitä, ja pelkästään masennuslääkkeitä käyttää noin suomalaista. Lähes 90 prosenttia suomalaisessa erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista hoidetaan masennuslääkkeillä sairauden akuutin vaiheen alussa. Lääkkeen käyttö Masennuslääkkeen vaikutus alkaa vähitellen. Sitä tulee käyttää useita viikkoa, että sen vaikutus alkaa. Vasta tämän jälkeen voidaan tietää onko lääkkeestä hyötyä. Haittavaikutukset ovat tavanomaisia lääkkeen käytön alussa. Ne kuitenkin usein menevät pois muutamassa viikossa. Masennuslääkettä suositellaan käytettävän vielä puoli vuotta sen jälkeen kun masennuksen oireet ovat poistuneet. Liian aikainen lopettaminen voi aiheuttaa masennuksen uusiutumisen. Joillekin henkilöille voidaan suositella masennuslääkityksen käyttöä koko elämän ajan. Suomalainen Duodecim -lääkäriseura suosittelee, että vaikeita tai psykoottisia masennustiloja hoidettaisiin ensisijaisesti ja kaikissa tapauksissa ilman että lääkehoitoon yhdistetää alkuvaiheessa psykoterapiaa. Masennuslääkkeen valinnassa on huomioitava potilaan ikä, depression vaikeusaste ja oirekuva sekä muut mahdolliset samanaikaiset sairaudet ja lääkehoidot. Lääkehoidon lisäksi on syytä hyödyntää myös psykoterapiaa. Tätä suositusta ei noudateta Suomessa, sillä vain 20 prosentille masennuksesta valittavista potilaista tarjotaan psykoterapiaa. Masennuslääkkeitä suositellaan Suomessa usein pitkäaikaiseen käyttöön, vaikka niiden pitkäaikaisvaikutuksia ei ole tutkittu. Lumekontrolloitujen kliinisten lääketutkimusten kesto on vain 6-8 viikkoa. Masennuslääkkeiden keskimääräiset käyttöajat ovat silti pidentyneet kaiken aikaa, koska hoitosuositukset ovat kannustaneet pitkiin hoitoihin. Esimerkiksi Lääketieteen kandidaattiseuran julkaisemassa Therapia Fennica -kirjassa suositellaan, että masennuslääkitystä jatketaan vielä puoli vuotta masennuksen akuutin vaiheen mentyä ohi. Kirjan kirjoittajat suosittelevat toistuviin masennuksiin lisäksi pitkäaikaista masennuslääkehoitoa. Raskaus ja imetys Masennuslääkkeiden käyttö voi vaikuttaa vauvan kehittyvään hermostoon raskauden ajan sekä vielä synnytyksen jälkeen. Suurin vaikutus vauvan kehitykseen lääkkeillä on raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana. Käytön soveltuvuutta raskauden aikana arvioidaan sekä äidin että vauvan näkökulmasta. Äidin henkinen hyvinvointi sekä äidin ja vauvan vuorovaikutus on tärkeää vauvan normaalin kehityksen kannalta. Annostukseksi pyritään valitsemaan riittävä annostus, joka on turvallista myös sikiölle. Alkoholin yhteisvaikutukset Alkoholi voi heikentää masennuslääkkeen tehoa. Sen nauttiminen 3-4 päivänä viikossa pieninäkin annoksina voi heikentää lääkkeen tehoa. Alkoholi voi myös aiheuttaa itsessään huonontaa mielialaa ja hidastaa masennuksesta toipumista. Alkoholin nauttimista ei lisäksi suositella, koska kaikkia yhteisvaikutuksia ei tunneta. Vanhemman sukupolven masennuslääkkeitä käytettäessä alkoholin nauttiminen voi altistaa sydänsairauksille. Väsyttävien masennuslääkkeiden väsyttävyys voi lisääntyä alkoholin nauttimisen seurauksena. Muut sairaudet ja terveydentilat 69 prosentilla jotka käyttävät masennuslääkettä ei ole tosiasiallisesti masennusta, vaan esimerkiksi stressi, suru tai epäilyksiä omasta selviytymisestä. Joitakin masennuksen hoitoon kehitettyjä lääkkeitä käytetään myös kroonisen kivun hoitoon. SSRI-lääkkeiden seksuaalitoimintoihin liittyviä sivuvaikutuksia hyödynnetään ennenaikaisen siemensyöksyn hoidossa. Sedatiivisia eli rauhoittavia masennuslääkkeitä käytetään myös unettomuuden ja nukahtamisvaikeuksien hoitoon. Lemmikkieläimillä Masennuslääkkeitä on alettu määrätä enenevästi myös kotieläimille, vaikka eläimen alakulon syynä on masennuksen sijaan yleensä kivut tai muut sairaudet. Lääkkeiden vaikutustapa Aivojen kemiallisen epätasapainon hypoteesi SSRI-lääkkeet perustuvat 1960-luvulla keksityn aivojen kemiallisen epätasapainon hypoteesiin, joka muuttui 1980-luvulla serotoniinihypoteesiksi. Serotoniinihypoteesin mukaan masennus johtuisi aivojen serotoniinivajeesta. Nähdään, että masennus johtuu aivoissa olevien serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin vääristä pitoisuuksista. Masennuslääkkeet muuttavat näiden pitoisuuksia ja vähentävät siten masennuksen oireita. Sekä trisykliset että SSRI- ja SNRI-lääkkeet estävät serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinottoa keskushermostossa ja lisäävät siten näiden aineiden pitoisuutta soluvälitilassa ja solukalvoissa. Aivokemiallisen masennushypoteesin tueksi on kyetty löytämään vain vähän tieteellistä näyttöä, minkä vuoksi muun muassa sen kehittäjä George Ashcroftin luopui siitä. Lisäksi on käynyt ilmi, ettei SSRI-lääkkeet olekaan niin selektiivisesti serotoniiniin kohdentuvia kuin aluksi ajateltiin. Serotoniinin tai noradrenaliinin määrän ei ole osoitettu olevan vähentynyt masentuneilla, eikä serotoniinin määrä aivoissa korreloi mielialaan myöskään terveillä ihmisillä. Serotoniiniteoriaa vastaan puhuu myös se, että masennuslääkkeiden vaikutukset ilmenevät selvästi vasta useiden viikkojen kuluttua hoidon aloituksesta, vaikka niiden vaikutukset serotoniinin tai muiden monoamiinien pitoisuuteen ovat paljon nopeampia. Uusimmat tutkimustulokset avaavat uuden näkökulman masennuslääkkeiden vaikutusmekanismiin hermostossa ja tämän tiedon valossa lienee selvää, että depression farmakologiset ja psykologiset hoitomuodot nivoutuvat toisiinsa tiukemmin kuin aiemmin on oletettu. Myös tutkimukset, joiden mukaan antidepressiivisen lääkehoidon yhdistäminen psykoterapiaan antaa parhaat hoitotulokset, tukevat tätä hermoverkkohypoteesia. Se myös selittäisi sen, miksi masennuslääkkeiden terapeuttinen vaikutus alkaa niin hitaasti, vasta useiden viikkojen jälkeen, vaikka niiden vaikutukset monoamiinitasoihin ovat huomattavasti nopeammat. Kasvutekijäteoria Serotoniiniteoria on korvautunut sittemmin ainakin osittain kasvutekijäteorialla, joka mukaan masennuslääkkeiden hoitovaikutus perustuisi niiden kykyyn stimuloida aivosolujen uudismuodostuksen kannalta keskeisten kasvutekijöiden eritystä. Kasvutekijät lisäävät lisää aivojen plastisuutta, mikä antaisi psykoterapialle mahdollisuuden vaikuttaa siihen miten hermoradat jatkossa muodostuvat. Tämä hyödyttäisi kuitenkin vain sitä kahdeksaa prosenttia masennuslääkkeiden käyttäjistä, joka käy terapiassa. Kalifornian yliopiston David E. Olsonin mukaan masennus ei ole vain aivojen kemiallista epätasapainoa, vaan masennuksen hoidossa on tärkeää muuttaa aivojen hermoverkostoja, jotka säätelevät tunteita. Tehokkuus Nykyisin laajimmin käytetyt masennuslääkkeet ovat vaikutusmekanismiltaan selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (selective serotonin reuptake inhibitors, SSRI-masennuslääkkeet). Vuonna 2014 julkaistun tieteellisen tutkimusyhteenvedon mukaan SSRI- ja lumelääkkeen välinen ero hoitotuloksessa on kuitenkin vain 4,36 HAM-D-skaalalla yli 28 masennuspistettä tuottavissa erittäin vakavissa masennustiloissa. Lievän ja keskivaikean masennuksen hoitovaste on enää alle 3 pistettä lumelääkettä parempi, joten se alittaa esimerkiksi Iso-Britannian kansallisen terveysinstituutin käyttämän hoidon kliinisen merkitsevyyden alarajan. Masennuslääkkeiden kliininen teho verrattuna lumelääkkeeseen on lisäksi suoraan yhteydessä sokkoutuksen purkautumiseen eli mitä suurempi ero lumeen ja lääkkeen aiheuttamilla sivuvaikutuksilla on, sitä suurempi osa potilaista arvaa oikein, syövätkö he plaseboa vai testattavaa lääkettä. Lumevaikutus voimistuu niissä potilaissa, jotka arvaavat syövänsä testattavaa lääkettä lumelääkkeen sijaan. On olemassa myös viitteitä siitä, että SSRI-lääkkeet eivät tehoa, jos masennuksen taustalla on elimistön puolustusjärjestelmän kehittämä inflammaatio. Lääkehoito on lievissä ja keskivaikeissa masennuksissa yhtä tehokas kuin psykoterapia mutta näiden yhdistelmä on selvästi tehokkaampaa kuin kumpikin erikseen. Lääketieteen kandidaattiseuran julkaiseman Therapia Fennica -kirjan kirjoittajien mukaan pitkäaikainen masennuslääkehoito vähentää selvästi toistuvan masennussairauden uusimisvaaraa. Potilaan psykoottisuus heikentää masennuslääkkeiden tehoa entisestään. Masennuslääkkeen yhdistäminen psykoosilääkkeeseen parantaa Therapia Fennica -kirjan kirjoittajien mukaan merkittävästi psykoottisen depression hoitotuloksia. Heikosti hoidettavan masennuksen lisähoitona käytetään joskus uusia atyyppisia antipsykootteja, kilpirauhashormonia tai litiumia. Joissain tapauksissa masennusta voidaan hoitaa myös stimulanteilla, kuten bupropionilla. Masennuslääkkeiden vaikutukset ilmenevät hitaasti, vasta 2-6 viikon kuluttua. Vaikutuksen on todettu kuitenkin nopeutuvan, jos masennuslääkitykseen lisätään tulehduskipulääkitys. Lyhyen aikavälin tutkimusnäyttö masennuksen hoidossa Suurin osa masennuslääkkeitä koskevasta tutkimusnäytöstä pohjautuu lyhytkestoisille tutkimuksille, jotka kestävät vain 4-8 viikkoa. Vuonna 2008 kirjoitetun artikkelin mukaan kaksi silloista meta-analyysiä osoitti, että tutkimustulosten valikoiva julkaiseminen on vinouttanut käsityksiä masennuslääkkeiden tehosta masennuksen hoidossa. Lääkehoidon kokonaisvaste sisältää myös plasebovaikutuksen, joka muodostaa suurimman osan masennuslääkkeiden lyhytaikaisesta hoitovaikutuksesta. Monien riippumattomien meta-analyysien mukaan lääkehoidon hoidollinen vaste selittyy 82-90-prosenttisesti plaseboefektillä. Masennuslääkkeen ja lumelääkkeen ero on lievissä ja keskivaikeissa masennustiloissa kliinisesti merkityksetön, eikä se riipu käytetyn masennuslääkkeen vaikutusmekanismeista. Lievän ja keskivaikean depression hoidossa plasebon ja masennuslääkkeiden keskimääräinen ero on vain 1,8 pistettä Hamiltonin 52 pisteen arviointiasteikolla kun esimerkiksi Iso-Britannian kansallisen terveydenhuoltoinstituutin (NICE) mukaan kliinisen merkitsevyyden raja on määritelty kolmeksi pisteeksi plasebon ja lääkehoidon välillä. Jos yhteispisteiden määräksi tulee 8-16, potilas arvioidaan lievästi masentuneeksi. Vakavan masennuksen raja ylittyy 25 pisteellä. Masennuslääkkeiden keskimääräinen spesifi hoitotulos vastaa siis sitä, että keskivaikean masennuksen oireista katoaisi ainoastaan 9 prosenttia. Ero on vakavissakin masennustiloissa vain 4,36 pistettä. Tämäkin ero johtuu eräiden näkemysten mukaan sokkoutuksen purkautumisesta ja sen korostamasta plasebovaikutuksesta lääkehoitoa syövillä potilailla. Sokkoutumisen purkautumisesta johtuva plasebovaikutus korostuu sitä enemmän, mitä korkeammat pisteet henkilö saa masennusoireita mittaavalla skaalalla. Onkin olemassa jonkun verran tutkimusnäyttöä siitä, että sokkoutus purkautuu hyvin suurella osalla koehenkilöistä. Tätä ei kuitenkaan systemaattisesti tutkita kliinisissä kokeissa. Riippumattomien julkaisuharhaa korjaavien meta-analyysien tulosten pohjalta tehdyt havainnot masennuslääkkeiden heikosta keskimääräisestä tehosta tutkijoiden mukaan välttämättä tarkoita, että lääkkeiden hoidollinen vaste olisi yksilötasolla sama kaikille potilaille. On mahdollista, että osa potilaista hyötyy merkittävästi lääkehoidosta ja osa taas ei. Tutkimusten mukaan lääkehoidon hoidollisen vasteen vaihtelu esimerkiksi masennuksen vakavuusasteen mukaan ei kuitenkaan ole niin suuri, että se tukisi tällaista hypoteesia. Tutkijoiden mukaan heikko näyttö ei kuitenkaan sulje pois sitä, että yksilöllistä vaihtelua ei olisi. Siitä ei vain ole löydetty näyttöä tähän asti tehdyissä tutkimuksissa. Myös vieroitusoireet tutkimusten mukaan hankaloittavat tutkimusnäytön arviointia, koska potilaat vieroitetaan ennen kokeiden alkua edelliseltä lääkitykseltä usein kohtuullisen nopeasti. Esimerkiksi vuonna 2019 julkaistun tutkimuksen mukaan 78 %:ssa masennuslääkkeitä käsittelevissä satunnaistetuissa kokeissa koehenkilöt vieroitettiin edelliseltä lääkitykseltä alle kahdessa viikossa. Toisen samana vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan vieroitusoireiden arvioitiin vaikuttavan psykiatristen oireiden ilmaantumiseen kolmessa neljästä tutkituista kokeista. Tutkijat pitävät masennuslääkkeiden hyötyjä pieninä varsinkin, jos ne suhteutetaan niiden aiheuttamiin haittavaikutuksiin. Professori Erkki Isometsän laatiman tutkimuskatsausten yhteenvedon mukaan noin joka kuudes masennuslääkettä käyttävä potilas saa lääkityksestään lumevaikutusta enemmän hyötyä. Masennuslääkkeiden aiheuttama lumevaikutus on niin paljon varsinaista hoitovaikutusta yleisempi, että se mukaan laskettuna noin 60 prosenttia masennuslääkettä käyttävistä potilaista kokee joidenkin masennukseen liitettyjen oireidensa vähentyneen kuuden viikon kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin laatima Käypä hoito -suositus suosittelee tämän vuoksi masennuslääkkeitä kaikenasteisten masennustilojen hoitoon joko yksinään tai mieluiten terapiaan yhdistettynä. Ainoastaan vaikea-asteisten tai psykoottisten depressioiden alkuvaiheessa ei tule käyttää psykoterapiaa. Vanhan polven trisyklisten masennuslääkkeiden on todettu olevan jonkin verran SSRI-lääkkeitä tehokkaampia vaikea-asteista masennusta sairastavilla sairaalahoitoa tarvitsevilla potilailla. MAO-estäjiin kuuluva moklobemidi on todettu useissa tutkimuksissa tehokkaammaksi kuin SSRI-lääkkeisiin lukeutuva fluoksetiini. Masennuslääkkeet eivät sovellu pitkäaikaisen unettomuuden hoitoon, sillä ne menettävät tehoaan säännöllisesti käytettynä siten, että potilaat nukahtavat keskimäärin vain 7 minuuttia nopeammin kuin lumelääkkeen avulla. Pitkän aikavälin tutkimukset masennuksen hoidossa Lyhyen aikavälin satunnaistetuissa plasebokontrolloiduissa kokeissa saatu tutkimusnäyttö on lääketieteellisen hoidon kulmakivi, koska niissä voidaan paremmin kontrolloida muiden muuttujien vaikutus tutkittavan hoitomuodon tuottamaan vasteeseen potilaiden voinnissa. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, että ne eivät tuota tietoa masennuksen lääkehoidon pitkän aikavälin hoitotuloksista eivätkä hoitamattoman masennuksen luonnollisesta kulusta. Tätä voidaan pitää ongelmana, koska masennuslääkkeitä käytetään usein vuosia, jopa vuosikymmeniä. Oletus masennuslääkkeiden masennusta ehkäisevästä vaikutuksesta mahdollisesti myös pitkällä aikavälillä pohjautuukin lyhyemmän aikavälin satunnaistettuihin tutkimuksiin, joiden mukaan masennuslääkkeiltä vieroitetut potilaat sairastuvat tilastollisesti useammin uudestaan masennukseen kuin lääkityksellä pysyvät. Näiden tutkimusten ongelma on kuitenkin monien tutkijoiden mukaan se, että vieroitusoireet itsessään voidaan usein helposti tulkita masennuksen uusiutumiseksi. Joidenkin tutkimusten mukaan masennuksen ennuste ennen masennuslääkkeiden käytön yleistymistä oli jopa parempi kuin nykyään huolimatta siitä, että masennuksen diagnostiset kriteerit ovat viime vuosikymmenien aikana laajentuneet ja masennusta sairastavat potilaat kärsivät keskimäärin lievemmästä sairaudesta nykyään kuin ennen lääkehoidon yleistymistä. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistun 14 000 potilasta käsittävän systemaattisen tutkimuskatsauksen mukaan masennusta sairastaneet potilaat toipuivat masennuksestaan hitaammin, mutta potilaiden masennus uusiutui harvemmin ja suurempi osa parantui sairaudestaan kuin nykyään. Tämä tutkimusnäyttö yhdessä monien naturalististen pitkän aikavälin tutkimusten kanssa antavat olettaa, että masennuslääkkeiden teho masennuksen ehkäisyssä ja hoidossa pitkällä aikavälillä on vähintäänkin kiistanalainen kysymys. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistun pitkän aikavälin naturalistisen tutkimuksen mukaan hoidossa olevat masennuspotilaat kärsivät seitsemän kertaa todennäköisemmin työkyvyttömyydestä kuin ei-hoidetut. Mahdolliset haittavaikutukset Levottomuus, huonovointisuus ja ärtymys SSRI-lääkkeet aiheuttavat vähintään 10-15 prosentille potilaista motorista levottomuutta, ahdistuneisuutta, kiihtyneisyyttä tai unettomuutta. SSRI-lääkkeet saattavat aiheuttaa myös vapinaa tai voimakasta hikoilua. MAO-estäjä moklobemidin tavallisimpia haittavaikutuksia ovat pahoinvointi, ärtyisyys, unettomuus ja päänsärky. Lihominen Kaikentyyppisten masennuslääkkeiden käyttö aiheuttaa usein lihomista. Se liittyy niin trisyklisiin masennuslääkkeisiin, Mirtatsapiinin ja mianseriinin kuin SSRI-lääkkeisiinkin. Painonkasvusta osa voi myös johtua myös mielialan kohenemisesta, kun ruoka alkaa jälleen maistua. Fluoksetiinia (mm. tuotemerkit Prozac) markkinoitiin aluksi painonalennuslääkkeenä, mutta vaikka potilaiden paino aluksi keventyikin, kääntyi paino puolen vuoden kuluttua aloittamisesta nousuun ja potilaat saivat takaisin kaikki menettämänsä kilot. Bupropioni saattaa aiheuttaa lääkkeistä vähiten painonkasvua. Mirtatsapiini lisää masennuslääkkeistä taas eniten lihomista ja paino kasvaa yleensä nopeasti ja paljon. Lääke lisää potilaalla ruokahalua jopa siinä määrin että sen käyttöä anoreksian hoidossa on mietitty. Seksuaalitoimintojen häiriöt SSRI-lääkkeet aiheuttavat seksuaalitoimintojen häiriöitä jopa 60-98 prosentille potilaista. SSRI-lääkkeiden ja trisyklisten lääkkeiden aiheuttamat seksuaalitoimintojen häiriöt ilmenevät seksuaalisen halun ja kyvyn vähenemisenä tai katoamisena, tuntohäiriöinä tai orgasmikyvyttömyytenä ja ejakulaationvaikeuksina. Sukupuolielämän häiriöt saattavat jäädä pysyviksi, vaikka lääkitys lopetettaisiin Aivojen serotoniinitasapainoon vaikuttavan mielialalääkkeen käytöllä raskauden tai nuoruusiän aikana saattaa olla pysyviä vaikutuksia lapsen tai nuoren seksuaaliseen kehitykseen. Masennuslääkkeet voivat myös aiheuttaa priapismia tai klitorismia, jotka saattavat johtaa pysyvään orgasmikyvyttömyyteen. Kasvanut riski tiettyihin sairauksiin Kaikkien masennuslääkkeiden käyttö lisää luunmurtumien riskiä. SSRI-lääkkeet voivat lisätä vatsa- ja pohjukaissuolen haavojen vuotoa tai muuta verenvuotoalttiutta. Trisykliset masennuslääkkeet voivat häiritä sydämen toimintaa. SNRI-lääkkeet voivat aiheuttaa trisyklisten masennuslääkkeiden tavoin antikolinergisia sivuvaikutuksia. Tutkimuksissa on havaittu viitteitä raskausajan masennuslääkkeiden käytön yhteydestä ennenaikaiseen synnytykseen, alhaiseen syntymäpainoon sekä lapsen merkittäviin epämuodostumiin. Kipuaistin turtuminen Masennuslääkkeillä on vaihtelevassa määrin yleistä kipuaistia turruttavaa vaikutusta. Etenkin trisyklisten masennuslääkkeiden ja duloksetiinin käyttäjille pitäisi järjestää säännöllinen hammaslääketieteellinen seuranta, koska lääkitys voi johtaa siihen, että hammasmätä vaurioittaa hampaita ilman että hampaat oireilevat. Masennuslääkkeet saattavat myös vähentää syljeneritystä. ja heikentää verenkiertoa, mikä osaltaan lisää hammasvaurioiden riskiä. Monet masennuslääkkeet vaimentavat tuntoaistin toimintoja, kuten kipuimpulssin kulkeutumista hermoradoissa. Tunne-elämän latistuminen Masennuslääkkeiden pitkäaikaiskäyttöön raportoidaan usein myös liittyvän yleistä tunne-elämän latistumista. Lisääntynyt itsemurhariski Myös itsemurha-ajatuksia saattaa esiintyä, jonka takia Lääkelaitos ei suosittele SSRI-lääkkeitä fluoksetiinia lukuun ottamatta alle 18-vuotiaille. Itsemurha on lisäksi monen tekijän summa, joka ei liity pelkästään lääkitykseen. Itsemurhan tehneet ovat kärsineet masennuksen lisäksi tyypillisesti myös päihdeongelmista ja heidän saamassa hoidossa on ollut usein suuria puutteita. Itsemurhien väheneminen saattaa liittyä siihen, että ihmiset hakevat ja saavat masennukseen aiempaa enemmän hoitoa. Myös masennukseen liittyvä stigma on pienentynyt, koska masennuksesta on alettu puhua yhä enemmän julkisuudessa. Suomessa toteutettiin lisäksi valtakunnallinen itsemurhien ehkäisyprojekti vuosina 1986-1996. Käytön lopettamisen vieroitusoireet Kaikki masennuslääkkeet voivat aiheuttaa lopetuksen tai annoksen vähentämisen yhteydessä ilmaantuvia vieroitusoireita. SSRI-lääkkeet aiheuttavat kuitenkin enemmän vieroitusoireita kuin trisykliset. SSRI- ja SNRI-lääkkeet eivät kuitenkaan aiheuta riippuvuutta. Tutkimusten mukaan 56 prosenttia masennuslääkkeiden käyttäjistä saa vieroitusoireita yrittäessään lopettaa niiden käytön ja 46 prosenttia kuvaa niitä vakaviksi. Oireet kestävät viikkoja tai jopa kuukausia, ja niiden vakavuus ja kesto korreloivat todennäköisesti sen kanssa, kuinka kauan masennuslääkkeitä on käytetty. Mahdollisten vieroitusoireiden vähentämiseksi masennuslääkkeiden käyttöä tuleekin yleensä vähentää hitaasti ja pieni annos kerrallaan. Vieroitusoireet kestävät useimmiten muutamia viikkoja, toisinaan jopa 2-3 kuukautta tai kauemmin. Raskausajan mielialalääkkeen käytön myötä voi sikiöllä tai vastasyntyneellä esiintyä voimakkaita vieroitusoireita lääkkeen käytön lopettamisen yhteydessä tai synnytyksen jälkeen. Masennuslääkkeiden käytön lopettaminen voi aiheuttaa esimerkiksi seuraavia vieroitusoireita: ripuli, pahoinvointi, päänsärky ja muut kivut, hikoilu, sydämentykytys, pyörrytys, huimaus, tuntohäiriöt (esim. tuntemukset neuloista tai sähköiskuista), kutina, vapina, tasapainohäiriöt, lihasjäykkyys, lihaskouristukset, muistihäiriöt, ärtymys, kiihtymys, unettomuus, sekavuus, ahdistus, alakulo, itkuisuus, väsymys. Vieroitusoireet eivät ole osoitus jatkuvan lääkkeen käytön tarpeellisuudesta tai uudelleen alkavasta masennuksesta, vaan merkkejä siitä, että elimistö yrittää sopeutua lääkkeen käytön lopettamiseen. Vieroitusoireistoa on syytä epäillä etenkin seuraavissa tapauksissa: Jos oireet alkavat lyhyen ajan kuluttua lääkkeen lopettamisesta tai annoksen pienentämisestä. Jos oireet lakkaavat lyhyen ajan kuluessa siitä kun on palattu alkuperäiseen annokseen. Jos ilmenee sellaisia oireita, joita ei ollut ennen hoidon aloittamista (esimerkiksi tuntemuksia neulanpistoista tai sähköiskuista, kutinaa, fyysistä kipua tai flunssaista oloa). Masennuslääkkeiden luokittelu Antidepressantit jaetaan karkeasti vanhan polven trisyklisiin masennuslääkkeisiin ja uuden polven SSRI-lääkkeisiin (Selective Serotonin Reuptake Inhibitor), joiden lisäksi on edellä mainittuihin ryhmiin kuulumattomia lääkkeitä. Venlafaksiini, duloksetiini, tratsodoni kuuluvat SNRI-lääkkeisiin (Serotonin-norepinephrine reuptake inhibitor). Reboksetiini on puolestaan NRI-ryhmän (Norepinephrine reuptake inhibitor) lääkeaine. Lisäksi on olemassa NaSSA-ryhmään (Noradrenergic and specific serotonergic antidepressant) kuuluvia masennuslääkkeitä kuten mirtatsapiini ja mianseriini. Toisen sukupolven MAO-estäjiin lukeutuu moklobemidi. Kaikki edellä mainitut masennuslääkkeet toimivat periaatteessa samalla tavalla, eli lisäävät keskushermoston välittäjäaineiden serotoniinin ja noradrenaliinin määrää. MAO-estäjät vaikuttavat lisäksi muihin välittäjäaineisiin, kuten dopamiinin. Saksassa masennuslääkkeenä käytetään mäkikuismaa. Mäkikuisman on todettu olevan lievän ja keskivaikean depression masennuksen hoidossa tehokkaampi kuin lumelääke ja yhtä tehokas kuin pienet annokset trisyklisiä masennuslääkkeitä. Saksassa mäkikuisma on lääkäreiden yleisimmin määräämä luontaistuote masennuksen hoitoon. Kritiikkiä Masennuslääkkeiden teho on tutkimusten mukaan hyvin vaatimatonta. Tulos johtuu joko siitä, että masennuslääkkeistä aidosti hyötyvien potilaiden määrä on pieni tai siitä, että niiden tehossa on kyse lumevaikutuksesta, joka tehostuu lääketutkimuksissa, koska potilaat arvaavat sivuvaikutusten johdosta saavansa tutkittavaa lääkettä lumeen sijaan. Käsitys lääkkeiden tehosta masennuksen hoidossa johtuu sitä, että lääkeyhtiöt ovat julkaisseet valikoivasti vain sen osan tekemistään tutkimuksista, joiden mukaan lääkehoidosta on ollut hyötyä masennuspotilaille. Kun kaikki tutkimukset otetaan mukaan meta-analyyseihin, tuloksena on, etteivät masennuslääkkeet tehoa kuin hieman lumelääkettä paremmin lievään masennukseen, mikä saattaa johtua siitä, että masennuslääkkeiden sivuvaikutukset tehostavat niiden aiheuttamaa lumevaikutusta. Etenkin SSRI-lääkkeiden teho on heikko. Masennuslääkkeiden teho on parempi vaikea-asteisessa masennuksessa, mutta se saattaa johtua siitä, että lumevaikutus tehoaa paremmin vaikea-asteiseen kuin lievään masennuksen. Toinen mahdollinen selitys on se, että on olemassa pieni joukko potilaita, jotka hyötyvät aidosti masennuslääkkeistä. On olemassa myös viitteitä siitä, että SSRI-lääkkeet eivät tehoa, jos masennuksen taustalla on elimistön puolustusjärjestelmän kehittämä inflammaatio. Psykologi Aku Kopakkala arvosteli mielialalääkkeiden käyttöä Ylen MOT-ohjelmassa toukokuussa vuonna 2014. Kopakkala sanoi: "Näitä lääkkeitä käytetään ikään kuin me tietäisimme, mitä niistä seuraa." Hän toimi tuolloin Mehiläisen kuntoutusjohtajana. Julkisen arvostelun jälkeen Mehiläinen irtisanoi Aku Kopakkalan. Kopakkala on jatkanut myöhemminkin mielialalääkkeiden arvostelua ja kyseenalaistamista. Hän kertoo Mielipalveluiden artikkelissaan mielialalääkkeiden aiheuttavan fyysistä riippuvuutta. Ihmisen keho joutuu mielialalääkkeitä käytettäessä sopeutumaan varsin poikkeuksellisiin välittäjäainepitoisuuksiin ja seurauksena keho muuttaa toimintaansa mm. vähentämällä reseptorien määrää. Masennuksen lääkehoidon historia Antiikki Antiikin Egyptin lääketiede oli kehittynyttä ja siellä osattiin tehdä muun muassa kirurgisia leikkauksia. Mielen toimintojen ymmärrettiin keskittyvän aivoihin, mutta mielen sairauksien ajateltiin johtuvan hengistä tai jumalan tyytymättömyydestä. Masentuneita ohjeistettiin ilmaisemaan itseään maalaamalla, osallistumalla tansseihin tai seuraamalla konsertteja, jotta heidän vointinsa parantuisi. Antiikin Kreikassa oli paljon erilaisia lääkkeitä mielen sairauksiin. Hoidon päämääränä oli kuitenkin enemmänkin hoitaa fyysisiä oireita ja ihmistä kokonaisuutena, kuin keskittyä henkisiin ongelmiin. Hoidossa käytettiin usein psykedeelisiä ja euforisia aineita, joiden nähtiin olevan tie ulos masennuksesta. Hypnoottisten aineiden, kuten rohtomandraken, oopiumiunikoiden ja hullukaalien nähtiin viilentävän potilaan aivoja. Potilaita rauhoitettiin tarvittaessa nukuttavilla aineilla. Muita yleisesti käytettyjä lääkeyrttejä olivat mustat ja valkeat jouluruusut, strykniinipähkinät, frankinsensi ja mäkimaitteet. Yrtit yleisesti lisättiin viinin joukkoon, mutta joitain lääkkeitä poltettiin. Yliannostuskuolemat hoidossa eivät olleet tavattomia. Keskiaika Lääketiede Euroopassa perustui humoraalioppiin yli kahden tuhannen vuoden ajan. Kehossa ajateltiin olevan neljää nestettä: verta, limaa, keltaista sappinestettä ja mustaa sappea. Terveellä ihmisellä ne olivat tasapainossa. Masentuneen mielialan, jota kutsuttiin melankoliaksi, ajateltiin johtuvan liiallisesta mustan sapen määrästä - nesteestä jota humoraaliopissa ajateltiin olevan kehossa. Veren uskottiin kuljettavan nesteitä kehossa, joten hoitona verta poistettiin kehosta kuppaamalla tai iilimadoilla. Hoidoissa käytettiin myös laksatiiveja ja oksennusta aiheuttavia aineita. Melankolian hoidossa käytettiin muun muassa Hiera Logadii -laksatiivia, joka koostui aaloeista, vaaleajouluruususta ja kolokvinttikurkusta. Hoidossa käytetty laksatiivi Confectio Hamech valmistettiin raparperista, sennasta ja amblapuun hedelmästä. Oksentamista aiheuttiin myös tupakkaa syöttämällä. Mielen sairauksien hoidossa kuitenkin käytettiin pääasiassa lääkkeiden sijasta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, vankityrmään eristämistä sekä jääkylpyjä, joilla haluttiin järkyttää ihminen hulluudesta takaisin järkeväksi. 1800-luvun oopiumin käyttö Humoraaliopin käyttö jatkui vielä 1800-luvulla. 1800-luvun vaihteessa ensimmäiset mielisairaalat alkoivat vähentää väkivallan käyttöä. Mielisairaaloissa alettiin myös käyttää oopiumia lääkkeenä, kun se yleistyi Euroopassa 1700-luvulla. Sitä määrättiin muun muassa unettomuuteen. Sigmund Freud julkaisi vuonna 1884 kokaiinin lääkekäyttöä käsittelevän artikkelin, minkä jälkeen alkoi kokeilla sitä itse. Hän havaitsi kokaiinin auttavan omiin masennuskohtauksiinsa. Freud alkoi kuitenkin epäillä vuoden 1887 jälkeen, että kokaiinin käyttöön liittyisi vakavia haittavaikutuksia ja katui myöhemmin virheelliseksi osoittautunutta oletustaan sen hyödyllisyydestä. Kokaiini toimii keskushermostossa myöhemmin kehitettyjen masennuslääkkeiden tavoin estäen serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinottoa hermosoluun. Sittemmin on havaittu, että kokaiinin masennusta lievittävä vaikutus on väliaikainen ilmiö ja että masennuksen paheneminen kuuluu kokaiinin pitkäaikaisvaikutuksiin. Opioideja ja amfetamiineja käytettiin yleisesti masennuksen hoitoon aina 1950-luvulle asti. Niiden käyttöä alettiin säännöstellä niiden sivuoireiden ja riippuvuutta aiheuttavan luonteen vuoksi. Luonnon yrttiä mäkikuismaa oli käytetty helpottamaan masennusta vuosisatoja. Sen käyttö masennuksen hoidossa väheni 1800- ja 1900-lukujen myötä yleisesti maailmalla, paitsi Saksassa, jossa käyttöä yhä jatkettiin ja yrttiä alettiin pakata lääkkeen muotoon. Rauhoittavien lääkkeiden keksiminen 1940-luvun puolivälissä Frank Berger ilmoitti havainneensa mefenesiinillä olevan rauhoittavia ominaisuuksia ilman nukuttavaa vaikutusta. Vaikutuksen kesto oli kuitenkin lyhyt ja vaikutus vähäinen. Mefesiinihavainnon innoittamana Berger kehitteli kollegansa kanssa Carter-Wallace-lääkeyhtiössä meprobamaatin (tuotenimi Miltown). Lääkkeestä tuli myyntimenestys, vaikkei tutkimuksissa voitu osoittaa lääkkeen vaikuttavan millään tavoin. Miltownin myyntimenestys houkutteli lääkeyhtiö Hoffmann-La Rochen kehittelemään kopion lääkkeestä. Tehtävän saanut tutkija Leo Sternbach huomasi vahingoissa atsovärien aiheuttavan toivotun vaikutuksen. Tämä johti klooridiatsepoksidin keksimiseen 1950-luvun puolivälissä, joka oli ensimmäinen tunnettu bentsodiatsepiini. Hoffmann-La Roche toi sen myyntiin 1960. Sitä seurasi diatsepaami vuonna 1963, joka tunnetaan myös Valium-tuotenimellä. Lääkkeiden mainostettiin Yhdysvalloissa ratkaisuksi jokapäiväiseen arjen jännitykseen. Vuoteen 1977 mennessä bentsodiatsepiineistä oli tullut maailman eniten määrätty reseptilääke. Niiden havaittiin auttavan ahdistuksessa sekä ahdistuneessa masennuksessa. 1980-luvun puolivälissä rauhoittavia bentsodiatsepiineja määrättiin masennuksen hoitoon yhtä paljon kuin trisyklisiä masennuslääkkeitä, vaikka jo 1980-luvun tutkimuksissa niillä ei oltu havaittu masennusta vähentävää vaikutusta. Ensimmäiset masennuslääkkeet (monoamiinioksidaasin estäjät) Toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun puolivälissä ei ollut olemassa tehokkaita lääkkeitä skitsofrenian ja masennuksen hoitoon. Sodan jäljiltä lääkeyhtiöt ostivat suuret varastot sotateollisuudelta ylijäänyttä rakettipolttoainetta, hydratsiiniä, lääkkeiden kehittelyä varten. Aineesta kehiteltiin ensimmäinen masennuslääke, iproniatsidi. Sen teho perustui monoamiinioksidaasin estämiseen (MOAI). Iproniatsidin havaittiin parantavan potilaiden vointia, joskin ei oltu varmoja liittyikö se parempaan ravintoon. Liian suurien annosten havaitiin aiheuttavan psykoottista käyttäytymistä. New Yorkin Staten Islandin Sea View Hospital -sairaalassa tehty koe herätti ihmisten kiinnostuksen lääkettä kohtaan. Lehtien kuvissa esiteltiin potilaita, jotka nauttivat elämästä ja kerrottiin potilaiden tanssivan kipeänäkin. Psykiatri Nathan S. Kline kokeili antaa lääkettä masentuneille ja mainosti sitä "psyykkisenä energisoijana". Iproniatsidi vedettiin myöhemmin pois myynnistä, koska sen havaittiin olevan myrkyllistä maksalle. Tilalle tuli muita monoamiinioksidaasin estäjiä. Niiden käyttö on vaativaa, koska potilaan tulee terveyssyistä noudattaa tiukkaa ruokavaliota ja välttää tyramiiniä, jota on muun muassa juustossa, hapanmaitotuotteissa, useissa hedelmissä ja kasviksissa, kahvissa, teessä ja useimmissa lihatuotteissa sekä palkokasveissakin. Trisykliset masennuslääkkeet Trisykliset masennuslääkkeet kehitettiin 1950-luvulla. Ne löydettiin etsiessä antipsykoottisia lääkkeitä. Sveitsiläinen lääkeyhtiö Geigy lähetti 1950-luvun alussa lääkäreille klooripromatsiiniyhdisteitä kokeiltavaksi skitsofrenian hoidossa. Ne eivät kuitenkaan auttaneet skitsofrenian hoidossa. Lääkäri Roland Kuhn oli enemmän huolissaan masentuneista ihmisistä. Hän kokeili sitä psykoosipotilaiden sijasta masentuneilla potilailla, jotka saivat siitä apua nopeasti. Kuhn julkaisi tutkimuksensa vuonna 1957, mutta se ei herättänyt silloin kiinnostusta. Ensimmäinen trisyklinen masennuslääke, imipramiinia, tuli myyntiin Sveitsissä 1957 ja Yhdysvalloissa 1959. Ne nimettiin trisyklisiksi lääkkeiksi niiden kemiallisen kaavan mukaan, koska silloin ei vielä tiedetty miten ne toimivat. Niistä tuli käytetyin masennuslääke ja ne korvasivat monoamiinioksidaasin estäjät, koska niissä ei tarvittu tiukkasti rajoitettua ruokavaliota ja niillä oli vähemmän haittavaikutuksia. Trisyklisistä lääkkeistä kehiteltiin 70-luvulla tetrasyklisiä lääkkeitä, jotka pyrkivät vähentämään trisyklisten lääkkeiden haittavaikutuksia. Ne ovat muunnoksia trisyklisistä lääkkeistä. Vaikka moni tetrasyklinen lääke vaikutti aluksi lupaavalta, ei useimpia niistä otettu koskaan käyttöön. 1950- ja 1960-luvun LSD-tutkimukset 1950-luvulla aloitettiin myös tutkimukset psykedeelisten yhdisteiden käytöstä masennuksen hoidossa. 1960-luvun puoliväliin mennessä oli tehty noin tuhat tutkimusta hoidosta. Tutkimuksissa käytettiin pääasiassa LSD:tä. Sen vaikutusmekanismeja tunnettiin kuitenkin huonosti, eikä sen myrkyllisyydestä ei ollut tarkkaa tietoa. LSD-hoidon pelättiin johtavan väärinkäyttöön ja psykedeelit yhdistettiin myös vastakulttuuriin. Tutkimukset lopetettiin, kun psykedeelisten aineiden käytöstä tuli tarkasti säädeltyä. Kolmannen sukupolven masennuslääkkeet 1980-luvulla alettiin kehitellä niin sanottuja kolmannen sukupolven masennuslääkkeitä, jotka nimettiin selektiivisiksi serotoniinin takaisinoton estäjiksi eli SSRI-lääkkeiksi. SSRI-lääkkeitä alettiin käyttää Suomessa 1990-luvulla. Kolmannen sukupolven masennuslääkkeitä kutsuttiin "onnellisuuspillereiksi" ja niiden väitettiin tuovan huomattavaa apua masennukseen ilman vanhojen masennuslääkkeiden ikäviä sivuvaikutuksia, kuten persoonallisuuden muutosta. Kolmannen sukupolven masennuslääkkeet korvasivat lähes kokonaan kaikki aikaisemmat masennuslääkkeet, koska niillä on vähemmän sivuvaikutuksia, kuten sydämen rytmihäiriöitä, painon lisääntymistä ja suun kuivumista. Trisyklisiä ja tetrasyklisiä lääkkeitä sekä monoamiinioksidaasin estäjiä käytetään enää vain tapauksissa, missä uudemmat lääkkeet eivät toimi. Uudet masennuslääkkeet korvasivat myös bentsodiatsepamit masennuksen hoidossa. 1990-luvun puolivälin tutkimuksissa havaittiin etteivät ne autakaan masennuksen oireisiin. Masennus ei ole lisääntynyt juuri lainkaan vuodesta 1990, mutta masennuslääkkeiden käyttö on noin kymmenkertaistunut. Lääkityksen kymmenkertaistumisesta huolimatta masennuksesta johtuvien sairauseläkkeiden määrä on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1995. Itsemurhien määrä on vähentunut samaan aikaan kun masennuslääkkeiden käyttö ja tietämys masennuksen hoidosta on lisääntynyt. Suomessa tehtiin vuonna 1990 noin 1500 itsemurhaa vuosittain. Vuonna 2019 määrä oli puolet vähemmän. Tulevaisuus Joitain tutkijoita on alkanut uudelleen kiinnostaa opioidien käyttö masennuslääkkeenä. Niiden käyttö perustuu aivojen opioidijärjestelmään, joka on osallisena mielialan säätelyssä. Opioideilla on havaittu masennusta lievittävä vaikutus ja niiden on havaittu tehoavan hoitoresistenttinä pidettyyn masennukseen. Niiden käyttö masennuksen hoitoon on kuitenkin kiistanalaista, sillä ne aiheuttavat voimakasta riippuvuutta ja niiden pitkäaikainen käyttö lisää masennusta. 2000-luvulla on alettu myös tutkia uudestaan psykoaktiivisten aineiden käyttöä masennuksen ja muiden psykiatristen häiriöiden hoidossa. LSD:n, psilosiinin, ketamiinin ja ayahuascan on havaittu lisäävän hermosolujen kasvua aivoissa ja muovaavan aivoja. Tämä taas vaikuttaa siihen miten ihminen tuntee ja ajattelee. Psykoaktiivisten aineiden on havaittu toimivan masennuksen ja ahdistuksen hoidossa nopeasti ja pitkäkestoisesti. Vuonna 2016 Johns Hopkinsin yliopiston tutkimuksessa psilosybiinisienten havaittiin vähentävän ahdistusta ja masennusta kuolemansairailla syöpäpotilailla. Tutkimuksissa psilosybiinisieniin ja terapiaan perustuvassa hoidon havaittiin myös auttavan useimpia vakavasti masentuneita. Johns Hopkinsin yliopiston professori Alan Davisin mukaan hoidon teho voi olla jopa neljä kertaa nykyisiä mielialalääkkeitä parempi. Muut masennuksen hoitomuodot Masennuslääkkeiden teho vastaa psykoterapian tehoa lievässä ja keskivaikeassa masennuksessa. Masennuslääkkeiden ja psykoterapian yhdistelmä on kuitenkin selvästi pelkkää lääkehoitoa tai pelkkää psykoterapiaa tehokkaampaa. Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin laatimassa Käypä hoito -suosituksen mukaan lääkehoitoa tulee aina käyttää vaikeissa tai psykoottisissa masennustiloissa, eikä niiden alussa pitäisi yleensä käyttää psykoterapiaa edes lääkehoidon ohella. Lähteet Aiheesta muualla Lääkelaitoksen ja KELAn masennuslääkekirja. Masennuslääkkeiden haitat (YLE Akuutti) Kehitteillä olevat masennuslääkkeet. Eija Hietanen: Auvoisaan eloon. Yliopisto 20/1996. Masennus Seulonnan keskeiset artikkelit

848

https://fi.wikipedia.org/wiki/Masennus

Masennus

Masennus voi tarkoittaa arkikielessä apeaa mielialaa, joka voi vallata myös psyykkisesti terveen ihmisen joksikin aikaa. Kliininen masennus eli masennustila tai depressio (F32) on psykiatrian alaan kuuluva mielialahäiriö, johon liittyy erityisesti alakuloisuus. Maailman terveysjärjestö on arvioinut, että noin neljä prosenttia maailman väestöstä sairastaa masennusta. Naisilla esiintyy masennusta huomattavasti miehiä useammin. Kliininen masennus poikkeaa satunnaisesta alakulosta tai raskaiden elämäntilanteiden aiheuttamasta masennuksen tunteesta siten, ettei mieliala juurikaan vaihtele päivittäin. Kliininen masennus jatkuu tyypillisesti yhtäjaksoisesti vähintään useita viikkoja, kuitenkin vähintään kaksi viikkoa yhtäjaksoisesti. Toinen oleellinen piirre, joka erottaa patologisen masennuksen alakulosta on se, että masennus on "surua ilman syytä", kuten antiikin ajoista lähtien on ajateltu. Tämä näkemys kuvastuu edelleen masennuksen diagnostisissa kriteereissä, joiden mukaan kliinisesti masentuneen mieliala ei riipu yleensä olosuhteista. Jotkut asiantuntijat ovat määritelleet masennuksen ahdistuneeksi surumielisyykseksi ilman "näkyvää" tai "ilmeistä" syytä. Toinen kliinisesti merkitsevä tekijä on se, jos masennusreaktio poikkeaa esimerkiksi kestoltaan kulloinkin vallitsevassa kulttuurissa tavanomaisena pidetystä. Masentunut mieliala on kliinisen masennuksen keskeisin oire. Muita mahdollisia oireita ovat esimerkiksi huono itsetunto, mielenkiinnon menetys aiemmin kiinnostaneisiin asioihin, ahdistus, väsymys sekä muutokset ruokahalussa ja unen määrässä. Masentuneen ihmisen voi olla vaikea selviytyä päivittäisistä askareistaan, ja hän voi jopa harkita tai yrittää itsemurhaa. Masennusta on pidetty perinteisesti psykiatrisena sairautena eli niin sanottuna mielialan ja käyttäytymisen häiriönä. Turun yliopiston Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on kuitenkin esittänyt, että jako psykiatrisiin ja somaattisiin sairauksiin ei pätisi masennuksen kohdalla. Stanfordin yliopiston neurologian professori Robert Sapolsky pitää masennusta jopa fyysisenä sairautena. Britannian psykologisen instituutin mukaan masennus kannattaisi määritellä mieluummin stressitilaksi kuin sairaudeksi. Suhteellisen vakavastakaan masennustilasta kärsivä henkilö ei aina etenkään lyhyempien tapaamisten yhteydessä vaikuta kovin masentuneelta. Sekä masennuspotilaan että hänen läheistensä on tärkeä ymmärtää, että masennustilat eivät ole tahdonalaisia tiloja, joista voisi vain päättää päästä eroon "lakkaamalla surkuttelemasta ja lähtemällä lenkille" tai "ottamalla itseään niskasta kiinni". Mitä vakavampi masennus on kyseessä, sitä vähemmän tahdonvoimalla on potilaan voinnin kanssa tekemistä. Masennustiloihin liittyy selvästi kohonnut itsemurhariski. On arvioitu, että noin 5 prosenttia masennustiloista kärsivistä päätyy lopulta itsemurhaan, vakava-asteisissa masennustiloissa itsemurhariski on jopa 15-20 prosenttia. Vanhimmat masennuslääkkeet ovat olleet käytössä jo noin 50 vuoden ajan. Lääkehoidon merkitys korostuu varsinkin vakavien masennustilojen hoidossa. Yleisyys ja erot sukupuolten välillä Maailman terveysjärjestön arvion mukaan yli 300 miljoonaa ihmistä eli nelisen prosenttia maailman väestöstä sairastaa masennusta. Masennuksen esiintyvyys vaihtelee alueittain ja se on kehittyneissä maissa yleisempää kuin kehittyvissä. Bruttokansantuotteen määrä korreloi mielialahäiriöiden yleisyyteen ja on olemassa luonnonkansoja, joiden keskuudessa masennuksen esiintyvyys on vain 2 promillea. Yhdysvalloissa on arvioitu, että joka kolmannella yhdysvaltalaisella naisella ja joka viidennellä miehellä on esiintynyt vähintään yksi masennusjakso 65 vuoden ikään mennessä. Alankomaissa ja Australiassa vastaavat luvut ovat 40 prosenttia naisten ja 30 prosenttia miesten kohdalla. Pohjoismaissa masennuksen esiintyvyys arvioidaan edellä mainittua pienemmäksi. Ruotsissa masennus diagnosoidaan ennemmin tai myöhemmin 20 prosentille kansalaisista, mutta suomalaisista vain noin 10-15 prosentin arvioidaan sairastuvan masennukseen elämänsä aikana. Masennus on Suomessa yleisintä yli 75-vuotiailla. Masennukseen sairastuneiden vanhusten on kuitenkin muita vaikeampi saada masennusdiagnoosi. Vakavaa masennusta esiintyy Suomessa kuitenkin eniten 18-29-vuotiailla naisilla, joista mahdollisesti jopa 18 prosenttia kärsii siitä. Naisten sairastavuus on Suomessa lähes kaksinkertaista miehiin verrattuna: Seitsemän prosenttia suomalaista naisista ja neljä prosenttia miehistä eli yhteensä lähes henkeä sairasti vähintään yhden masennushäiriöjakson vuonna 2011. Naiset saattavat masentua miehiä useammin esimerkiksi työelämän eriarvoisuuden vuoksi. Naisten, joilla on miehiä pienempi palkka vastaavissa työtehtävissä, on havaittu kärsivän miehiä useammin masennuksesta.Naisten sairastumisriski on suurimmillaan hedelmällisten vuosien aikana. Ennuste Vakava-asteinen masennus helpottuu keskimäärin kuuden viikon kuluessa hoidon aloittamisesta, mutta toimintakyvyn palautuminen kestää keskimäärin kahdeksan kuukautta, ja 40 prosenttia sairastuu uudestaan vakavaan masennukseen puolentoista vuoden kuluttua paranemisestaan. Uusiutumisen mahdollisuus on korkea myös ilman hoitoa jääneiden kohdalla. Vain joka neljäs masennuksen vuoksi vuoden sairauslomalla ollut kuntoutuu takaisin työelämään. Oireet Masennusta luonnehtii koettu apeuden, melankolian, alavireisyyden ja toivottomuuden tila. Masennus häiritsee usein sosiaalista kanssakäymistä ja alentaa elämänlaatua. Masentuneen ihmisen on usein vaikeaa selviytyä päivittäisistä askareistaan ja hän voi harkita tai yrittää itsemurhaa. Muita masennuksen mahdollisia oireita ovat huono itsetunto, mielenkiinnon menetys aiemmin kiinnostaneisiin asioihin, ahdistus, väsymys sekä muutokset ruokahalussa ja unen määrässä. Vaikeasti masentuneet saattavat myös kokea ajatusharhoja tai hallusinaatioita. Masennuspotilailla saattaa olla myös muistamiseen ja oppimiseen liittyviä ongelmia. Masennuksen oireet kehittyvät usein vähitellen, ja ensioireet voivat ilmentyä nukahtamisvaikeuksina, aamuöisinä heräämisinä, jatkuvana väsymyksenä tai ilottomuutena ja ärtyneisyytenä. Masentuneella henkilöllä on yleensä kaikkiin elämän osa-alueisiin ulottuva alakuloinen mieliala ja vaikeuksia nauttia normaalisti mielenkiintoisista asioista. Masentunut henkilö on usein poikkeuksellisen väsynyt, ja hänellä saattaa esiintyä perusteettomia tai kohtuuttomia itsesyytöksiä ja syyllisyyden tunnetta. Masentuneella omanarvontunto ja itseluottamus ovat vähentyneet, ja hän saattaa tuntea olonsa avuttomaksi ja epätoivoiseksi. Vakavissa tapauksissa masentuneilla voi esiintyä psykoosin oireita, kuten voimakkaita harhaluuloja, joskus myös epämiellyttäviä tai pelottavia hallusinaatioita. Muita oireita ovat heikko keskittymiskyky ja muistivaikeudet, sosiaalisten tilanteiden välttely, seksuaalinen haluttomuus, ärtyneisyys sekä kuolemaan ja itsemurhaan liittyvät ajatukset. Unettomuus on masentuneilla tyypillistä, erityisesti aamuöinen herääminen ja kyvyttömyys nukahtaa uudelleen. Jotkut saattavat myös kokea liikaunisuutta. Masentuneella henkilöllä saattaa olla myös monia fyysisiä oireita, kuten uupumusta, päänsärkyä, vatsavaivoja ja muita epämääräisiä kipuja, joilla ei ole selvää fyysistä syytä. Ruokahalu yleensä vähenee, mikä voi johtaa painonmenetykseen, mutta joillain potilailla havaitaan myös ruokahalun kasvua ja sen myötä painon kasvua. Henkilön käyttäytyminen voi olla levotonta, tai kehon liikkeet voivat olla korostuneen hidastuneita. Yleinen piirre on myös päätöksenteon vaikeutuminen. Masennukseen liittyy usein myös itsetuhoisuus tai itsetuhoiset ajatukset. Masennuksessa mieliala ei juuri vaihtele, eikä se riipu olosuhteista. Joskus ahdistuneisuus, tuskastuneisuus ja fyysinen levottomuus ovat masentunutta mielialaa vahvempia oireita. Masennus voi myös peittyä huomiohakuisen käytöksen, fobioiden, hypokondrian ja alkoholin liikakäytön alle. Yleensä oireita on oltava vähintään kaksi viikkoa, voimakkaissa reaktioissa vähemmänkin voi riittää. Lapsilla ja nuorilla masennus voi joskus myös näkyä alakuloisuuden sijaan enemmänkin ärtyisyytenä ja erilaisina käytöshäiriöinä. Murrosiässä oirekuva alkaa vastata lähestyvissä määrin aikuisten masennusta. Masennuksen fysiologinen pohja Neurobiologiselta luonteeltaan masennus on heterogeeninen elimistöä kuormittavan stressin aiheuttama aivojen ja muun keskushermoston tulehdustila. Ensimmäinen masennusjakso puhkeaa lähes aina stressin yhteydessä. Masennukseen liittyy tyypillisesti HPA- eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin yliaktiivisuutta. Stressin tiedetään kiihdyttävän HPA-akselin toimintaa ja saavan makrofagit erittämään tulehdussytokiineja, jotka vähentävät kasvutekijöiden vaikutuksia ja keskushermoston välittäjäaineiden toimintaa ja aiheuttavat masennusoireita. Tulehdussytokiinit sekä masennukseen liittyvät poikkeavuudet monoamini- eli serotoniini-, dopamiini- ja noradrenaliinijärjestelmien toiminnassa heikentävät niiden palautejärjestelmien toimintaa, joiden tehtävänä on vaimentaa stressivastetta. Esimerkisi pidemmän aikavälin stressivasteiden säätelyyn osallistuvan kortisolin kyky jarruttaa HPA-akselin toimintaa on heikentynyt, mikä aiheuttaa lisääntynyttä kortisolin eritystä. Lisääntynyt kortisolin eritys saattaa lisätä välittäjäaine glutamaatin toimintaa, mikä voi kuihduttaa hippokampuksen hermosoluja. Osassa tutkimuksia onkin havaittu, että oppimisesta ja muistamisesta vastaava hippokampus on kutistunut sitä pienemmäksi, mitä pidempään masennusta on kestänyt. Liiallinen kortisolin eritys aiheuttaa myös endoteelivaurioita ja lisää viskeraalisen rasvan määrää. Häiriöt typpioksidin ja serotoniinijärjestelmän toiminnassa aiheuttavat lisäksi verihiutaleiden epänormaalin suurta aktivoitumista, mikä saattaa lisätä sydän- ja verisuonitautien riskiä. Lisäksi masennukseen saattaa liittyä veri-aivoesteen toiminnan heikkenemistä. Masennuksen aiheuttamia muutoksia aivoissa ei tunneta tarkasti ja ne voivat olla eri potilailla erilaisia. Stressi aktivoi HPA- eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin sangen monimutkaisen ketjun kautta. Aivoilla on tärkeä rooli HPA-akselin toiminnan säätelyssä, ja hippokampus, etuaivokuori ja mantelitumake ovat tässä keskeisimpiä rakenteita. Hippokampus ja etuaivokuori jarruttavat HPA-akselin toimintaa, kun taas mantelitumake kiihdyttää sitä. Depressiossa stressihormoni kortisolin kyky jarruttaa HPA-akselin toimintaa on heikentynyt, jolloin syntyy tavallaan negatiivinen kehä, jossa normaali hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin vaimennus ei toimi. Masennuksessa on HPA-akselin yliaktiivisuus on yksi kaikkein selkeimmistä ja toistetuimmista löydöksistä (Manji ym. 2003). Lähes kaikissa tapauksissa ensimmäinen depressioepisodi puhkeaa voimakkaan tai pitkäkestoisen stressin yhteydessä. Stressin vaikutus puolestaan välittyy elimistössä pääasiassa kahden mekanismin kautta. Autonomisen hermoston sympaattinen osa vastaa nopeasta akuutin vaiheen stressivasteesta erittämällä adrenaliinia ja noradrenaliinia. HPA-akselin vaikutukset taas välittyvät pääasiassa kortisolin kautta, ja se osallistuu pidemmän aikavälin stressivasteiden säätelyyn. Tavallisesti stressireaktio auttaa akuutisti sopeutumaan uuteen tilanteeseen johtaen lopulta homeostaasin palautumiseen. Depressioon liittyvä lisääntynyt kortisolin eritys vaikuttaa johtavan muutoksiin hippokampuksessa, jossa on paljon kortikosteroidireseptoreja. Tunnettu tosiasia on, että sekä liian pienet että liian suuret kortikoidimäärät aiheuttavat häiriöitä keskushermoston toiminnassa. Erityisesti tyypin II glukokortikoidireseptorien aktivaatio lisää välittäjäaine glutamaatin toimintaa aivoissa, joka voi tunnettujen mekanismien välityksellä johtaa hermosolujen kuihtumiseen hippokampuksessa. Depressiopotilaiden aivoissa onkin kuvannettu sairaudesta aiheutuneita rakenteellisia muutoksia. Näissä aivojen rakennetutkimuksissa keskeinen depressioon liittyvä muutos paikantuu hippokampukseen, jonka on useissa tutkimuksissa osoitettu olevan masennusta sairastavilla pienempi kuin terveillä (Videbech ja Ravnkilde 2004). Ainakin osassa tutkimuksista hippokampuksen koko kytkeytyy masennuksen kestoon: mitä pitempään depressio on kestänyt, sitä pienemmäksi hippokampus on kutistunut. Hippokampuksella on keskeinen rooli oppimisessa ja muistamisessa, ja depressiopotilailla on havaittu vaikeuksia näissä toiminnoissa, Onkin siis todennäköistä että stressin seurauksena lisääntyneen kortisolinerityksen aiheuttamat hippokampuksen rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset selittävät ainakin osan depressioon liittyvistä neurokognitiivisista eli tiedollisiin toimintoihin ja tajunnan sisältöön liittyvistä poikkeavuuksista. Edellä mainittujen keskushermoston rakenteisiin liittyvien vaikutusten lisäksi kortisolin liikaerityksellä on myös muita pitkäaikaisvaikutuksia. Sen tiedetään esimerkiksi aiheuttavan endoteelivaurioita (Serrano ym. 2011) ja lisäävän viskeraalisen rasvan määrää, ja depressiopotilailla onkin suurentunut keskivartalolihavuuden riski (Mann ja Thakore 1999). Tuoreissa tutkimuksissa depressiopotilailla on laboratoriokokeissa havaittu suurentuneita tulehdusmerkkiainepitoisuuksia. Depressiopotilailla tulehdusta edistävien sytokiinien eritys on lisääntynyt (Figueira ja Ouakinin 2008, Howren ym. 2009). Myös proinflammatoristen sytokiinien antaminen ihmisille saa aikaan masennusoireita. Merkittävälle osalle potilaista, jotka saavat hoidoksi alfainterferonia, kehittyy depressio-oireita (Capuron ym. 2002). Sytokiiniylimäärä saattaa myös johtaa insuliiniresistenssiin ja glukokortikoidireseptorien herkkyyden muutoksiin, jotka voivat pahentaa depression liittyviä metabolisia ja neuroendokriinisia häiriöitä (Weisler-Frank ym. 2005). Tämä on yksi niistä mekanismeista, jotka liittävät masennuksen moniin muihin ruumiillisiin sairauksiin. Tulehdusta edistävillä sytokiineilla on myös keskushermostovaikutuksia. Veri- aivoesteessä ei ole spesifisiä kuljettajaproteiineja suurille peptideille ja proteiineille. On kuitenkin mahdollista, että depressioon liittyy myös veri-aivoesteen "vuotaminen". Toisaalta aivojen verisuonten endoteelisolut voivat tuottaa sytokiineja itse aivoissa. Kolmas mahdollisuus on, että tulehdusmarkkerit sitoutuvat vagushermon reseptoreihin aiheuttaen tulehdusmuutoksia aivoissa (Lothrich ym. 2011). Sytokiinit heikentävät monoamiinien toimintaa ja vähentävät neurotrofisten tekijöiden vaikutusta. Tämä voi puolestaan johtaa neuronien apoptoosiin ja gliavaurioihin. Depressioon liittyvän aivojen hippokampusvaurion lisäksi depressiolla on kuvattu olevan myös muita vaikutuksia keskushermoston rakenteisiin. Masennuksessa aktivoituu sama aivojen osa, joka aktivoituu silloin kun aivot eivät saa palkintoja eli kun ihminen ei koe elämää palkitsevaksi. Tästä aiheutuu pettymyksen ja häviöllä olon tunnetta. Sama aivojen osa on myös yhteydessä ihmisen itsetuntoon, mikä aiheuttaa tyypillisesti itsetunnon laskua. Pelkkää masentunutta mielialaa ei luokitellakaan kliiniseksi masennukseksi, vaan potilaalla on esiinnyttävä suurimman osan päivää sekä useimpina päivinä edeltävien kahden viikon aikana joko poikkeuksellisen masentunutta mielialaa, joka ei selity ulkoisilla tekijöillä tai kiinnostuksen taikka mielihyvän katoamista sellaisia asioita kohtaan, joista henkilö on tavallisesti ollut kiinnostunut tai jotka ovat tuottaneet hänelle mielihyvää. Edellä kuvattujen oireiden lisäksi pitää esiintyä myös vähintään viisi muuta oiretta, kuten esimerkiksi itseluottamuksen vähenemistä, kohtuuttomia itsesyytöksiä, toistuvia itsemurha-ajatuksia, itsetuhoista käyttäytymistä, keskittymisvaikeutta, syömisongelmia ja unihäiriöitä. Masennukselle altistavia tekijöitä Masennukseen sairastuminen voi johtua monista eri tekijöistä, joiden merkittävyys riippuu ihmisestä yksilöllisesti. Sairastumisriskiä lisäävät vaikea elämäntilanne, krooninen kipu tai muu pitkään jatkunut stressitila, henkilökohtaiset kokemukset ja niiden aiheuttamat traumat, uuvuttavat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset olosuhteet, yksilön menestystä korostava kulttuuri sekä mielenterveyttä tukematon elinympäristö. Myös yksilön kokemat psykologiset ongelmat ja ristiriidat lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Masennuspotilaiden aivoista on löydetty lisäksi rakenteellisia muutoksia ja hermoston välittäjäaineiden poikkeuksellisia pitoisuuksia, jotka johtuvat erään teorian mukaan mielialaa ja biologisia rytmejä säätelevien hermoverkostojen toimintahäiriöstä. Myös fyysiset ja psykiatriset sairaudet voivat altistaa masennuksen puhkeamiselle. Kuormittava elämäntilanne Masennuksen laukaisevina tekijöinä ovat usein suuret kielteiset ja odottamattomat elämäntilanteen muutokset, kuten avioero, oma tai läheisen sairastuminen, merkittävä menetys tai jokin pitkäkestoisesti kuormittava tekijä. Myös suuri pettymys, läheisen kuolemaan liittyvä surematon suru tai ihmisuhteisiin liittyvä ristiriita voivat johtaa masennuksen puhkeamiseen. Kliininen masennus saa alkunsa lähes kaikilla potilailla voimakkaasta tai pitkäkestoisesta stressistä kuten kumppanin menetyksestä tai työttömäksi tai kiusatuksi joutumisesta. Krooninen kipu Vuonna 2021 julkaistussa australialaistutkimuksessa havaittiin että kroonisesta kivusta kärsivillä esiintyy lähes kaksi kertaa muita enemmän masennusta ja he yrittävät lähes kaksi kertaa tavallista todennäköisemmin itsemurhaa. Vuonna 2016 julkaistussa brittitutkimuksessa havaittiin, että 61 prosentilla hoitoresistenttiä invalidisoivaa kipua sairastavista kipukroonikoista esiintyi todennäköisesti kliiniset diagnoosikriteerit täyttävää masennusta ja että 38 prosenttia kyseisistä kipukroonikoista täytti vaikea-asteisen masennuksen tunnusmerkit. Krooninen kipu lisää voimakkaasti riskiä sairastua masennukseen sekä myös masennuksen uusimisriskiä siten, että riski lisääntyy kivun voimakkuuden lisääntyessä. Yhteys on voimakkainta vanhuksilla, joista 13 prosentilla esiintyy sekä kroonista kipua että masennusta. Masennusta esiintyy etenkin niillä, joiden kivusta aiheutuu eniten työ- ja toimintakyvyttömyyttä. Myös masennus tai muut psykiatriset sairaudet lisäävät kroonisen kivun riskiä, mutta niiden kipuriskiä lisäävä vaikutus on paljon pienempi kuin kivun masennusriskiä lisäävä vaikutus. Traumaattiset kokemukset Varhaiset traumat, kuten lapsuudenaikainen hyväksikäyttö, muu kaltoinkohtelu tai koulukiusaaminen ovat keskeisisiä masennuksen riskitekijöitä. Elimistö saattaa muovautua depressioalttiiksi traumaattisten kokemusten vaikutuksesta. Traumatisoituneilla ihmisillä esiintyy vielä aikuisena esimerkiksi tavallista useammin HPA- eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin yliaktiivisuutta sekä tulehdusta edistävän herkän CRP-tulehdussytokiinin suurentuneita pitoisuuksia. Psyykkiset vaikeudet Itsetunnon hauraus ja läheisyyden tarpeeseen perustuva alttius alistua eli liiallinen kiltteys lisäävät masennusalttiutta. Myös lapsuuden ja nuoruuden aikana sisäistetyt negatiiviset ajatusmallit lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Myös vihan ja vihaisuuden tukahduttaminen saattaa aiheuttaa masennusta. Tukahduttaminen saattaa johtua siitä, että viha koetaan liian vaaralliseksi tunteeksi tai että ihminen pelkää, että hänet hylätään, jos hän ilmaisee vihaansa. Joillain on vaikeuksia jopa havaita omaa vihaansa. Lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsivät ihmiset ajattelevat realistisemmin kuin masennuksesta kärsimättömät ihmiset ja heillä on totuudenmukaisempi käsitys omasta roolista, kyvyistä ja rajoitteista. Introvertit, korkean älykkyysosamäärän omaavat ja miehet ovat erityisen alttiita kokemaan elämän merkityksettömänä. Ihmissuhdeongelmat Suurin osa kliinisistä masennusjaksoista saa alkunsa ihmissuhteisiin liittyvistä kielteisistä tapahtumista kuten kumppanin menetyksestä tai kiusatuksi joutumisesta. Myös esimerkiksi sosiaalista eristäytymistä aiheuttava sosiaalinen arkuus lisää riskiä sairastua masennukseen. Toistuvat masennustilat kaventavat lisäksi usein niistä kärsivien sosiaalista tukiverkkoa, joka on omiaan lisäämään masennusalttiutta ja pitkittämään masennuksen kestoa. Eriarvoisuus ja yhteiskunnalliset syyt YK:n tutkimuksessa on huomattu, että taloudellinen epätasa-arvo eli tulojen ja vaurauden epätasainen jakautuminen yhteiskunnassa lisää masennuksen esiintyvyyttä. Eräässä toisessa tutkimuksessa havaittiin, että taloudellinen epätasa-arvo voi pahentaa masennuksen oireita, koska ihmiset vertaavat itseään muihin. Tutkijoiden mukaan iIhmisten henkiset selviytymisresurssit vaihtelevat tavallista enemmän korkean epätasa-arvon yhteiskunnissa. Myös yhteiskunnallinen huono-osaisuus, rasismi ja työelämän ylisuuret tehokkuusvaatimukset voivat johtaa masennukseen. Enintään keskiasteen koulutusta vaativissa ammateissa toimivilla suomalaisilla on muita suurempi riski menettää työkykynsä masennuksen vuoksi. Esimerkiksi huonot työolot ja epäoikeudenmukainen johtamiskulttuuri lisäävät työntekijöiden masennusriskiä. Tuotantotyöntekijöiden masennuksen takana on usein työn raskaus, staattinen kuormittavuus, henkinen stressaavuus ja työntekijöiden huono kohtelu. Työn tuloksia seurataan usein herkeämättä ja työnantajan asenne saattaa olla hyvin ankara. Esimerkiksi suullisia varoituksia annetaan usein pienistäkin virheistä kuten muutaman minuutin myöhästymisistä. Myös matala palkkataso aiheuttaa stressiä sekä tarvetta tehdä ylitöitä. Länsimainen kilpailuyhteiskunta ja teollinen elämäntapa Psykologian professori Stephen Ilardin mukaan masennus voi johtua nykyisten teollisuusyhteiskuntien elämäntavasta. Ilard on hyödyntänyt ajattelussaan Edward Schieffelin tutkimusten mukaan masennusta esiintyy Kaluli-alkuperäisasukasheimon keskuudessa vain yhdellä kahdestatuhannesta. Ilardin mukaan masennus on yleistynyt jatkuvasti noin sadan vuoden ajan ja jokainen uudempi sukupolvi kärsii masennuksesta aiempaa sukupolvea enemmän. Masennusta esiintyy enemmän korkean bruttokansantuotteen maissa. Sosiaalisen pääoman vähyys ja yksinäisyys altistavat masennukselle. Ihmiset länsimaissa syövät liikaa ja liian heikkoravinteista ruokaa, istuvat paikallaan, ovat univelassa, eivät näe auringonvaloa ja ovat eristyneitä muista ihmisistä. Heikko terveydentila voi vaikuttaa myös mielen hyvinvointiin. Masennusta pidetään kansantautina yksilöllistä menestystä arvostavissa teollistuneissa yhteiskunnissa, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa kuten Afrikassa masennus on usein "vaikeasti tunnistettavissa". Yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa jokaisen katsotaan olevan itse on vastuussa tekemisistään, myös epäonnistumisistaan. Ihmisillä on jatkuvaa painetta selviytyä ihmissuhteiden, työn, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi. Jos nämä odotukset eivät toteudu, tulee halu vetäytyä, hakea omaa aikaa ja pysähtyä. Ihminen masentuu, jos siihen ei ole mahdollisuutta. Masennusta on määritelty depressiivisen realismin nimityksellä terveeksi epäilykseksi siitä että elämä on vailla merkitystä ja moderni yhteiskunta on absurdi ja vieraannuttava Fyysisiä ja kemiallisia syitä Lihavilla ihmisillä on 55 prosenttia suurempi riski sairastua masennukseen. Vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan hormonaalinen ehkäisy voi lisätä riskiä sairastua masennukseen 20 prosentilla. Havaittu vaikutus oli suurin teini-ikäisten ryhmässä, jossa ehkäisypillereitä käyttävien nuorten naisten riskin sairastua masennukseen oli kaksinkertainen. Kierukka ja ehkäisylaastari lisäävät ehkäisypillereitäkin voimakkaammin riskiä sairastua masennukseen. Jotkut kemialliset aineet kuten alkoholi, muut päihteet, lääkkeiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa tai pahentaa masennusta. Myös alkoholin liikakäyttö voi aiheuttaa masennusta. Jotkin aivotoiminnan häiriöt, kuten krooninen unettomuus lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Univaje aiheuttaa masennusta, joka puolestaan saattaa lisätä univajetta ja aiheuttaa muita psykiatrisia oireita kuten maniaa, ylivilkkautta ja haastavaa käytöstä. Ruoka-aineyliherkkyydet saattavat aiheuttaa suolistoon matala-asteisen tulehduksen, joka vaikuttaa vagushermon välityksellä aivoihin aikaansaaden masennusta. Vuonna 2009 julkaistun tutkimuksessa havaittiin, että ruokavaliolla oli masennukselta suojaava tai sitä pahentava vaikutus. Runsaasti hedelmiä, vihanneksia ja kalaa sisältävä ruokavalio suojasi masennusoireilta ja runsaasti prosessoitua lihaa, suklaata, makeutettuja jälkiruokia, paistettuja ruokia, muroja ja rasvaisia maitotuotteita sisältävä ruokavalio lisäsi niiden riskiä. Raudanpuute saattaa olla yhteydessä masennukseen. Raudanpuutteen aiheuttama väsymys saatetaan myös tulkita masennukseksi. Muut sairaudet Monet sairaudet lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Esimerkiksi somaattisia sairauksia sairastavilla esiintyy moninkertaisesti masennusta muuhun väestöön verrattuna. Masennus lisää myös riskiä sairastua moniin somaattisiin sairauksiin tavalla, joka ei johdu masennukseen liittyvistä elintavoista. Myös ahdistuneisuusoireyhtymät, paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko lisäävät riskiä sairastua masennukseen. Masennus voi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjakso. Monet fyysiset eli somaattiset sairaudet kuten diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttavat niin sanottua fyysis- eli somaattisperäistä masennusta, jota kutsutaan myös fyysiseksi masennukseksi. Jopa esidiabetekseen sairastuneilla esiintyy lähes kolme kertaa muuta väestöä enemmän masennusta. Myös esimerkiksi sairastettu tulehdustauti, keliakia, raudanpuutos, lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta ja krooniset infektiot voivat aiheuttaa fyysisperäistä masennusta tai pahentaa psyykkisperäistä masennusta. Kilpirauhasen vajaatoimintaa hoidetaan usein masennuksena, koska myös masennus voi aiheuttaa alakuloa ja väsymystä eikä viitearvoihin voi luottaa kaikkien potilaiden kohdalla. Masennus voi olla taudin oire myös esimerkiksi diabeteksessa. Myös foolihapon tai B12-vitamiinin puutos voivat myös aiheuttaa fyysistä masennusta. B12-vitamiinista voi esiintyä puutosta, vaikka sitä saisi riittävästi ravinnosta, jos potilaalla on B12-vitamiinin imeytymishäiriö. Myös D-vitamiinin puutos voi aiheuttaa masennusoireita. Myös esimerkiksi vaihdevuosiin liittyvät hormonitoiminnan heilahtelut voivat aiheuttaa masennusta, ja moniin yleisesti ruumiillisina pidettyihin keskushermosto- ja aivosairauksiin kuten Aivoinfarktiin ja aivovammaan ja Alzheimerin tautiin liittyy merkittävästi kohonnut masennusriski. Fyysisperäisen masennuksen mahdollisuutta ei oteta aina riittävän hyvin huomioon. Neurologisten sairauksien aiheuttamat oireet tulkitaan tämän vuoksi usein masennukseksi, mikä viivästyttää oikean diagnoosin saantia. Masennus voi johtua myös infektiosta, synnytyksestä, päihteidenkäytöstä tai yksinäisyydestä. Perinnöllinen tai ympäristötekijöistä johtuva eli ns. hankittu biologinen alttius, synnynnäinen temperamentti ja lapsuuden- ja nuoruudenaikaisten kokemusten muovaama persoonallisuuden rakenne voivat lisätä masennuksen ja sen pitkittymisen riskiä. Masennuksen syistä esitettyjä malleja ja hypoteeseja Psykodynaaminen malli Masennus johtuu psykodynaamisen näkemyksen mukaan ratkaisemattomista ristiriidoista, jotka juontavat juurensa elämässä varhain tapahtuneista menetyksistä tai pettymyksistä. Interpersoonallinen malli Masennus johtuu interpersoonallisen näkemyksen mukaan epätyydyttävistä ihmissuhteista tai epätyydyttävistä sosiaalisista siteistä. Teoria virheellistä ajattelutavoista Psykoterapian kognitiivista koulukuntaa edustavan näkemyksen mukaan masennus johtuu potilaan virheellisestä ajattelusta ja siitä, että hänellä on liian kielteiset käsitykset itsestään, muista ihmisistä ja maailmasta yleensä. Endogeeninen malli Masennuksen endogeenisessa mallissa oletetaan, että masennuksessa on kyse ensisijaisesti aivojen biokemiallisesta häiriöstä. Monoamiinihypoteesi (aivokemian häiriö-hypoteesi) Vuonna 1965 kehitetyn masennuksen klassisen monoamiiniteorian mukaan masennus johtuisi monoamiineiksi kutsuttujen välittäjäaineiden serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin toiminnan häiriöstä. Välittäjäainehypoteesia perusteltiin sillä, että serotoniinin tai noradrenaliinin solunulkoisia pitoisuuksia lisäävien lääkeaineiden havaittiin auttavan masennuspotilaita. Serotoniiniteoria tuli suosituksi 1980-luvulla. Sillä tarkoitettiin hypoteesia, jonka mukaan masennus johtuisi aivojen serotoniinivajeesta. Myös serotoniinhypoteesia perusteltiin sillä, että serotoniinin määrää lisäävien lääkkeiden oli havaittu auttavan masennuspotilaita. Vuonna 2022 julkaistun tieteellisestä tutkimusnäytöstä tehdyn metatutkimuksen mukaan tutkimuksista ei ole kuitenkaan saatu vahvistusta serotoniinihypoteesille. Lisäksi on olemassa jonkin verran näyttöä siitä, että masennuslääkkeiden pitkäaikaiskäyttö päin vastoin vähentää aivojen serotoniinipitoisuutta. Neurotieteen professori Eero Castrénin mukaan serotoniinin, noradrenaliinin ja masennuksen suorasta suhteesta ja aivokemian epätasapainosta masennuksen syynä on iskostunut lujasti asiantuntijoiden mieleen, vaikka serotoniinin tai noradrenaliinin määrän ei ole osoitettu olevan vähentynyt masentuneilla eikä serotoniinin määrä aivoissa korreloi mielialaan myöskään terveillä ihmisillä. Masennuslääkkeiden kliiniset vaikutukset ilmenevät myös selvästi vasta useiden viikkojen kuluttua hoidon aloituksesta, vaikka niiden vaikutukset monoamiinipitoisuuteen ovat paljon nopeampia. Kun myös julkaisematta jätetyt kliiniset tutkimukset on otettu tarkastelussa huomioon, on havaittu, että SSRI-lääkkeiden teho on lumelääkettä merkittävästi parempaa ainoastaan vakavan masennuksen kohdalla. Ero tutkittavaa ja lumelääkettä saaneiden potilaiden hoitotuloksessa saattaa johtua kuitenkin siitä, että tutkittavaa lääkettä saaneiden lumevaikutus tehostuu lumeryhmään verrattuna, koska he arvaavat lääkkeen sivuvaikutusten perusteella saaneensa muuta kuin lumelääkettä. Myös Eero Castren on huomauttanut, ettei pelkän masennuslääkityksen avulla ole havaittu syntyvän tuloksia, mutta masennukseen liittyvä "aivojen hermoverkon vääristyneisyys" saattaa korjautua esimerkiksi "hermoverkon normaalin toiminnan mallin" tarjoavan kuntoutusterapian kuten psykoterapian avulla. Myös ympäristön ja elämäntilanteen muuttuminen, sosiaalisten ja käytännöllisten ongelmien ratkaiseminen sekä ryhmäliikunta saattavat auttaa. Virikkeellisen ympäristön onkin havaittu lisäävän hermoverkkojen muovautuvuutta siinä missä masennuslääkkeidenkin. Britannian psykologisen instituutin mukaan masennus kannattaisi määritellä mieluummin stressitilaksi kuin sairaudeksi. Stanfordin yliopiston neurologian professori Robert Sapolsky pitää masennusta fyysisenä sairautena, kun taas Turun yliopiston Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on esittänyt, että jako psykiatrisiin ja somaattisiin sairauksiin ei pätisi masennuksen kohdalla. Hermoverkkohypoteesi (masennuksen neurotrofinen hypoteesi) Masennus johtuu neurotrofisen eli hermoverkkohypoteesin (neural circuit hypothesis) mukaan siitä, että stressin aiheuttamat muutokset tietyissä aivojen hermoverkoissa aiheuttavat masennusta. Suomessa hermoverkkohypoteesin on tulkittu tarkoittavan myös sitä, että hermoston kasvutekijöiden vähentymisen aiheuttama hermoston puutteellinen muovautuvuus aiheuttaisi masennusta. Jälkimmäinen tulkinta on kuitenkin ongelmallinen esimerkiksi neurotieteen professori Eero Castrénin mukaan. Neurotrofista hypoteesia perustellaan sillä, että tietoa ja tunteita käsittelevien hermoverkkojen plastisuutta (neural plasticity) eli muovautuvuutta ainakin osittain lisäävien lääkeaineiden on havaittu tehostavan psykoterapian tutkimuksissa havaittua hoitovaikutusta. On kuitenkin epäselvää, mitä masennuslääkkeiden aikaansaama muovautuvuus saa aikaan ja millainen yhteys sillä on masennuksen oireiden helpottumiseen. Hermoverkkohypoteesissa ei yksilöidä hermoverkkomuutosten luonnetta eikä oteta kantaa siihen, tarkoitetaanko aivoissa syntyneillä "väärillä kytkennöillä" ja "virheellisiksi muodostuneilla hermosoluyhteyksillä" aivojen elimellisiä muutoksia vaiko potilaan vääriä ajattelumalleja ja asenteita. Jälkimmäistä vaihtoehtoa tukee professori Eero Castrénin näkemys siitä, että masennukseen liittyvät väärät hermosoluyhteydet saattavat korjautua "hermoverkon normaalin toimintamallin" tarjoavan psykoterapian avulla. Masennuksen diagnosointi Masennuksen diagnosointi perustuu haastattelussa todettuihin oireisiin. Diagnosoinnissa käytetään esimerkiksi lääkeyhtiö Pfizerin rahoituksella kehitettyä kymmenen kysymyksen PHQ-9 depressiokyselylomaketta. Masennuksen diagnosointikriteereihin lisättiin Suomessa vuonna 1987 esimerkiksi mielihyvän menettäminen, arvottomuuden tunne, keskittymiskyvyn heikkeneminen, psykomotorinen kiihtyneisyys tai hidastuminen, ruokahaluttomuus, ruokahalun kasvu, unettomuus ja liikaunisuus. Kliinisen masennuksen ensimmäinen jakso diagnosoidaan masennustilaksi (F32) ja mahdolliset seuraavat jaksot diagnosoidaan sairaudeksi nimeltä toistuva masennus (F33). Suomessa vuonna 1999 tehdyssä suppeassa tutkimuksessa havaittiin, että lievästä masennuksesta kärsineet vanhukset olivat tavallista sairaampia ja erottuvat myös selvästi asenteiltaan verrokeista, jotka eivät olleet masentuneita eivätkä kärsineet kognitiivisista ongelmista. Tutkijoiden mielestä kotisairaanhoidon henkilökunnan pitäisi tiedostaa paremmin somaattisten sairauksien vaikutukset vanhusten terveyteen ja toimintakykyyn sekä niiden yhteys masennusoireisiin. Masennusoireista kärvisivät eivät olleet yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin verrokit, eivät tunteneet olevansa yhtä tarpeellisia, eikä heillä ollut yhtä paljon tulevaisuuden suunnitelmia. He tunsivat itsensä myös yksinäisemmiksi ja tapasivat vähemmän ystäviään. Kotihoitajat ja muu hoitohenkilöstö tunnisti masennuksen vain 40 %:lla niistä potilaista, jotka Zungin skaalan mukaan olivat lievästi masentuneita. Vanhukset tunnistivat itse depressionsa paljon useammin kuin hoitohenkilökunta. Masennuksesta kärsivän henkilön tutkimuksen ei pitäisi päättyä diagnoosin asettamiseen, vaan kaikkien tapaamisten yhteydessä olisi arvioitava masennuksen syvyys, mahdollinen itsemurhavaara, sairaalahoidon tarve sekä lääkehoidon hyödyt ja haitat. Masennuksen vaikeusastetta arvioidaan ICD-10:ssä oireiden lukumäärän mukaan (lievä 4-5, keskivaikea 6-7 ja vaikea 8-10 oiretta), mutta sitä voidaan arvioida myös oiremittareiden (esim. Hamiltonin depressioasteikko, Montgomery-Åsbergin depressioasteikko 2, Beckin depressioasteikko) avulla, tai masennustilaan liittyvän toimintakyvyn heikkenemisen perusteella. Terveydenhuollossa käyttökelpoisia masennustilojen seulontamenetelmiä ovat esimerkiksi suomalainen DEPS, Beckin depressioasteikko ja Prime-MD:n kahden kysymyksen seula (masentunut mieliala ja mielihyvän menetys). Etelä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä teetti tutkimuksen depression arviointiin käytetyn Lyhyen kartoittavan depressioasteikon käyttökelpoisuutta, kun käyttäjänä ovat erilaatuisten vanhustyön koulutuksen saaneet työntekijät. Tässä tutkimuksessa Markkanen ja Ruohonen (1995) vertailivat kotisairaanhoitajien ja kotiavustajien samoilla mittareilla samoilla koehenkilöillä suorittamia arviointeja. Asteikko osoittautui arvioijasta riippumatta luotettavaksi. Pearsonin korrelaatiokerroin 0.82, eli tulos oli erittäin merkitsevä. Tulokset osoittivat, että LKDA:n käyttäjänä voi toimia työntekijä, jolla ei ole varsinaista psykologista koulutusta. Mitä useammalla hoidon suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuvalla työntekijällä on käytettävissään luotettavia työvälineitä, sitä paremmat mahdollisuudet on tunnistaa ajoissa masennusoireista kärsivä ja estää ennenaikaista laitokseen joutumista. Käytön on kuitenkin oltava perusteltua ja työntekijöiden perehdyttäminen koulutuksella on välttämätöntä. Lievä-asteista masennusta sairastava ihminen usein kykenee työhön, vaikkakin työssäkäynti vaatii häneltä ylimääräisiä ponnistuksia ja työteho sekä stressinsietokyky ovat usein alentuneet. Lievän masennuksen hoidossa psykoterapian merkitys korostuu ja lääkehoidon merkitys on vähäisempi. Hamiltonin depression arviointiasteikko Tieteellisissä tutkimuksissa käytetään usein virallisten diagnoosikriteereiden sijaan 17 arviointikriteeriä sisältävää ns. Hamiltonin asteikkoa, jossa potilaan viimeisen viikon aikana kokemat oireet pisteytetään systemaattisesti siten, että pisteiden kokonaismäärän on teoriassa mahdollista vaihdella välillä 0-52. Esimerkiksi itsemurhayritys, äärimmäinen toivottomuus ja toimintakykyä pahasti alentava päänsärky tuottavat kukin neljä pistettä, kun taas pikkuasioiden murehtiminen, menneiden tekojen katuminen, potilaan vastaanotolla antama hermostunut vaikutelma, nukahtamisen hitaus, jatkuva voimakas väsymys sekä ruokahalun täydellinen katoaminen lasketaan kukin kahden pisteen oireiksi. Jos yhteispisteiden määräksi tulee 8-16, potilas arvioidaan lievästi masentuneeksi. Vakavan masennuksen raja ylittyy 25 pisteellä. Hamiltonin arviointiasteikko poikkeaa Suomessa käytetystä tautiluokituksesta muun muassa siinä, että kyseistä asteikkoa käytettäessä potilas voidaan arvioida masentuneeksi, vaikka hänessä ei todettaisi lainkaan masentunutta mielialaa tai mielenkiinnon laskua. Luokittelu ICD-10 mukaan Terveydenhuollossa käytettävä ICD-10-tautiluokitusjärjestelmä jakaa masennustilat lievään (F32.0), keskivaikeaan (F32.1) ja vaikea-asteiseiseen (F32.2 ja F32.3) masennukseen. Erottaminen perustuu diagnoosissa oireiden määrään, laatuun ja vaikeusasteeseen. Lievän (F32.0), keskivaikean (F32.1) ja vaikea-asteiseisen (F32.2 ja F32.3) masennuksen F32-koodeja käytetään vain ensimmäisestä masennusjaksosta. Toistuessaan käytetään F33-alaryhmän koodeja. Vaikea masennustila (F32.2) aiheuttaa huomattavaa tuskaisuutta, levottomuutta ja fyysistä hitautta. Vaikea-asteisessa masennuksessa itsemurhariski on suuri. Henkilö on kykenemätön tekemään töitä, hoitamaan yksityiselämäänsä tai osallistumaan harrastuksiin. Mikäli masennukseen sisältyy psykoottisia oireita, kuten aistiharhoja tai harhaluuloja, diagnosoidaan masennus koodilla F32.3. Henkilö voi uskoa tehneensä syntiä tai itse aiheutetun katastrofin olevan tulossa. Jotkin henkilöt haistavat jätteiden tai mädän lihan hajua. Kuuloharhat yleensä ovat sävyltään henkilöä halventavia, mutta ne eivät ole skitsofrenian tavoin kolmannessa persoonassa esiintyviä tai kommentoivia puheenvuoroja, vaan enemmänkin syyttäviä, vainoavia, vihjailevia tai nihilistiä. Psykiatrisiin mielialahäiriöihin (ICD-10 F3) kuuluva kliininen masennus ei liity ulkoisiin tekijöihin kuten sairauksiin tai sosiaalis-aineellisiin tekijöihin, taikka se jatkuu vielä silloinkin kun edellä mainitut ulkoiset stressitekijät ovat poistuneet. Masennuksella voidaan viitata myös vastoinkäymisten tai raskaiden elämäntilanteiden aiheuttamiin mielen normaaleihin eli ei-patologisiin reaktioihin. Lähes jokaisella on jossain vaiheessa vaikeisiin elämäntilanteisiin liittyviä ohimeneviä mielialan laskun tai surun tunteita, mutta suurimmalla osalla tilanne ei pahene kliiniseksi masennukseksi. Erotusdiagnostiikka Masennustilan toteamiseksi muut samankaltaiset diagnoosit, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö ja dystymia, on voitava sulkea pois. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito eroaa suuresti tavanomaisen masennustilan hoidosta, minkä vuoksi depressiopotilaan tilaa arvioidessa on tärkeää selvittää, onko henkilöllä ollut aiemmin maanisia, hypomaanisia tai sekamuotoisia jaksoja. Dystymia eli pitkäaikainen masentuneisuus sen sijaan kehittyy monilla ajan myötä varsinaiseksi masennustilaksi. Dystymia voi myös esiintyä samanaikasesti vakavamman depression kanssa, mutta kyseinen tila on kuitenkin varsin huonosti tunnettu. Somaattiset sairaudet, kuten foolihapon tai B12-vitamiinin puutos, sydän- tai aivoinfarkti, pahanlaatuinen kasvain voivat aiheuttaa depressiota muistuttavia oireita. Mahdollisia erotusdiagnooseja ovat myös neurologiset sairaudet tai lääkehoidot, kuten glukokortikoidit. Päihteiden suoraan aiheuttamia, oirekuvaltaan vastaavia tiloja ei luokitella depressioksi. Masentuneen mielialan taustalla voi olla monia muitakin fyysisiä sairauksia, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta, lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta, diabetes, anemia, krooniset infektiot tai erilaiset neurologiset häiriöt. Somaattisen erotusdiagnostiikan merkitys on erityisen suuri potilailla, joiden oirekuva on epätavallinen ja jotka eivät hyödy depression tavanomaisesta hoidosta. Diagnoosia ei tehdä, jos alhaisen mielialan syynä on lähiomaisen kuolemaan liittyvä normaali surureaktio. Surevan henkilön tunteet liittyvät menehtynyttä läheistä koskeviin muistoihin, kun taas masennustilassa negatiiviset ajatukset kohdistuvat potilaaseen itseensä ja oireet hallitsevat monia elämänalueita. Toisinaan depression ja surureaktion välinen raja on kuitenkin epäselvä. Itsetuhoiset ajatukset, selvät psykoottiset tai psykomotoriset oireet, vaikea oirekuva tai alhaisen mielialan jatkuminen kuukausien ajan eivät enää liity tavalliseen surureaktioon, ja ne ovat syitä masennusdiagnoosin antamiseen. Väärät masennusdiagnoosit Kilpirauhaspotilaat jäävät perusterveydenhuollossa usein vaille hoitoa, koska yleislääketieteen lääkäreillä ei aina ole riittävästi tietoa kilpirauhassairauksista. Jos oireilevan potilaan laboratoriotulokset ovat viitearvojen sisällä, potilaalle annetaan usein masennusdiagnoosi, joka voi johtaa pitkiin ja haitallisiin masennuslääkekuureihin. Masennuksen hoito Masennusta voi hallita itse vain tiettyyn rajaan asti, sillä etenkin vakava-asteinen masennus on tahdosta riippumaton sairaus. Masennuksen pääasiallisia hoitokeinoja Suomessa ovat psykoterapia ja masennuslääkkeet, joita voidaan käyttää myös yhtäaikaisesti. Masennusta voidaan hoitaa myös liikunnalla ja joskus käytetään aivoihin kohdistuvaa sähkövirtaa. Psykiatrista sairaalahoitoa käytetään, jos itsetuhoriski on suuri tai potilaalla havaitaan psykoosioireita. Masennusta voidaan hoitaa sosiaalipsykologi Jukka Tontin mukaan myös rutiinien ja raatamisen avulla, arjesta irtautumisella, yhdessäololla tai kertomalla siitä muille. Erään teorian mukaan masennus pahenee vähitellen, jos se jatkuu pitkään hoitamattomana, aiheuttaen yhä merkittävämpiä muutoksia aivoissa ja keskushermostossa. Nämä muutokset pitkittävät toipumiseen kuluvaa aikaa ja ovat ilmeisesti palautumattomia, koska ne lisäävät masennustilan uusiutumisriskiä. Uusiutuvat masennusjaksot ovat hoitamattomina usein entistä vakavampia. Yli 6 kk kestänyt masennus heikentää huomattavasti potilaan pitkäaikaisennustetta. Keskeisintä toipumiselle on se, että depressio diagnosoidaan ja hoito aloitetaan mahdollisimman varhain. Myös eri hoitomuotoja tulisi kokeilla mahdollisimman varhain ennen masennuksen kroonistumista. Liikunta Liikunnalla näyttää olevan Cochrane-yhdistyksen vuonna 2013 julkaiseman interventiotutkimuksia tarkastelevan tutkimuskatsauksen mukaan hyvin pientä masennusoireita lievittävää vaikutusta. Masennusoireilla tarkoitetaan tutkimuksissa masentuneen mielialan lisäksi esimerkiksi unettomuutta, stressaantuneisuutta, ahdistusta, syyllisyydentunteita, työkykyvyn ongelmia ja kognitiivisia häiriöitä sekä päänsäryn ja ummetuksen kaltaisia somaattisia oireita. Psykososiaalinen tuki Masennusta voidaan hoitaa sosiaalipsykologi Jukka Tontin mukaan yhdessäololla tai kertomalla siitä muille. Lähes kaikkia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista potilaista hoidetaan psykososiaalisella tuella. Hyväksyvä ilmapiiri edistää masennuksen hoitoa, koska usein masennukseen sairastunut ei itse arvosta itseään, pelkää leimautumista ja kokee hyvin voimakasta syyllisyyttä sekä häpeää sairastumisestaan, vaikka hän itse ei ole voinut sairastumiseensa vaikuttaa. Depressiopotilas voi olla myös kykenemätön uskomaan, että kukaan voisi auttaa häntä. Terveyskeskuslääkärin ymmärtävä ja kuunteleva työote potilaidensa kanssa on kaikkein tarpeellisinta ja helpoimmin toteutettavaa yksilöhoitoa ennen mahdollista psykoterapiaa, etenkin ensi kertaa sairastuneiden depressiopotilaiden akuuttivaiheen hoidossa. Hyvä potilas-lääkärisuhde myös riittää useimmissa tilanteissa osana masentuneiden tai ahdistuneiden potilaiden hoitoa. Psykoterapia Vain 16 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista potilaista hoidetaan psykoterapialla. Lähes 90 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista hoidetaan masennuslääkkeillä sairauden akuutin vaiheen alussa. Psykoterapialla tarkoitetaan terapiakoulutuksen saaman henkilön antamaa vuorovaikutteista keskusteluapua psyykkisissä ongelmatilanteissa. Masennusoireiden on havaittu helpottuvan nopeimmin lyhytkestoisilla terapioilla, kuitenkin pidemmällä seurannalla on havaittu vaikutuksen olleen suurin pitkällä terapialla. Masennuksen hoidossa käytettyjä psykoterapiamuotoja ovat esimerkiksi lyhytterapia, kognitiivinen psykoterapia, ratkaisukeskeinen psykoterapia, interpersoonallinen psykoterapia ja psykodynaaminen psykoterapia. Terapioita toteutetaan sekä julkisella sektorilla, että yksityisterapeuttien vastaanotoilla. Osa potilaista ei voi valita eri terapiamuotojen välillä, koska vain osa on käytännössä heidän saatavillaan. Vuonna 2018 julkaistusta suomalaisesta väitöstutkimuksesta ilmenee, että jo neljästä hyväksyntä- ja arvopohjaisesta psykologisesta hoitokerrasta saattaa olla jopa vuosia kestävää apua masennukseen liittyviin mielialaoireisiin. Tutkitussa lyhyterapiassa pyrittiin vahvistamaan ihmisen kykyä hyväksyä vaikeitakin tunteita ja ajatuksia sekä löytää suunta kohti omien arvojen mukaista elämää. Hoitoa saaneiden mielialaoireet vähenivät keskimäärin lähes puolella, vaikka terapian antajat olivat psykologian opiskelijoita. Runsas puolet osallistuneista tutkittiin uudelleen viiden vuoden kuluttua, jolloin huomattiin, että terapian vaikutukset olivat edelleen nähtävissä. Mielialaoireiden runsas esiintyvyys tutkituilla yhteydessä siihen, että ne synnyttivät potilaassa tuomitsevaa asennetta. Hoitotulokset viittasivat siihen, että nimenomaan tuomitsevan asenteen väheneminen hoidon ansiosta oli yhteydessä hoidon positiivisiin vaikutuksiin. Pitkäkestoinen psykodynaaminen psykoterapia on perusteltu hoitomuoto silloin, kun masennus esiintyy muun monimuotoisen tai pitkäaikaisen oireilun tai persoonallisuushäiriöiden yhteydessä. Psykoterapia kannattaa aloittaa mahdollisimman varhain, sillä pitkittyessään masennus saattaa paheta ja sen hoito vaikeutua. Suomalaisen Käypä hoito -suosituksen mukaan psykoterapiaa ei tule käyttää yksinomaisena hoitomuotona vaikeissa masennustiloissa, eikä se yleensä sovellu psykoottisen depression akuuttivaiheen hoitomuodoksi. Intiassa on kokeiltu kolmessa viikossa pikakoulutettuja amatööripsykologeja masennuksen ja alkoholismin hoidossa keskusteluterapiaa antamalla. Tutkimusten mukaan tehokas masennuksen hoito ei edellytä ammattitutkintoa. Kognitiivinen psykoterapia vähentää keskushermoston tulehdusta masentuneilla potilailla. Psykiatria masennuksen hoidossa Syitä varata aika psykiatrille masennuksen hoitamiseksi: Masennuksen diagnosointi ja oikean hoitomuodon valinta Lausunnon hakeminen Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian tarpeesta Masennuslääkityksen määrääminen, lääkehoidon seuranta ja reseptien uusinta Kuntoutuspsykoterapian vaikuttavuuden seurantakäynti Kuntoutussuunnitelman laatiminen TMS- tai ECT-hoidon arvio ja seuranta Sairausloman jatko Pitempään kestäneissä masennustiloissa B-lausunnon hakeminen Kelan kuntoutustukea, määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä ja toistaiseksi myönnettävää työkyvyttömyyseläkettä varten. Lääkehoito Masennuslääkkeiden hoitovaikutuksen uskotaan perustuvan niiden kykyyn stimuloida aivosolujen uudismuodostuksen kannalta keskeisten kasvutekijöiden eritystä. Tämä lisää aivojen plastisuutta, joka puolestaan antaa psykoterapialle mahdollisuuden vaikuttaa siihen miten hermoradat jatkossa muodostuvat. Masennuslääkkeiden vaikutukset ilmenevät hitaasti, vasta 2-6 viikon kuluttua. Vaikutuksen on todettu nopeutuvan, jos masennuslääkitykseen lisätään tulehduskipulääkitys. Tällä hetkellä laajimmin käytetyt masennuslääkkeet ovat vaikutusmekanismiltaan selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI-lääkkeet). Ne kohottavat potilaan masentunutta mielialaa vaikuttamalla aivojen serotoniinivälittäjäaineeseen. Heikosti hoidettavan masennuksen lisähoitona käytetään joskus myös muita lääkkeitä, kuten litiumia. Psykoottisen masennuksen hoidossa käytetään antipsykoottisia lääkkeitä. Vähintään kaksi kolmesta masennustilaa sairastavasta hyötyy masennuslääkkeistä. Lievissä ja keskivaikeissa depressioissa psykoterapiat ja masennuslääkehoito ovat yhtä tehokkaita oireiden lievittäjänä, ja niiden yhtäaikainen käyttö on tehokkaampaa kuin kumpikin yksinään. Kroonistuneessa lievässä masennuksessa lääkehoidon tehokkuus heikkenee ja sen tarve vähenee. Lähes 90 prosenttia erikoissairaanhoidossa hoidettavista vakavaa masennusta sairastavista hoidetaan masennuslääkkeillä sairauden akuutin vaiheen alussa. Vaikeassa tai psykoottisessa masennustilassa käytetään aina lääkehoitoa. Masennuslääkkeet vähentävät keskushermoston tulehdusta masentuneilla potilailla. Lievän masennuksen kotihoito Lievä masennus voi parantua ajan myötä kotikonstein. Toipumisen kannalta edullisia ovat positiiviset muutokset elämässä, myönteinen ajattelu ja ns. tietoisen läsnäolon harjoittaminen. Lievä-asteisen masennustilan itsehoitona voi olla esimerkiksi säännöllinen ulkoilu, säännöllinen syöminen, terveellinen monipuolinen ruokavalio, säännöllinen unirytmi, hyvät yöunet, ylimääräisen stressin välttäminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Lisäksi on suositeltu päiväkirjan pitämistä ja realististen suunnitelmien luomista elämässä. Masennuspotilaat hyötyvät säännöllisestä liikunnasta. Liikunta ei kuitenkaan missään tapauksessa korvaa depression muuta hoitoa, mutta sitä voidaan suositella osana kokonaishoitoa. Vakavampien masennustilojen hoito Vakava masennustila on täysin sairastuneen tahdosta riippumaton sairaus. Se ei parane itsekseen, päinvastoin, ja mahdollisimman pikainen lääkäriin hakeutuminen on välttämätöntä. Vaikea-asteiseen depressioon sairastunut ihminen ei ole työkykyinen. Vakavasti masentuneet joutuvat usein itse etsimään hoitoa. Jos masennus on erittäin vakava, jos potilaalla esiintyy psykoosioireita, tai jos masennukseen liittyy itsetuhoriski saattaa myös sairaalahoito tulla kyseeseen. Vakavasti tai psykoottisesti masentuneen ja itsetuhoisen hoitoon on syytä ottaa mukaan myös omaisia tai läheisiä ja hoitaa tilannetta moniammatillisesti. Vaikeissa masennustiloissa psykoterapiaa ei tule käyttää yksinomaisena hoitomuotona, eikä se yleensä sovellu akuuttivaiheen hoitomuodoksi psykoottisessa depressiossa. Suuri osa vakava-asteisimmista masennusjaksoista on hoidettavissa masennuslääkkeillä ja ECT-hoidolla. Masennuslääkkeet voivat sekä lyhentää masennusjaksoja että ehkäistä niiden toistumista. Psykoottisten piirteiden (harhaluulojen ja aistiharhojen) esiintyminen masennustilan aikana vaikuttaa oleellisesti muun muassa hoitovasteisiin ja liittyy yleensä oirekuvaltaan vaikeimpiin depressiotiloihin. Toipuminen yksittäisistä sairausjaksoista on psykoottisissa depressioissa yleensä hitaampaa ja toimintakyvyn heikkeneminen sekä residuaalioireet yleisempiä, mutta pitkäaikaisennuste ei ilmeisesti silti ole kovin merkittävästi erilainen kuin ei-psykoottisissa vakavissa masennustiloissa (Schatzberg ja Rothschild 1992). Mikäli psykoottiset piirteet eivät ole sisällöltään mielialan mukaisia eli ns. depressiivisiä harhaluuloja, pitkäaikaisennuste on huonompi (Coryell ja Tsuang 1985). Tutkimukset ovat tuoneet esiin vakavien masennustilojen voimakkaan uusiutumistaipumuksen akuutin masennusepisodin onnistuneenkin lyhyen hoidon jälkeen (Shea ym. 1992) sekä profylaktisen lääkehoidon tehon uusiutumisen ehkäisyssä. Antidepressiivisen lääkehoidon jatkaminen täysin annoksin kolmen vuoden ajan ensimmäisen masennusepisodin jälkeen pienentää huomattavasti uusiutumisriskiä (Frank ym. 1990, Klerman 1990). Joissain tutkimuksissa on suositettu jopa viiden vuoden profylaktista lääkehoitoa potilaille, joilla on jo takanaan useampia sairausepisodeja ja joiden sairauteen siten liittyy huomattava uusiutumisvaara (Kupfer ym. 1992). Potilaan tila sairausepisodista toipumisen jälkeen vaatii seurantaa, ja aiemmin vakavan masennustilan läpikäyneen uudelleen alkanut depressiivinen oireisto vaatii välitöntä huomiota sekä hoidon tarpeen arviointia. Jos potilas on kokenut useampia sairausepisodeja, profylaktisen lääkityksen sekä psykoterapian pidempiaikainen jatkaminen vähentänee oleellisesti kroonistumisen, työkyvyttömyyden ja itsemurhan riskiä. Aivojen stimulointi Kun psykoterapia ja lääkkeet eivät auta hoidossa, voidaan vaikeasti hoidettavaan masennukseen käyttää neuromodulaatiohoitoja. Sähköhoito (ECT) on tehokkain hoitomuoto vaikean ja psykoottisen masennuksen hoitoon, kun lääkehoito ei auta tai potilas on itsemurhavaarassa. Potilas nukutetaan ennen hoitoa. Tämän jälkeen hänelle aiheutetaan epileptisiä kouristuskohtauksia sähköllä, minkä vaikutuksia pehmennetään lihaksia rentouttavilla lääkkeillä. 1990-luvulla kehitetty transkraniaalinen magneettistimulaatio on turvallinen hoitomuoto, joka aiheuttaa vain vähän haittoja ja sen teho vastaa lääkehoitoa. Siinä aivoihin johdetaan sähkövirtaa magneettikentän avulla. Magneettistimuloinnin ajaksi potilasta ei tarvitse nukuttaa. Aivojen tasavirtastimulaatiossa (engl. transcranial direct current stimulation, tDCS) potilaan päähän laitetaan elektrodimyssy. Hoitoa annetaan 20-30 minuuttia viidesti viikossa kolmen viikon ajan. Hoidon teho on enintään lääkehoidon veroinen. Viime aikoina on vaikeimpien masennusten hoidossa kokeiltu syväaivostimulaatiota (engl. Deep Brain Stimulation, DBS), jossa osaan pihtipoimun seudusta asennetaan stimuloivat elektrodit. Vaikeaa masennusta voidaan hoitaa myös epilepsian hoitoon kehitetyllä vagaalisella hermostimulaatiolla (engl. Vagal Nerve Stimulation, VNS), jossa potilaan aivoihin asennetaan elektrodit. Hoidosta on myös kehitetty korvanlehtien kautta vagushermoa stimuloiva hoitomuoto, joka ei vaadi elektrodeja (transcutaneous auricular vagus nerve stimulation, taVNS). Kokeelliset hoitomuodot Psykedeeliterapia Psykedeeliterapialla on lupaavia positiivisia vaikutuksia esimerkiksi masennuksen hoidossa, mutta psykedeelien terapiakäyttö on vielä tutkimusvaiheessa. Taikasienet ovat parantaneet tutkimuksissa masennuksesta kärsivien oloa jo muutamassa päivässä ja yhden annoksen vaikutus on voinut kestää useita kuukausia. Psykedeelejä on tutkittu muun muassa Ruotsissa 2020 marraskuussa 30 potilaan avulla. Karoliinisen instituutin kokeessa potilaille annetaan synteettistä psilosylobiiniä ja viisi viikkoa terapiaa. Psykedeelien käyttöä masennuksen hoidossa tutkittiin jo 1940-luvulla, mutta huumeiden vastainen sota pysäytti tutkimukset, kun tutkimuksessa käytetty lääke uudelleenluokiteltiin huumeeksi. Ravintolisät Omega-3-rasvahappoja ja D-vitamiinia on ajoittain käytetty masennuksen hoidossa, mutta uusimmassa tutkimuksessa kummastakaan ravintolisästä ei havaittu olevan hyötyä masennuksen ehkäisemisessä tai hoidossa, kun vaikutuksia tutkittiin pitkällä yli 5 vuoden aikavälillä. Joissain aikaisemmissa tutkimuksissa omega-3-rasvoilla oli havaittu hyötyä vakavasti masentuneille kolmen viikon tutkimusjaksolla. Tietokonepelit Professori Matias Palvan työryhmä Aalto-yliopistossa on kehittänyt tietokonepelin, joka näyttää ja tuntuu nykyaikaiselta viihdepeliltä. Pelissä toimii monimutkainen verkosto toiminnallisuuksia, jotka pyrkivät helpottamaan masennuspotilaiden oireita ja parantavat toimintakykyä. Masennukselta suojaavat tekijät Turvallinen lapsuus ja nuoruus, johon ei liity pahoja vastoinkäymisiä sekä sosiaalinen tuki kielteisten elämäntapahtumien jälkeen vähentävät riskiä sairastua masennukseen. Myös kyky kokea positiivisia tunteita pienistäkin asioista, terveellinen ruokavalio, liikunta ja riittävä uni suojaavat masennukselta. Tunnolliset ihmiset ovat vähemmän alttiita masennukselle psykiatrian professori Jyrki Korkeilan mukaan. 80 vuoden ajan alkoholi on ollut Suomen suosituin masennuslääke. Sitä käytetään sekä ahdistus- että masennusoireiden lievittämiseen. Alkoholi ei kuitenkaan pidemmän päälle auta, vaan tutkimusten mukaan varsinkin suurina annoksina se sen sijaan vahvistaa masennusoireita. Alkoholin tai muiden päihdyttävien aineiden käyttö toki helpottaa masentuneen oloa tilapäisesti. Alkoholi ja masennus ovat kuitenkin keskenään erittäin huono yhdistelmä, sillä alkoholinkäytön myötä masennuspotilaan itsemurhan riski kasvaa selvästi. Lisäksi alkoholin säännöllinen käyttö voi aiheuttaa itsessään masennusta. Alkoholin käytön uskotaan pitemmällä tähtäimellä syventävän masennustilaa, sillä se hajottaa välillisesti tryptofaanihappoa, mikä heikentää mielialahormonin muodostumista. Myös tupakointia tulisi välttää, sillä se vaikuttaa kielteisellä tavalla aivojen dopamiiniaineenvaihduntaan ja kasvattaa masennuksen riskiä. Masennuksen seuraukset Masennuksesta aiheutuu huomattavaa inhimillistä kärsimystä potilaille ja heidän läheisilleen. On arvioitu, että masennus olisi kansanterveysongelmista haitallisin sekä elämän laadun huononemisen että kustannusten vuoksi. Pessimistisen elämänasenteen on todettu lyhentävän elinikää. Depressiosta kärsivä ihminen näkee ja kokee asiat usein kielteisesti. Tämä johtaa ehkä turhiinkin pettymyksiin ja mielipahaan. Tulevaisuus voi vaikuttaa niin synkältä ettei masennuspotilas halua jatkaa kärsimystään sen tuntuessa loputtomalta. Usein masennus saa aikaan sen että ihminen kokee, ettei häntä arvosteta tai että muut ihmiset pitävät häntä huonona, mikä voi johtaa omanarvontunnon heikkenemisen ja häpeän tunteen kautta sosiaalisten kontaktien välttelyyn. Lapsilla masennus voi näkyä haastavana käytöksenä. Muutokset fyysisessä kunnossa Masennukseen saattaa liittyä somaattisia ongelmia kuten kipuja, voimattomuutta ja unettomuutta. Masennus voi johtaa liikunnan vähäisyyteen ja tätä kautta fyysisen kunnon heikkenemiseen ja edelleen itsearvostusta laskevaan kehään. Pitkään jatkunut masennustila voi vaikuttaa muistin huononemiseen, ja jopa aivojen kuvantamisessa havaittavissa oleviin muutoksiin (esimerkiksi hippokampuksen alueella tilavuuden pienenemisenä.) Masennustila aiheuttaa siitä kärsivälle pitkäaikaisia kärsimyksiä, elämänlaadun heikentymistä ja sairastavuuden lisääntymistä. Masennuspotilailta löytyy huomattavan usein elimellisiä aivomuutoksia. Etenkin vakavasta kroonisesta masennuksesta kärsivillä on havaittu aivokuoren ohenemaa. Monen potilaan kohdalla hormonien eritystä säätelevä HPA- eli hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akseli on myös yliaktiivinen. Työkyvyttömyys Masennus on yleisin sairauslomaan johtava diagnoosi: se on syynä kolmasosasta puoleen määrätyistä sairauslomista. Osa masennusdiagnoosin saaneista sairastaa masennuksen sijaan todellisuudessa jotain muuta sairautta kuten loppuunpalamista tai homealtistuksesta johtuvaa monikemikaaliyliherkkyyttä. Tämä johtuu siitä, että Kansaneläkelaitos ei hyväksy uupumusta eikä monikemikaaliherkkyyttä sairausloman syyksi. Yli 30 000 suomalaista oli masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä vuonna 2021. Yhä suurempi osuus masennusperusteisista hakemuksista on kuitenkin hylätty 2000-luvulla ja vain noin 1,5 promillea työikäisistä suomalaisista pääsee vuosittain masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle tai kuntoutustuelle. Vain reilu kolmannes hylkäävän päätöksen saaneista kykenee osallistumaan työelämään. Suurin osa masennuksen perusteella myönnetyistä eläkkeistä on määräaikaisia kuntoutustukia, jotka voivat kestää muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Kroonista masennusta sairastavien kohdalla saattaa kulua jopa kuusitoista vuotta ennen toistaiseksi voimassa olevan eläkkeen myöntämistä, vaikka kuntoutustuen jatkuvaan uusimiseen liittyvä byrokratia aiheuttaa potilaille stressiä. Masennuspotilaiden kuntoutustuki alkaa keskimäärin 47 vuoden iässä. Masennusperusteisia työkyvyttömyyseläkkeitä myönnettiin aiempaa vähemmän vuosina 2007-2015, minkä jälkeen niitä on alettu myöntää taas enemmän. Kliinisestä masennuksesta kärsivän on vaikeaa tai mahdotonta keskittyä työhön, eikä hän aina jaksa puhua ihmisten kanssa tai aloittaa projekteja. Masennuksen takia jäädään eläkkeelle nykyisin lähes kaksi kertaa useammin kuin 1990-luvun puolivälissä. Suomessa on 38 000 masennuksen takia eläkkeellä olevaa henkilöä. Masennus on yleisin yksittäinen työkyvyttömyyseläkkeen syy. Yleisesti uskotaan, että osa masennusdiagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista saattaa kärsiä muista sairauksista tai häiriöistä, jotka voivat aiheuttaa masennustilan taikka esiintyä samanaikaisesti masennuksen kanssa toipumista vaikeuttaen, ja joiden tunnistamista ja hoitoa vaikeuttaa alidiagnosointi sekä liian vähäiset hoitoresurssit. Tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi kilpirauhassairaudet ja komplisoituneet päihdehäiriöt. Ruotsissa naispuoliset masennuspotilaat hakeutuvat miehiä herkemmin hoitoon. Vaikka naispuolisia masennuspotilaita on lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehiä, heille myönnetään vain hiukan miespotilaita useammin kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke. Masennusdiagnoosin perusteella maksettujen sairauspäivärahakausien määrä kaksinkertaistui vuosina 1993-2003. Itsemurhayritys Depressiopotilas on muita alttiimpi päätymään itsemurhayritykseen - jopa itsemurhaan ja ääritapauksissa muiden murhaamiseen. Vaikea-asteista psykoottista depressiota sairastava henkilö voi tulkita oman tilanteensa täysin toivottomaksi, ja äärimmäisissä tapauksissa hän voi tulkita tilanteen niin toivottomaksi, etteivät lapset tai läheiset pärjäisi ilman häntä hänen kuolemansa jälkeen, jolloin seurauksena voi olla jopa niin kutsuttu laajennettu itsemurha, jossa tekijä tappaa ensin muita (esimerkiksi perheensä) ja lopuksi itsensä. Erilaisia masennuksen muotoja Epätyypillinen masennus Epätyypillinen masennus on mielialahäiriö, jossa masennukseen kuuluu "käänteisiä vegetatiivisia oireita", kuten liikaunisuutta, kohonnut ruokahalu ja lihominen. Kielteiset ja myönteiset ympäristötekijät vaikuttavat selvästi masentuneen tunnevireeseen, joka on hyvin reaktiivinen (herkkä). Vaikka näiden oireiden katsotaan olevan tyypilliseen masennukseen kuulumattomia, myös näiden potilaiden katsotaan kärsivän kliinisestä depressiosta. Nimestään huolimatta epätyypillinen masennus on masennuksen yleisin muoto. Epätyypillisen masennuksen tunnuspiirteitä ovat Mielialareaktiivisuus (paradoksaalinen anhedonia) ja positiivisuus Huomattava painonnousu tai lisääntynyt ruokahalu Liiallinen nukkuminen tai unisuus (hypersomnia) Voimattomuus Huomattava sosiaalinen kyvyttömyys johtuen yliherkkyydestä tulla muiden ihmisten torjumaksi Dystymia Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppiä I on jaksoittainen sairaus, jossa mielialat vaihtelevat manian ja masennuksen välillä. Kaksisuuntaista mielenhäiriötä kutsuttiin ennen maanis-depressiiviseksi mielialahäiriöksi. Tätä termiä ei enää käytetä lääketieteellisessä yhteisössä, vaikkakin masennuksella (koskien kyvyttömyyttä ja itsetuhoisuutta) on tässä sairaudessa suurempi osa. "Maanis-depressiivisyys" on yhä usein käytetty lääketieteellisten piirien ulkopuolella. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppiä II on jaksollinen sairaus, jossa esiintyy enemmän masennusta, mutta todisteita hypomaniasta on. Jos potilas on jo kokenut maanisen vaiheen tai huomattavasti kohonneen mielialan, diagnosoidaan sairaus usein vakavan masennushäiriön sijasta kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Masennusta ilman ilon tai manian jaksoja kutsutaan siksi joskus unipolaariseksi masennukseksi, koska mieliala vaihtelee tavallaan vain yhteen suuntaan eli ei koskaan kohoa normaalia paremmaksi. Melankolinen masennus Melankolinen masennus tai "masennus melankolisilla piirteillä" ilmenee kyvyttömyytenä tuntea mielihyvää positiivisista asioista yhdistettynä fyysiseen levottomuuteen, unettomuuteen, tai vähentyneeseen ruokahaluun. Noin 10 %:lla masennuksesta kärsivillä on melankolinen masennus. Melankolian tunnuspiirteitä ovat Mielihyvän tunteen puuttuminen (anhedonia) suurimmassa osassa toiminnasta Osittain tai kokonaan puuttuvat mielihyväreaktiot Masentuneen mielialan laatu on jyrkempi kuin esimerkiksi menetyksessä tai surussa Oireiden pahentuminen aamutunteina Herääminen aikaisin aamulla Psykomotorinen uupuminen Anoreksia (ruokahaluttomuudesta johtuva voimakas painonlasku, ei saa sekoittaa lääketieteellisen syömishäiriön anoreksia nervosan kanssa) Synnytysmasennus Synnytyksen jälkeinen masennus on masennus, joka esiintyy kahden vuoden kuluessa synnytyksestä. Fyysisen, henkisen ja tunne-elämän uupumisen sekä unen vähenemisen vuoksi nainen helposti altistuu masennukselle. Myös synnytyksen jälkeiset muutokset estrogeenin tuotannossa voivat altistaa masennukselle. Raskaudenaikainen masennus Raskaudenaikainen masennus lähes yhtä yleistä kuin äidin synnytyksen jälkeinen masennus, on todettu 2000-kymmenluvun lopulla julkaistussa tutkimuksessa. Tutkimuksen mukaan äidin raskaudenaikainen masennus lisää merkittävästi lapsen vaaraa sairastua myöhemmin skitsofreniaan, jos lapsella on lisäksi perinnöllinen alttius sairaudelle. Kaamosmasennus eli vuodenaikakohtainen masennus Pohjoisessa erityisesti esiintyvä kaamosmasennus on pimeään vuodenaikaan toistuvasti esiintyvä masennustila. Kaamosmasennuksesta kärsivillä masennusoireet tyypillisesti rajoittuvat syksyyn tai talveen ja helpottavat kevään ja kesän aikana. Masennus uusiutuu jälleen seuraavana syksynä tai talvena. Myös vastaavanlainen kesämasennus on olemassa, joskin se on huomattavasti harvinaisempi. Englannin kielessä vuodenaikoihin liittyvää masennusta kutsutaan käsitteellä seasonal depression (suom. vuodenaikamasennus) tai seasonal affective disorder (suom. vuodenajan aiheuttama häiriö). Masennus ja monihäiriöisyys Masennusoireyhtymän kanssa yhtäaikaisesti voi ilmetä myös muiden psyykkisten häiriöiden tai sairauksien oireita. Muiden samanaikaisten psyykkisten häiriöiden olemassaolo (psykiatrinen komorbiditeetti) heikentää yleensä masennuspotilaiden psykososiaalista toimintakykyä sekä monimutkaistaa ja usein myös pitkittää masennustilan hoitoa. Tyypillisiä samanaikaisia häiriöitä: ahdistuneisuushäiriö (n. 50 %:lla) (paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö) persoonallisuushäiriö (n. 50 %:lla) päihdehäiriöt (10-30 %:lla) Persoonallisuushäiriön yhtäaikainen esiintyminen on lukuisissa tutkimuksissa osoittautunut selvästi ennustetta heikentäväksi tekijäksi hoidon tuottaman hyödyn, oireiden osalta toipumisen, uusiutumisriskin sekä yleisen sosiaalisen selviytymisenkin suhteen (Pilkonis ja Frank 1988, Keller 1990, Shea ym. 1990). Kuitenkin on syytä ymmärtää, että vakavan masennusjakson aikana tehdyt persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat epäluotettavia ja että masennuksesta toivuttuaan mahdollisesti jopa enemmistö "persoonallisuushäiriöisistä" ei enää täytä diagnoosin kriteerejä (Stuart ym. 1992). Siispä masennustilan aikana suoritettuihin persoonallisuusarvioihin on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Noin 20-30 %:lla potilaista esiintyy masennustilan aikana myös paniikkikohtauksia joko yksittäisinä tai paniikkihäiriön kriteerit täyttäen. Myös paniikkihäiriötä potevan riski sairastua vakavaan masennustilaan on huomattavasti suurentunut (Keller 1990). Paniikkikohtausten tai muun ahdistuneisuushäiriön esiintyminen samanaikaisesti masennustilan kanssa näyttäisi selvästi liittyvän tavanomaista huonompaan hoitovasteeseen (Grunhaus 1988) ja kohonneeseen uusiutumisriskiin (Coryell ym. 1991). Päihdeongelman katsotaan olevan yleisesti ennustetta merkittävästi heikentävä tekijä vakavissa masennustiloissa, ja tämä koskee erityisesti miehiä (Keller 1990). Uusiutumisriski ei erään tutkimuksen mukaan vaikuta kohoavan päihdeongelman myötä, joskin yleinen psykososiaalinen toimintakyky sekä suhde puolisoon todettiin alkoholisteilla merkittävästi heikommaksi (Hirschfeld ym. 1989b). Depression liittyminen somaattiseen sairauteen näyttäisi olevan yhteydessä masennustilan tavanomaista suurempaan uusiutumis- ja kroonistumisvaaraan. Depression ja somaattisen sairauden yhtäaikaisuus tuottaa usein erotusdiagnostisia ongelmatilanteita ja johtaa helposti depression alidiagnostiikkaan ja alihoitoon (Cassem 1988, Keitner ym. 1991). Mikäli vakavaan masennustilaan sairastunut on ennen varsinaista vakavan masennustilan jaksoa kärsinyt yli kaksi vuotta kestäneestä dystyymisen häiriön merkit täyttävästä lievemmästä masennuksesta, on kyseessä ns. "double depression", jonka ennuste on huomattavasti huonompi kuin komplisoitumattoman vakavan masennustilan. Tilan normaalistuminen varsinaisen sairausjakson jälkeen on epätodennäköisempää, ja vakavan masennustilan uusiutumisriski on suurentunut (Keller ym. 1983). Myös primaaristi syömishäiriöistä kärsivillä vakavat masennustilat ovat yleisiä: niitä on arvioitu esiintyvän noin puolessa kaikista tapauksista. Depression ennuste on erityisesti bulimian yhteydessä selvästi tavanomaista heikompi (Keller 1990). Huomattavaa on, että peräti 25-80 % anorektikoista on elinaikanaan vakavasti masentuneita. Masennus eri väestöryhmissä Miesten masennus Sairastumisriski on 13 prosenttia. Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että molemmat sukupuolet kärsivät yhtä paljon masennuksesta, mutta naisia diagnosoidaan enemmän, näin osittain siksi, etteivät miehet puhu yhtä paljon tunteistaan tai hakeudu hoitoon mielenterveysasioissa. Väite "tosimiehet eivät masennu" tai sellainen käsitys, että miesten pitäisi vain pitää pintansa ja kärsiä hiljaa, on erityisen haitallinen myytti vailla todellisuuspohjaa. Myös vahvat miehet kärsivät masennuksesta. Miehillä masennus voi olla paljon vaarallisempaa kuin naisilla, koska miehet todennäköisemmin välttelevät avun hakemista ja masennus yhdistettynä päihteiden käyttöön lisää merkittävästi itsemurhan riskiä. Suomalaisten miesten itsemurhakuolleisuus naisiin verrattuna on noin kolminkertainen. Syitä korkeampaan itsemurhakuolleisuuteen voidaan etsiä kasvatuksesta ja yleisistä asenteista: Miehet kasvatetaan kestämään vastoinkäymisiä tyyliin "kestä kuin mies" ja "isot pojat/miehet eivät itke". Miesten on myös vaikeampi tunnistaa masennustaan kuin naisten. Miehet helposti torjuvat tunteita ja turvautuvat mieluummin toimintaan. Usein miesten piilomasennus ilmenee vihana, jatkuvana alakuloisuutena, välinpitämättömyytenä, vakavuutena, lisääntyneenä sosiaalisena kankeutena, huumorintajun katoamisena ja haastavana käytöksenä. Monet miehet turvautuvat alkoholiin. Masennuksen laukaisevina syinä voivat olla negatiiviset tapahtumat omassa elämässä, kuten työ- tai kouluasiat. Myös jatkuvat epäonnistumiset parisuhteissa ja ihmissuhdeasioissa voivat saada miehessä aikaan epämiehekkyyden ja kelvottomuuden tunteita, mitkä taas voivat johtaa depressioon. Huonouden ja kelvottomuuden tunne ja erityisesti avioero on miehille vaikeammin käsiteltäviä kuin naisille. Homoseksuaalisilla miehillä on kolminkertainen masennuksen esiintyvyys. Tutkimusten mukaan muun muassa itsensä kokeminen epätavalliseksi, syrjintä (homofobia) ja leimautuminen altistavat homoseksuaaleja muun muassa masennukselle ja päihteiden väärinkäytölle. Matala D-vitamiinitaso saattaa olla masennukselle altistava tekijä miehillä, mutta varmaa näyttöä asiasta ei ole. Naisten masennus Sairastumisriski on runsaat 20 prosenttia. Yhtenä syynä korkeammalle prosenttiluvulle miehiin verrattuna voi olla se, että naiset pohtivat tunteitaan ja hakeutuvat miehiä herkemmin ammattiavun piiriin. Laukaisevia syitä naisten sairastumiselle depressioon ovat muun muassa onneton avioliitto ja ihmissuhdeasiat. Kirsi Tuohela on tutkinut 1800-luvun lopun naiskirjailijain henkilökohtaisia tunteita paljastavien tekstien yhteyttä koettuun masennukseen. Tekstit liittyivät naiseuteen, sukupuolitettuun elintilaan ja ilmaisumahdollisuuksiin. Kirjailijoilla oli psyykkisen sairastumisen vaiheita, joita he käyttivät hyväkseen tuottaen alakuloon, väsymykseen ja pessimismiin vaipuvan naisen muotokuvia, jotka olivat usein (oma)elämäkerrallisia. Tuohelan tutkimus tarjoaa kiinnostavan taustan ymmärtää naisten masennus, sen sosiaaliset ja psykologiset ulottuvuudet. Moderneissa länsimaissa masennus heikentää noin kaksi kertaa useammin naisten kuin miesten toimintakyvyn ja terveyden. Toisaalta miesten itsemurhakuolleisuus on huomattavasti suurempaa kuin naisten: Suomessa vuonna 2012 itsemurhan tehneistä kolme neljästä oli miehiä. Nuoren masennus Depressio on selvästi yleisin nuorten ihmisten mielenterveyden häiriö. Lukiolaistutkimuksen viisivuotisseurannan aikana 11 %:lla 20-24-vuotiaista nuorista suomalaisista esiintyi depressioita, 7 %:lla ahdistuneisuushäiriöitä, 6 %:lla päihdehäiriöitä ja samoin 6 %:lla persoonallisuuden häiriö. Melko usein eri häiriöt esiintyivät samanaikaisesti. Ainakin jokin mielenterveyden häiriö oli tässä nuorten aikuisten aineistossa 24 %:lla, mikä vastaa muissa väestötutkimuksissa saatuja tuloksia. Keskeisinä taustatekijöinä nuoren masennukseen pidetään lapsuudenaikaisia erokokemuksia, menetyksiä, laiminlyöntejä tai väkivaltaa. Muita syitä nuorten masennukseen ovat muun muassa ikätovereiden muodostamien ryhmien ulkopuolelle jääminen, kavereiden puute, koulukiusaaminen ja sairaudet. Unenpuute aiheuttaa masennusoireita nuorille. Myös itsetuhoiset ajatukset liittyvät usein unen puutteeseen. Masennukseen sairastunut nuori kokee olonsa tyhjäksi ja itsensä arvottomaksi. Hän saattaa olla ärtynyt ja menettää mielenkiintonsa tavallisesti kiinnostaviin asioihin. Hän kärsii unihäiriöistä, väsymyksestä ja voimattomuudesta. Masennustila voi aiheuttaa myös fyysisiä oireita: paino muuttuu, ruumiintoiminnot hidastuvat. Runsas päihteiden käyttö, ilkivallan teko ja irralliset seksisuhteet voivat ilmentää masennukseen liittyvää levottomuutta ja vaikeutta huolehtia itsestään. Masennus vaikuttaa lähes aina myös koulutyöhön. Nuoruusiällä alkanut masennus paranee lähes aina, mutta saattaa kuitenkin uusiutua myöhemmin. Varhainen hoito, kuten psykoterapia usein lyhentää masennuksen kestoa ja jopa ehkäisee uusien masennusjaksojen syntyä. Kun masennuksen syynä on unenpuute, masennuslääkkeet eivät auta. Tällöin hyviä tuloksia on saatu vanhempien ja nuoren opastuksesta säännöllisten nukkumaanmenoaikojen noudattamiseen riittävän unen takaamiseksi nuorelle. Nuorilla murrosikä hormonimuutoksineen tuo mukanaan kaikille nuorille lievää epävarmuuden tunnetta ja mielialan vaihteluita, jotka kuuluvat ikäkauteen. Normaaliin nuoruuteen kuuluu myös kehityskausi, jonka aikana koetaan lapsuuden tunnesiteistä irtautumiseen liittyvä surutyö, jonka aikana nuori voi olla alakuloinen tai surumielinen. Tämä on täysin normaalia kehityskauteen liittyvää surutyötä, kun taas depressio on kasvua ja kehitystä estävä tai häiritsevä sairaus, jossa nuoren kehitys on takertunut johonkin vaiheeseen. Varsinkin riskiryhmiin kuuluvien nuorten jaksamisesta ja depression varhaisesta tunnistamisesta tulisi huolehtia erityisellä tavalla. Jos nuori joutuu alttiiksi voimakkaalle tai pitkäkestoiselle stressille, kokee vastoinkäymisiä tai on esimerkiksi koulukiusaamisen, kaltoinkohtelun tai hyväksikäytön uhri, kohonnut depressioon sairastumisen riski on olemassa. Nuoren yksinäisyys, läheisten ihmissuhteiden puute, epätyydyttävä parisuhde ja ongelmat vanhempi-lapsisuhteessa ovat masennukselle altistavia tekijöitä. Nuoren kokema vähättely, alistaminen, pilkka ja iva, pettymys omissa toiveissa tai tavoitteissa, jatkuva epäonnistumisen kokeminen voivat altistaa nuorta masennukselle. Nuoren kotona vanhempien työttömyys, taloudelliset vaikeudet, puuttuva huolenpito, heikko perheen tuki, perheessä esiintyvät pitkäaikaiset ristiriidat sekä vanhemman psyykkinen sairaus altistavat masennukselle. Nuoreen kohdistuva psyykkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta on merkittävä riskitekijä. Nuorta tulisikin rohkaista puhumaan ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan sekä mahdollisista oireista avoimesti, ja aikuisen tulisi kuunnella nuorta arvostelematta ja tuomitsematta. Mielialaan liittyvistä asioista tulisi voida keskustella nuoren kanssa aitoa mielenkiintoa osoittaen, suoraan ja rehellisesti. Masennukseen sairastuneelle nuorelle oma avuntarpeen tunnistaminen voi olla hyvin vaikeaa. Aikuisen tuki onkin etenkin varhaisessa vaiheessa olennaisen tärkeää, jotta sairastunut nuori saa apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jolloin myös toipuminen nopeutuu. Nuorten depression oireet ovat usein epätyypillisiä ja näin vaikeuttavat sairauden varhaista tunnistamista. Depressioon sairastunut nuori ei välttämättä koe itseään masentuneeksi, vaan hän voi olla myös ärtynyt, vihainen tai kiukkuinen. Jokaisen pitkäkestoisesta tai vakavasta ahdistuneisuudesta kärsivän, epäsosiaalisesti oireilevan tai päihdeongelmaisen nuoren kohdalla olisi pidettävä mielessä myös depression mahdollisuus. Nuorten depressio on harvoin oirekuvaltaan selkeä ja siihen voi liittyä myös muita häiriöitä, vakavia ruumiillisia sairauksia, muita vakavia elämän ongelmia tai vastoinkäymisiä, alkoholiongelma tai samanaikainen persoonallisuushäiriö, jotka pahimmassa tapauksessa peittävät masennusta tai vievät päähuomion ja jopa itsemurhavaaran mahdollisuus jää havaitsematta. Hyvät ihmissuhteet ja perheen tuki ovat etenkin lasten ja nuorten kohdalla masennukselta suojaavia tekijöitä. Lapsen masennus Lapsen masennus saattaa muistuttaa nuoren masennusta. Vauvaikäisen ja pikkulapsen masennus ilmenee usein nk. anakliittisenä depressiona, joka kehittyy pikkulapsen menettäessä äkillisesti äitinsä tai muun tärkeän läheisensä. Pikkulasten depressio voi ilmetä kehityksen pysähtymisenä tai jopa taantumisena, painon putoamisena, runsaana itkuna, ärtyisyytenä, pysyvästi surullisena ja ilottomana ilmeenä ja tyhjänä katsekontaktina. Vauvaikäinen liikkuu vain vähän, ei ime innokkaasti eikä nauti syömisestään. Unirytmi häiriintyy, ympäristöön kohdistuva innostus ja uteliaisuus puuttuu tai on vähäinen. Vauvan masennus on usein yhteydessä vanhempien ja ympäristön vaikeuksiin vastata vauvan tarpeisiin. Leikki-ikäisen (3-5 v) masennus voi ilmetä vakavuutena, surumielisyytenä, ärtyisyytenä, tunneilmaisujen niukkuutena, mielialan vaihteluna ja motorisena levottomuutena, ilottomuutena, joskus aggressiivisuutena, voimakkaina pettymysten ilmauksina, joskus tottelemattomuutena tai karkailuna, joskus erilaisina somaattisina oireina. Usein lapset valittavat, että kukaan ei leiki heidän kanssaan. Leikkeissä ilmenee epäonnistumisen, tuhon ja kuoleman teemat, leikki muiden lasten kanssa vähenee. Kouluikäisen masennus (6-12 v) ilmenee usein alakuloisena mielialana, ilmeinä ja eleinä. Leikkien aiheisiin liittyvät hylkäämiset, menetykset, moitteet, vahingoittaminen, myös kuolema ja itsemurha voivat olla esillä. Lapsen koulusuoritukset heikkenevät, kehon liikkeet voivat hidastua tai kiihtyä, toverisuhteissa ilmenee ongelmia. Usein masennus voi ilmetä väsymyksenä, keskittymiskyvyttömyytenä, erilaisina somaattisina oireina, aggressiivisuutena, uhmakkuutena tai käytösongelmina. Itsetunto on alentunut, ja omakuva on kielteisesti värittynyt. Pienten lasten masennus on Suomessa alidiagnosoitu ja -hoidettu ongelma. Noin prosentti lapsista kärsii jossain lapsuutensa vaiheessa vaikeasta masennushäiriöstä ja vain alle puolet heistä saa hoitoa. Historiaa Antiikin Kreikan lääketieteessä ajateltiin, että masennus eli melankolia johtui siitä, että elimistössä oli liikaa mustaa sappea. Jo antiikissa oli havaittu, että taiteilijat ovat usein taipuvaisia kärsimään ajoittaisesta masennuksesta. Rinnakkaissairaudet Kliinisestä masennuksesta kärsivän ihmisen riski saada esimerkiksi sepelvaltimotauti on muuhun väestöön verrattuna jopa 2-3-kertainen. Masennus lisää myös aivohalvausten, osteoporoosin, kakkostyypin diabeteksen ja Alzheimerin taudin riskiä. Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Ylen Elävä arkisto: Lääkitty mieli Ylen Elävä arkisto: Masennuksesta kansantauti Ylen Kirjakerho: Masennuksesta kertoville kirjoille on kysyntää Mielenterveystalo.fi Mielialahäiriöt Neuropsykologia Psykiatria Seulonnan keskeiset artikkelit

849

https://fi.wikipedia.org/wiki/Murmansk

Murmansk

Murmansk (, , , ; suom. myös Muurmanski, aiemmin Muurmanni; ven. vuosina 1916-1917 Romanov-na-Murmane) on asukasluvultaan maailman suurin pohjoisen napapiirin pohjoispuolella sijaitseva kaupunki. Murmansk sijaitsee Kuolan niemimaan luoteisosassa Kuolanvuonon pohjukassa. Se on Murmanskin alueen hallinnollinen keskus. Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan kaupungissa asui henkeä. 25 kilometriä Murmanskista koilliseen sijaitsee Severomorsk. Kaupungin suojainen satama, Murmanskin satama, on jäätön ympäri vuoden Golfvirran ansiosta. Alueella on ydinkäyttöisten alusten ja sukellusveneiden tärkeitä laivastotukikohtia. Kaupunkiin johtaa tärkeä rautatie, Muurmannin rata. Väestö 1990-luvulla on alkanut muuttoliike pois kaupungista mm. työttömyyden takia. Asukasluvun kehitys Sää Historia Murmanskin perustamisen syynä oli rautatien rakentaminen Pietarista 1915-1916 Golfvirran lämmittämän Pohjoisen jäämeren rannalle. Näin ympärysvallat, ensisijaisesti Ranska, kykenivät toimittamaan Venäjälle sotatarvikkeita, jotta Venäjä puolestaan pystyisi ylläpitämään itärintamalla riittävän suurta sotilaallista painetta Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan, vähentäen ranskalaisten rasitusta. Näistä sotatarvikkeista muodostui Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen syy, miksi britit nousivat maihin pohjoisessa ja pyrkivät estämään saksalaisia saamasta haltuunsa tarvikkeita ja samalla sulaa satamaa pohjoisesta. Stalinin vainojen aikaan 1930-luvulla alueen suomalaisia teloitettiin ja lähetettiin vankileireille. Murmansk oli liittoutuneiden sotasatamana myös toisessa maailmansodassa. Saksalaiset pommittivat Murmanskia. Toisen maailmansodan ansioista Murmansk nimettiin Neuvostoliiton sankarikaupungiksi vuonna 1985. Liikenne Murmanskin satama Muurmannin rata Murmanskin lentoasema Urheilu Murmanskilaiset urheiluseurat, jääpalloseura HK Murman ja jalkapalloseura FC Sever, ovat maailman pohjoisimmat palloilulajien ammattilaisseurat. Murman pelaa Venäjän Superliigassa ja Sever kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Ystävyyskaupungit Akureyri, Islanti Vesisaari, Norja Groningen, Alankomaat Jacksonville, Yhdysvallat Luulaja, Ruotsi Minsk, Valko-Venäjä Tromssa, Norja Szczecin, Puola Lähteet Aiheesta muualla Murmanskin alueen kaupungit Seulonnan keskeiset artikkelit

850

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neli%C3%B6kilometri

Neliökilometri

Neliökilometri (tunnus km²) on pinta-alan kansainvälisen yksikköjärjestelmän johdannaisyksikkö. Yksi neliökilometri on yhtä suuri kuin sellaisen neliön pinta-ala, jonka sivu on yksi kilometri eli 1000 metriä miljoona neliömetriä 10 000 aaria 100 hehtaaria. Neliökilometreillä ilmoitetaan suuria aloja kuten kaupunkien, järvien tai maiden pinta-aloja. Esimerkiksi Suomen pienimmän kunnan, Kauniaisten, pinta-ala on noin 6 km². Lähteet Pinta-alayksiköt Seulonnan keskeiset artikkelit

851

https://fi.wikipedia.org/wiki/Norja

Norja

Norjan kuningaskunta (kirjanorjaksi Kongeriket Norge, , pohjoissaameksi Norgga gonagasriika) eli Norja on perustuslaillinen monarkia Pohjois-Euroopassa. Maa kuuluu Pohjoismaihin ja Skandinaviaan. Se on Ruotsin länsi- ja Suomen pohjoisnaapuri, ja sillä on yhteistä rajaa myös Venäjän kanssa. Pinta-alaltaan varsinainen Norja (manneralue lähisaarineen) on kolmanneksi suurin Pohjoismaa. Väestöltään Norja on Pohjoismaista neljänneksi suurin. Norjalle kuuluu myös Huippuvuoret ja muita merentakaisia alueita. Vuonot ja vuoret ovat Norjan maiseman keskeisiä elementtejä. Maan pääkaupunki ja suurin kaupunki on Oslo. Norjassa on inhimillisen kehityksen indeksin mukaan maailman korkein elintaso. Maan vaurauden perustana ovat energiavarat: öljy, maakaasu ja vesivoima. Myös kalastuksessa ja kalankasvatuksessa Norja on maailman johtavia maita. Maassa puhutaan norjaa, jota kirjoitetaan kahdella eri kirjakielellä (kirjanorja ja uusnorja), ja kolmea saamelaiskieltä (pohjoissaame, eteläsaame ja luulajansaame). Norja on menestyvä talviurheilumaa, joka on järjestänyt kahdet olympialaiset. Norja kuuluu Natoon, mutta on jättäytynyt Euroopan unionin ulkopuolelle. Se on kuitenkin EFTA:n jäsenenä mukana ETA-alueessa. Maantiede Norja rajoittuu lännessä Norjanmereen, etelässä Skagerrakin salmeen ja pohjoisessa Barentsinmereen. Norjan pääkaupunki on Oslo, ja muita suuria kaupunkeja ovat Bergen, Trondheim, Stavanger, Kristiansand, Fredrikstad ja Tromssa. Norjan pinta-ala on  neliökilometriä. Maa on suurimmaksi osaksi vuoristoa. Laajoja tasaisempia alueita on etupäässä vain maan kaakkoisosassa Oslonvuonon itäpuolella. Pohjoisempana Norjan ja Ruotsin rajalla on Skandien poimuvuoristo eli Kölivuoret. Norjan korkein vuori on Galdhøpiggen, joka sijaitsee Jotunheimenin vuoristossa. Se on 2 469 metriä korkea ja samalla Pohjois-Euroopan korkein vuori. Norjan rannikko on hyvin mutkitteleva, ja siinä on suuri joukko pitkiä ja kapeita vuonoja. Rantaviivan pituus vuonot ja saaret mukaan luettuna on 83 000 kilometriä, mistä saarten osuus on noin 58 000 kilometriä. Norjan pisin ja syvin vuono on Sognevuono. Se on 200 kilometriä pitkä. Norjassa on runsaasti järviä ja jokia. Suurin järvi on Mjøsa ja suurimmat joet Glomma, Gudbrandsdalslågen eli Lågen sekä Teno. Norjalle kuuluvat Huippuvuorten () saariryhmä ja Jan Mayen Pohjoisella jäämerellä sekä Bouvet'nsaari Etelä-Atlantilla. Lisäksi Norja katsoo itselleen kuuluviksi Kuningatar Maudin maaksi kutsutun sektorin Etelämantereesta sekä antarktisen Pietari I:n saaren. Ilmasto Norjan rannikolla vallitsee lauhkea meri-ilmasto. Atlantilta vyöryvät keskileveysasteiden liikkuvat matalapaineet tuovat sateita ja kovia tuulia. Etelässä sademäärät ovat suurempia kuin pohjoisessa. Sisämaan vuoristossa on arktinen ilmasto, talvella lunta, pakkasta ja kovaa tuulta. Oslon seudulla on maan ainoa alankoalue, ja siellä on talvisin kylmempää, mutta kesäisin lämpimämpää ja kuivempaa kuin rannikolla. Luonto Norjan mannerosasta 37 prosenttia on metsän peitossa. Yli puolet tästä, 23 prosenttia maa-alasta, on talousmetsää. Sitä käytetään sahatavaraksi ja sellu- ja paperiteollisuuden tarpeisiin. Metsän biomassa kasvaa, joten se toimii hiilen nieluna. Pääasiallinen puulaji on metsäkuusi. Rannikoilla kasvaa hieskoivua, mutta sinne on istutettu myös kuusta ja sitkankuusta 1950-luvulta asti. Norjan kansalliskukka on kanerva (Calluna vulgaris). Norjan uhanalaisten lajien listalla vuodelta 2006 on 31 nisäkästä, 78 lintua, 44 kalaa ja viisi matelijaa ja sammakkoeläintä. Kaikkiaan uhanalaisia lajeja (kasvit, hyönteiset ja sienet mukaan lukien) on 1 988 lajia. Suurimmassa vaarassa ovat susi ja naali. Erilaiset luonnonsuojelualueet kattavat lähes 15 prosenttia Manner-Norjasta ja vielä suuremman osan Huippuvuorista. Historia Varhaishistoria Norjan asuttaminen alkoi pian jääkauden jälkeen mannerjäätikön vielä sulaessa, kun saamelaisten esi-isät vaelsivat maan pohjoisosiin noin 11 000 vuotta sitten. Kun ilmasto lämpeni, Keski-Euroopasta alkoi muuttaa lisää väkeä Keski- ja Etelä-Norjaan kalastuksen, hylkeenpyynnin ja metsästysmahdollisuuksien houkuttelemina. Villipeurat seurasivat vetäytyvää jäätikön reunaa, ja niitä seuraavat metsästäjät olivat ensimmäiset Norjan sisämaahan edenneet ihmiset. Seuraavina vuosituhansina asutus vakiintui, ja Rooman valtakunnan kanssa käytiin kauppaa rautaesineistä, kankaista ja keramiikasta. Rautaisten työkalujen avulla metsiä raivattiin pelloiksi ja rakennettiin entistä suurempia laivoja. 500-luvulle mennessä norjalaiset oppivat itse sulattamaan ja muokkaamaan suorautaa. Norjan kuningaskunta syntyy ja liittyy unioniin Tanskan kanssa Norjan kuningaskunta alkoi muodostua viikinkiajalla 800-1000-luvuilla. Harald Kaunotukka kokosi eri alueiden päällikkökunnat yhdeksi valtioksi ja hallitsi sitä noin 870-930. Hänen jälkeläisensä Pyhä Olavi käännytti maan kristinuskoon vuosituhannen alussa. 1100- ja 1200-luvuilla kuninkaan valta vahvistui. Valtakeskus siirtyi maan lounaisosasta Oslonvuonon suunnalle. Oslosta tuli pääkaupunki Haakon V Maununpojan valtakaudella 1200-luvulla. Se oli silloin muutaman tuhannen asukkaan pikkukaupunki. Myöhäinen keskiaika oli Norjassa köyhää aikaa. Rutto surmasi väestöstä puolet tai jopa kaksi kolmannesta. Pohjoismaiden kuningashuoneiden keskinäisten avioliittojen jälkeen maa päätyi vuonna 1387 unioniin Tanskan kanssa. Norja jäi Tanskan alaisuuteen vielä senkin jälkeen, kun Kalmarin unioni 1500-luvulla purkautui Ruotsin erotessa siitä. Eidsvollin kansalliskokous ja Ruotsi-Norja Suurvallat antoivat Norjan Ruotsille Kielin rauhassa tammikuussa 1814, kun Tanska oli päätynyt Napoleonin puolelle. Ruotsi puolestaan oli menettänyt Suomen 1809 Haminan rauhassa Venäjälle. Norja julistautui itsenäiseksi Eidsvollin kansalliskokouksessa 17. toukokuuta 1814, jolloin Norjalle vahvistettiin myös perustuslaki. Norjan kuninkaaksi valittiin Tanskan kruununprinssi Kristian Fredrik. Norjan kansallispäivää vietetään edelleen 17. toukokuuta. Lyhyen sodan jälkeen Ruotsi pakotti Norjan personaaliunioniin ja kuninkaaksi tuli Ruotsin valitsema Kaarle XIV Juhana. Norjalla oli kuitenkin oma perustuslaki, parlamentti ja itsenäiset hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmät. Norjan itsenäistyminen Unioni hajosi vuonna 1905. Norja julistautui itsenäiseksi 7. kesäkuuta 1905, ja Ruotsissa nousseen rauhanliikkeen ansiosta maa pidättäytyi Norjan-vastaisista toimista ja tunnusti Norjan itsenäiseksi valtioksi 26. lokakuuta samana vuonna. Norjan hallitus pyysi Tanskan prinssi Carlia kuninkaaksi. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti hyväksyi hänet kuninkaaksi, ja hän otti nimen Haakon VII ja jatkoi täten Norjan keskiaikaisten kuninkaiden perinnettä (edellinen Haakon-niminen kuningas, Haakon VI Maununpoika, eli vuosina 1340-1380). Ensimmäisen maailmansodan aikana Norja oli Ruotsin tapaan puolueeton. Toinen maailmansota Toisen maailmansodan puhjetessa Norja julisti olevansa puolueeton valtio. Saksa valloitti Norjan keväällä 1940 operaatio Weserübungissa. Norjan vastarintaliike kesti kaksi kuukautta, minkä jälkeen kuningas ja hallitus jatkoivat toimintaansa pakolaishallituksena Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Saksa asetti miehittämänsä Norjan johtoon Nasjonal Samlingin johtajan, Vidkun Quislingin, nukkehallituksen sekä Norjaa valvovaksi valtakunnankomissaariksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen Essenin Gauleiterin, Josef Terbovenin. Saksalaiset jäivät Norjaan Saksan länsiliittoutuneille antautumiseen, 8. toukokuuta 1945, asti. Pohjois-Norjaan edenneet neuvostojoukot jäivät maahan Saksan antautumisen jälkeenkin ja poistuivat vasta syyskuun lopussa. Sodan jälkeen Norja sai Marshall-apua ja suuntautui länteen. Toisen maailmansodan jälkeen Taloudellisesti Norja alkoi vaurastua merkittävästi 1970-luvulla, kun Pohjanmereltä alettiin pumpata öljyä. Norja kokosi verrattain nopeasti mittavan valtionyhtiösektorin valtiontalouden tueksi, ja maan elintaso alkoi nousta. Vuosien 1974 ja 1979 öljykriisit nostivat öljyn hintaa voimakkaasti ja mahdollistivat Norjan talouden nousun. Norja oli YK:n perustajajäsen ja liittyi Natoon 1949. Norjalaiset ovat hylänneet EY/EU-jäsenyyden kahdesti, vuosina 1972 ja 1994. EU:n vastustus on ollut suurinta pienillä paikkakunnilla ja maan pohjoisosassa. Erityisesti maanviljelijät ja kalastajat ovat pelänneet toimeentulonsa puolesta. Öljytulojen ansiosta Norja on myös kokenut pärjäävänsä paremmin talousliittoutuman ulkopuolella. Norjan EU-kansanäänestyksessä 28.11.1994 äänestäjistä 52,3 % vastusti maan EU-jäsenyyttä ja kannattajia oli 47,7 % äänestäneistä. EU:n ulkopuolelle jättäytymisen vastapainona Norja toimii aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla rauhanneuvottelijana ja YK:n rauhanturvaamistoiminnassa. Norjan antama kehitysapu suhteessa kansantuloon on maailman suurinta. Norjan politiikan keskeinen vaikuttaja 1980- ja 1990-luvuilla oli Gro Harlem Brundtland. Työväenpuoluetta vuodet 1981-1996 johtanut Brundtland oli siviiliammatiltaan lääkäri ja hän toimi Norjan pääministerinä kolmasti: vuosina 1981, 1986-1989 ja 1990-1996. Brundtland oli Norjan ensimmäinen naispääministeri sekä ensimmäistä kertaa virkaan astuessaan myös Norjan historian nuorin pääministeri. Brundtland toimi myöhemmin vielä Maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtajana vuosina 1998-2003. Brundtlandin jälkeen keskeinen poliittinen vaikuttaja on ollut myös Norjan työväenpuoluetta johtanut Jens Stoltenberg, joka toimi Norjan pääministerinä vuosina 2000-2001 ja 2005-2013. Tämän jälkeen Stoltenberg on toiminut puolustusliitto Naton pääsihteerinä vuodesta 2014. Oslossa ja Utøyan saarella lähellä pääkaupunkia tehtiin heinäkuussa 2011 kaksi terrori-iskua, joissa kuoli yhteensä 77 ihmistä. Iskujen tekijäksi paljastui norjalainen Anders Behring Breivik, ja hänet tuomittiin 21 vuodeksi vankilaan. Lokakuussa 2013 konservatiivisen Høyre-puolueen johtaja Erna Solberg muodosti hallituksen yhdessä oikeistopopulistisen Edistyspuoleen kanssa. 40 vuotta aiemmin perustettu Edistyspuolue ei ollut koskaan aiemmin ollut hallitusvastuussa. Uuden hallituksen tavoitteina olivat veronkevennykset, byrokratian karsiminen ja maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen. Syyskuussa 2017 suurkäräjävaaleissa porvarillisten puolueiden kannatus väheni sen verran, että hallitus tarvitsisi jatkossa molempien tukipuolueidensa eli liberaalin Venstren ja Kristillisen kansanpuolueen tuen, kun aiemmin oli riittänyt vain toinen tukipuolueista. Näin ollen Erna Solberg muodosti tammikuussa 2018 uuden hallituksen, jossa oli mukana entisten hallituspuolueiden lisäksi myös Venstre. Tammikuussa 2019 hallitukseen tuli mukaan myös Kristillinen kansanpuolue ja Solbergin hallitus muuttui enemmistöhallitukseksi. Tammikuussa 2020 oikeistopopulistinen Edistyspuolue lähti hallituksesta. Lähdön taustalla oli kiista Isis-taistelijan perheen ottamisesta Norjaan. Pääministeri Solbergin hallitus jatkoi konservatiivien, venstren ja kristillisten vähemmistöhallituksena, joka joutuu turvautumaan edistyspuolueen tukeen suurkäräjillä. Politiikka Norja on parlamentaarinen, perustuslaillinen monarkia, jonka muodollinen päämies on kuningas. Nykyinen kuningas on Harald V. Poliittista valtaa kuninkaalla ei ole. Ylin valta on parlamentilla eli suurkäräjillä (norjaksi Stortinget), johon valitaan 169 edustajaa 19 maakunnasta, sekä pääministerin johtamalla hallituksella. Vuoden 2013 vaalitulos oli konservatiivipuolueelle (Høyren) paras 28 vuoteen. Konservatiivien kannatus oli 26,8 prosenttia, ja puolue sai suurkäräjille 48 paikkaa. Norjan kaksi porvaripuoluetta (konservatiivit ja edistyspuolue) muodostivat vähemmistöhallituksen. Se saa tukea liberaaleilta ja kristilliseltä kansanpuolueelta, jotka eivät halunneet edistyspuolueen kanssa samaan hallitukseen. Pääministerinä vuodesta 2013 on konservatiivien Erna Solberg. Edellisen hallituksen muodostanut työväenpuolue jäi oppositioon. Vuoden 2017 suurkäräjävaalien jälkeen pääministerinä jatkoi Erna Sohlberg ja hänen oikeistopopulistisen edistyspuolueen ja konservatiivisen høyre-puolueen vähemmistöhallitusta täydennettiin liberaalilla venstrellä. Kristillinen kansanpuolue pysyi hallituksen ulkopuoluella sen parlamentaarisena tukipuolueena. Tammikuussa 2019 kristilliset tulivat mukaan hallitukseen, joka muuttui samalla enemmistöhallitukseksi. Norja luopui 21.5.2012 valtionkirkosta. Muutosta kannattivat sekä Norjan kirkon ylin päätäntäelin kirkolliskokous että parlamentin selvä enemmistö. Vain kolme kansanedustajaa vastusti muutosta. Perustuslain muutoksen jälkeen Norjan hallitus ei enää päätä piispannimityksiä, hallituksessa ei jatkossa ole erityistä kirkkoministeriä eikä hallituksen ministereiden enemmistön tarvitse enää kuulua kirkkoon. Norjan puolustusvoimat muodostuvat maavoimista (Hæren), Norjan laivastosta, (Kongelige Norske Sjoeforsvaret, RNoN) ja ilmavoimista (Kongelige Norske Luftforsvaret, RNoAF) sekä kodinturvajoukoista (Heimevernet, HV). 19-35-vuotiaat miehet ja naiset ovat asevelvollisia, asepalvelus kestää periaatteessa 12 kuukautta, mutta lyhennetään usein kuuteen tai yhdeksään. Norja on kuulunut Natoon vuodesta 1949. Kevääseen 2008 asti se valvoi Naton puolesta Itämeren ilmatilaa F-16-hävittäjillään, mutta nykyisin sen aktiivisin panos on 550 sotilaan joukko Naton Afganistanin operaatiossa. Vuonna 2016 Norjassa myös naiset tulivat asevelvollisiksi siten, että kutsunnat koskevat kaikkia 19-vuotiaita sukupuolesta riippumatta ja noin joka kuudes sitten valitaan palvelukseen. Motivaatio on erityisen tärkeä asia, sillä pakolla ketään ei haluta armeijaan. Käytännössä halukkaita on ollut enemmän kuin on voitu ottaa palvelukseen. Norjan pääministeri on Erna Solberg. Solbergin hallituksen oikeisto-populistisen Edistyspuolueen maahanmuutto- ja oikeusministeri Sylvi Listhaug kohahdutti toistuvasti julkisuudessa kannanotoillaan, ja hallituksen kaatumista uumoiltiin maaliskuussa 2018. Hallitus kuitenkin jatkoi ja ministeri Listhaug erosi lausuntojensa takia hallituksesta. Vuoden kuluttua toukokuussa 2019 Sylvi Listhaug kuitenkin palasi hallitukseen terveydestä ja vanhustenhuollosta vastaavaksi ministeriksi. Tammikuussa 2020 Edistyspuolue lähti hallituksesta. Taustalla oli erimielisyys Norjaan Syyrian al-Holin leiriltä otetusta Isis-taistelijan perheestä. Edistyspuolue oli ehtinyt olla hallituksessa puheenjohtajansa, valtiovarainministeri Siv Jensenin johdolla kuusi vuotta. Jensen ei kuitenkaan vaatinut hallituksen eroa ja pääministeri Erna Solbergin hallitus on jatkanut konservatiivisen Høyren, liberaalin Venstren ja Kristillisen kansanpuolueen vähemmistöhallituksena, joka joutuu turvautumaan Edistyspuolueen tukeen. Hallinnollinen jako Fylket Norja on jaettu hallinnollisesti 11 fylkeen. Pohjois-Norja Nordlandin fylke Tromssan ja Ruijan fylke Sørlandet Agderin fylke Trøndelag Trøndelagin fylke Vestlandet Møren ja Romsdalin fylke Rogalandin fylke Vestlandin fylke Østlandet Innlandetin fylke Oslo Vestfoldin ja Telemarkin fylke Vikenin fylke Fylkejärjestelmään kuulumaton on omalla erityishallinnollaan Huippuvuoret, jonka johdossa on kuvernööri. Kunnat ja kaupungit Norjan nykyinen kunnallishallinnon perusyksikkö on kunta (), joita on ). Kuntien oikeudet ja velvoitteet eivät eroa sen mukaan, kuuluuko kuntaan kaupunki tai kaupunkeja () vai ei. Kaikkiaan 96 kuntaa on saanut kaupunkistatuksen. Kaupungin rajat noudattelevat kunnanrajoja, joten suurkaupunkiin voi kuulua runsaasti maaseutua, Oslossa on laajoja metsiä ja puolet Bergenin kaupungista on vuoristoa. Vuonna 2017 käynnistyneessä kuntauudistuksessa kuntien määrää on tarkoitus vähentää 70:llä. Talous Norjan rahayksikkö on kruunu (NOK, krone), joka jakaantuu sataan äyriin (øre). Äyri ei ole käteiskäytössä. Yhdellä kruunulla sai toukokuussa 2019 noin 10,26 eurosenttiä ja yhdellä eurolla vastaasti noin 9,745 kruunua. Norjan ostovoimakorjattu bruttokansantuote on vuonna 2022 noin 424 miljardia dollaria. Vaihtotase on vahvasti ylijäämäinen. Öljystä kertyneet huomattavat omaisuudet ovat antaneet Norjalle luonnollisesti runsaan pelivaran taloutensa hoitoon ja valtiolla on enemmän saamisia kuin velkoja. Norjan työttömyys ja inflaatio ovat matalia. Norjan öljyvarat ovat nostaneet sen maailman talouksien huipulle: öljynvienti toi puolet vientituloista ja lähes 30 prosenttia valtion tuloista. Norja on maailman kuudenneksi suurin öljynviejä Saudi-Arabian, Venäjän, Arabiemiirikuntien, Iranin ja Kuwaitin jälkeen. Norjan öljyrahaston markkina-arvo oli huhtikuussa 2022 yli Norjan kruunua eli noin 1,15 biljoonaa euroa. Rahastolla Norja varautuu aikaan, jolloin sillä ei ole hyvinvointinsa turvana enää öljyä ja kaasua. Rahasto koostuu osake- ja joukkovelkakirjasijoituksista. Norja on lisäksi Euroopan alueen suurimpia maakaasun tuottajia, ja se on myös merkittävä alumiinin jalostaja. Noin puolet teollisuudesta keskittyy Oslon ympärille. Öljyn ja maakaasun lisäksi Norjan luonnonvaroihin kuuluvat vesivoima, kupari, nikkeli, rautamalmi, sinkki, lyijy, kala ja puutavara. Merkittävimmät vientituotteet ovat maaöljy, maakaasu, koneet, metallit, kemikaalit ja kala. Viennin suurimpia kohdemaita vuonna 2021 olivat Britannia ja Saksa, joiden osuus Norjan viennistä oli 40 prosenttia. Seuraavaksi suurimmat vientikohteet olivat Alankomaat, Ruotsi ja Ranska. Suurimmat tuontimaat olivat Kiina, Ruotsi ja Saksa. Etelä-Norjassa harjoitetaan intensiivistä sekataloutta, mutta vain kolme prosenttia maa-alasta on viljelyksessä. Eniten viljeltyä maata on eteläosassa ja jokilaaksoissa. Siellä kasvatetaan maito- ja lihakarjaa, viljaa (ohraa, kauraa ja vehnää), sekä perunoita ja vihanneksia. Norja kuuluu maailman tärkeimpiin kalastusalueisiin pitkän rantaviivansa ja matalanmeren alueiden takia. Silli on yleisin ja tärkein saaliskala. Sen vuosisaalis vaihtelee, ja huonoina sillivuosina avomereltä pyydystetään sen sijaan mustakitaturskaa. Rannikkovesien tärkeimmät saaliskalat ovat turska, kolja, seiti ja punasimppu. Kalanviljelyä on harjoitettu 40 vuoden ajan, ja siinäkin Norja on maailman johtavia maita. Lohi ja kirjolohi ovat tärkeimmät viljellyt lajit. Turskanviljely on alkanut 2000-luvulla. Norjassa melkein kaikki sähkö tuotetaan vesivoimalla, ja vesivoimalaitoksia on rakennettu paljon vuorille. Siksi Norja on monessa suhteessa päässyt lähemmäs kestävää kehitystä. Liikenne Norjassa on 98 lentopaikkaa, mutta vain yhdellä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Rautatietä on 4 169 kilometriä. Satamakaupungit ovat Bergen, Haugesund, Måløy, Mongstad, Narvik ja Stura. Julkinen liikenne on tehokasta, junien, bussien ja lauttojen aikataulut on usein suunniteltu sujuvia vaihtoja varten. Junalla pääsee pohjoisessa Bodøhön asti, Ruotsin kautta myös Narvikiin. Bergenin ja Kirkkoniemen väliä kulkee rannikon yhteysalus Hurtigruten. Norjan yleisen tieverkon pituus on noin 91 600 kilometriä. Osa yleisistäkin teistä suljetaan talvisajaksi, jos ne eivät ole osa keskeisintä tieverkkoa ja talvihoito tulisi erittäin kalliiksi. Tällaiset tiet kulkevat yleensä vuoristoalueilla. Olosuhteiden pakosta tiet voidaan sulkea myös tilapäisesti, yleensä yöajaksi. Huonon ajosään vallitessa on käytössä myös kolonna-ajo: tieosuudella sallitaan vain tienpitäjän avustamien autoletkojen kulku. Letkan keulassa ja perässä ajaa yleensä aura-auto. Osa teistä on maksullisia - tiemaksuja kerätään noin 50 asemalla. Saaristoon ja vuonojen ylitykseen käytetään monin paikoin autolauttoja. Päätiestöllä on noin 950 tunnelia. Näistä kolme on pituudeltaan yli 10 kilometriä. Vuonna 2000 valmistunut Lærdalin tunneli (24,5 kilometriä, E16) on maailman pisin maantietunneli. Osa tunneleista kulkee meren alla. Eiksundin alittava tunneli (7,8 km, 653) on maailman syvimmällä käyvä maantietunneli. Sen alin kohta sijaitsee 287 metriä meren pinnan alapuolella. Väestö Tammikuussa 2018 Norjassa oli noin 5,3 miljoonaa asukasta. Vuonna 2012 asukkaista 90,1 prosenttia oli norjalaisia. Muita eurooppalaisia oli 3,6 prosenttia ja muita kuin eurooppalaisia vain kaksi prosenttia. Vuoden 2012 alussa maassa oli noin maahanmuuttajaa. Suurin osa maahanmuuttajista on tullut Puolasta, Ruotsista, Saksasta ja Irakista. 33 prosenttia maahanmuuttajista on saanut Norjan kansalaisuuden. Kielet Norjan kielestä käytetään kahta kirjoitusmuotoa: bokmålia ja nynorskia. Vuonna 1996 julkaistussa kyselytutkimuksessa 7,5 prosenttia sanoi käyttävänsä nynorskia pääasiallisena kielimuotonaan yksityiselämässään, ja näiden lisäksi viisi prosenttia käytti vaihtelevasti nynorskia ja bokmålia. Kielimuodon käyttö on vahvasti aluesidonnaista: vuonna 1991 peruskoululaisista käytti nynorskia Sognin ja Fjordanen läänissä 96 prosenttia ja Telemarkissa 20 prosenttia, mutta Hedmarkissa vain 0,2 prosenttia. Saame on virallinen kieli Kautokeinon, Kaarasjoen, Kaivuonon, Lavangenin, Uuniemen, Porsangin, Tenon, Tysfjordin ja Snåsan kunnissa. Norjassa puhutaan kolmea saamelaiskieltä: pohjoissaamea, eteläsaamea ja luulajansaamea. Kveeni ja kaksi eri romanikieltä mainitaan Norjan kielipolitiikan määrittelyssä suojeltavina ja elvytettävinä kielinä. Uskonnot Vuonna 2019 väestöstä 68,7 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen Norjan kirkkoon. Muiden kristillisten uskontokuntien edustajia on 6,9 prosenttia, muslimeja 3,4 prosenttia ja muita uskontoja 0,8 prosenttia väestöstä. Uskontokuntiin kuulumattomia on 20,2 prosenttia väestöstä. Maan juutalaiseen vähemmistöön kuuluu noin 2 000 henkilöä. Vain 20 prosenttia pitää Jumalaa tärkeässä asemassa elämässään, mikä on Euroopan alimpia lukuja. Vuoden 2010 Eurobarometer-kyselytutkimuksessa 22 prosenttia norjalaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, 44 prosenttia uskoi johonkin korkeampaan voimaan ja 29 prosenttia ilmoitti ettei usko kumpaakaan edellisistä. Koulutus Norjassa on kymmenen vuotta kestävä oppivelvollisuus. Peruskoulu alkaa sinä vuonna, jona lapsi täyttää kuusi vuotta. Peruskoulutus on maksutonta, mutta kouluun pitää ottaa mukaan omat eväät. Ennen oppivelvollisuutta lasten on mahdollista osallistua maksulliseen päiväkotitoimintaan. Maan väestörakenteen takia 40 prosenttia kouluista on niin pieniä, että niissä on yhdysluokkia. Kuntien velvollisuus on tarjota iltapäivähoitoa neljän alimman luokan oppilaille. 16-19-vuotiailla on oikeus opiskelupaikkaan ammatillisessa tai yliopistoon valmentavassa oppilaitoksessa. Korkeakoulutuksesta vastaavat maan kahdeksan yliopistoa ja yhdeksän korkeakoulua, 20 valtiollista ammattikorkeakoulua, kaksi taideakatemiaa ja 16 yksityistä ammattikorkeakouluihin rinnastettavaa oppilaitosta. Kulttuuri Norjalaisten kansallisia symboleja ovat lippu, maisema, kansallispuvut ja kansallispäivä. Monilla yksityisillä ihmisillä on oman alueensa kansallispuku ja Norjan lippu. Kansallispäivän tapahtumissa heilutetaan pienoislippuja ja koristellaan paikkoja sinisin, punaisin ja valkoisin viirein. Maisemasta nauttiminen korostuu mökeillä ja ulkoiluharrastuksissa, kuten hiihdossa ja patikoinnissa. Omaleimaisin norjalainen ruokalaji on ruskea meesjuusto, josta vedetään ohuita viipaleita juustohöylällä leivän päälle. Aamiainen on tukeva, lounas kevyt, ja päivällisellä syödään yleensä perunaa ja lihaa tai kalaa. Musiikissa Norjan suuri nimi on Edvard Grieg. Kuvataiteessa tunnetuimpia hahmoja ovat symbolisti Edvard Munch ja kuvanveistäjä Gustav Vigeland. Unescon maailmanperintöluettelossa on Norjasta seitsemän kohdetta. Länsi-Norjan vuonot Geirangerfjord ja Nærøyfjord ovat listalla luonnonarvojen takia, muut ovat kulttuurikohteita: Altan kalliopiirrokset ajalta 4200-500 eaa., Bergenin Bryggen eli 1400-luvun rahtisatama puisine makasiineineen, 1600-luvulla perustettu kaivoskaupunki Røros, Struven ketju (osa kansainvälistä kohdetta), Urnesin puukirkko 1200-luvun alusta ja Vegan saaristo, kulttuurimaisema napapiirillä, jossa haahkanuntuvat ovat olleet merkittävä elinkeino. Kirjallisuus Varhaisin norjalainen kirjallisuus oli riimukirjoitusta, jonka varhaisimmat löydöt on ajoitettu 300-400-luvuille. Keskiajalla Norjassa kukoisti viikinkikulttuuri, joka on tunnettu runsaasta muinaisnorjan kielellä kirjoitetusta kirjallisuudesta. Norjassa ja Islannissa puhuttiin tuolloin käytännössä samaa kieltä ja ihmisten ja ajatusten liikkuvuus maiden välillä oli suurta, joten keskiajan Norjan ja Islannin kirjallisuutta on vaikea erottaa toisistaan. Vaikka saagat on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Islannissa, ne todennäköisesti perustuvat suurelta osin suulliseen perinteeseen, joka on lähtöisin Norjasta. Muinaisnorjankielinen kirjallisuus tyrehtyi 1350-luvulla mustan surman aiheuttamaan lamaan, ja samalla loppui Norjan ja Islannin yhteiskulttuuri, kun luku- ja kirjoitustaitoiset kuolivat. Norja joutui tällöin Tanskan vallan alle, eikä maalla käytännössä ollut omaa kirjallista kulttuuria ennen 1500-luvun uskonpuhdistusta ja humanismia. 1600-luvulla barokkiajan tärkeimpiä kirjailijoita Norjassa olivat maan ensimmäinen ammattikirjailija Dorothe Engelbrektsdatter sekä leppoisan huumorin sävyttämästä uskonnollisesta ja maantieteellisestä runoudesta tunnettu Petter Dass. 1700-luvulla valistuksen ajan merkittävimmäksi norjalaiskirjailijaksi katsotaan usein Bergenissä syntynyt näytelmäkirjailija Ludvig Holberg, joka tosin asui suurimman osan elämästään Kööpenhaminassa ja kirjoitti teoksensa tanskaksi ja latinaksi. Holbergin tunnetuimpia näytelmiä ovat komediat Jeppe paa Bierget ja Erasmus Montanus. 1800-luvun alun kirjallisuutta vallitsi kansallisromantiikka, ja muun muassa norjalaista kansanrunoutta ja kansantarinoita kerättiin maaseudulta ja julkaistiin kokoelmina. Romantiikan ajan runoutta leimasi sittemmin kansallisrunoilijaksi kohotetun, kansallismielisen Henrik Wergelandin ja kosmopoliitti Johan Sebastian Welhavenin kaksinkamppailu. Romantiikan ja realismin väliin sijoittuvaa Camilla Collettin Amtmandens Døttreä on kutsuttu Norjan ensimmäiseksi nykyaikaiseksi romaaniksi, ja se on myös ensimmäinen naisten yhteiskunnalliseen asemaan huomiota kiinnittävä teos. 1800-luvun loppupuolen draamaa hallitsi Norjan kansainvälisesti tunnetuin kirjailija Henrik Ibsen. Kotimaassaan merkittävän aseman sai myös Nobel-palkittu Bjørnstjerne Bjørnson, joka tosin on merkittävämpi yhteiskunnallisena vaikuttajana kuin kirjallisilta ansioiltaan. Vuosisadan lopussa Amalie Skram oli norjalaisen naturalismin merkittävin nimi. 1890-luvulla Knut Hamsun nousi maailmanmaineeseen romaanillaan Nälkä. Hamsun on kansainvälisesti merkittävimpiä modernistisen kirjallisuuden uranuurtajia ja saanut sittemmin Nobel-palkinnon. 1900-luvun merkittävimpiä nimiä ovat Sigurd Hoel, Nordahl Grieg, Tarjei Vesaas, Nobel-palkittu Sigrid Undset ja sotienjälkeisen ajan Jens Bjørneboe, Bjørg Vik ja Kjartan Fløgstad. Kuvataide Kansallisen maalaustaiteen perustajia Norjassa oli romanttista suuntaa edustanut Johan Christian Dahl. 1800-luvun loppupuolella Pariisin vaikutteet nousivat etualalle. Realistisen ja norjalaiseen taiteeseen muun muassa maisemien kautta pyrkineistä tuli yksi suuntaus. Toista leiriä edustivat myös yhteiskunnallisia aiheita käsitelleet boheemit Christian Krohgin johdolla. Boheemien nuorempaan polveen kuului Edvard Munch, joka kuvasi mystiikan ja ekspressionismin keinoin surua, mustasukkaisuutta, yksinäisyyttä ja ahdistusta. Urheilu Norja on talviurheilumaa. Hiihto ja luistelu eri muodoissaan ovat suosittuja harrastuksia talviaikaan ja erityisesti hiihto on osa maan identiteettiä. Norja tunnetaan modernin hiihdon synnyinmaana. Köyhä maanviljelijä Sondre Norheim kehitti 1800-luvulla niin sanotun telemark-suksen, jonka avulla hän pystyi hyppimään ja kääntymään ilman suksen irtoamista. Ensimmäiset hiihtokilpailut järjestettiin Norjassa jo 1866, ja Holmenkollenin hiihtofestivaalit on järjestetty yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1892. Norja on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1900. Se on talviolympiahistorian menestynein maa, ja talvikisat on järjestetty maassa kahdesti, 1952 Oslossa ja 1994 Lillehammerissa. Ampumahiihtäjä Ole Einar Bjørndalen on historian menestynein urheilija talviolympialaisissa. Hän on saanut kahdeksan kulta- ja neljä hopea- ja yhden pronssimitalin. Maastohiihdossa ja pohjoismaisessa yhdistetyssä Norja on olympiahistorian menestynein maa. Talvilajien lisäksi yleisurheilu ja jalkapallo ovat myös suosittuja. Yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut järjestettiin Oslossa vuonna 1946. Norjan jalkapallomaajoukkue voitti pronssia kesäolympialaisissa 1936. Se on pelannut MM-kilpailuissa kolme kertaa, parhaana saavutuksenaan toiselle kierrokselle pääsy vuonna 1998. Parhaimmillaan Norja on ollut FIFA-rankingissa maailmanlistan toisena. Tunnettuja jalkapalloilijoita ovat muun muassa Ole Gunnar Solskjær, Martin Ødegaard, Ada Hegerberg, Caroline Graham Hansen ja Erling Braut Haaland. Naisten jalkapallomaajoukkue on menestynyt miehiä paremmin, ja se voitti maailmanmestaruuden 1995 ja olympiakultaa 2000. Yleisurheilijoista esimerkiksi keihäänheittäjät Andreas Thorkildsen ja Trine Solberg-Hattestad sekä juoksijoista Karsten Warholm, Vebjørn Rodal ja Jakob Ingebrigtsen ovat menestyneet arvokisoissa. Ralliautoilija Petter Solberg voitti rallin maailmanmestaruuden 2003 ja kymmeniä osakilpailuja sen jälkeen. Norjan urheilun taso on ylipäätään laaja ja kautta linjan äärimmäisen menestyksekäs suhteessa väkilukuun. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Norja Google Maps -karttapalvelussa Norjan virallinen sivusto Norjan tilastokeskuksen sivusto 41.2 Pohjoismaat Seulonnan keskeiset artikkelit

852

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliitto

Neuvostoliitto

Neuvostoliitto (lyhenne NL; ), virallisesti Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto ( ; lyhenne SNTL; ), oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitsema sosialistinen liittovaltio, joka oli olemassa vuosina 1922-1991. Liittovaltio koostui neuvostotasavalloista, joiden määrä vaihteli; Neuvostoliiton loppuaikoina niitä oli viisitoista. Neuvostoliiton pääkaupunki sekä suurin kaupunki oli Moskova. Neuvostoliitto sai alkunsa vuoden 1917 lokakuun vallankumouksesta, jolloin bolševikit kaatoivat Venäjän väliaikaisen hallituksen Vladimir Leninin johdolla ja perustivat Neuvosto-Venäjän. Tämän jälkeen perustettiin Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, mikä aloitti sisällissodan bolševikkien puna-armeijan ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä. Sodan voitti lopulta punaiset. Sota aiheutti massiivisen nälänhädän vuosina 1921-1922. Sen jälkeen syntyi Neuvostoliitto, josta tuli lopulta yksi suurimmista ja voimakkaimmista valtioista. Vuonna 1928 alkoi maatalouden pakkokollektivisointi, jossa kulakit syrjäytettiin luokkana. Vuosina 1937-1938 tapahtui Stalinin vainot, joissa vastavallankumouksellisia ja kansanvihollisiksi nimitettyjä tapettiin. 17. syyskuuta 1939 Neuvostoliitto liittyi toiseen maailmansotaan hyökkäämällä Puolaan. Neuvostoliitto oli yksi maailmansodan voittajavaltioista. Maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto toteutti eri kansallisuuksien väestönsiirrot valtion sisällä. Kuolleiden lukumäärä on vielä kiistanalainen, mutta se on arvioitu pienimmillään noin miljoonaksi teloitetuksi ja kokonaismääräksi noin 30 miljoonaa ihmistä. Neuvostoliitto oli Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Neuvostoliiton lisäksi myös Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavallat kuuluivat Yhdistyneisiin kansakuntiin. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli maailman toinen supervalta ja sen bruttokansantuote oli maailman toiseksi suurin. Vuonna 1991 Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (miltei 300 miljoonaa asukasta). Baltian maat itsenäistyivät elokuussa 1991, ja loput 12 neuvostotasavaltaa sopivat keskenään Neuvostoliiton lakkauttamisesta 8. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan 25. joulukuuta 1991, koska hänen johtamaansa valtiota ei enää ollut. Yksitoista entistä neuvostotasavaltaa muodosti hajoamisen jälkeen alueellisen järjestön, Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY). Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavaltana ollut valtio Venäjä. Nimi Nimi Neuvostoliitto juontaa juurensa vallankumouksellisista työläisten ja sotilaiden neuvostoista (), joiden avulla bolševikit ja ylipäätään koko sosialistinen liike Venäjällä organisoivat päätöksentekoaan. Neuvostojen nimi säilyi Neuvostoliiton paikallishallinnon, alueiden, tasavaltojen valtuustojen ja parlamenttien nimenä, siten että maan parlamentiksi tuli vuoden 1936 perustuslaissa korkein neuvosto. Historia Alkuvaiheet Sosiaaliset levottomuudet, autoritaariseen keisarin hallintoon kyllästyminen, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt muutostarve johtivat viimein 1917 keisarillisen Venäjän luhistumiseen ja helmikuun vallankumoukseen. Väliaikaishallitus kaatui pian, kun bolševistinen puolue otti hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Kummatkin pyrkivät lisäksi pitämään Venäjän yhtenäisenä ja taistelivat itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa yhteydessä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, muun muassa Suomi ja Puola. Punaiset voittivat sisällissodan, minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjän johdolla oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto. Venäjä sekä siitä vallankumouksen jälkeen eronneet Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Leninin hoviohjaajan Sergei Eisensteinin ohjaama Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys maassa, jossa lukutaidottomuus oli yleistä. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseudulla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruoan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana. Stalinin kausi Leninin kuoltua tammikuussa 1924 valtaan nousi troikka Stalin, Kamenev ja Zinovjev. Puolueessa käytiin valtataistelu vasemmiston Lev Trotskin, oikeiston Nikolai Buharinin ja keskustan Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti siihen, että vallankumous leviäisi keskeytymättä muihin maihin. Käytännössä Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta oli menettänyt mahdollisuuden vallankumouksien sarjaan keskisessä Itä-Euroopassa ja Keski-Euroopassa sen jälkeen, kun Saksassa spartakistien kapina 1919 oli epäonnistunut ja kun puolalaiset olivat torjuneet hyökkäyksen Varsovaan ja saaneet toisen Riian rauhan, joka takasi Puolan itsenäisenä porvarillisena tasavaltana. Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä tarkoitti laajaperäisen maailmanvallankumouksellisuuden asemasta voimaperäistä Venäjän talouden kehittämistä. Tämä sisälsi käytännössä maan modernisoinnin, jonka pääkohdat olivat teollistamisohjelma sekä maatalouden kollektivisointi sovhooseiksi ja kolhooseiksi sen rahoittamiseksi. Leninin NEP-ohjelman kautta vaurastunut talonpoikaisluokka, kulakit, vastusti kollektivisointia ja sai kokea valtion vastatoimet: pakkosiirrot Aasiaan, pakkolunastukset ja teloitukset. Talouselämässä markkinavoimat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa. Jo 1930-luvulla Neuvostoliitosta tuli yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista maista. Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia vahvistamalla valtiollista poliisia (Tšeka ja NKVD). Hän myös toteutti 1930-luvulla laajat puhdistukset, joita kutsutaan Stalinin vainoiksi, joissa esimerkiksi lähes koko entinen johtajisto syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileireille (GULAG), likvidoitiin, tai sitten yksinkertaisesti he vain katosivat. Tästä huolimatta Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi. Euroopassa valmistauduttiin yleisesti sotaan 1930-luvulla heikkona pidetyn Kansainliiton vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta. Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Maksim Litvinov Kansainliitossa vastusti Italian, Japanin ja Saksan pyrkimyksiä pyrkien samalla tasapainottamaan Euroopassa Saksan mahdin kasvua liittopolitiikalla ensisijaisesti Ranskan kanssa, mihin muodostuivat kansanrintamapolitiikan vuoksi poliittiset edellytykset. Neuvostoliiton toinen tapa yrittää vastustaa Italiaa ja Saksaa oli osallistua Espanjan sisällissotaan, jossa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tukeva maailman kommunististen puolueiden yhteistyöjärjestö Komintern oli mukana. Koska entente cordiale ei toiminut Neuvostoliiton kannalta riittävän tehokkaasti Saksaa vastaan, päätti Neuvostoliitto lopulta hankkia aikaa varustautumiseensa sotaan Saksaa vastaan liittoutumalla tämän kanssa elokuussa 1939. Liittoutuminen oli tulosta brittiläis-ranskalais-neuvostoliittolaisista sotilasneuvotteluista, joissa länsivallat eivät luvanneet merkittävää määrää divisioonia Saksan vastaiseen taisteluun, mikäli sota syttyisi. Toisen maailmansodan aika Vähän ennen toisen maailmansodan alkua, 23. elokuuta 1939, Neuvostoliitto solmi Adolf Hitlerin johtaman natsi-Saksan kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen. Myöhemmin ilmeni, että sopimukseen liittyi myös salainen lisäpöytäkirja maiden välisestä etupiirijaosta Itä-Euroopassa ja Itämeren alueella. Sen mukaan Neuvostoliiton etupiiriin kuuluivat muun muassa Suomi ja Baltian maat. Saman vuoden syyskuun alussa Saksa ja Neuvostoliitto aloittivat sodan Puolaa vastaan. Saksa miehitti maan nopeasti lukuun ottamatta sen itäistä osaa, jonka Neuvostoliitto valloitti. Marraskuun lopussa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan pyrkimyksenään Suomen valloittaminen etupiirijaon mukaisesti. Sodan aloittamiseksi Neuvostoliitto lavasti niin kutsutut Mainilan laukaukset oikeuttaakseen hyökkäyksen ja saadakseen sille kansainvälisen hyväksynnän. Suomen valloittaminen ei onnistunut, mutta Neuvostoliitto sai liitetyksi itseensä Suomelle kuuluneita alueita Karjalassa. Kesällä 1940 Neuvostoliitto miehitti ja liitti itseensä Baltian maat, ja samana vuonna siihen liitettiin myös Romanialle kuulunut Bessarabia. Neuvostoliitto suunnitteli uutta sotaa Suomea vastaan, jonka takia Molotov kysyi Hitleriltä vapaita käsiä Suomeen. Hitler ei kumminkaan tähän suostunut. Vuonna 1941 Saksa ryhtyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Alkuvaiheessa Neuvostoliitto joutui perääntymään materiaaliltaan ylivoimaista Saksaa vastaan kärsien valtavia miestappioita muun muassa Valko-Venäjällä. Länsiliittoutuneet, lähinnä Yhdysvallat, tukivat huomattavasti Neuvostoliiton sotaponnisteluja toimittamalla sille sotamateriaalia. Saksalaisten jääminen mottiin Stalingradissa helmikuussa 1943 oli huomattava käännekohta sodassa. Loppujen lopuksi monet historioitsijat uskovat, että Stalingradin taistelu oli merkittävä käännekohta sodassa. Se oli myös Neuvostoliiton, Ison-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen liittoutuneiden joukkojen voitonmatkan alku Euroopassa. Neuvostoliitto julisti sodan Japanille aivan toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitto sai alueita Romanialta, Tšekkoslovakialta, Puolalta ja Suomelta. Neuvostoliitolle jäivät myös siihen jo vuonna 1940 liitetyt Baltian maat, ja sodan jälkeen siihen liitettiin vielä osa Saksalle kuuluneesta Itä-Preussista eli Kaliningradin alue sekä Japanille kuuluneet Etelä-Sahalin ja Kuriilit. Sitä paitsi Neuvostoliitto liitti etupiiriinsä valtaosan itäisestä Keski-Euroopasta. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946-1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät. Japanin kanssa Neuvostoliitto ei tehnyt koskaan rauhansopimusta, ja Venäjän ja Japanin välinen kiista Kuriilisaarten omistuksesta jatkuu vielä nykyisinkin. Itärintamaksi kutsutaan sotatoimia, jotka käytiin toisen maailmansodan aikana pääasiassa Itä-Euroopassa. Nimitystä käytetään rinnakkain Länsi-Euroopassa sijainneen länsirintaman kanssa. Itärintamalla vastakkain olivat Saksa liittolaisineen ja Neuvostoliitto kesäkuun 1941 ja toukokuun 1945 välisenä aikana. Itärintaman tapahtumilla oli monta seurausta: Neuvostoliitto nousi teolliseksi ja sotilaalliseksi supervallaksi lähes 50 vuodeksi, Saksa jaettiin Ison-Britannian, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeisiin ja myöhemmin Saksan liittotasavaltaan sekä Saksan demokraattiseen tasavaltaan, ja Berliini oli jatkuvasti miehitetty. Myös monet Itä- ja Keski-Euroopan maat miehitettiin, ja niistä tuli käytännössä Neuvostoliiton valvomia kansandemokratioita. Lisäksi Puolan valtioalue siirtyi 200 kilometriä länteen aikaisemmin Saksan hallussa olleille alueille. Toinen maailmansota johti myös Yhdysvaltain jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon Länsi- ja Keski-Euroopassa Neuvostoliiton uhan torjumiseksi. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti yhdeksi maailman vahvimmista valtioista. Kylmä sota Stalin kuoli vuonna 1953, ja hänen jälkeensä Neuvostoliiton johtoon tuli Nikita Hruštšov. Seurasi sisäpoliittisesti liennytyskausi, ja monet Stalinin aikana petturuudesta tuomitut saivat maineen palautuksen. Hruštšovia kuitenkin arvosteltiin varsinkin talousjohdon tehottomuudesta, ja vallan otti johtotroikka Leonid Brežnev, Nikolai Podgornyi ja Aleksei Kosygin. Pitkäaikaisena ulkoministerinä vaikutti Andrei Gromyko. Kylmässä sodassa oli myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän valtiot epädemokraattisina, autoritaarisina kommunistidiktatuureina ja itä vastaavasti lännen valtiot porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa valtiokoneiston propaganda vaikutti yleiseen mielipiteeseen ja teki ideologioista - kommunismista ja kapitalismista - voimakkaan kielteisiä ja tunnepitoisia; samalla yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin katkesivat. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemoniasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden niin sanottujen sijaissotien välityksellä, eli eri osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään omilla alueillaan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain tukiessa omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, mikä johtui ilmeisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä. Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Sijaissotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio. Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Salvador Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista sijaissotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita miehitettiin aika ajoin. Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys. Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima, ja etenkin ydinaseet nousivat keskeisiksi. Niihin liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys, ydinohjukset. Aina 1950-luvulta kylmän sodan loppuun saakka kahden suurvallan välillä vallitsi kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Siten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson. Neuvostoliiton loppu Iäkkäät puoluejohtajat Brežnev, Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko menehtyivät 1980-luvun alussa toinen toisensa jälkeen. Lopulta maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, joka oli Neuvostoliiton merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta politbyroo. Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä perestroika ('uudelleenrakennus'), glasnost ('avoimuus') ja uskorenije ('nopeuttaminen'). Poliittinen ilmapiiri vapautui ja Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa taloussuunnittelua höllennettiin. Mutta sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet järjestelmää, ne vain lisäsivät sen epävakautta. Sensuurin löystyessä media kaivoi nopeasti esiin kansalliset ja taloudelliset ongelmat, joita oli peitelty pitkään. Vaietut asiat, kuten huonot asuinolosuhteet, ruokapula, alkoholismi, laajalle levinneet saasteet ja jatkuvasti nouseva kuolleisuusaste saivat koko ajan enemmän huomiota. Myös Stalinin hallinnon aikaiset hirmuteot tulivat julkisiksi. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita itse käynnistämäänsä prosessia. Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän niin sanotun Brežnevin opin ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtio ei kestänyt uudistuksia. Tämä johti vuodesta 1989 alkaen kokonaiseen sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa. Vallankumoukset olivat enimmäkseen rauhanomaisia Romaniaa lukuun ottamatta. Ne johtivat kommunismin valta-aseman romahtamiseen Euroopassa. Kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Neuvostoliiton sisällä Gorbatšovin hallinto oli kuitenkin joutunut suuren epäilyksen ja kritiikin kohteeksi Neuvostoliiton johdon, erityisesti vanhoillisten keskuudessa. Kuuluvimmaksi Gorbatšovin kritisoijaksi nousi kuitenkin Venäjällä parlamenttivaalit vuonna 1989 voittanut demokraatti Boris Jeltsin, joka vastusti varsinkin vanhoillisia. Maaliskuussa 1991 Neuvostoliitossa järjestettiin maan historian ensimmäinen ja viimeinen kansanäänestys. 24. joulukuuta 1990 Neuvostoliiton kansankongressin edustajien ehdotuksen mukaisesti neuvostokansalaisilta kysyttiin, halutaanko säilyttää Neuvostoliitto uudistettuna itsenäisten tasavaltojen federaationa, joka takaisi kaikkiin kansallisuuksiin kuuluville ihmisille samat oikeudet ja vapaudet. Maaliskuun kansanäänestyksessä eli 77,85 % äänestäjistä äänesti uudistetun Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton puolesta. Kansanäänestyksen tulos hautautui kuitenkin muiden ongelmien, ja lähinnä Gorbatšovin ja Jeltsinin välisiin valtataisteluihin, jotka kiihtyivät kevään kuluessa. Vanhoilliset saivat taivuteltua Gorbatšovin osin puolelleen vuoden 1990 lopussa, mutta eivät onnistuneet kukistamaan Baltian maiden kapinoita vuoden 1991 tammikuun verisissä yhteenotoissa, joissa kuoli kymmeniä. Elokuussa 1991 joukko kovan linjan kommunisteja varapresidentti Gennadi Janajevin johdolla yritti tehdä vallankaappauksen. He tahtoivat estää enempien maata hajaannuttavien ja epävakauteen johtavien muutosten jatkumisen Neuvostoliitossa. Vallankaappauksen aikana Gorbatšov vangittiinkin kolmeksi päiväksi Krimin niemimaalle valtion loma-asunnolleen. Kaappaus kuitenkin kuihtui kokoon, kun Boris Jeltsin keräsi kansalaisia ja sotilaita puolelleen vastustamaan vallankaappausta. Vallan ottanut poikkeustilakomitea edusti ylintä laillista valtaa: varapresidentin lisäksi pääministeri, puolustusministeri, sisäasiainministeri, KGB:n puheenjohtaja, puolustusneuvoston varapuheenjohtaja ja presidentinviraston päällikkö olivat poikkeustilakomitean jäseniä. Gorbatšov sai nimellisen asemansa Neuvostoliiton presidenttinä takaisin, mutta hän huomasi, että yleinen mielipide ja valtakoneisto oli siirtynyt täysin kannattamaan Jeltsiniä. Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi. Myös Ukraina äänesti itsenäisyyden puolesta joulukuussa, vaikka olikin aikaisemmin sopinut pysyvänsä Neuvostoliitossa. 8. joulukuuta Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat tapasivat, perustivat IVY:n ja kiistivät Neuvostoliiton olemassaolon. Lopulta Gorbatšovinkin oli taivuttava tähän päätökseen, ja hän erosi 25. joulukuuta 1991. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Neuvostoliiton jälkeen Venäjän federaatio peri Neuvostoliiton aseman, mutta taloudellisesti ja poliittisesti heikentyneenä. Vuonna 2009 venäläisten enemmistön mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli onnettomuus. 16 % venäläisistä kannatti Neuvostoliiton palauttamista alkuperäisessä muodossaan. Puolueista NKP:n raunioille perustettu Venäjän federaation kommunistinen puolue on ajanut Neuvostoliiton ja neuvostojen perustamista uudelleen vapaaehtoiselta pohjalta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sosialismin asema valtioiden virallisena aatteena on maailmanlaajuisesti heikentynyt. Vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistiseksi itseään kutsuva valtio on Kiinan kansantasavalta, joskin Kiinan virallinen ideologia, sosialismi kiinalaisin erityispiirtein, ja talousjärjestelmä, sosialistinen markkinatalous, sisältävät kapitalistisia piirteitä. Muita tunnettuja sosialistisiksi itseään kutsuvia valtioita ovat muun muassa Kuuba ja Vietnam. Hallinto ja politiikka Ylin johto Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP). Yksipuoluejärjestelmää perusteltiin kolmella pääargumentilla: Historialliset syyt eli bolševikkien jääminen ilman liittolaisia Venäjän sisällissodassa, sekä toisilleen vastakkaisten yhteiskuntaluokkien puuttuminen - tuotantovälineet ja maaomaisuushan kansallistettiin - ynnä korkea äänestysprosentti. Mihail Gorbatšovin hallituskaudella 1980-luvun lopulla maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu. Neuvostoliiton ylin valta oli Stalinin ajoista lähtien NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. Neuvostoliiton ensimmäisenä johtajana pidetään kuitenkin yleisesti Leniniä, vaikka hän ei ollut kommunistipuolueen pääsihteeri, vaan toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajana eli käytännössä pääministerinä vuosina 1917-1922. Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917-1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi. Vuodesta 1977 lähtien Leonid Brežnev toimi sekä kommunistipuolueen pääsihteerinä että valtionpäämiehenä, samoin hänen jälkeensä Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko sekä vuodesta 1988 lähtien Mihail Gorbatšov. Neuvostoliiton johtajat 1917-1924 - Vladimir Lenin 1924-1953 - Josif Stalin 1953-1955 - Georgi Malenkov 1955-1964 - Nikita Hruštšov 1964-1982 - Leonid Brežnev 1982-1984 - Juri Andropov 1984-1985 - Konstantin Tšernenko 1985-1991 - Mihail Gorbatšov Neuvostoliiton valtionpäämiehet 1917 - Lev Kamenev 1917-1919 - Jakov Sverdlov 1919-1946 - Mihail Kalinin 1946-1953 - Nikolai Švernik 1953-1960 - Kliment Vorošilov 1960-1964 - Leonid Brežnev 1964-1965 - Anastas Mikojan 1965-1977 - Nikolai Podgornyi 1977-1982 - Leonid Brežnev 1982-1983 - Vasili Kuznetsov 1983-1984 - Juri Andropov 1984 - Vasili Kuznetsov 1984-1985 - Konstantin Tšernenko 1985 - Vasili Kuznetsov 1985-1988 - Andrei Gromyko 1988-1991 - Mihail Gorbatšov Hallitus ja kansanedustuslaitos Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa. Perustuslain mukaan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan tehtävänä oli toteuttaa puolueen päätökset. Käytännössä Neuvostoliiton parlamentti koostui ainoan puolueen eli kommunistisen puolueen edustajista ja kannattajista. Parlamentti oli jaettu eri ministerineuvostoihin, joilla jokaisella oli omat toimialueensa ja tehtävänsä. Keskeisiä parlamentin vaikuttajia olivat puolueen johtohenkilöt, kuten keskuskomitean pääsihteeri (jolla oli ylin valta), ministerineuvoston puheenjohtaja ("pääministeri") ja korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Parlamentti kokoontui Moskovan Kremlissä. Korkein neuvosto oli Neuvostoliiton ylin hallintoelin, johon Kommunistisen puolueen keskuskomitealla oli keskeinen vaikutusvalta. Se oli kaksikamarinen, ja molemmilla kamareista (Liittoneuvosto ja Kansallisuuksien neuvosto) oli yhtäläinen valta. Korkeimman neuvoston jäsenet valittiin vaaleilla. Liittoneuvoston jäsenet valittiin vaalipiireittäin siten, että asukasta varten tuli yksi edustaja. Kansallisuuksien neuvostoon valittiin 25 edustajaa jokaisesta liittotasavallasta, 11 edustajaa jokaisesta autonomisesta tasavallasta, 5 edustajaa jokaiselta autonomiselta alueelta ja 1 edustaja kustakin kansallisesta piirikunnasta. Vuonna 1989 kussakin kamarissa oli 750 jäsentä, ja niiden kummankin toimikausi oli neljä vuotta. Presidium hoiti korkeimman neuvoston päivittäiset toiminnot silloin, kun se ei ollut koolla. Käytännössä korkein neuvosto oli perestroikaan asti politbyroon alainen eikä sillä ollut todellista valtaa. Neuvostoliiton alkaessa hajota korkein neuvosto piti tasavaltojen suvereenisuusjulistuksia lokakuussa 1990 hyväksymässään päätöksessä laittomina. Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautettiin 26. joulukuuta 1991. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma paikallishallintonsa, joka päätti paikallisista asioista. Paikallishallinnossa ylimmät hallintoelimet olivat alueoikeus ja toimeenpaneva neuvosto. Hallinnossa oli myös kansanoikeus, jolla oli kolmen vuoden toimikausi. Paikallishallinnon piiriin kuului myös työläisten ja talonpoikien neuvosto. Kansanoikeuden ja työläisten ja talonpoikien neuvoston valitsivat äänestäjät. Työläisten ja talonpoikien neuvostolla oli valtuudet valita Alueoikeuden ja toimeenpanevan neuvoston jäsenet. Useita ehdokaslistoja ei sallittu, mutta salaisessa vaalissa oli mahdollisuus äänestää myös ehdokasta vastaan, ja siksi sopivan ehdokkaan valinta oli suoritettava huolellisesti. Esimerkiksi 1960-luvulla piirineuvostojen jäsenistä 55 % oli kommunistisen puolueen jäseniä. Äänestäminen vaaleissa oli kansalaisvelvollisuus, ja äänestäneen kansalaisen passiin tehtiin velvollisuuden täyttämisestä merkintä. Jos merkintä puuttui passista, oli elintarvikekortin, lääkärikäynnin tai asunnon saaminen mahdotonta. Paikallishallinnon vaalien korkeat äänestysprosentit, usein yli 99 %, herättivät ulkomailla epäluuloa vaalien rehellisyyttä kohtaan. Ulkopolitiikka Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikka pyrki varmistamaan sisäisen turvallisuuden, erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, ja kasvattamaan vaikutusvaltaa kehitysmaissa. Neuvostoliitto pyrki myös rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Se ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut. Varsovan liitto Neuvostoliitto perusti vuonna 1955 Naton vastaisen Varsovan liiton, johon liittyivät kaikki itäblokin maat Jugoslaviaa lukuun ottamatta. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta, ja sitä tukivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Saksan demokraattiseen tasavaltaan sijoitetut neuvostojoukot. Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto Vuosina 1949-1991 Neuvostoliitto oli Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston (SEV) jäsen. SEV oli sosialististen valtioiden talousyhteisö ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle. Alun perin SEV oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle, mutta se sai myöhemmin vastakkaisia piirteitä. Itäisen Keski-Euroopan kehittyneet teollisuusmaat, ennen muuta Tšekkoslovakia ja Saksan demokraattinen tasavalta, olivat taloudellisesti nettomaksajan roolissa. Erityisen tärkeä SEV oli Kuuballe, joka onnistui sen avulla vuosikymmenien ajan korvaamaan Yhdysvaltojen taloussaarrosta johtuvan länsimarkkinoiden puutteen. SEV:n organisaatio pyrki saavuttamaan kaikki päätökset yksimielisesti. Erillistä veto-oikeutta jäsenillä ei ollut, vaan erimielisyyden ilmetessä ne saattoivat jättäytyä pois projekteista, joihin eivät halunneet osallistua. Näin tehdyt päätökset tyydyttivät kaikkia, mutta kaikki eivät sitoutuneet niihin. Tämä oli yksi SEV:n pääheikkouksista, jäsenmaiden huomattavan erilaisten teollisten kehitysasteiden ohella. SEV:tä pidettiinkin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa. 1980-luvulla SEV:n täysjäsenet olivat Saksan demokraattinen tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania. Liitto lakkautettiin 1991 jäsenmaiden enemmistön luovuttua sosialistisesta suunnitelmataloudesta kylmän sodan päättymisen myötä. Sisäinen turvallisuus Neuvostoliiton sisäistä turvallisuutta varten oli sisäministeriön NKVD alainen komissio, vuonna 1922 lakkautetun pahamaineisen vapaaehtoisjoukkoihin nojautuvan Tšekan (ВЧК) perillinen. Vuodesta 1954 alkaen toimi ministeriöstä ainakin näennäisesti riippumaton KGB. KGB oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuosina 1954-1991. Sen tehtävä oli hoitaa ulkoista turvallisuutta ja tiedustelua, paitsi sotilastiedustelua, joka kuului GRU:lle. KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltojen CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esimerkiksi Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Neuvostoliiton purkautuessa 1991 Neuvostoliiton KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjällä FSB. Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen KGB:n nimellä. Kuolemantapaukset Politiikantutkija Radolph Rummelin laskelmien mukaan Neuvostoliiton ja sen edeltäjän Neuvosto-Venäjän aikaansaattamisessa sekä valta-aikana vuosina 1917-1991 kuoli yhteensä 62 miljoonaa ihmistä. Rummel on laskenut tuon sisältävän noin 39,5 miljoonaa keskitysleireillä kuollutta, noin 8,3 miljoonaa terroriteoissa kuollutta, noin 7,8 miljoonaa pakotetuissa nälänhädissä kuollutta ja noin 4,3 miljoonaa kyydityksissä kuollutta. Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan kuolemantapauksista ajoittuu vain noin 15,6 miljoonaa, ja Stalinin jälkeiseen aikaan kuolemantapauksista ajoittuu vain noin 6,9 miljoonaa. Luvut eivät sisällä toisen maailmansodan taisteluissa kuolleita. Historian professori Norman Naimarkin mukaan Stalin teloitutti lähes miljoona Neuvostoliiton kansalaista. Sisällissota (1917-1922) yht. terrori keskitysleirit 34 000 pakotettu nälänhätä "Uusi talouspolitiikka" NEP (1923) yht. Kollektivisointi (1929) yht. terrori kyydityskuolemat keskitysleirit pakotettu nälänhätä Suuri terrori (1936) yht. terrori kyydityskuolemat 65 000 keskitysleirit Ennen toista maailmansotaa (1939) yht. terrori kyydityskuolemat keskitysleirit Toinen maailmansota (1941) yht. terrori kyydityskuolemat keskitysleirit Toisen maailmansodan jälkeen (1946) yht. terrori kyydityskuolemat keskitysleirit Stalinin jälkeen (1954) yht. terrori kyydityskuolemat 8 000 keskitysleirit Maantiede Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio, ja se käsitti alueita sekä Euroopasta että Aasiasta. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa pinta-alasta sijaitsi Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös Lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšeljuskininniemi, jonka pohjoisin kohta oli 77 45' pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81 50' pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin kohta oli Ratmanovin saarella Beringinsalmessa (169 02' läntistä pituutta) ja läntisin Gdańskinlahdella Itämerellä (16 08' itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä. Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria: Norja, Suomi, Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Turkki, Iran, Afganistan, Kiinan kansantasavalta, Mongolia ja Korean demokraattinen kansantasavalta. Rajojen pituus oli yhteensä yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa. Neuvostoliiton korkein kohta oli Pamir-vuoristossa sijainnut Pik Kommunizma, jonka korkeus oli 7 495 m. Neuvostoliiton suurin joki oli Jenisei, joka on suurin Pohjoiseen jäämereen laskeva joki. Sen pituus on 5 539 km. Euroopan puolella Neuvostoliiton suurin joki oli Volga, joka on Euroopan pisin ja runsasvetisin joki. Volgan pituus on 3 685 kilometriä. Muita merkittäviä jokia olivat Ob, Lena, Ural ja Amur. Nykyisin Pik Kommunizma on nimeltään Ismail Samani, ja sijaitsee Tadžikistanissa; edellä mainitut joet sijaitsevat pääosin Venäjän alueella. Korkeussuhteet Neuvostoliitossa vaihtelivat vuoristoista tasaisiin alankoihin. Eniten vuoristoja oli Neuvostoliiton pohjois- ja itäosissa, kun etelä- ja länsiosissa oli enemmän tasankoja. Suurimpia Neuvostoliiton alueella olevia järviä olivat muun muassa Araljärvi, Laatokka, Kaspianmeri ja Baikaljärvi. Ilmasto Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle: kylmälle, lauhkealle ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle −30 C ja lämpimimmät kesäisin yli +30 C. Alimmat lämpötilat mitattiin Siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys alitti jopa −70 C. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50 C. Kaikkein matalin lämpötila (−71,1 C) mitattiin vuonna 1964 Oimjakonissa Jakutiassa. Lämpimin arvo Neuvostoliiton alueella taas saatiin 29. heinäkuuta 1983 Turkmenistanin alueella - +51,7 C. Kaupungistuminen Neuvostoliitto oli jo syntyessäänkin huomattavan laaja pinta-alaltaan ja luonnonvaroiltaan. Venäjän suurimmat kaupungit 1800-luvulla olivat Pietari, Moskova, Varsova ja Harkova. Myöhemmin Varsovasta tuli itsenäisen Puolan pääkaupunki, ja Ukrainassa sijaitseva venäjänkielinen Harkova jäi kasvavan talouskeskuksen Kiovan varjoon. Leningradiksi muuttunut Pietari säilytti omaleimaisuutensa, mutta muuttui teollisuusvaltaiseksi, ja suuri määrä sivistyneistöä muutti ulkomaille. Moskovasta tuli Neuvostoliiton pääkaupunki. Toinen maailmansota siirsi talouden painopistettä muutenkin kohti itää, missä resurssit tuntuivat ehtymättömiltä. Kaupunkirakenteen erityispiirteeksi Neuvostoliitossa tulivat, osittain runsaan energiatarjonnan vuoksi, pitkät etäisyydet ja kaukana toisistaan sijaitsevien alueiden taloudellinen keskinäinen riippuvuus. Monet kaupungit syntyivät jopa ilman ympäröivää maaseutumaista asutusta, joka turvaisi kaupungille riittävän ruokahuollon. Tämä piti alueet tiukemmin keskusjohdosta riippuvaisena, mutta oli jopa kohtalokasta Neuvostoliiton hajotessa, kun välttämättömyystarvikkeet pitikin yhtäkkiä tuoda ulkomailta. Suurimmat kaupungit Neuvostoliiton lopussa Neuvostoliitossa oli vuonna 1989 kaikkiaan 23 miljoonakaupunkia, joista noin puolet Venäjän SFNT:n alueella. Kolme suurinta kaupunkia olivat Moskova 8,8 miljoonalla, Leningrad 4,4 miljoonalla sekä Kiova 2,6 miljoonalla asukkaalla. Muita miljoonakaupunkeja olivat Alma-Ata, Baku, Dnepropetrovsk, Donetsk, Gorki, Harkova, Jerevan, Kazan, Kuibyšev, Minsk, Novosibirsk, Odessa, Omsk, Perm, Rostov, Sverdlovsk, Taškent, Tbilisi, Tšeljabinsk ja Ufa. Alle miljoonan asukkaan merkittäviä kaupunkeja olivat muun muassa Chișinău, Kaliningrad, Murmansk, Riika, Tallinna, Vilna, Vladivostok ja Volgograd. Laajentuminen Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemmin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazahstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzbekistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin osa Suomelta talvisodassa valloitetuista alueista. Se oli alkuun oma tasavaltansa, mutta se liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liitettiin Baltian tasavallat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta, Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja itäisen Puolan. Nämä alueet liitettiin Neuvostoliittoon toisen maailmansodan loputtua. Tannu-Tuvan kansantasavalta Keski-Aasiasta liittyi Neuvostoliittoon 11. lokakuuta 1944. Neuvostoliiton rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin valtio alkoi hajota. Hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta. Hallinnollinen jako Neuvostoliitto koostui 15 eri tasavallasta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa. Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäisen hallinnon rakennukset. Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, ja lakia sovellettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa. Armeija Puna-armeija Ensimmäinen neuvostovaltion armeija oli Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, jota kutsuttiin puna-armeijaksi. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissodan vuonna 1921 siitä tuli Neuvostoliiton armeija. 23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä puna-armeijan päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918-1924. Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta -40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Jotta suuri värväysoperaatio voitaisiin toteuttaa, perustettiin alueelliset, kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; vojenkomat). Ne toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin). Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä teki väistämättä komentojärjestelmän tehottomaksi, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, johon kuului sisällissodan edetessä yhä enemmän entisen keisarillisen armeijan upseereita. Venäjän sisällissodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita ja Puolaa vastaan, ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes viisi miljoonaa miestä. Ennen suurta isänmaallista sotaa puna-armeija soti muun muassa Japania ja Suomea vastaan. Näistä etenkin Suomea vastaan käyty talvisota herätti paljon huomiota länsimaissa. Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten sotaviikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin. Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15-20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7-10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi, teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Niiden vankien osa, jotka vapautettiin sodan lopussa, ei ollut kovinkaan paljon parempi, sillä antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai vuosikausien pakkotyöllä Siperiassa. Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin: ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Neuvostoliiton asevoimat Voitetun sodan ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel tiellä vallankumouksellisesta asejoukosta valtion vakinaiseksi armeijaksi otettiin 1946, kun "voittamaton puna-armeija" muutettiin Neuvostoliiton asevoimiksi. Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi. Se johti siihen, että näistä maista tuli sosialistisen blokin jäseniä ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioita. Eniten neuvostoarmeijan joukkoja oli sijoitettu Saksan demokraattiseen tasavaltaan torjumaan Nato-joukkojen uhkaa. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto käytti paljon voimavaroja armeijansa ydinaseiden, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden kehittelyyn. Konflikteja ratkaistiin ainoastaan niin sanottujen sijaissotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan. Vuonna 1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea sille ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimisissit. Yhdysvallat ja Pakistan tukivat sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, muun muassa toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Puna-armeija hajotettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen varat jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991-1994. Avaruusohjelma Neuvostoliiton avaruusohjelma pohjautui venäläisen opettajan Konstantin Tsiolkovskin 1900-luvun alusta alkaen yksin tekemään tutkimustyöhön. Hän tutki ensimmäisenä avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti. Hän teki suhteellisen vähän kokeellista tutkimusta, mutta silti kehitti muun muassa rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä ajoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Neuvostovaltio alkoi jo vuonna 1921 rahoittaa rakettitutkimusta asevoimien budjetista. GIRD-tutkimusryhmät kehittivät raketteja 1920-luvun puolivälistä alkaen. 1930-luvulla Sergei Koroljov nousi rakettitutkimuksen johtoon, mutta hän joutui asevoimien puhdistusten vuoksi vankeuteen. Toisen maailmansodan aikana rakettialan tutkimus keskittyi maavoimien raketteihin ja lentokoneiden rakettipropulsioon. Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen, joka olisi pystynyt kantamaan ydinaseen Yhdysvaltoihin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat vuonna 1955 aikovansa laukaista satelliitin kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957-1958) aikana. Ohjuksen onnistuneen koelaukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti Sputnik 1 rakennettiin nopeasti ja laukaistiin 4. lokakuuta 1957. Rakettiohjelman yhteydessä rakennettiin Tiuratamin alueelle Baikonurin kosmodromi. Talous Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leniniläistä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismi eli luokaton, sosiaalisesti tasa-arvoinen, tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuva yhteiskunta. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti vallitsevaa tilannetta pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Virallisesti Neuvostoliitto eli proletariaatin diktatuurin vaihetta siirtymisessä kommunismiin. Laajalle levinneen käsityksen mukaan kysymyksessä oli kuitenkin pikemmin puolue-eliitin diktatuuri, millä saattoi olla merkitystä koko järjestelmän romahdukseen. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", millä viitattiin pyrkimykseen maksaa palkkaa työpanoksen mukaan. Neuvostoliitto teollistettiin nopeasti pian perustamisensa jälkeen, mihin liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopan-puoleisen osan jälleenrakentaminen. Neuvostoliiton teollisuustuotannon määrä kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailman toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta, sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi runsasväkisin maa. Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjaksi saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului lähes kaikki teollisuus ja rahoitustoiminta, ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina sekä eräillä käsityöaloilla. Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta pienimuotoisesti myös yksityisesti. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, kuten kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona. Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Suunnitelmia oli kolmella tasolla: tehtiin pitkän aikavälin, viisivuotis- ja vuosisuunnitelmia. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta osa voitosta jäi tuotantolaitoksille. Tuotantolaitokset käyttivät oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. Neuvostoliittoa vastustaneen Albanian mukaan Neuvostoliiton yritysten toiminta muistutti käytännössä erittäin paljon kapitalistisia yhtiöitä. Myös lännen sosialistit kritisoivat järjestelmää ja nimittivät sitä valtiokapitalismiksi. Raha Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön erinimiset rahayksiköt. Kun neuvosto-Venäjä oli voittanut sisällissodan ja intervention, se pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая экономическая политика, Novaja ekonomitšeskaja politika), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi ajoittui toiseen maailmansotaan. Vuonna 1947 rahaolot vakautettiin talletuksia leikkaamalla. Neuvostoliiton rupla ei ollut kansainvälisesti vaihdettava valuutta eikä sitä saanut viedä maasta. Sen arvo pyrittiin pitämään vakaana, mutta käytännössä maan velkaantuminen länteen aiheutti mustan pörssin kasvun. Sähköistämisohjelma Sähköistämisohjelmasta vastasi GOELRO (Gosudarstvennaja komissija po elektrifikatsii Rossii), Venäjän sähköistämisen valtionkomitea. Se liittyy neuvosto-Venäjän pyrkimykseen aloittaa mittava teollistamisohjelma, jotta se kuroisi kiinni eron länsimaihin verrattuna. GOELRO:n tavoitteena ei ollut niinkään luoda raskasta teollisuutta, vaan parantaa työn tuottavuutta sähköistämisen avulla. Monilla kansantalouden aloilla ihmis- ja eläintyövoima voitiin korvata sähköllä. Lämpöarvoltaan vähäisiä kivihiililaatuja, turvetta, puuta ja kaasua pyrittiin hyödyntämään laajemmin, paikallisesti myös öljyliusketta. Suunnitelma käsitti sekä toimiala- että aluekohtaisen toimeenpanosuunnitelman. Tätä varten valtakunnallinen suunnitelma jaettiin seitsemään alueelliseen perussuunnitelmaan: pohjoiseen, keskis-teolliseen, eteläiseen, Volgan varren, Uralin, Kaukasian sekä Länsi-Siperian ja Turkestanin suunnitelmaan. GOELRO suunniteltiin jo alusta lakisääteiselle pohjalle, joten sen toimeenpanon takaisi keskitetty taloussuunnitelma. GOELRO:sta tuli neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton ensimmäinen kattava valtionsuunnitelma, ja se toimi esikuvana valtionsuunnitelmalle (GOSPLAN), joka järjesti koko kansantalouden viisivuotissuunnittelun. GOELRO valtionkomiteana lakkautettiin jo kesäkuussa 1921, minkä jälkeen sen työtä jatkoi GOSPLAN. GOELRO:n ensimmäinen osa A tuli suoritetuksi 1926 mennessä. Tavoitteena oli palauttaa sisällissodassa pienentynyt tuotanto. Vuoteen 1935 mennessä oli suoritettu rakentamiseen liittyvät tavoitteet. Myös raskas sähkötekninen tuontia korvaava teollisuus kehittyi. 1923 Elektrosila toimitti Volhoviin Leningradin alueelle neljä ensimmäistä 7,5 MW:n turbiinia. 1930-luvun puoleen väliin mennessä oli jo perustettu Elektrozavod (Электрозавод) ja Dinamo (Динамо) Moskovaan, Krasnyi kotelštšik (Красный котельщик) ja Taganrogiin, Turbogeneratornyi zavod imeni S. M. Kirova (Турбогенераторный завод имени С. М. Кирова) Harkovaan. Vuodesta 1934 lähtien Neuvostoliitto oli voimalaitteiden rakentamisessa omavarainen. Mittavaan teollistumiseen käytettiin myös vankityövoimaa, ja tuotantohyödykkeitä hankittiin viemällä viljaa ulkomaille. Viljan vienti johti 1930-luvun puolivälissä Volgan varrella ja varsinkin Ukrainassa nälänhätään, missä kuoli miljoonia ihmisiä. Teollisuus Koska ulkomaankauppa oli verrattain pientä, raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Loppuvaiheessaan maa vastasi noin 20 %:sta maailman teollisuustuotannosta. Suuria lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, autonvalmistajia olivat VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš). Teollisuus organisoitiin suuriksi kombinaateiksi, joiden tehtävänä oli jalostaa tietty raaka-aine lopputuotteiksi saakka. Yleensä kombinaatit olivat oman alueensa tärkeimpiä työnantajia, jotka leimasivat koko aluetta. Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä. Neuvostoteollisuuden eräänä ongelmana oli keskittyminen määrään. Tuotantolaitoksia arvioitiin lähinnä tuotantolukujen perusteella, mikä haittasi laadun kehittämistä. Lisäksi suunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi lähinnä vain nostanut seuraavan vuoden suoritusnormia. Lisäksi on arveltu, että ideologinen näkökanta esti tuottavuuden nostamisen. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Lisäksi vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi luoda henkistä vastarintaa kehittynyttä automaatiota ja tietotekniikkaa kohtaan. Luonnonvaroiltaan Neuvostoliitto oli yksi maailman rikkaimmista maista. Tärkeimpiä luonnonvaroja olivat öljy, maakaasu, kivihiili, timantit, useat mineraalit ja puu. Luonnonvarojen hyödyntämistä vaikeutti osaltaan niiden sijainti vaikeasti saavutettavissa alueilla Siperiassa ja Kuolan niemimaalla. Neuvostoliittoa myös kritisoitiin siitä, että se tuhlasi uusiutumattomia luonnonvaroja. Merkittävimmät vientituotteet olivat öljy, maakaasu ja puutavara. Taloudessa saavutettiin erityisesti öljyn viennin avulla kansalaisillekin kohtuullinen elintaso. Sotateollisuuden suuri osuus jätti joidenkin kulutushyödykkeiden kehittämisen taka-alalle, ja kehittyneihin länsimaihin verrattuna esimerkiksi monet läntiset automerkit, mutta myös sukkahousut ja purukumi saivat järjestelmien vertailussa peräti kulttiaseman. Maatalous Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Idässä maasto muuttui vähitellen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn. Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisia sosiaalietuja. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan, ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia kuin kolhooseissa. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa, ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläisellä oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. Osittain tämä johtui työvoiman suuresta määrästä yksityisessä tuotannossa ja valtiontilojen yksityisten käyttöön antamasta rehusta ja laidunmaasta. Neuvostoliitto kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä tarpeisiin, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin käyttämään ihmisravinnoksi. Hruštšovin kaudella tarvittava vilja alettiin ostaa ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä jatkuvasti rasitti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella epäonnistuivat. Juuresten ja vihannesten viljely oli tavallista Neuvostoliiton Euroopan-puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa. Gruusia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimmaksi osaksi yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kulutetusta tupakasta. Karjatalouteen kiinnitettiin Neuvostoliitossa paljon huomiota, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osaksi tuotannosta vastasivat teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka eivät olleet sovhooseja eivätkä kolhooseja, ja ne tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräs ongelma oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan. Kalastus oli merkittävä osa Neuvostoliiton ruoantuotantoa, ja maalla oli 1970-1980-luvuilla Japanin jälkeen maailman toiseksi suurin kalastuslaivasto. Suurin osa saaliista pyydettiin Atlantilta ja Tyyneltä valtamereltä. Erityisesti Tyynen valtameren kalastusta pyrittiin kehittämään, sillä Atlantin parhaat kalavedet jäivät eri valtioiden julistamien kalastusvyöhykkeiden sisäpuolelle. Ongelmaa yritettiin ratkaista myös laajentamalla kalanviljelyä ja sisävesikalastusta 1980-luvulla. Monet Neuvostoliitolle tärkeät kalalajit kärsivät saasteista, kuivumisesta ja ylikalastuksesta. Metsätalous Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³, hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä noin 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajeina mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Yleisin puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä. Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleisessa osassa oli tehty kauan liikahakkuita, joten siellä puun hankintaa jouduttiin vähentämään 1960-luvulta lähtien. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin hyödyntää yhä enemmän. Hakkuut tehtiin valtaosin avohakkuina, ja metsänhoito oli vähäistä puunkäyttöön verrattuna. Ongelmia Tuotannon ohjaus Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot. Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle. Toisaalta esimerkiksi Ižoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat alitarjontaan yksissä ja ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia. Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti. Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen "Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet". Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa. Laatu Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan. Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi. Maatalous Maatalous oli yksi neuvostotalouden painopisteistä, sillä maa painiskeli pitkään jatkuvan alituotannon kanssa. Huolimatta siitä että jopa kolmasosa työvoimasta työskenteli maanviljelyssä, Neuvostoliitto joutui tuomaan suuria määriä viljaa ja muita elintarvikkeita ulkomailta, myös Yhdysvalloista, joka puolestaan tarvitsi kipeästi ostajia massiiviselle ylituotannolleen. Neuvostoliiton maatalous tuotti vain 80 % Yhdysvaltojen tuotannosta, vaikka Neuvostoliiton maatalous työllisti kahdeksan kertaa suuremman työvoiman ja vastaanotti neljäsosan maan kaikista pääomainvestoinneista eli viisi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa. Berkeleyn neuvostotalouden asiantuntija Gregory Grossman arvioi vuonna 1980 Neuvostoliiton maataloutta seuraavasti: "Organisaatio on väärin, hinnat ovat väärät, työkalut ovat vääriä. Oikeastaan kaikki on väärin". Erityisesti tehottomuus vaivasi maan suunnatonta kollektivisoitua maatalousteollisuutta. Pieni yksityinen viljelys oli olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin tehokasta: 2-3 % Neuvostoliiton viljelyalasta oli yksityisen pienviljelyn käytössä, mutta riitti tuottamaan 25 % koko maan maataloustuotteista, lähinnä vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja maitoa. Ympäristötuhot Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus. Väestö Ennen kuin Neuvostoliitto hajosi, siellä asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Tiheimmin asutettuja olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Suurimman väestöryhmän muodostivat venäläiset; muita suuria kansanryhmiä olivat ukrainalaiset, uzbekit, valkovenäläiset, kazakit, azerit, armenialaiset, tadžikit, georgialaiset, moldovalaiset, liettualaiset, turkmeenit, kirgiisit, latvialaiset ja virolaiset. Kielet Neuvostoliitossa kaikki kielet olivat liittovaltion perustuslain mukaan tasa-arvoisia ja eri tasavalloissa ja alueilla paikallinen kieli oli virallinen kieli. Joidenkin neuvostotasavaltojen (kuten Georgian SNT:n) omat perustuslait tunnustivat paikallisen kielen ainoaksi viralliseksi. Venäjän kieli oli kuitenkin käytännössä virallinen kieli koko maassa paikalliskielten rinnalla, ja sitä opetettiin kouluissa pakollisena oppiaineena kaikille. Sosiaali- ja terveysturva Neuvostoliitossa jokaisella kansalaisella oli oikeus valtion järjestämiin terveys- ja sosiaalipalveluihin. Sosiaaliturvan perustana olivat valtion omistamat yritykset, jotka järjestivät työntekijöilleen lasten päivähoitoa, maksuttomia virkistyslomia ja edullisia elintarvikkeita ja huolehtivat työsuhteen päätyttyä eläkkeiden maksamisesta. Työttömyys oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Neuvostoliiton hajottua terveys- ja sosiaaliturva heikkeni kaikissa neuvostotasavalloissa, jotka olivat itsenäistyneet. Uskonto Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen V. I. Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslailla säädettiin, että maassa vallitsee uskonnon ja ateistisen propagandan vapaus. Neuvostoliitossa uskontokuntien kannattajamääriä ei tilastoitu, mutta ylivoimaisesti suurin uskonto oli ortodoksinen kirkko. Suurin osa isovenäläisistä oli ortodokseja, mutta aivan maan länsiosissa asui myös katolisia, etenkin Liettuassa ja Ukrainassa. Toiseksi suurin uskontokunta oli islam, jonka kannattajia oli varsinkin Turkestanin alueen neuvostotasavalloissa, Kaukasiassa ja myös Tatarstanin autonomisessa tasavallassa. Neuvostoliiton alueella oli myös muihin kristillisiin kirkkoihin kuuluvia henkilöitä kuten luterilaisia, joita oli lähinnä Virossa ja Latviassa sekä Suomen rajan lähellä Inkerinmaalla. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden "taistelevan ateismin" ja "taistelevan materialismin" periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Taistelevien jumalattomien liitto suoritti ateismin levitystyötä. Vuodesta 1926 vuoteen 1932 järjestön jäsenmäärä kasvoi tasaisesti 87 000:sta 5,6 miljoonaan jäseneen. Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vuonna 1943 toimintansa lopettaneen Taistelevien jumalattomien liiton työn jatkajaksi perustettiin vuonna 1947 Poliittisen ja tieteellisen tiedon levittämisyhdistys eli Znanie (, ). Urheilu Neuvostoliiton urheilijat menestyivät erittäin hyvin monissa lajeissa, ja esimerkiksi jääkiekossa, lentopallossa, painissa, voimistelussa ja painonnostossa maa oli vuosikymmenet lähes täysin ylivoimainen. Neuvostoliitto osallistui ensi kertaa olympialaisiin vuonna 1952 Helsingissä, ja yhteensä Neuvostoliitto keräsi olympialaisista 473 kultaa, 376 hopeaa ja 355 pronssia. Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa, mutta suurin osa länsimaista boikotoi kilpailuja vastalauseena Neuvostoliiton toimille Afganistanissa. Vastaavasti Neuvostoliitto liittolaismaineen boikotoi seuraavaksi järjestettyjä Los Angelesin kisoja vuonna 1984. Kun Neuvostoliitto hajosi, 12 siitä eronneen maiden urheilijat kilpailivat vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisissa yhdistyneenä joukkueena, jota usein nimitetään Itsenäisten valtioiden yhteisön joukkueeksi, vaikkei Georgia tuolloin ollutkaan osa IVY:tä (maa oli kuitenkin jäsenenä 1993-2008). Kyseinen joukkue kilpaili myös sen vuoden talviolympialaisissa Albertvillessä. Siinä missä kesäkisoissa urheilijat tulivat kaikista 11 silloisesta IVY:n jäsenvaltiosta ja Georgiasta, niin talvikisoissa joukkueen urheilijat tulivat vain kuudesta entisestä neuvostotasavallasta, jotka olivat Armenia, Kazakstan, Ukraina, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjä. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua eivät kuuluneet IVY:hyn ja kilpailivat heti vuoden 1992 olympialaisissa omina joukkueinaan. Useimmat kansainväliset liitot laskevat Neuvostoliiton seuraajavaltioksi Venäjän, mutta myös monet muut entiset neuvostotasavallat ovat menestyneet edelleen omissa vahvoissa lajeissaan, kuten esimerkiksi Liettua koripallossa. Etenkin joukkueurheilussa tämä on tarkoittanut kilpailun kiristymistä: esimerkiksi jääkiekon vuoden 2006 MM-kilpailuihin osallistui Venäjän lisäksi peräti neljä entistä neuvostotasavaltaa: Latvia, Valko-Venäjä, Ukraina ja Kazakstan. Jalkapallo Vaikkakaan Neuvostoliitto ei yltänyt jalkapallon MM-kilpailuissa vuoden 1966 neljättä sijaa parempaan tulokseen, voitti maa kuitenkin 1960 Euroopan-mestaruuden, ja myöhempinä vuosina se sai kolme hopeaa kahden olympiakullan ja kahden olympiapronssin lisäksi. Seuratasolla Dynamo Kiova voitti Euroopan Cup-voittajien cupin kahdesti ja Dynamo Tbilisi kerran. Myös Dynamo Moskova pääsi saman cupin loppuotteluun. Dynamo Kiovan menestyksen ja Neuvostoliiton vuoden 1988 EM-hopean taustalla oli ukrainalaisvalmentaja Valeri Lobanovski ja hänen kehittämänsä pelitapa. Koripallo Kansainvälisessä koripallossa Neuvostoliitto oli lajia hallinneen Yhdysvaltojen takana lähes yhtä selvä kakkonen, joka voitti kaksi olympiakultaa ja sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan. Koripallon MM-kilpailuissa menestys oli yhtä hyvä, ja Neuvostoliitto oli kolminkertainen maailmanmestari. Euroopan mestaruuksia maa keräsi kaikkiaan peräti 14. Jääkiekko Neuvostoliitto hallitsi kansainvälistä jääkiekkoa vuosikaudet ylivoimaisesti voittaen kahdeksan olympiakultaa (joista viimeisen tosin olympialipun alla) ja 22 maailmanmestaruutta. Niin olympialaisissa kuin MM-kilpailuissakin maa sijoittui mitaleille jokaisella osallistumiskerrallaan ja sai yhteensä 10 olympia- ja 34 MM-mitalia. Maajoukkueen punaisten peliasujen mukaan Suomessa alettiin kutsua Neuvostoliiton edustusjoukkuetta "Punakoneeksi". Seurajoukkuetasolla usein aikansa parhaaksi joukkueeksi arvostettu TsSKA Moskova voitti Euroopan Cupin 20 kertaa ja saman kaupungin Krylja Sovetov kerran. Lentopallo Neuvostoliiton miesten lentopallomaajoukkue on edelleen maailman menestynein lentopallomaajoukkue. Se voitti peräti kolme olympiakultaa, kuusi MM-kultaa, sekä kaksitoista kertaa EM-kultaa ja neljä kertaa maailmancupin. Lisäksi joukkue saavutti yksitoista muuta mitalia arvokilpailuista. Joukkueen kuuluisimpia pelaajia olivat muun muassa Viljar Loor, Oleg Moliboga ja Juri Sapega. Joukkuetta valmensi muun muassa Vjatšeslav Platonov, joka valmensi myöhemmin urallaan myös Suomessa. Liikenne Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta. Neuvostoliitossa oli vuonna 1987 henkilöliikenteessä rautateitä kaikkiaan kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 51 700 kilometriä, ja maanteitä noin 1,6 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä noin 1,2 miljoonaa kilometriä. Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkijohtokuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazakstanin, Keski-Aasian ja Kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän, ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Harkovaan, Minskiin, Gorkiin, Kuibyševiin, Sverdlovskiin, Novosibirskiin, Tbilisiin, Jerevaniin, Bakuun ja Taškentiin. Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astrahan ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika, Ventspils ja Klaipėda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk. Neuvostoliiton kauppalaivasto koostui 1980-luvulla 1 600-1 700:sta neuvostolipun alla purjehtivasta aluksesta. Lentoliikenteessä Neuvostoliitto oli yksi tärkeimmistä vaikuttajista. Neuvostoliittolainen Aeroflot oli maailman suurin lentoyhtiö. Aeroflotin katsotaan saaneen alkunsa 9. helmikuuta 1923, kun Neuvostoliiton siviili-ilmailuneuvosto perustettiin. Nimi otettiin käyttöön 25. helmikuuta 1932. Lentoyhtiö oli valtion omistuksessa, ja sen tunnuksessa oli Neuvostoliitolle ominainen tunnus sirppi ja vasara, siivin varustettuna. Neuvostoliiton hajottua 1991 Venäjällä organisoitiin matkustajaliikenne uudelleen 28. heinäkuuta 1992, ja Aeroflotista tuli 51 %:sti valtion ja 49 %:sti työntekijöiden omistama venäläinen lentoyhtiö. Samana vuonna alettiin kehittää palvelua ja hankittiin Airbusilta Airbus A -koneita. Vuonna 1994 Aeroflot hankki käyttöönsä Boeing ER- ja Iljušin Il-96-300 -lentokoneita pitkien matkojen lentoja varten. Nykyisin Aeroflot on edelleen maailman johtavia lentoyhtiöitä, ja muistona neuvostoajoista yhtiöllä on logossaan edelleen käytössä sirppi ja vasara. Matkailu Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua. Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua, vaikka myös ulkomaalaisia erityisesti Neuvostoliiton liittolaismaista kävi vuosittain Inturistin järjestämillä ryhmämatkoilla. Matkustajajunaliikenteen yhteydet olivat laajat ja junalla matkustaminen edullista. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikon Sotši, Krim, Batumi, Odessa ynnä muut sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad. Neuvostoliitosta ei voinut muuttaa toiseen valtioon ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa. Avioituminen ulkomaalaisen kanssa antoi kuitenkin viimeistään 1970-luvulta alkaen useimmissa tapauksissa oikeuden muuttaa puolison kotimaahan, mutta samalla muuttaja menetti Neuvostoliiton kansalaisuuden. Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muita helpommin. Muiden valtioiden kansalaisille luvan saaminen saattoi kestää jopa useita vuosia. Kulttuuri 1900-luvun alussa Venäjän kulttuuri oli kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä luomistilassa. Kautta kutsutaan Venäjän ja Neuvostoliiton avantgardeksi tai Hopeakaudeksi. Vallankumouksen jälkeen taiteilijat osallistuivat innokkaasti uuden sosialistisen yhteiskunnan uudistustyöhön. Kommunististen päämäärien puolesta toimivat muun muassa Vladimir Majakovski ja Maksim Gorki. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta. Avantgarden aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus, jota sovellettiin kaikkiin taiteisiin. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää. Sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvižnikien ("Vaeltajien"), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta. Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä. Tunnettuja neuvostoliittolaisia säveltäjiä olivat muun muassa Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev. Etenkin Josif Stalinin hallintokaudella säveltäjien ilmaisunvapautta rajoitettiin ja teosten piti olla kommunistipuolueen virallisen linjan mukaisia. Taiteilijoita kannustettiin suosimaan positiivisia sävyjä taiteessaan. Kritiikkiä sosialistista yhteiskuntaa kohtaan ei saanut esittää. Myös taidekritiikin tuli suosia sosialistisen realismin aatteita. Jos esimerkiksi taiteilijan luomat hahmot todettiin kommunistien mielestä liian "pessimistisiksi", seurauksena oli ojennuskuuri ja mahdollisesti ongelmia taiteilijan uralla. Maksim Gorki, Nobel-voittaja Mihail Šolohov, Aleksei Tolstoi ja Vladimir Majakovski nousivat suuriksi nimiksi neuvostokirjallisuudessa. Vaikka sosialistinen realismi tuli liki ainoaksi virallisesti hyväksytyksi suuntaukseksi, jatkoivat jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak ja Andrei Platonov perinteistä venäläistä kirjallisuustraditiota. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-voittaja Ivan Aleksejevitš Bunin ja Vladimir Nabokov. Aleksandr Solženitsyn kirjoitti kokemuksistaan vankileirillä ja joutui sen vuoksi vaikeuksiin. Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä taidepolitiikka oli kuitenkin vapaampaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945-1953. Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa. Bolševikkijohtaja Andrei Ždanovin vaikutus Neuvostoliiton kulttuurielämään oli suuri. Hänen nimensä mukaan tunnettu suuntaus, ždanovismi vaati kaikilta taiteilijoilta kapea-alaisen puolueuskollisuuden noudattamista. Se määritteli vielä 1950-luvun lopulle asti hyväksyttävän kulttuurituotannon rajat Neuvostoliitossa. Epävirallinen kulttuuri Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson suojasään aikana, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Kun länsimainen taide oli kiellettyä, Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä niin sanotun epävirallisen taiteen suuntauksia. Niillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. Neuvostoliitossa julkaisutoimintaa valvottiin tarkasti opposition tukahduttamiseksi. Tämän vuoksi monet kielletyt kirjat kopioitiin käsin ja levitettiin kädestä käteen vaha- tai valokopioina, niin sanottuina samizdat-julkaisuina. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista, tuli maailmankuuluja. Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla puolue myönsi enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä. Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös kielletyt kulttuurin alat otetaan huomioon. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua esimerkiksi neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa. Propaganda Neuvostoliitto harjoitti propagandaksi laskettavaa tiedotustoimintaa koko olemassaolonsa ajan, mutta propagandan sisältö ja tyyli vaihtelivat voimakkaasti kohteiden ja ajankohdan mukaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyminen. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui, eikä valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, toisin kuin lännessä. Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa kaikki länsimaat, mukaan lukien porvarilliset liberaalidemokratiat, leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja epädemokraattisiksi. Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan synnyttämää maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin väittämällä, että länsimaat muistuttavat fasistisia järjestelmiä, mutta Neuvostoliitto on eri kansojen tasa-arvoinen ja rauhanomainen koti, vastakohta kaikelle, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin ihmisiin, jotka usein uskoivat osittain propagandistiset väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena. Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelana ja kehityksen huippuna, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat. Neuvostoliitossa sallittiin kuitenkin myös rajoitetusti humoristista kriittistä tiedonvälitystä omasta maasta ja sen ongelmista. Tästä tärkeinä esimerkkeinä olivat pilalehti Krokodil ja Radio Jerevan. Symbolit Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti sekä sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena. Neuvostoliittolainen elokuva Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita - Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana, ennen kuin stalinistinen kulttuuripolitiikka nousi valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen elokuvateollisuus alkoi tuottaa pikkuhiljaa myös muita kuin propaganda-elokuvia, ja se kukoisti erityisesti 1970-luvulla. Neuvostoliiton "kansalliselokuvaksi" nimetään usein Sergei Eisensteinin ohjaama elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunutta propagandaa, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan piti olla vain osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat muun muassa Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja. Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Oleksandr Dovženko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin. Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin, joskin kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. Tarkovski itse kertoi rakastavansa maataan, mikä näkyi myös hänen elokuvissaan. Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia, ja määrärahat olivat mittavat. 1970-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus yhtä suuriin budjetteihin kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti siitä, että tekijät saivat kaiken, mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa ammattiin valtion tuella. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm. Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettu laji, joskin mahdollisuudet nähdä näitä filmejä ovat heikentyneet Neuvostoliiton valtion lakattua. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittänyt, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri Capitol. Neuvostoelokuvia Suomeen toi Kosmos-Filmi, jolla oli myös oma teatteri Hotelli Presidentin talossa. Henkilökultit: Lenin ja Stalin Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään sen, että tämä kansan keskuudessa syntynyt kultti olisi päätynyt osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin otettiin osaksi virallista puolueen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä. Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoinnissa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Jo vuonna 1924 Pietarin nimi muutettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926. Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi muita Stalinista johdettuja kaupunginnimiä. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen voittoisan suuren isänmaallisen sodan jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa "Berliinin kukistuminen" Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota. Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle, että Stalin oli käyttänyt valtaansa väärin ja alistanut tarpeettomasti neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin. Oksidentalismi Neuvostoliitossa kirjastoihin ja julkaisemiseen liittyvä sensuuri oli systemaattista. Esimerkiksi länsimaiset lehdet ja lähes kaikki lännen nykykulttuuria koskeva kirjallisuus oli kiellettyä. Länsimaista aineistoa siirtyi kuitenkin Neuvostoliittoon yksityisteitse ja muun muassa Tallinnaan Suomen television kautta. Lännen valtiopropaganda kylmän sodan aikana ja myöhemmin myös suuryritysten mainokset loivat käsitystä länsimaista vapaina ja onnellisina yhteiskuntina. Jo tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu. Sen vastasuuntauksena Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen virallisuuden ohella länsimaisuuden ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi haluna hankkia länsimaisia kulutustavaroita, joita pidettiin parempilaatuisena kuin kotimaisia tuotteita. Oksidentalismi ilmeni myös länsimaisten taidesuuntien ja populaarikulttuurin, esimerkiksi englantilaisen The Beatles -yhtyeen ihailuna. Länsimaisuuden ihailu oli osa Neuvostoliiton epävirallisen kulttuurin arkea pääsihteeriä myöten: tavalliset kansalaiset keräsivät merkkitavaroiden muovikasseja, mutta Brežnev länsiautoja. Kiinnostus länsimaita kohtaan laajeni Beatlesistä myös muuhun kulttuuriin. Monia länsimaisia elokuvia kiersi Komsomolissa videokopiona. 1960-luvulla länsimaisten popmusiikkilevyjen kuuntelu ja hallussapito oli Neuvostoliitossa laitonta. Niitä kuitenkin tuli maahan länsimaisten turistien mukana, eikä tiettävästi ketään neuvostokansalaista rangaistu niiden ostamisesta tai omistamisesta. 1970-luvulla Neuvostoliiton valtion levy-yhtiö Melodija alkoi julkaista omia painoksiaan länsimaisista poplevyistä. Ne saattoivat joskus olla sensuroituja, esimerkiksi LP-levyn neuvostoversiosta saattoi puuttua kappale, joka ei miellyttänyt neuvostoviranomaisia. Koulutus Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä niiden aikaansaamaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Tämä vastasi käytännössä lukiota, kimnaasia, joita maassa ei tasa-arvoiseen sosialistiseen ideologiaan sopimattomana ollut. Lukutaitoisuus muuttui vuosien mittaan. 1930-luvun alkuun saakka se oli noin 70 %, mutta Stalinin aikana lukutaito yleistyi. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli erittäin lähellä sataa prosenttia. Neuvostoliiton korkeakoulut jakautuivat yliopistoihin ja instituutteihin, jotka olivat yhden alan korkeakouluja. Maassa oli useita suuria yliopistoja, kuten Moskovan yliopisto, mutta suurin osa korkeakoulutuksesta tapahtui ministeriöiden omissa erikoisinstituuteissa. Tästä huolimatta juuri yliopistot olivat kaikkein arvostetuimpia oppilaitoksia, joihin pääsystä käytiin tiukkaa kilpailua. Opiskelu Neuvostoliiton yliopistoissa oli ilmaista, ja opiskelijoille maksettiin opintotukea. Erityisesti luonnontieteiden ja matematiikan tutkimuksen taso oli korkea ja monilla aloilla maailman ehdotonta kärkeä. Tämä ei kuitenkaan heijastunut täysin soveltavaan tekniikkaan. Juhlapäivät Katso myös Venäjän historia Luettelo Neuvostoliiton sodista Varsovan liitto Itsenäisten valtioiden yhteisö Euraasian talousunioni Lähteet Hovi K. - Niitemaa, V.: Baltian historia. Kapuscinski, Ryszard: Imperiumi. ISBN . Kirkinen, Heikki: Venäjän ja Neuvostoliiton historia, Helsinki: Otava 1986 ISBN -X. Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia, 2000 ISBN Leitzinger, Antero: Entinen Neuvostoliitto. ISBN . Luntinen, P.: Venäjän valtakunnan muotoutuminen. Moynahan, Brian: Venäjän vuosisata. Neuvostoliitto suomalaisten silmin, Suomi-Neuvostoliitto-seura, 1978, ISBN . Neuvostoliitto 80-luvulla. Suomi-Neuvostoliitto-seura, Uutistoimisto Novosti (APN), 1981, ISBN . Pernaa, Ville: Tehtävänä Neuvostoliitto. Helsinki: Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, 2002, ISBN Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi-Neuvostoliitto-seura 1973. Rjasanovtški, Nikolai: A history of Russia. Viitteet Kirjallisuutta Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Otava, 2012. Luukkanen, Arto: Neuvostojen maa. Neuvostoliiton historia . Edita, 2014. Aiheesta muualla Neuvostoliitto.ekinet.com Osittain humoristisessa mielessä tehty Neuvostoliitto-aiheinen sivusto. Neuvostoliitto - Stragedia ilman harhakuvitelmia Edellisen sivuston tekijäryhmän tekemä samankaltainen sivusto Venäjän historia kronologisena luettelona 800-luvulta nykypäivään. Luettelosta on linkkejä aihetta tarkemmin käsitteleville Internet-sivustoille sekä Venäjän aluemuutoksia kuvaaviin karttoihin. Stalingradin taistelu The Soviet History Neuvostoliiton tasavaltojen karttoja Soviet Union Factbook ja The Soviet Military Awards Page Russia / Soviet Nuclear Forces Soviet Missions to the Moon Neuvostoliittolaisia koiria avaruudessa Sounds of the Soviet Union Museum of Soviet Calculators Soviet Calculators History Neuvostoliittolaisia musiikkikappaleita, videoita, automainoksia, sarjakuvia, ym. Harvinaista webissä. Neuvostoliiton kartta, rajat, tasavallat ja Neuvostoliiton alue. Seulonnan keskeiset artikkelit 92 Euroopan historia

853

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nicolae%20Ceau%C8%99escu

Nicolae Ceaușescu

Nicolae Ceaușescu (, romaniaksi ; 26. tammikuuta 1918 - 25. joulukuuta 1989) oli Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri 1965-1989, valtioneuvoston puheenjohtaja vuodesta 1967 ja Romanian sosialistisen tasavallan presidentti 1974-1989. Ceaușescu hallitsi Romaniaa diktaattorina ja hänen ympärilleen luotiin mittava henkilökultti ja sukulaisia suosiva hallintojärjestelmä. Ceaușescu kieltäytyi mukautumasta itäblokin läpi käyneeseen muutosten aaltoon 1980-luvun viimeisinä vuosina, mikä maksoi hänen henkensä vallankumouksessa. Häntä vastaan kääntyneet armeijan sotilaat teloittivat pikaoikeudenkäynnin jälkeen vallasta syöstyn diktaattorin ja hänen vaimonsa Elenan joulupäivänä 1989. Ceaușescun itselleen keräämät arvonimet, kuten Karpaattien nero ja Ajatusten Tonava, olivat hallinnon kaaduttua yleisen pilkan kohteena. Uran alku Nicolae Ceaușescu syntyi Scorniceștissa Olteniassa. Kymmenlapsinen lapsuudenkoti oli köyhä. 11-vuotias Ceaușescu pakeni vuonna 1929 alkoholisoitunutta isäänsä Bukarestiin suutarin oppipojaksi. Bukarestissa hän asui sisarensa luona. Suutarimestari oli aktiivinen kommunisti, ja juuri häneltä nuori Nicolae sai ensimmäiset poliittiset oppinsa. Vuoden 1932 alkupuolella hän liittyi laittoman Romanian kommunistipuolueen jäseneksi ja joutui seuraavana vuonna vankilaan syytettynä lakon agitoinnista. Seuraavan kerran hän joutui vankilaan vuonna 1934 kerättyään nimiä rautatietyöläisten oikeudenkäyntiä vastaan. Vielä kahden pidätyksen jälkeen poliisi luokitteli hänet vaaralliseksi kommunistiagitaattoriksi ja kommunistisen ja fasismin vastaisen propagandan levittäjäksi. Hän joutui uudelleen vankilaan vuonna 1936 fasismia vastustavasta toiminnasta. Vankila-aikana Ceaușescu kohtasi tulevan vaimonsa Elenan ja Târgu Jiun vankileirillä Romanian tulevan kommunistijohtajan Gheorghe Gheorghiu-Dejin. Toisen maailmansodan jälkeen Romania jäi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, ja tuolloin Ceaușescu toimi kommunistisen puolueen nuorisoliiton sihteerinä. Nicolae ja Elena avioituivat 1946. Kun kommunistit ottivat vallan Romaniassa vuonna 1947, Ceaușescusta tuli Romanian maatalousministeri ja myöhemmin puolustusministeri. Vuonna 1952 Gheorghiu-Dej nosti hänet keskuskomiteaan, kun Ana Paukerin moskovanmielinen ryhmä oli puhdistettu puolueesta. Vuonna 1954 hänestä tuli politbyroon täysjäsen ja viimein puolueen toiseksi korkein johtaja. Hallituskausi Ceaușescusta tuli kommunistisen puolueen pääsihteeri maaliskuussa 1965, kolme päivää Gheorghiu-Dejin kuoleman jälkeen. Vuonna 1967 Ceaușescu nimitettiin hallituksen johtoon. Vuonna 1974 hänet valittiin vastaperustettuun presidentin virkaan, ja näin hänen valtansa vahvistui entisestään. Ceaușescu oli aluksi hyvin suosittu henkilö kotimaassaan ja ulkomailla, koska hän vastusti Neuvostoliiton ylivaltaa. Hän lopetti Romanian aktiivisen osallistumisen Varsovan liitossa, joskin Romania pysyi aina sen jäsenenä, ja kieltäytyi muun muassa osallistumasta Tšekkoslovakian miehitykseen. Romania oli ensimmäinen itäblokin maa, joka solmi suhteet Euroopan neuvostoon ja Kiinan ja Jugoslavian ohella ainoa kommunistimaa, joka osallistui vuoden 1984 Los Angelesin kesäolympialaisiin. Ceaușescu ei kuitenkaan tehnyt liberaaleja uudistuksia vaan jatkoi jo Gheorghiu-Dejin aloittamaa stalinistista tietä. Salainen poliisi Securitate valvoi tiukasti kansaa ja tiedotusvälineitä, eikä hallinto suvainnut oppositiota. Ceaușescu teki 1971 valtiovierailut Kiinaan ja Pohjois-Koreaan, joissa hän kiinnostui Kiinan kulttuurivallankumouksen ja Pohjois-Koreassa toteutetun ohjelman kaltaisesta valtion täydellisestä uudelleenrakentamisesta. 6. heinäkuuta 1971 hän piti puheen joka tunnetaan heinäkuun teeseinä (). Puheeseensa hän oli saanut vaikutteita maolaisuudesta, ja tästä alkoi uusstalinistinen "minikulttuurivallankumous". Se merkitsi muun muassa paluuta sosialistisen realismin tapaan asettaa kirjallisuudelle ideologinen perusta. Ceaușescu alkoi myös jäljitellä Pohjois-Korean juche-aatetta. Aatetta käsitteleviä korealaisia kirjoja käännettiin romaniaksi ja levitettiin maassa laajalle. Ceaușescu aloitti 1974 systematisoinniksi kutsutun ohjelman, jonka tavoitteena oli "monipuolisesti kehittynyt sosialistinen yhteiskunta". Purkaminen, uudelleenasutus ja rakentaminen alkoivat maaseudulta, mutta huipentuivat yritykseen uudelleenrakentaa pääkaupunki. Yli viidennes Bukarestin keskustasta hävitettiin 1980-luvulla, mukana lukemattomia kaupungin kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia. Tilalle rakennettiin muun muassa Kansan palatsi, maailman toiseksi suurin rakennus Pentagonin jälkeen. Ceaușescu suunnitteli myös monien kylien hävittämistä ja väestön siirtämistä kaupunkilähiöihin osana urbanisaation ja teollistamisen ohjelmia. Niin kutsuttu ystävyyskaupunkijärjestelmä, jolla luotiin suhteita Romanian ja Euroopan maiden kuntien välille, saattoi osaltaan olla estämässä näitä suunnitelma. Maassa säilyi kaikesta huolimatta hyvä koulujärjestelmä ja jonkin aikaa vielä yleisesti hyvä terveydenhoito. Kaikki teollistamisprojektit eivät epäonnistuneet: Ceaușescun aikana Romaniassa oli suhteellisen toimiva energiantuotanto ja -siirtojärjestelmä ja Bukarestissa toimiva metro. Perhelainsäädäntö Vuonna 1966 säädettiin ehkäisyä ja aborttia rajoittava asetus ja muita lakeja, joiden tavoitteena oli nostaa syntyvyyttä. Näihin kuului lapsettomien yli 25-vuotiaiden korkea verotus. Abortti sallittiin ainoastaan naisen ollessa iältään yli 45-vuotias (myöhemmin tilapäisesti raja laskettiin 40 vuoteen) tai jo ennestään neljän lapsen äiti. Vähintään viiden lapsen äidit saivat huomattavia etuja, ja kymmenen lapsen äidit julistettiin "sankariäideiksi" ja palkittiin muun muassa kultamitalilla, autolla ja oikeudella käyttää junia ilmaiseksi. Myös avioliittolainsäädäntöä kiristettiin ja avioero sallittiin vain poikkeustapauksissa. 1960-luvun lopulta alkaen väkiluku alkoi kasvaa, mikä aiheutti köyhyyttä ja asunnottomuuden lisääntymistä. Lasten hylkäämisen vuoksi orpojen määrä lisääntyi ja 1980-luvun lopulla puhkesi vakava lasten AIDS-epidemia. HI-viruksen on arveltu levinneen ravitsemustason parantamiseksi annetuista valvomattomista verensiirroista ja steriloimattomista neuloista. Ulkomaanvelka ja romanialaisten elintaso Ceaușescun riippumattomuus Neuvostoliitosta ja Tšekkoslovakian miehityksen vastustaminen herättivät kiinnostusta länsimaissa, jotka tukemalla Romaniaa lainoilla pyrkivät saamaan eripuraa Varsovan liiton sisään. Kehitysohjelmien rahoittamiseksi Ceaușescu otti lännestä suuria lainoja, mutta lopulta velat raunioittivat maan talouden. Korjatakseen tilanteen Ceaușescu aloitti radikaalin ohjelman velkojen maksamiseksi. Perustuslakia muutettiin siten, ettei Romania voinut tulevaisuudessa ottaa ulkomaanvelkaa, ja pääosa maan maatalous- ja teollisuustuotannosta järjestettiin 1980-luvulla uudelleen. Seurauksena siitä ja kalliista rakennusprojekteista oli vaikea pula hyödykkeistä. Palatsin ja pääkaupungin keskustan uudelleenrakentamisen vuoksi marmoria ei riittänyt hautakiviin. Velka maksettiin loppuun kesällä 1989, vähän ennen Ceaușescun kaatumista. Elintarvikkeet Huolimatta maan tuottavasta elintarviketuotannosta jouduttiin vuonna 1984 laajamittainen elintarvikesäännöstelyyn. Sen piiriin kuuluivat vuoteen 1989 asti leipä, maito, voi, ruokaöljy, sokeri, sika, nauta ja kana ja paikoin jopa peruna. Elintarvikekiintiöitä pienennettiin vuosittain. Suurin osa elintarvikkeista meni vientiin tavoitteena maksaa ulkomaanvelka ja ajaa eteenpäin uudistusohjelmia. Kansalaisten saatavilla olleet elintarvikkeet olivat yleensä sellaisia, jotka eivät kelvanneet vientiin. Laadukkaammat elintarvikkeet tuotettiin ainoastaan vientiin, ja romanialaiset pystyivät ostamaan niitä vain mustasta pörssistä. Energia Romanian suuresta öljyntuotannosta huolimatta bensiiniä säännösteltiin tiukasti, autoilua rajoitettiin sunnuntaisin, ja monet bussit ja taksit siirtyivät metaanikäyttöisiksi. Sähköntuotanto suunnattiin ennen muuta raskaaseen teollisuuteen, ja sähköä oli käytettävissä korkeintaan 20 kWh yhdelle perheelle kuukaudessa (sen ylittävää määrää verotettiin raskaasti). Sähkökatkot olivat säännöllisiä, tyypillisesti 1-2 tuntia päivässä. Katuvalot pidettiin yleensä sammutettuina ja televisiolähetyksiä oli kaksi tuntia päivässä. Kaasun- ja lämmönjakelussa oli katkoja. Vuoden 1988 asetuksella määrättiin, että julkisten rakennusten lämpötila sai olla talvisin korkeintaan 16 celsiusastetta, tietyissä rakennuksissa, kuten tehtaissa, korkeintaan 14 astetta. Kauppojen piti sähkön säästämiseksi sulkea ovensa viimeistään klo 17.30. Muodostui laajat mustan pörssin markkinat, jonka valuuttana käytettiin muun muassa Kent-savukkeita. Niillä ostettiin kaikkea ruoasta vaatteisiin ja lääkkeisiin. Terveydenhoidon taso laski selvästi, kun lääkkeitä ei enää tuotu. Elinajanodote laski Euroopan matalimmaksi, ja lapsikuolleisuus nousi 83 lapseen tuhannesta, kun Länsi-Euroopassa vastaava oli alle 10 tuhannesta. Teollisuustuotanto ja kasvanut valvonta Romania panosti raskaaseen teollisuuteen, mutta kevyempi teollisuus oli pahoin alimitoitettua. Romanialaisten piti jonottaa pesukonetta kolme vuotta, väritelevisiota 2-3 vuotta ja autoa 7-10 vuotta. Tuotteet olivat teknisesti vanhentuneita. Puhelinverkko oli yksi Euroopan huonoimmin toimivista, ja 23 miljoonaan asukkaan Romaniassa oli vuonna 1989 ainoastaan puhelinliittymää. Televisiolähetyksiä oli vain kaksi tuntia päivässä, ja nekin koostuivat poliittisesta propagandasta. Romanialaiset pyrkivätkin katsomaan naapurimaiden televisiolähetyksiä laittomilla antenneilla ja pienoissatelliittiantenneilla. Kauden ongelmana olivat myös ympäristötuhot, jotka olivat Itä-Euroopan kommunistimaidenkin mittapuulla harvinaisen vakavat. Esimerkkeinä ovat Copsa Mican kaupunki hiilivoimaloineen, joka 1980-luvun satelliittikuvissa oli paksun mustan pilven peitossa, ja vuoden 1989 suunnitelma kuivattaa Tonavan ainutlaatuinen suistoalue (nykyinen Unescon maailmanperintökohde) maatalousmaaksi. Valvonta kävi yhä tiukemmaksi, ja maahan rakennettiin Itä-Saksan tyyppinen puhelinkuuntelujärjestelmä. Securitate värväsi lisää ilmiantajia, laajensi sensuuria ja piti rekisteriä koko väestöstä. Kun 1980-luvun alussa tietoja Securitatelle antoi joka kolmaskymmenes romanialainen. Vuonna 1989 Securitaten toimia tutkineen komitean mukaan joka kolmas romanialainen oli Securitaten ilmiantaja. Syrjäyttäminen Toisin kuin Neuvostoliitossa, Romaniassa ei syntynyt suurta, etuoikeutettua puolue-eliittiä. Ceaușescun suvun ulkopuolisia puoluevirkailijoita kierrätettiin tehtävästä ja paikasta toiseen, jotta valtaklikkejä ei syntyisi. Tämä ehkäisi Gorbatšov-tyyppisen uudistuspolitiikan syntymisen. Toisin kuin Puolassa, Ceaușescun hallinto reagoi lakkoihin pelkästään kiristämällä valvontaa. Politiikasta varoittavia kohdeltiin rikollisina. Romania oli viimeisiä kaatuneita Euroopan kommunistihallintoja, ja sen kaatuminen oli siihen saakka väkivaltaisin. Romanian vallankumouksena tunnetut protestit ja mellakat alkoivat Timișoarassa 17. joulukuuta 1989. Sotilaat avasivat tulen protestoijia kohtaan ja surmasivat noin sata ihmistä. Iranin vierailunsa keskeyttänyt Ceaușescu piti 20. joulukuuta televisiopuheen, jossa hän tuomitsi Timișoaran tapahtumat ja sanoi niitä ulkovaltojen tiedustelupalveluiden järjestämiksi. Timișoaran kansannousu levisi Sibiuun, Bukarestiin ja muualle. Lopulta väkijoukon vallatessa hallintorakennusta Ceaușescu joutui pakenemaan helikopterilla. Hän päätyi Târgovișteen, jossa hänet tuomittiin vaimoineen sotaoikeudessa kuolemaan rikoksista valtiota vastaan, kansanmurhasta ja maan talouden vaarantamisesta ja heidät teloitettiin. Ruumiit haudattiin Ghencean sotilashautausmaalle Bukarestiin salaa yöllä, ja haudoille pystytettiin ristit väärillä nimillä. Ceaușescun sukulaiset ovat kuitenkin epäilleet, että ruumiit on haudattu muualle. 21. heinäkuuta 2010 ruumiit kaivettiin ylös DNA-testejä varten. DNA-testit osoittivat myöhemmin, että vainajat todella olivat Ceaușescut. Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Nicolae Ceaușescu, Diktaattoripörssi Nicolae Ceaușescu - Romania's Dark Age under Communism Maroumanie.com: Nicolae Ceaușescu Ylen Elävä arkisto - Ceausescu syöstään pois vallasta (1989) Ylen Elävä arkisto - Ceausescu teloitetaan (1989) Diktaattorit Romanian presidentit Romanialaiset kommunistit Teloitetut Vuonna 1918 syntyneet Vuonna 1989 kuolleet Seulonnan keskeiset artikkelit

854

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nigeria

Nigeria

Nigerian liittotasavalta eli Nigeria on liittovaltio Länsi-Afrikassa. Nigerian naapurimaita ovat Benin lännessä, Niger pohjoisessa, Tšad koillisessa ja Kamerun idässä. Maan pinta-ala on noin miljoona neliökilometriä. Nigeria on Afrikan runsasväkisin ja maailman seitsemänneksi runsasväkisin valtio. Sen arvioitu väkiluku ylitti 198 miljoonaa vuonna 2018. Vuonna 2022 CIA arvioi sen väkiluvun olevan 225 miljoonaa. YK:n vuoden 2019 väestönkasvuennusteen mukaan Nigeria voi nousta vuoteen 2050 mennessä maailman kolmanneksi väekkäimmäksi maaksi. Virallinen kieli on englanti, suurimmat puhutut kielet ovat hausa, joruba, igbo ja fulani. Suurimmat uskonnot ovat islam ja kristinusko. Nigeria on entinen Britannian siirtomaa. Maan tärkein tulonlähde on Niger-joen suistosta saatava öljy, ja 2/3 valtion budjettituloista tulee öljyntuotannosta. Maata raastavat etnisten ryhmien väliset kiistat, jotka ajoittain leimahtavat väkivaltaisuuksiksi. Nigerian pääkaupunki on Abuja. Monet hallintoelimet sijaitsevat Lagosissa, joka on maan suurin kaupunki ja entinen pääkaupunki. Maantiede Nigerian pinta-ala on neliökilometriä. Sillä on 853 kilometriä rantaviivaa. Korkein kohta on Chappal Waddi 2 419 metrissä. Nigerian maasto vaihtelee etelärannikon suoalueista trooppisiin metsiin, avoimiin puusavanneihin, ruohikkoihin ja pohjoisen puoliaavikkoihin. Korkeimpia alueita on Josin ylänkö 1 200 - 1 400 metrin korkeudessa ja vuoristot Kamerunin vastaisella rajalla. Vuodenaikojen vaihtelua säätelee pasaatien kohtaamisvyöhyke, joka kulkee maan poikki säännöllisesti ja aiheuttaa muualla kaksi sadekautta, mutta maan pohjoisosassa vain yhden pitkän sadekauden heinäkuusta syyskuuhun. Kamerunin rajan vuoristossa vuotuinen sademäärä ylittää 2 500 mm, muualla sataa yleensä 1 000 - 1 500 mm ja pohjoisosassa paikoin vain 600 mm vuodessa. Pasaatien kohtaamisvyöhykkeen pohjoispuolella sää on kuumaa ja kuivaa. Pohjoisosassa kuiva kausi jatkuu lokakuusta huhtikuuhun asti. Sen aikana koillisesta puhaltaa usein harmattan-tuuli, joka tuo mukanaan pölyä. Nigeriasta on kaksi kohdetta Unescon maailmanperintöluettelossa: Sukurin kulttuurimaisema ja Osun-Osogbon koskematon lehto. Matkailijoita houkutellaan Nigeriaan hienoilla hiekkarannoilla ja luontokohteilla. Maassa on kahdeksan kansallispuistoa ja kymmenen riistansuojelualuetta. Historia Nykyisen Nigerian alueella on pitkä ja värikäs historia. Nok-kulttuuri vallitsi alueella yli 2 000 vuotta sitten. Hausa-kuninkaat ja Kanem-Bornun valtakunta hallitsivat alueella kauppaa pohjoisten berberiheimojen ja sademetsäalueen heimojen välillä. Beninin kuningaskunta oli vallitseva rannikolla. Täällä myytiin orjia, norsunluuta ja kolapähkinöitä ja vaihdettiin niitä suolaan, lasihelmiin, koralliin, kankaisiin, aseisiin, kupariin ja valuuttana käytettyihin simpukankuoriin. Ranskalaiset ja englantilaiset tulivat ensiksi alueen satamiin, ja perustivat kauppa-asemia 1800-luvun loppupuolella. Orjakauppa vaihtui siirtomaatavaroiden, etenkin palmuöljyn kauppaan. Britit perustivat alueelle kaksi protektoraattia: Etelä-Nigerian protektoraatin ja Pohjois-Nigerian protektoraatin. Nigeriasta tuli Ison-Britannian siirtomaa vuonna 1914. Tämän siirtomaan nimi oli Nigerian siirtomaa ja protektoraatti. Nigerian itsehallintoa lisättiin vaiheittain toisesta maailmansodasta alkaen, ja itsenäinen liittovaltio siitä tuli 1960. Vuonna 1966 kaksi vallankaappausta siirsi maan sotilasjohdon käsiin. Pääosin igbo-kansan asuttama itäinen osavaltio Biafra yritti itsenäistyä 1967-1970, mikä johti sisällissotaan, jossa Biafra kärsi tappion. Biafran tapahtumat herättivät laajalti kansainvälistä huomiota ja sieltä maailmalle levinneet uutiskuvat vahingoittivat vakavasti Nigerian mainetta. Vuoden 1975 veretön vallankaappaus nosti valtaan siviilihallintoa luvanneen Murtala Ramat Mohammedin. Seuraava sotilasvallankaappaus oli 1983, siinä valtaan nousi kenraalimajuri Muhammed Buhari. Vuonna 1985 Ibrahim Babangida kaappasi puolestaan vallan Buharilta toisessa peräkkäisessä verettömässä vallankaappauksessa. Vuonna 1993 Ibrahim Babangidan johtama sotilashallitus piti presidentinvaalit, mutta niiden lopputulos mitätöitiin Moshood Abiolan voitettua ja muutaman kuukauden kuluttua kenraali Sani Abacha otti vallan. Abachan aikana kuoli ja katosi paljon toisinajattelijoita, mm. Ken Saro-Wiwa. Abachan kuoltua 1998 hänen seuraajansa Abdulsalami Abubakar järjesti vaalit, jotka voitti Olusegun Obasanjo. Samana vuonna alkoivat yli kaksi vuosikymmentä kestäneet levottomuudet Nigerin suistossa, joissa paikallisten heimojen militiat tekivät vastarintaa öljyteollisuudelle ja Nigerian hallitukselle. Vuonna 2007 presidentti Olusegun Obasanjon kaksi perustuslainmukaista kautta olivat ohi, eikä hän onnistunut muuttamaan lakia pysyäkseen enää virassa. Hän nimitti ennestään tuntemattoman Umaru Yar'Aduan johtamansa puolueen presidenttiehdokkaaksi ja nosti korruptiosyytteet kilpailijoitaan vastaan. Yar'Adua valittiin presidentiksi vaaleissa, jossa hän sai 24,6 miljoonaa ääntä ja seuraavaksi tullut kilpailija 6,6 miljoonaa. Vaaleja varjostivat raportit äänestyslipukkeiden väärentämisestä ja tyhjien lipukkeiden puutteesta useilla äänestyspaikoilla. Heinäkuussa 2009 islamistiliike Boko Haram aloitti väkivaltaisuudet levittääkseen sharia-lait koko maahan. Turvallisuusjoukot hyökkäsivät liikkeen tukikohtiin ja surmasivat sen johtajan. Kaikkiaan levottomuuksissa kuoli satoja ihmisiä. Helmikuussa 2010 presidentti Yar'Adua sairastui vakavasti. Varapresidentti Goodluck Jonathan toimi ensin hänen sijaisenaan ja Yar'Aduan kuoltua toukokuussa Jonathanista tuli presidentti. Jonathan valittiin presidentiksi huhtikuun 2011 vaaleissa. Häntä vastassa oli Muhammadu Buhari. Vaalien tulosten julkistusta seuranneissa levottomuuksissa kuoli parisataa ihmistä. Vuoden 2012 alussa presidentti Jonathan julisti poikkeustilan neljään osavaltioon, joissa Boko Haram oli tehnyt iskujaan. Maassa alkoivat myös levottomuudet ja lakkoilu valtion peruutettua polttoaineiden tukiaiset, jonka jälkeen bensiinin hinta nousi yli kaksinkertaiseksi. Vuosina 2013 ja 2014 islamilainen Boko Haram hyökkäili sekä surmasi ja sieppasi ihmisiä ja julisti perustaneensa itsenäisen kalifaatin. Nigerian presidentti on ollut vuodesta 2015 Muhammadu Buhari, joka valittiin vuoden 2019 vaaleissa toiselle ja viimeiselle lain mukaiselle kaudelleen. Jälkimmäisissä vaaleissa Buharin merkittävimpänä vastaehdokkaana oli liikemies Atiku Abubakar. Seuraavat vaalit ovat helmikuussa 2023. Maansisäinen pakolaisuus Nigeriassa on kolmanneksi eniten maan sisällä siirtymään joutuneita henkilöitä, eli maansisäisiä pakolaisia Afrikassa. Vuonna 2020 maan sisäisiä pakolaisia oli 2,7 miljoonaa. Helmikuussa 2023 Nigerian humanitaarisen avun ohjelma raportoi, että Nigeriassa on syvällisiä humanitaarisia tarpeita, kuten väkivallan vuoksi siirtyminen, korkea aliravitsemus ja elintarviketurvan puute, sekä peruspalvelujen ja suojelun puute. Tarpeet koskevat kymmeniä miljoonia ihmisiä. Boko Haram ja muut ei-valtiolliset aseelliset ryhmät, sekä paimenten ja maanviljelijöiden väliset yhteenotot ovat työntäneet noin kolme miljoonaa nigerialaista (marraskuuhun 2021 mennessä) pois kodeistaan, erityisesti Koillis-Nigeriassa ja maan keskialueilla, mutta yhä enemmän myös Luoteis-Nigeriassa. Politiikka Nigerian presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen johdossa. Pääministerin virkaa ei ole. Presidentti valitaan neljän vuoden kaudelle yleisillä vaaleilla. Parlamentti on kaksikamarinen. Senaatissa on 109 jäsentä (kolme joka osavaltiosta ja yksi Abujasta), edustajainhuoneessa 360 edustajaa. Molempien kausi on nelivuotinen. Nigeria on Ison-Britannian kolonialismista itsenäistymisen (1. lokakuuta 1960) jälkeen ollut pitkään poliittisesti epävakaa. Kylmän sodan aikana molemmat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat kiinnostuneet maasta sen koon, väkiluvun, potentiaalisten ja öljyvarojen takia. Maa oli huonoissa väleissä Yhdysvaltojen kanssa 1960-luvulta alkaen kylmän sodan loppumiseen asti lukuun ottamatta Jimmy Carterin presidenttikautta. Nigeria on suurelta osin epäonnistunut aiemmilta vuosikymmeniltä tavaksi periytyneen korruption kitkemisessä valtion työntekijöiden ja byrokraattien keskuudessa. Maassa on arvioitu varastetun 400 miljardia dollaria itsenäisyyden jälkeen; summa on sama kuin koko Afrikan samana aikana saama kehitysapu. Maan poliittisen vakauden on spekuloitu olevan suoraan riippuvainen öljyn hintatasosta, 2/3 valtion budjettituloista tulee öljyntuotannosta. Nigeria toimittaa noin 14 prosenttia Yhdysvaltain tarvitsemasta öljystä. Maan öljyntuotantoalueet Niger-joen suistossa ovat jatkuvassa kriisitilassa ja pääuskontoa edustavien muslimien ja länttä lähellä olevien vähemmistönä olevien kristittyjen välit ovat kireät. Helmikuussa 2012 Nigerian senaatti kriminalisoi homoavioliitot. Vuoden 2015 presidentinvaaleissa olivat ehdokkaina istuva presidentti, etelän kristitty Goodluck Jonathan ja pohjoisen muslimi, entinen asevoimien päällikkö Muhammadu Buhari. Boko Haramin aiheuttamien levottomuuksien takia vaaleja siirrettiin maaliskuun loppuun. Buhari voitti ja aloitti presidenttinä Jonathanin kauden päätyttyä 29. toukokuuta. Helmikuussa 2019 Buhari voitti myös seuraavat presidentinvaalit ja hänet valittiin uudeksi nelivuotiskaudeksi Nigerian presidentiksi. Vuoden 2023 presidentinvaalissa ehdokkaita oli yhteensä 18, joista merkittävimmät valtapuolueen, kaikkien progressiivisten kongressin (APC) Bola Ahmed Tinubu, pääoppositiopuolueen, kansojen demokraattisen puolueen (PDP) Atiku Abubakar sekä työväenpuolueen Peter Obi. Vaalien voittajaksi julistettiin APC:n ehdokas Tinubu, joka sai 8,8 miljoonaa ääntä. Toiseksi tullut PDP-puolueen Atiku Abubakar keräsi ääniä 6,9 miljoonaa ja kolmanneksi tullut työväenpuolueen Peter Obi 6,1 miljoonaa. Vapauksien kehitys Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Nigeria on parantanut merkittävästi pidettyjen vaalien laatua vuoden 1999 demokraattiseen hallintoon siirtymisen jälkeen. Kuitenkin vuoden 2019 presidentin- ja kansalliskokouksen vaaleja häiritsivät säännöttömyydet. Niissä presidentti Muhammadu Buhari valittiin uudelleen ja All Progressives Caucus (APC) sai takaisin parlamentin enemmistön. Korruptio on edelleen ominaista keskeisellä öljyteollisuusalalla. Turvallisuushaasteet, kuten kapinat, sieppaukset, sekä yhteisöllinen ja lahkojen väkivalta Niderian Middle Beltin alueella uhkaavat miljoonien nigerialaisten ihmisoikeuksia. Armeija ja lakia valvovat viranomaiset osallistuvat usein laittomiin teloituksiin, kidutukseen ja muihin pahoinpitelyihin. Uskonnolliset ja etniset ennakkoluulot heikentävät kansalaisvapauksia, ja naiset ja LGBT-ihmiset kohtaavat laajaa syrjintää. Elinvoimaista mediamaisemaa haittaavat rikolliset kunnianloukkauslait, sekä toistuvat poliittisesti arkaluonteisia aiheita käsittelevien toimittajien häirintä ja pidätykset. Osavaltiot Nigeria on liittovaltio, joka jakautuu 36 osavaltioon ja yhteen liittovaltion pääkaupunkiterritorioon. Liittovaltiot jakautuvat 774 paikallishallintoalueeseen (local goverment area, LGA). Osavaltioiden suuri määrä, joita maan itsenäistyessä oli vain kolme, kuvastaa maan sekavaa historiaa ja heterogeenisen väestön hallitsemisen vaikeutta hallinnon kaikilla tasoilla. Talous Nigeria on eteläisen naapurivaltionsa Kamerunin kanssa tärkeä öljyntuottaja, pääosa öljystä saadaan Guineanlahden rannalta. Kolmen vuoden talouskasvun jälkeen bruttokansantuote pieneni vuonna 2020 raakaöljyn hinnanlaskun ja COVID-pandemian vuoksi. Inflaatio oli 12,8 % ja työttömyysaste 27 %. Köyhyysrajan alapuolella elää 40 % väestöstä. Silti vuonna 2003 tehdyn globaalin tutkimuksen perusteella nigerialaiset olivat maailman onnellisin kansa. Epävirallisen talouden osuus Nigerian bruttokansantuotteesta on 57,7 prosenttia. Maan rahayksikkö on naira (NGN). Vaikka arviolta 70 % työvoimasta työskentelee maanviljelyn parissa, Nigeria kuluttaa ruokaa enemmän kuin tuottaa. Moniin kehitysmaihin verrattuna valtionvelka on toistaiseksi suhteellisen pieni ongelma, vuonna 2016 se oli vain 13,2 % BKT:stä. Nigeria on Länsi-Afrikan talousyhteisön (ECOWAS) jäsen. Yhdessä Gambian, Ghanan, Sierra Leonen ja Guinean kanssa Nigeria on perustanut Länsi-Afrikan rahaliiton (WAMZ), joka valmistelee yhteisvaluutta Econ käyttöönottoa 2020. Nigerian merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu, tina, rautamalmi, kivihiili, kalkkikivi, sinkki, lyijy ja niobium. Vientituotteista tärkein on öljy. Niinpä maan taloustilanteeseen vaikuttavat öljyn hinnan vaihtelut. Liikenne Nigeriassa on 54 lentokenttää, joista yhdeksällä on yli kolmen kilometrin kiitotie. Vesiväyliä on 8 600 kilometriä, Nigerillä ja Benuella sekä pienemmillä joilla. Rautatietä on 3 500 kilometriä. Pääradat kulkevat Lagosista Kanoon ja Port Harcourtista Maiduguriin. Rautatieliikennettä ei kuitenkaan juuri ole. Maantiet ovat suhteellisen hyvässä kunnossa. Väestö Nigeria on asukasmäärältään Afrikan runsasväkisin ja maailman 7. runsasväkisin valtio. Nigerian väkiluvun arvioitiin vuonna 2018 ylittäneen 198 miljoonaa henkeä. Vuonna 2021 CIA arvioi väkiluvuksi 225 miljoonaa. YK:n World Population Prospects -väestöennusteen vuoden 2019 version mukaan Nigerian väestö kasvaisi noin 200 miljoonalla vuoteen 2050 mennessä. Nigeria nousisi näin vuoteen 2050 mennessä maailman kolmanneksi runsasväkisimmäksi maaksi 401 miljoonalla asukkaallaan Yhdysvaltojen ohi. Vuonna 2022 CIA:n arvio maan väestönkasvusta oli 2,53 %. Nigerian väestö on nuorta. YK:n mukaan vuonna 2017 väestöstä 44 prosenttia oli 0-14-vuotiaita, 19 prosenttia 15-24-vuotiaita, 32 prosenttia 24-59-vuotiaita ja 4 prosenttia yli 59-vuotiaita. Lapsikuolleisuus on erittäin korkea, sillä 10,9 prosenttia nigerialaisista lapsista kuoli ennen viidettä ikävuottaan vuonna 2015. Myös äitiyskuolleisuus on eräs maailman korkeimmista, ja vuonna 2015 keskimääräinen äitiyskuolleisuus oli maassa 814 menehtynyttä äitiä synnytystä kohden. 3,17 prosentilla aikuisväestöstä oli HIV/AIDS vuonna 2014. Maassa on kolme pääasiallista kansanryhmää: Igbot, joita on noin 18 %, elävät maan kaakkoisosassa öljyalueilla, ja monet heistä ovat katolisia. Jorubat (21 %) elävät kaakaota kasvattavassa länsiosassa, ja noin puolet heistä on kristittyjä, puolet muslimeita. Paimentolaisina perinteisesti eläneet, enimmäkseen islaminuskoiset hausat ja fulbet eli fulanit (29 %) asuvat pohjoisessa. Muita suuria väestöryhmiä ovat idžot (10 %) sekä kanurit (4 %), ibibiot (3,5 %) ja tivit (2,5 %). Kaikkiaan etnisiä ryhmiä on yli 250. Uskonto Väestöstä arvioidaan olevan 50 % muslimeja, 40 % kristittyjä ja 10 % paikallisten uskontojen kannattajia. Väestöryhmien osuudet ovat poliittisesti arka asia, koska niistä riippuu poliittinen vaikutusvalta. Niinpä viimeisten 30 vuoden aikana jokainen väestönlaskenta on johtanut kiistoihin. Open Doors -järjestön World Watch-listauksen mukaan kristityt kokevat Nigeriassa äärimmäistä vainoa. Ääri-islamisten ryhmien, kuten Boko Haramin, Hausa-Fulanin militanttien muslimipaimentolaisten ja Iswap-jihadistiryhmän, väkivaltaiset hyökkäykset ovat yleisiä Nigeria pohjois- ja keskiosissa. Ääriryhmät murhaavat usein kristittyjä tai tuhoavat heidän omaisuuttaan ja toimeentuloaan. Erityisesti miehet ja pojat ovat kuolemanvaarassa. Naiset ja lapset joutuvat usein leireihin, kohtaavat seksuaalista väkivaltaa ja ovat vaarassa joutua siepatuksi tai pakkoavioliittoon. Kulttuuri Nigerian rajat ovat brittien siirtomaahallinnon tulosta, eikä eri kansojen kesken ole syntynyt yhteistä nigerialaista identiteettiä. Vaihtuvat hallitsijat, jotka ovat usein suosineet omia heimoveljiään, ja jatkuvat etniset levottomuudet johtavat ajoittain verisiin yhteenottoihin. Öljyn tuoman vaurauden myötä nigerialaiset suurkaupungit muistuttavat länsimaisia suurkaupunkeja ostoskeskuksineen ja liikenneruuhkineen. Koska ne ovat kasvaneet hyvin vanhoista kaupungeista, asemakaava on varsin sokkeloinen. Maaseudun rakennukset ovat sopeutuneet paikallisiin oloihin. Nigerjoen suistossa, missä kuivaa maata on vähän, idzojen talot rakennetaan paaluille ja niihin saavutaan veneillä. Talot rakennetaan puusta ja bambusta ja katetaan palmunlehvillä. Igbojen talossa on bamburunko, jota pitävät kasassa savi ja köynnökset. Talot peitetään banaaninlehdillä ja ne sulautuvat hyvin ympäröivään metsään. Maan pohjoisosan taloissa näkyvät islamilaiset vaikutteet, ne ovat kulmikkaita savitaloja. Hausat rakentavat talonsa vallihaudan ympäröimäksi ryhmäksi. Nigerian pohjoisosassa Kanon lähistöllä on satoja vuosia vanha perinne värjätä sinisiä kankaita suurissa, maahan upotetuissa sammioissa. Niihin laitetaan indigoa, lipeää ja tuhkaa ja kankaita liotetaan kahdesta kuuteen tuntia, halutusta tummuusasteesta riippuen. Kano oli aikoinaan Saharan alueen värillisten kankaiden kaupan keskus. Nigerialainen musiikki nojaa voimakkaisiin rytmeihin joita tuotetaan monilla rummuilla ja lyömäsoittimilla. Highlifeksi kutsuttu musiikkityyli yhdistää afrikkalaisia aineksia amerikkalaiseen big band -musiikkiin. Afrobeatissa afrikkalaiseen musiikkiin yhdistyy jazz ja soul. Juju on joruboiden kansanmusiikista kehittynyttä populaarimusiikkia. Nobel-palkittu kirjailija Wole Soyinka on syntyisin nigerialainen, mutta asuu maanpaossa Yhdysvalloissa. Amos Tutuolan teos Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa on suomennettu vuonna 1963 ja Chinua Acheben Kansan Mies vuonna 1969. Ken Saro-Wiwa toimi kirjailijan uransa lisäksi ympäristöaktivistina. Hänen Vankilapäiväkirjansa ilmestyi suomeksi vuonna 1996. Saro-Wiwa teloitettiin vuonna 1995. Nykykirjailijoista Chimamanda Ngozi Adichie on voittanut useita kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja romaaneillaan Purple Hibiscus ja Half of the Yellow Sun. Jälkimmäinen kuvaa Nigerian levotonta 60-lukua. Maa on valitettavan tunnettu myös niin sanotuista nigerialaiskirjeistään (419-huijauskirjeet), joita lähetetään perinteisen kirjeen sijasta nykyään sähköpostitse. Koulutus Koulunkäynti aloitetaan Nigeriassa kuusivuotiaana. Peruskoulu (primary school) kestää kuusi vuotta. Sitä seuraa kuusivuotinen oppikoulu (secondary school), jossa suoritetaan tasokoe kolmen ja kuuden vuoden jälkeen. Oppikouluja ylläpitävät sekä yksityiset, osavaltiot että liittovaltio. Yksityiskoulujen lukukausimaksu on noin kymmenkertainen liittovaltion kouluihin verrattuna. Vajaa kolmannes väestöstä - 32 % pojista ja 27 % tytöistä - jatkaa oppikouluun. Vuonna 2003 arvioitiin, että noin 68 % yli 15-vuotiaista oli lukutaitoisia. Maassa toimii 27 liittovaltion yliopistoa, 36 osavaltion yliopistoa ja 41 yksityistä yliopistoa. Nsukkassa toimiva University of Nigeria on niistä vanhin, perustettu vuonna 1960. Suurin osa osavaltioiden ja yksityisten ylläpitämistä yliopistoista on perustettu 2000-luvulla. Urheilu Nigerian suosituin urheilulaji on jalkapallo, joka on yli 6,5 miljoonan maan kansalaisen harrastus. Nigerian miesten maajoukkue on ollut FIFA-rankingissa parhaimmillaan viidentenä ja ollut mukana MM-kisoissa neljästi. Joukkue voitti olympiakultaa Atlantan kisoissa 1996. Nigeria on osallistunut olympialaisiin yhteensä 14 kertaa vuodesta 1952 lähtien ja on voittanut yhteensä 23 mitalia. Ehkä tunnetuimmat nigerialaiset urheilijat ovat jalkapalloilijoita, sillä maasta ovat kotoisin muun muassa Nwankwo Kanu, Jay-Jay Okocha, Celestine Babayaro ja Taye Taiwo. Yleisurheilijoista tunnettuja ovat muun muassa Chioma Ajunwa, myöhemmin Espanjaa edustanut Glory Alozie, Nigerian lisäksi Portugalia edustanut Francis Obikwelu sekä Blessing Okagbare. Nyrkkeilijä Samuel Peter on WBC-ammattilaisliiton raskaan sarjan entinen maailmanmestari. Katso myös Sahelin kriisi Lähteet Aiheesta muualla Globalis.fi - Nigerian maaprofiili 43 Afrikka Seulonnan keskeiset artikkelit

855

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nasa

Nasa

National Aeronautics and Space Administration (lyhenne Nasa tai NASA) on Yhdysvaltain liittohallituksen alainen ilmailu- ja avaruushallintovirasto. Se on vastuussa Yhdysvaltain avaruusohjelmasta ja siviili-ilmailun tutkimuksesta. Nasan edeltäjä vuosina 1915-1958 oli National Advisory Committee for Aeronautics (NACA), joka oli ilmailun tutkimuskeskusten verkosto. Historia Kilpajuoksu avaruuteen Kansainvälinen geofysikaalinen vuosi (, IGY) alkoi 1. heinäkuuta 1957 ja päättyi 31. joulukuuta 1958. Lokakuussa 1954 Roomassa sen järjestelyjä johtanut kansainvälinen tieteellisten organisaatioiden unionin (ICSU) neuvosto julkaisi päätöslauselman, jossa IGY:n tavoitteisiin lisättiin satelliitin laukaisu. Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden neuvosto hyväksyi 26. toukokuuta 1955 ajatuksen, että Yhdysvallat laukaisee satelliitin IGY:n aikana. Toteutettavaksi siviilisatelliitiksi 9. syyskuuta 1955 valittiin Vanguard, jota pidettiin enemmän siviilisatelliittihankkeena kuin Yhdysvaltain armeijan Explorer-satelliittia, joka laukaistaisiin Redstone-ohjuksella. Vakoilusatelliitti WS117L:n kehitys oli alkanut Lockheedin johtamana lokakuussa 1956, tätä silmällä pitäen presidentti Eisenhower oli 21. heinäkuuta 1955 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton huippukokouksessa Genevessä esittänyt "freedom of space" -päätöstä. Pelättiin nimittäin vakoilusatelliittien joutuvan ohjusten kohteeksi kuten vakoilulentokoneiden. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto julkaisivat kesällä 1955 aikomuksensa satelliitin laukaisemisesta IGY-vuoden aikana. Kun Neuvostoliitto oli laukaissut 4. lokakuuta 1957 ensimmäisen satelliitin, Sputnikin, Yhdysvaltain huomio kiinnittyi maan omaan siviiliavaruusohjelmaan. Yhdysvaltain kongressi piti Sputnikin lentoa uhkana maan kansalliselle turvallisuudelle ja teknologiselle etumatkalle. Alun perin Pravda oli uutisoinut asian hyvin pienimuotoisesti, mutta brittiläisen lehdistön nostaessa asiasta suuren hälyn, myös Neuvostoliitto alkoi käyttää avaruustekniikkaa propagandassaan. Demokraattisen puolueen senaattori Lyndon B. Johnson vaati vajaat kaksi viikkoa Sputnikin lennon jälkeen liittovaltiolta, ts. republikaanisen Eisenhowerin hallitukselta, välittömiä toimia asian korjaamiseksi. Senaatti äänesti 6. helmikuuta 1958 Special Committee on Space and Aeronautics -komitean perustamisen puolesta. Komitean tarkoitus oli pysyvää avaruusjärjestöä koskevien lakien kirjoitus. Presidentti Dwight D. Eisenhower allekirjoitti 29. heinäkuuta 1958 lain, jolla perustettiin National Aeronautics and Space Administration (NASA). Kun organisaatio aloitti toimintansa 1. lokakuuta 1958, sillä oli käytössään neljä suurempaa laboratoriota. Ne olivat NACA:n Langleyn, Lewisin ja Amesin keskukset, Yhdysvaltain ilmavoimien Lake Muroc -koelentokeskus, Wallops Islandin rakettikoekeskus, osa Yhdysvaltain laivaston Naval Research Laboratoryä sekä joulukuusta 1958 lähtien Yhdysvaltain armeijan Jet Propulsion Laboratory. Sillä oli palkkalistoillaan noin 8 000 NASA:n entistä työntekijää. ABMA:n (Army Ballistic Missile Agency) Redstone-keskus liitettiin 1. heinäkuuta 1960 NASA:an George C. Marshall Space Flight Centeriksi. Aluksi kantorakettien epäluotettavuus oli suuri ongelma. Vuonna 1958 Nasan 17 laukaisuyrityksestä onnistui vain viisi. Tilanne parani nopeasti: vuonna 1959 kymmenen laukaisua 21 yrityksestä onnistui ja vuonna kaikkiaan 71 laukaisuyrityksestä onnistui. Vuoteen 1965 mennessä onnistumistodennäköisyys oli noussut 91 prosenttiin. Nasan varhaiset ohjelmat tutkivat miehitetyn avaruuslennon ongelmia. Nämä ohjelmat suoritettiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisen kilpailun aiheuttamien paineiden alla, ja oli suoraan osa kylmää sotaa. Vuonna 1958 aloitettu Mercury-ohjelma käynnisti avaruuden valloittamisen. Vuonna 1958 lentänyt Neuvostoliiton Sputnik-2 painoi 1 300 kg ja kuljetti Laika-koiran, joten oli ilmeistä, että Neuvostoliitto pyrki miehitettyyn lentoon. Siitä, kumpi maa tekee sen ensimmäisenä, kilvoiteltiin. Ensin tuli selvittää pystyisikö ihminen selviämään avaruudessa hengissä - amerikkalaiset lennättivät Gemini-kapselissa apinoita ennen miehitettyjä lentoja. Juri Gagarin vei 12. huhtikuuta 1961 voiton Neuvostoliitolle miehitettyjen lentojen kilvassa. Astronautti Alan Shepard pääsi ensimmäisenä amerikkalaisena avaruuteen Mercury 3 -lennon aikana 5. toukokuuta 1961. Kyseessä oli ballistinen lento. 20. helmikuuta 1962 John Glennistä tuli ensimmäinen Maan kiertänyt amerikkalainen viisituntisen Mercury 6 -lennon aikana. Kilpailua oli myös Nasan ja Yhdysvaltain ilmavoimien avaruusohjelman välillä, johon kuului muun muassa tavoite saada ihminen Kuuhun vuoteen 1965 mennessä, välillä. John Kennedyn hallitus siirsi kaikki miehitetyt lennot Nasaan. Apollo-ohjelma Kun Mercury-ohjelma oli ensin todistanut miehitetyt lennot mahdollisiksi, aloitettiin seuraavaksi Apollo-ohjelma. Sitä valmisteli Gemini-ohjelma, jossa kokeiltiin muodostelmalentoa, telakoitumista ja toimintaa kapselin ulkopuolella (EVA, Extravehicular activity - avaruuskävely). Myös EVA-toiminnassa Neuvostoliitto ehti ensimmäiseksi. Apollon alkuperäisenä tavoitteena oli tehdä avaruudessa mielenkiintoista työtä sekä mahdollisesti kiertää Kuu miehitetyn lennon avulla. Ohjelman tavoitteista tuli presidentti John F. Kennedyn 25. toukokuuta 1961 pitämän puheen jälkeen huomattavasti kunnianhimoisempia. Tuolloin Kennedy julisti, että Yhdysvaltojen tulisi lähettää ihminen Kuuhun ja tuoda hänet sieltä turvallisesti takaisin vuoteen 1970 mennessä. Apollo-ohjelma toimi kuumeisesti ja likimain ilman kustannuskattoa. Liittovaltio poisti ylityörajoitukset ja kielsi lakot Apolloon liittyvissä organisaatioissa. Tuolloin uskottiin Neuvostoliiton pystyvän miehitettyyn kuulentoon. Nasassa pohdittiin vaihtoehtoa - jos Neuvostoliitto ehtii Kuuhun ensiksi, Yhdysvaltojen tulee lennättää astronautti Marsiin. Neuvostoliiton kuuraketti N1 ei kuitenkaan koskaan kehittynyt toimivaksi. 20. heinäkuuta 1969 amerikkalainen astronautti Neil Armstrong astui Kuun pinnalle. Kaikkiaan 12 astronauttia kävi Kuussa. Avaruussukkulat Nasa kohdisti huomionsa avaruussukkuloihin 1970-1980-luvuilla. Neljä sukkulaa rakennettiin vuoteen 1985 mennessä. Ensimmäinen laukaisu oli vuonna 1981, jolloin Columbia pääsi matkaan. Avaruussukkulat eivät kuitenkaan olleet niin tehokkaita ja halpoja kuten NASA oletti niiden olevan. Vuoden 1986 Challenger-avaruussukkulan turman jälkeen yleisöä ei enää kiinnostanut avaruusmatkailu ja NASA joutui rahoitusvaikeuksiin. Siitä huolimatta avaruussukkulaprojekti eteni huolimatta niukasta taloudesta ja avaruussukkuloiden tuhoista. NASAn sukkulaohjelma lopetettiin vuonna 2011. Miehitettyjen lentojen uudet tavoitteet kylmän sodan jälkeen Merkittävin miehitettyjen lentojen tavoite oli ISS-avaruusaseman rakentaminen yhdessä Venäjän, Euroopan, Japanin ja Kanadan kanssa. ISS-avaruusasema valmistui kuusipaikkaiseksi 2010-luvun alussa ja jatkaa toimintaan vuoden 2020 loppuun asti. ISS:n ja vuonna 2011 toiminnasta poistuvan avaruussukkulan jälkeistä toimintaa on suunniteltu jo ainakin 1990-luvun alusta alkaen, lähinnä "avaruustutkimusmatkojen" (Exploration) mielessä. Suunnitelma lentää uudelleen Kuuhun 2002-2010 George W. Bushin hallinnon aikana Nasa ilmoitti Yhdysvaltojen lähettävän neljä astronauttia Kuuhun vuonna 2018. Nasan pääjohtajan Michael Griffinin mukaan astronautit lähetettäisiin Kuun pinnalle viikon oleskelua varten. Hankkeella on määrä valmistella Yhdysvalloille pysyvää tukikohtaa Kuuhun ja edelleen Marsin miehittämistä. Yhdysvallat teki edellisen miehitetyn kuulennon Apollo 17 -moduulilla joulukuussa 1972. Nasa tilasi elokuun lopussa 2006 Lockheed Martin -yhtiöltä uuden miehitetyn avaruusaluksen, jonka nimi on Orion, joka liittyi Nasan Constellation-ohjelmaan. Vuoden 2009 aikana Nasa puntaroi miehitettyjen lentojen tulevaisuutta. Barack Obaman hallinnon alla vuoden 2010 alussa NASA peruutti Constellation-ohjelman, koska se olisi mahdollistanut miehitetyn lennon Kuuhun vasta 2020-luvun puolivälissä, jos silloinkaan. Kuudes lokakuuta 2010 Nasan rahoituslaki (valtion fiskaalivuotta 2011 varten) hyväksyttiin lopullisesti presidentti Obaman allekirjoituksella, laki linjaa miehitettyjen lentojen uusiksi kohteiksi asteroidin ja Marsin. Suunnitelma lentää asteroidille ja Marsiin v. 2010 alkaen Barack Obama piti huhtikuun puolivälissä 2010 avaruusaiheisen puheen, jossa hän kertoi Nasan aloittavan miehitetyn asteroidilennon valmistelun. Lento tapahtuisi vuonna 2025 ja sen teknologiselta pohjalta miehitetty lento Marsiin olisi mahdollinen 2030-luvun puolivälissä. Kesällä 2010 Nasa ilmoitti asteroidilennon aikatauluksi vuoden 2015, mikä on ilmeisen epärealistinen. Miehitettyjen lentojen organisaation konsolidaatio vuonna 2011 Vuoden 2011 elokuussa Nasa päätti yhdistää kaikki miehitettyjen lentojen osastonsa "Human Exploration and Operations (HEO) Mission Directorate" -osastoksi. Toimi oli vastaava, jonka Euroopan avaruusjärjestö teki vuoden 2011 alkupuolella. Tämä merkinnee toimintojen tehostamista, joka voi mahdollistaa suurempien haasteiden ottamisen. Nasan organisaatio Nasan keskuksia: Nasan päämaja (HQ, headquarters) on Washington D.C.:ssä. Goddard Space Flight Center (GSFC) on Marylandissä. Se on Maan kaukokartoituksen ja tähtitieteellisten avaruuslentojen kotipaikka. Siellä sijaitsevat suuret satelliittien testausfasiliteetit. Goddard Institute for Space Studies (GISS) New Yorkissa tekee ilmakehätutkimusta. Jet Propulsion Laboratory (JPL) sijaitsee Pasadenassa, Kaliforniassa. Se on kuuluisa mm. planeettaluotaimistaan. Lyndon B. Johnson Space Center (JSC), Houston, Texas on miehitettyjen lentojen lennonjohtokeskus. Kennedy Space Center (KSC; ), Floridassa, on NASAn pääasiallinen laukaisukeskus. Se on Yhdysvaltain tärkein satelliittien laukaisupaikka. Samalla alueella on ilmavoimien laukaisutorneja. Kaliforniassa sijaitseva Vandenbergin tukikohta () on sotilaallinen eikä kuulu NASAan; sieltä laukaistaan lähinnä vakoilusatelliitteja naparadoille. Molemmista on laukaistu noin 500 satelliittia. Marshall Space Flight Center (MSFC), Alabama. Propulsiotekniikan keskus, Apollo-ohjelman johtava keskus. Entinen Yhdysvaltain maavoimien Redstone-asevarikko, jonne saksalaiset V-2-insinöörit sijoittuivat 1940-luvun lopussa. Ames Research Center, Kaliforniassa, tutkii pääasiassa aerodynamiikkaa. Avaruustoimintaan liittyy keskuksen avaruuspuvut, robotiikka sekä supertietokonelaskenta. Ilmavoimien Edwardsin lentotukikohdassa (Mojaven autiomaa, Kalifornia; entinen Muroc, X-koneiden koti) on myös Nasan toimintaa; Nasan Hugh H. Dryden Flight Research Facility. Mm. sukkulan eräs varalaskupaikka. Langley Research Center on Nasan vanhin aerodynamiikkaan ja propulsioon keskittynyt laboratorio. Wallops Flight Facility, saari Yhdysvaltain itärannikolla, josta on ainakin 1990-luvulle asti laukaistu luotainraketteja. Stennis Space Center, Mississippi White Sands Test Facilty, New Mexico Nasan johtajat T. Keith Glennan, 19. elokuuta 1958 - 20. tammikuuta 1961 Hugh L. Dryden, 21. tammikuuta 1961 - 14. helmikuuta 1961 (virkaatekevä) James Webb, 14. helmikuuta 1961 - 7. lokakuuta 1968 Thomas O. Paine, 8. lokakuuta 1968 - 21. maaliskuuta 1969 (virkaatekevä) Thomas O. Paine, 21. maaliskuuta 1969 - 15. syyskuuta 1970 George M. Low, 16. syyskuuta 1970 - 26. huhtikuuta 1971 (virkaatekevä) James C. Fletcher, 27. huhtikuuta 1971 - 1. toukokuuta 1977 Alan M. Lovelace, 2. toukokuuta 1977 - 20. kesäkuuta 1977 (virkaatekevä) Robert A. Frosch, 21. kesäkuuta 1977 - 20. tammikuuta 1981 Alan M. Lovelace, 21. tammikuuta 1981 - 10. heinäkuuta 1981 (virkaatekevä) James M. Beggs, 10. heinäkuuta 1981 - 4. joulukuuta 1985 William R. Graham, 4. joulukuuta 1985 - 11. toukokuuta 1986 (virkaatekevä) James C. Fletcher, 12. toukokuuta 1986 - 8. huhtikuuta 1989 Dale D. Myers, 8. toukokuuta 1989 - 13. toukokuuta 1989 (virkaatekevä) Richard Truly, 14. toukokuuta 1989 - 30. kesäkuuta 1989 (virkaatekevä) Richard Truly, 1. heinäkuuta 1989 - 31. maaliskuuta 1992 Daniel Goldin, 1. huhtikuuta 1992 - 17. marraskuuta 2001 Daniel R. Mulville, 19. marraskuuta 2001 - 21. joulukuuta 2001 (virkaatekevä) Sean O'Keefe, 21. joulukuuta 2001 - 11. helmikuuta 2005 Frederick D. Gregory, 11. helmikuuta 2005 - 14. huhtikuuta 2005 (virkaatekevä) Michael D. Griffin, 14. huhtikuuta 2005 - 20. tammikuuta 2009 Christopher Scolese, 21. tammikuuta - 16. heinäkuuta 2009 (virkaatekevä) Charles Bolden, 17. heinäkuuta 2009 - 20. tammikuuta 2017 Robert M. Lightfoot Jr., 20. tammikuuta 2017 - 23. huhtikuuta 2018 (virkaatekevä) Jim Bridenstine, 23. huhtikuuta 2018 - 20. tammikuuta 2021 Steve Jurczyk, 20. tammikuuta 2021 - 3. toukokuuta 2021 Bill Nelson, 3. toukokuuta 2021 - Budjetti Nasan budjetti on ollut 2000-luvulla 15-20 miljardia dollaria. Vuodelle 2011 (ajanjaksolle lokakuu 2010 - syyskuu 2011) ehdotettiin 18,9 miljardia dollaria. 5 240 miljoonaa dollaria operaatioihin, josta 989 miljoonaa dollaria ylimääräiseen sukkulalentoon 5 000 miljoonaan dollaria avaruus- ja kaukokartoitustieteeseen, josta 15 miljoonaan dollaria käytetään plutonium-238:n tuotannon aloittamiseen uudestaan. Plutoniumia käytetään sähköenergian tuotannossa RTG-"paristoissa" pitkillä avaruuslennoilla, joissa aurinkopaneeleilla sähkön tuotto ei ole tehokasta. 3 700 miljoonaa dollaria avaruusmatkoihin eli Exploration-ohjelmiin, josta 1800 miljoonaa dollaria uuden raskaan kantoraketin kehittämiseen (130 tonnin nostokyky) ja 1 200 miljoonaa dollaria "multipurpose crew vehiclen" eli sukkulan korvaajan kehittelyyn. 559 miljoonaan dollaria avaruustutkimukseen ja -teknologiaan 579 miljoonaa dollaria ilmailututkimukseen 3 000 miljoonaa dollaria sekaisiin hallinnon sisäisiin tukitoimiin 508 miljoonaa dollaria NASAn ympäristöongelmien tutkimukseen ja hoitoon 180 miljoonaa dollaria koulutukseen 37,5 miljoonaa dollaria Nasan "Office of the Inspector General" eli urakoiden ja kilpailutuksen laillisuuden tarkastamiseen. Nasan lopullinen budjettiehdotus fiskaalivuodelle 2010 oli 18,5 miljardia dollaria, jossa oli haussa noin kahden miljardin kasvu vuoden 2009 rahoitukseen verrattuna. Vuoden 2010 varsinaisessa budjettiehdotuksessa kongressille Nasan budjetti nousi yhteensä 5,9 miljardilla dollarilla viiden vuoden aikana. Tämä merkitsi Nasan suurten ohjelmien (Constellation-ohjelma ja miehitetty kuulento, jonka arvioitu aikataulu oli entisestään viivästynyt) keskeyttämistä. Ohjelmien kustannukset vuoden 2010 alkuun mennessä olivat yhdeksän miljardia dollaria. Missio ei olisi ollut toteuttavissa vuonna 2020, vaan vasta 2028. Vuoden 2010 heinäkuussa näytti siltä, että kongressi aikaansaisi muutoksia ehdotettuun budjettiin: kaupallisen avaruustoiminnan (Nasassa pienempien kantorakettien kehityksen) rahoituksen kasvu jää pienemmäksi ja suuren kantoraketin kehitykseen panostetaan 11 miljardia dollaria kolmen vuoden aikana. Vuoden 2011 Nasan budjetin mukainen rahoitus linjaa Nasan ohjelmia ainakin vuoteen 2016 asti. Maaliskuun lopulla 2011 osa yhdysvaltalaisista kongressiedustajista ehdotti, että Nasan budjettivajeita voisi korjata ottamalla Nasan kulutettavaksi osan oikeusministeriön ja kauppaministeriön budjetista. Vuonna 2011 Euroconsult-konsulttiyhtiö arvioi, että Nasan budjetti jäädytetään 18,7 miljardiin dollariin seuraavaksi viideksi vuodeksi. Heinäkuussa 2011 tapahtunut avaruussukkulalentojen päättyminen merkitsi tuhansien sukkulainsinöörien ja -teknikoiden irtisanomisia Nasassa ja sen alihankkijayrityksissä, etenkin ULAssa. Teknologisen suurhankkeen päättyminen loi jälleen ongelman, minne sijoittaa sen työllistämät erikoiskoulutetut ihmiset. Heinäkuussa 2011 teksasilaiset edustajainhuoneen kansanedustajat ehdottivat Nasan sukkuloiden luotettavuudesta vastanneiden insinöörien jne. kouluttamista öljynporauslauttojen turvallisuudesta vastaaviksi. Vuonna 2012 erityinen paneeli arvioi ensi kertaa Nasan laboratorioiden ylikapasiteettia (18 000 virkamiestä ja nelinkertainen määrä urakoitsijoiden työntekijöitä) ja fasiliteettien vajaakäyttöä. Nasan avaruusohjelmia Miehitettyjä Mercury Gemini Apollo Skylab Avaruussukkula Kansainvälinen avaruusasema, toteutettu yhdessä Venäjän avaruusjärjestön, Euroopan avaruusjärjestön, Japanin JAXAn jne. kanssa Artemis Miehittämättömiä avaruusaluksia Miehittämättömiä avaruusaluksia: Advanced Composition Explorer (ACE) aurinkoluotain ACTS-tietoliikennesatelliitti (kokeellinen) ATS-teknologiasatelliitti (tietoliikenne) Aura-kaukokartoitussatelliitti Biosatellite Chandra-röntgenobservatorio (alkujaan AXAF) COBE Deep Space 1 Echo-tietoliikenne"satelliitti" EOS-Aqua EOS-Aura EOS-Terra EUVE - UV-observatorio Explorer Genesis-aurinkoluotain (näytteenkeruu) Juno-luotain LISA - 3 gravitaatioaaltoja mittaavaa satelliittia (2012, yhdessä ESA:n kanssa) Lunar Orbiter Mariner-Venus-luotaimet Mars Observer Mars Pathfinder Mars Reconnaissance Orbiter MESSENGER New Horizons-luotain Nimbus-sääsatelliitit Orbiting Astrophysical Observatory (OAO) Orbiting Carbon Observatory (OCO) Orbiting Geophysical Observatory (OGO) Orbiting Solar Observatory (OSO) Pageos Pegasus Pioneer-luotaimet Radiation Belt Storm Probes Ranger-kuuluotaimet Relay-tietoliikennesatelliitti STEREO-aurinkoluotain Surveyor 1-7 Syncom-tietoliikennesatelliitti TDRS-tietoliikennelinkkisatelliitti TIROS-sääsatelliitit Viking-laskeutujat Voyager-luotaimet Yhteistyössä ESAn kanssa Cassini-Huygens Hubble-avaruusteleskooppi, joka on avaruustutkimusasema James Webb Space Telescope eli James Webb -avaruusteleskooppi (se laukaistiin joulukuussa 2021) LISA (laukaisu myöhemmin kuin vuonna 2012) SOHO Ulysses (ESA) Nasan kaukokartoitusohjelma Nasan Earth Science eli kaukokartoitusohjelma on kehittänyt muun muassa Landsat-satelliitin, jonka optisen aallonpituusalueen kuvat ovat hyvin laajassa käytössä kaukokartoitustutkimuksessa. Se on myös tuonut SAR-tutkan siviilikäyttöön 1970-luvulta alkaen. Ohjelma on tukenut sääsatelliittien kehitystä, jossa yhteistyö yliopistojen ja asevoimien kanssa on ollut laajaa 1950-luvulta lähtien. Ohjelma ei ole suhteellisesti niin vahva kuin ESAn kaukokartoitusohjelma. Se on myös ollut poliittisten päättäjien epäsuosiossa, koska tutkimustulokset ovat tuoneet teollisuuden kannalta epämieluisia faktoja esiin, esim. napakalottien otsoniaukot, jotka johtivat deodoranttien ponneaineiden ja freonin käytön kieltoon. Jälkimmäinen on maksanut paljon muun muassa jäähdytyskoneiden valmistajille. Kaukokartoitusohjelman satelliitteja ovat kehittäneet lähinnä JPL Kaliforniassa ja GSFC (Goddard Space Flight Center) Marylandissä. Tämä on johtanut kilpailutilanteeseen muun muassa miehitettyjen lentojen teknologioita kehittävien osavaltioiden (mm. Utah, Alabama, Teksas, Florida) kanssa poliittisella tasolla. Nasa tutkii muun muassa ilmastomuutosta jäätiköiden sulamisen kautta kuvaamalla pohjoista napaseutua eri vuosina. Lisäksi otsonikato, San Franciscon edustan suolaesiintymien palautuminen luonnontilaan ja energian sekä vedenkulutuksen vähentäminen ovat osia tiedeohjelmista, joissa Nasan teknologiaa hyödynnetään ja joissa Nasa yhdessä ympäristöalan yhteisöjen kanssa tutkii ja mittaa ihmisen toimien sekä saasteiden vaikutusta maapalloon. Nasan ympäristöä kuvaavia satelliitteja ovat muun muassa EOS-Aqua, EOS-Aura ja OCO (menetettiin satelliitin laukaisussa). Vuoden 2011 alussa useita kongressin republikaaniedustajia on allekirjoittanut vetoomuksen, jossa vaaditaan Nasan ilmastonmuutostutkimusrahoituksen (1,4 miljardia dollaria) siirtämistä miehitettyihin avaruuslentoihin. Vetoomus pyrkii ajamaan alas ilmastotutkimusta - suurin osa kyseisistä republikaaneista on osavaltioista, joissa on runsaasti rakettimoottoriteollisuutta, joten he ajavat samalla myös oman äänestysalueensa työllisyyttä muutamia muita osavaltioita vastaan. Helmikuussa 2011 Nasa ilmoitti peruuttavansa kaksi ilmastonmuutosmissiota, jotka olisi laukaistu vuonna 2015 1,2 miljardin dollarin kustannuksilla Climate Absolute Radiance and Refractivity Observatory (CLARREO) Deformation, Ecosystem Structure and Dynamics of Ice (DESDynI) Maan ulkopuolinen elämä 1970-luvulla muun muassa Viking-laskeutujat Marsin pinnalla pyrkivät epäonnistuen löytämään merkkejä biologisesta toiminnasta. 1990-luvulla Nasalla oli SETI-ohjelma, jolla pyrittiin muun muassa radiosignaaleja mittaamalla löytämään viestejä älyllisestä Maan ulkopuolisesta elämästä. Kun mittausmenetelmät kehittyivät niin tarkoiksi, että eksoplaneetoista voitiin tehdä jonkinlaisia mittauksia, Nasan intressiksi nousi eksoplaneettojen kaasukehän mittaus, josta voisi näkyä biologinen aktiviteetti niiden pinnoilla. Vuonna 2010 Nasa omasta mielestään löysi arseenipohjaista elämää Maasta ja vuoden 2011 alussa Nasa on esitellyt mittauksia meteoriiteista, joissa olisi biologisen toiminnan jälkiä. Lähteet Aiheesta muualla Nasan viralliset sivut Nasan toimintaa seuraava nk. kriittinen sivusto NASA History Series - Nasan historiaa ja toimintaa käsitteleviä julkaisuja Internetissä ja paperiversioina Seulonnan keskeiset artikkelit

856

https://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%A4r-TV

När-TV

När-TV on Närpiössä toimiva paikallistelevisio, joka perustettiin maaliskuussa 1983. Alun perin sitä pyöritettiin harrastelijavoimin. Sen tarkoitus oli tarjota ohjelmapalveluja Suomen suurimmalle ruotsinkielisten keskittymälle. Viime aikoina on ollut Teoston kanssa ongelmia musiikin tekijänoikeusmaksuista. Aiheesta muualla När-TV:n kotisivut När-TV:n teksti-tv Suomalaiset televisiokanavat Vuonna 1983 perustetut televisiokanavat

858

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nanjing

Nanjing

Nanjing () on Jiangsun maakunnan pääkaupunki Kiinassa. Nimi Nanjing merkitsee Eteläistä pääkaupunkia ja vanhemmissa teksteissä siirtokirjoitettu muoto on Nanking. Kaupunki sijaitsee Jangtsen varrella. Ensimmäiset historialliset maininnat paikasta ovat noin 2 500 vuoden takaa, ja historiansa aikana Nanjing on toiminut ajoittain eri Kiinaa hallinneiden dynastioiden pääkaupunkina. Vuodesta 1928 vuoteen 1949 Nanjing oli myös Kiinan tasavallan pääkaupunki. Kun Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949, Kiinan pääkaupunki siirrettiin Pekingiin. Nanjingin asukasluku oli vuonna 2017 noin . Maantiede Nanjing sijaitsee Itä-Kiinan Jiangsun maakunnassa Jangtsejoen alajuoksun varrella noin 300 kilometriä Shanghaita länteen. Kaupunkiin kuuluvan hallinnollisen alueen kokonaispinta-ala on 6 587,02 km². Kaupunki rajautuu pohjoisessa, lännessä ja etelässä Anhuin maakuntaan sekä Yangzhoun, Zhenjiangin, ja Changzhoun kaupunkeihin idässä. Kaupungin vanha muurin ympäröimä ydinkeskusta sijaitsee Jangtsen kaakkoisrannalla. Kaupungin keskusta rajautuu etelässä ja lännessä Jangtsen sivujoki Qinhuaijokeen. Vanhasta keskustasta koilliseen sijaitsee Xuanwujärvi, jolla on myös viisi saarta. Qinhuain länsirannan puolella sijaitsee puolestaan Mochoujärvi. Keskustasta itään kohoia Zijin eli violetti vuori. Ilmasto Nanjingissa on Köppenin ilmastoluokituksen mukaan subtrooppinen kostea ilmasto. Kesät ovat kuumia ja sateisia, talvella on kuivaa ja viileää. Vuoden keskilämpötila on noin 16 C ja keskimääräinen sademäärä 1 000 millimetriä. Heinäkuu on lämpimin kuukausi. Silloin vuorokauden keskilämpötila on noin 28 C. Viilein kuukausi on tammikuu, jolloin keskilämpötila on noin 2 C. Sateisin kuukausi on heinäkuu, jolloin sataa keskimäärin noin 180 millimetriä. Joulukuu puolestaan on kuivin kuukausi. Silloin keskimääräinen sadanta on 32 millimetriä. Historia Arkeologisten löydösten perusteella nykyihmisen esi-isät asuttivat nykyisen Nanjingin alueen jo vuotta sitten. Noin 6 000 vuotta sitten alueelle alkoi syntyä ensimmäisiä kyliä. Itse kaupunki perustettiin noin 2 500 vuotta sitten. Ensimmäiset historialliset maininnat paikasta ovat Kiinan historian taistelevien läänitysvaltioiden kaudelta vuodelta 472 ennen ajanlaskun alkua. Tuolloin Yue-valtio perusti paikalle Yuhuatai-nimisen linnoituksen. Yue-valtio liitettiin sittemmin Chu-valtioon, jonka kaudella rakennettiin Jinling-niminen linnoitus Jangtsen ja Qinhuain jokiliikenteen valvomiseksi. 200-luvulta eaa. 200-luvun alkuun jaa. nykyisen Nanjingin alue oli osa Qin-dynastiaa ja Han-dynastiaa. Nanjingista eli tuolloisesta Jianyesta tuli merkittävä Kaakkois-Kiinan keskus Wu-kuningaskunnan kaudella 200-luvulla. Wu oli yksi niin sanotuista kolmesta kuningaskunnasta, ja Wun kuningas Sun Quan oli vuonna 229 tehnyt määrännyt Jianyen pääkaupungiksi. Jianye oli Wun pääkaupunki vuoteen 280 saakka. Se sai entisen asemansa jälleen takaisin itäisen Jin-dynastian pääkaupunkina vuonna 313 uudella nimellä Jiankang. Itäisen Jin-dynastian romahdettua vuonna 420 kaupunki toimi useiden eri Jangtsen eteläpuolella vaikuttaneiden dynastioiden keskuksena. Eteläisen Liang-dynastian kaudella vuosina 502-557 kaupungin asukasluku kasvoi yli miljoonaan. Kaupunki oli tärkeä maatalouden keskus, minkä lisäksi alueella tuotettiin esimerkiksi teetä, silkkiä ja paperia. Kaupungissa vaikutti myös useita taiteilijoita, runoilijoita ja tieteilijöitä. Wang Xizhi oli tunnettu kalligrafi ja Gu Kaizhi maalari. Liu Xie julkaisi puolestaan teoksensa Wenxin Diaolong. Shen Yuen taas sanotaan kehittäneen kiinan neljä toonia erottaneen järjestelmän. Nanjingin merkitys väheni huomattavasti Kiinan yhdistäneiden dynastioiden kaudella 500-luvun lopulta 1300-luvun loppupuoliskolle. Tuolloin Kiinaa hallitsivat Sui-, Tang-, Song- ja Yuan-dynastiat. Kaupungin merkitys kasvoi uudestaan vuonna 1368, jolloin Ming-dynastian perustaja Hongwu teki siitä pääkaupunkinsa. Hongwu antoi kaupungille uuden nimen Yingtianfu. Hänen seuraajansa Yongle hallitsi vuodesta 1403 lähtien osittain myös Pekingissä. Peking eli Beijing on suomeksi pohjoinen pääkaupunki, ja näin Nanjing sai nykyisen nimensä "eteläinen pääkaupunki". Peking oli kahdesta pääkaupungista alemmassa asemassa vuoteen 1421 saakka, jolloin siitä tuli Nanjingia tärkeämpi. Kaupunki kasvoi tästä huolimatta esimerkiksi kehittyvän kaupan avulla. Amiraali Zheng Hen merimatkojen alukset rakennettiin Nanjingin telakoilla. Keisarillinen oppilaitos Guozijian keräsi puolestaan opiskelijoita myös ulkomailta ja julkaisi useita kiinalaisen kirjallisuuden klassikkoja, kuten esimerkiksi Li Shizhenin ja Song Lianin teoksia. Ming-dynastian jälkeen Kiinaa hallitsi mantšujen perustama Qing-dynastia. Nanjing sai uuden nimen Jiangning, ja se oli sittempien Jiangxin ja Jiangsun maakunnat kattaneen hallinnollisen alueen keskus. Kaupungissa allekirjoitettiin vuonna 1842 ensimmäisen oopiumisodan päättänyt Nanjingin sopimus, ja vuonna 1853 sen valtasivat Taiping-kapinalliset. Nanjingista tuli kapinallisten Taiping Tianguon pääkaupunki. Kaupunki kärsi mittavia tuhoja Qing-dynastian joukkojen jälleenvallatessa sen vuonna 1864. Tuhoista toipuminen kesti vuosikymmenten ajan. Kaupunki avautui ulkomaalaiselle kaupalle vuonna 1899, ja vuonna 1908 avautui rautatieyhteys Shanghaihin. Xinhai-vallankumouksen sytyttyä vuonna 1911 Nanjingista tuli tasavaltalaisen väliaikaisen hallituksen pääkaupunki. Ensimmäinen presidentti Yuan Shikai siirsi pääkaupungin kuitenkin jo seuraavana vuonna Pekingiin. Tasavallan aikana Nanjingissa vaikuttivat useat eri sotaherrat. Kuomintangin eli kansallismielisen puolueen Tšiang Kai-šekin joukot valtasivat kaupungin vuonna 1928, ja siitä tehtiin Kiinan kansallismielisen hallituksen pääkaupunki. Pääkaupunkina Nanjing alkoi saada uutta nykyaikaisempaa ilmettä, mutta kehitys keskeytyi pian. Japani oli hyökännyt Kiinaan vuonna 1937, ja Nanjing kukistui jo joulukuussa samana vuonna. Japanin armeijan joukot murhasivat ja raiskasivat paikallisia tapahtumien ketjussa, joka tuli tunnetuksi Nanjingin verilöylynä. Arviolta - kiinalaista oli kuollut verilöylyn päättyessä kuusi viikkoa sen alkamisen jälkeen. Japani perusti sittemmin useita Nanjingissa toimineita Kiinan nukkehallituksia. Maa kärsi viimein tappion toisessa maailmansodassa vuonna 1945. Valta palasi Kuomintangille, mutta pian maassa riehui sisällissota kansallismielisten ja kommunstien välillä. Kommunistit valtasivat Nanjingin vuonna 1949. Kun Kiinan kansantasavalta perustettiin 1. lokakuuta 1949, maan pääkaupunki siirrettiin takaisin Pekingiin. Nanjingin menetettyä asemansa Kiinan pääkaupunkina siitä tuli vain Jiangsun maakunnan pääkaupunki. Nanjingista alkoi kehittyä teollisuuden keskus ja perinteisten tekstiilien- ja posliinintuotannon ohelle nousi teräs- ja konetehtaita. Kaupungista tuli myös tärkeä liikenteen solmukohta. Joitakin takaiskuja koettiin suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen takia. Kaupungin kehitys on ollut erityisen nopeaa 1980-luvulta lähtien. Nykyisin kaupunki on myös esimerkiksi myös yksi Kiinan matkailun keskuksista. Talous Vuonna 2017 Nanjingin bruttokansantuote oli yhteensä 1 171,5 miljardia renminbiä, renminbiä henkilöä kohden. Huomattava osa Nanjingiin kuuluvasta kaupunkialueen ulkopuolisesta seudusta on maatalouskäytössä. Alueella viljellään esimerkiksi riisiä, vehnää, pähkinöitä, hedelmiä ja vihanneksia. Paikallisilla järvillä ja lammilla kasvatetaan esimerkiksi vesikastanjaa ja lootuksenjuurta. Paikalliset kasvattavat myös hanhia, sikoja ja karjaa. Seudulla on myös kalastusta. Nanjing on teollistunut voimakkaasti vuoden 1949 jälkeen. Kaupungissa on esimerkiksi kemianteollisuutta, elektroniikkateollisuutta, autoteollisuutta, teräs- ja koneteollisuutta sekä kevyempää tekstiili- ja elintarviketeollisuutta. Liikenne Nanjingista on laivaliikennettä Jangtsejoen kautta niin Jangtsen suistolle kuin kohti Keski-Kiinaakin. Jangtsen varrella sijaitseva Nanjingin satama on yksi Kiinan suurista jokisatamista. Sen kautta kulkee vuosittain yli 100 miljoonaa rahtitonnia. Rautatieyhteyksiä on Shanghaihin idässä sekä Wuhuun ja Tonglingiin etelässä ja lounaassa. Nanjingin ensimmäinen silta Jangtsen yli avattiin vuonna 1968, ja nykyisin siltoja on jo kolme. Kaupungin julkiseen liikenteeseen lukeutuvat bussit, taksit ja metro. Vuonna 2014 Nanjingin metrossa oli 2 linjaa ja 50 asemaa. Nanjing Lukoun kansainvälinen lentoasema sijaitsee noin 35 kilometriä kaupungin keskustasta etelään, ja siltä lähtee lentoja ulkomaille ja muihin Kiinan kaupunkeihin. Väestö Vuonna 2017 Nanjingin asukasluku oli noin . Huomattava osa asukkaista asuu maaseudulla varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella. Paikalliset puhuvat omaa selvästi erottuvaa mandariinikiinan murrettansa. Englantia ei osata kovin laajasti. Suurin osa najingilaisista ei harjoita virallisesti mitään uskontoa. Joitakin uskonnollisia yhteisöjä kaupungissa ovat esimerkiksi kristityt, buddhalaiset ja muslimit. Kulttuuri Kun-ooppera on Jiangsun maakunnasta peräisin oleva kiinalaisen oopperan muoto, jota esitetään Nanjingissa. Kun-oopperan ohella kaupungissa esitetään myös muita kiinalaisen oopperan muotoja. Kaupungissa on myös näytelmäteatteria ja nukketeatteria. Nanjingilainen baiju on perinteinen laulun ja tarinankerronnan muoto, jota esitetään paikallisella murteella. Joitakin nanjingilaisen keittiön ruoka-lajeja ovat esimerkiksi suolattu ankka (盐水鸭), ankanverikeitto (鸭血粉丝汤), pidu-nuudelit (皮肚面) ja villasaksirapu. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

860

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nivala

Nivala

Nivala on kaupunki Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa, Oulun Eteläisessä Kalajoen keskijuoksun varrella n. 150 km:n päässä Oulusta sekä n. 90 km:n päässä Kokkolasta ja n. 29 km:n päässä Ylivieskasta valtateiden 27 ja 28 risteyskohdassa. Nivala on osa Nivala-Haapajärven seutukuntaa. Kaupungissa asuu ihmistä ja sen pinta-ala on  km², josta  km² on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km². Nivalan naapurikunnat ovat Haapajärvi, Haapavesi, Sievi ja Ylivieska. Nivalan historiallinen nimi on Pidisjärvi. Historia Nivalan seudulla oli asutusta jo kivikaudella. Esikeraamisen kauden aselöytöjä on tehty Konttilasta, Pajulasta ja Erkkisjärven seutuvilla. Sarjakylän Järvenpäästä Erkkisjärven rannalta on tavattu kampakeraamisen ajan asuinpaikka. Nivalan seutuja asuttivat pitkään lappalaiset, joista on muistoina useita paikannimiä, esimerkiksi Lapinniemi, Lapinvainio ja Lapintuli Välikylässä. 800-luvulta lähtien alueelle tuli kainulaisia ja pirkkalaisia pohjankävijöitä, joihin myöhemmin liittyivät sisämaan hämäläiset. Vähitellen Kalajokilaakson suuseudun asukkaat valtasivat alueen omakseen. Vakituista asutusta seudulle syntyi vasta 1500-luvulla. Aluksi harjoitettiin kaskenpolttoa, joka väistyi 1600-luvulla peltoviljelyn ja tervanpolton tieltä. Seudun talonpojat kuljettivat tervatynnyrinsä jokea pitkin Kalajoen markkinoille. Seudun uudisraivaustyötä häiritsivät alituisesti toistuvat katovuodet, sodat ja raskas verotus. 1600-luvulla katovuosia oli joka vuosikymmenellä. Venäläiset valloittivat seudun 1714, jolloin alkoivat isonvihan kärsimykset. Levottomien aikojen seurauksena Pidisjärvellä oli 1719 vain kaksi asuttua tilaa. Vasta pikkuvihan jälkeen 1700-luvun puolivälin seutuvilla seudun asukasluku alkoi kasvaa nopeasti. Nivala kehittyikin väkiluvultaan ja asukastiheydeltään jokilaakson ydinalueeksi. Nivalan seutu kuului aluksi kirkollisesti Saloisten ja vuodesta 1540 alkaen Kalajoen kirkkopitäjään, jonka ensimmäinen asukas oli Kyösti Wilkunan mukaan Niva-Kaija, joka nimesi talonsa Nivalaksi. Vuonna 1693 siitä tuli osa Haapajärven kappeliseurakuntaa. Pidisjärvelle rakennettiin 1682 oma saarnahuone, mutta oma pappila saatiin vasta 1782. Seurakunnan alueeseen liitettiin 1782 Ylivieskan Välikylä. Kappelin oikeudet Pidisjärvi sai 1802. Seuraavana vuonna kappeliseurakunta sai uuden kirkon 1761 rakennetun heikkokuntoisen kirkon tilalle. Vuonna 1838 Pidisjärvi siirtyi itsenäistyneen Haapajärven seurakunnan kappeliksi. Itsenäiseksi seurakunnaksi Nivala erotettiin keisarillisella käskykirjeellä 11. toukokuuta 1868. Tällöin myös seurakunnan nimi vaihtui Nivalaksi. Nivalan kunta on vuoden seurakuntaa vanhempi, se perustettiin 1867. Vuonna 1805 asukkaita oli yli 1 500 ja 1860 ylitettiin 4 500 asukkaan raja. 1800-luvulla Nivalan elämänmeno oli rajua. Nivalan metsärosvot "puukkojokelaiset" tunnettiin koko läänissä. Siveellisen rappion vastapainoksi virisi vahva hengellinen elämä. Niilo Kustaa Malmbergin johdolla seutu nousi herännäisyyden keskuspaikaksi. Suurina halla- ja nälkävuosina 1860-luvulla myös lestadiolainen herätysliike saavutti kannatusta. Nivalan vanhimpia teollisia elinkeinoja olivat tervanpoltto sekä potaskan ja salpietarin valmistus. Seudulla oli myös myllyjä ja sahoja sekä myöhemmin meijereitä. Nivalan ensimmäinen varsinainen teollisuuslaitos oli nahkoja valmistanut Nivalan Nahkimo, joka aloitti toimintansa 1873. Pääasiassa puuteollisuutta harjoittanut Oy Jyrkänkoski, myöhemmin Nivala Oy, perustettiin 1920. Suuren pulakauden taloudellinen ahdinko aiheutti kesällä 1932 kuuluisan Nivalan konikapinan. Jokilaaksojen oopperakeskus esitti vuosina 2004-2006 konikapinasta kertovan Pula-oopperan. Nivala tunnetaan myös presidentti Kyösti Kallion kotipitäjänä. Kallio syntyi Ylivieskassa 1873. Nivalaan Kallio siirtyi 1895, jolloin hän osti Heikkilän tilan. Kallion hoidossa Heikkilästä kehittyi 1930-luvun lopulla Oulun läänin suurin tila. Rivakalta isännältä liikeni aikaa myös moniin yhteiskunnallisiin toimiin. Kallion ura kulki valtiopäivämies- ja ministeritoimien kautta 1937 presidentiksi. Talvisota uuvutti Kallion, ja hän luopui virasta 1940. Kotimatkan Nivalaan alkaessa Kallio kuoli kunniakomppanian edessä Helsingin päärautatieasemalla. 1900-luvun alussa väkiluku oli noussut jo lähes 8 000:een. Väestönkehitys jatkui koko 1900-luvun alkupuoliskolla ja 1950-luvun alkupuolella saavutettiin väestönkehityksen huippu, jolloin Nivalassa asui vähän yli 12 600. Tällöin Nivala oli yksi Oulun läänin tiheimmin asutuista maalaiskunnista. Seuraavien 20 vuoden aikana väki väheni kuitenkin runsaalla 2 500 asukkaalla. 1970-luvun puolimaissa asukasluku alkoi jälleen kasvaa. Vuonna 1985 asukkaita oli 11 037. Vuonna 1942 avattiin Makolan kaivos, josta louhittiin nikkelikuparimalmia 1950-luvun puoleenväliin asti, jolloin kaivos ehtyi. Uusi malmio löydettiin Makolan pohjoispuolelta Hiturasta 1962. Hiturassa käynnistyivät työt 1980. Vuonna 2010 kaivoksen toiminta haluttiin turvata, ja silloin arveltiin nikkelivarantojen riittävän vähintään kuuden vuoden tarpeisiin. Hituran kaivoksen tuotanto kuitenkin keskeytettiin vuonna 2013 ja Hituran kaivosyhtiö meni konkurssiin vuonna 2015. Hituran kaivoksen lopullinen sulkeminen aloitettiin vuonna 2017. Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Nivalassa oli 10 815 asukasta, joista 7 029 asui taajamissa, 3 730 haja-asutusalueilla ja 56:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Nivalan taajama-aste on 65,3 %. Nivalan taajamaväestö jakautuu kuuden eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Karvoskylä-Jokikylän taajama sijaitsee pääosin Nivalassa, mutta pieneltä osin myös Haapajärvellä. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Nivalassa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Nivalan seurakunta Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Nivalassa toimii Nivalan helluntaiseurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Nivalan alueella toimii Iisalmen ortodoksinen seurakunta. Luonto Luonnonmaisemallisesti Nivala lukeutuu Pohjois-Pohjanmaan viljalakeuteen, jossa hallitsevana maisematekijänä on pinnanmuotojen tasaisuus. Kunnan halki virtaavan Kalajoen varrelle levittäytyvät laajat viljelyaukeat. Kunnan kallioperä on kivilajikoostumukseltaan vaihteleva. Kunnan länsi- ja keskiosissa on gneissiä ja kiilleliusketta ja etelä-itäosissa kvartsidioriittia. Seudulla on myös gabro- ja peridotiittialueita, joista on tavattu malmiaiheita. Nikkelilöydöksiä on tehty myös Maliskylän, Haapaperän ja Hosionperän seuduilta. Kallioperää peittävät irtaimet maalajit lähes kaikkialla. Moreeni on yleisin maalaji kunnan koilliskulmalla, mutta sitä on runsaasti myös Kalajoen laaksossa. Savimaita on erityisesti Ypyän kirkonkylän ja Jokikylän alueilla. Vähäiset sora- ja hiekkamuodostumat keskittyvät kunnan pohjois- ja lounaisosiin. Alueen suhteelliset korkeuserot ovat yleensä 0-10 m, koillisessa ja lounaassa 10-20 m. Lounaisrajalla korkeuserot kohoavat kapealla alueella 20-50 metriin. Maasto on alavinta Kalajoen laaksossa, joka on 70-80 metrin korkeudella. Maanpinta kohoaa kunnan koillis- ja lounaisrajoilla yli 100 m:n korkeuskäyrän. Korkeimmat mäet nousevat 138 m koillisrajalla ja 134 m lounaisrajalla. Nivalan vedet kuuluvat lähes kokonaisuudessaan Kalajoen vesistöalueeseen. Päävesistö on Reisjärvestä alkunsa saava Kalajoki, johon laskeutuvat useita pieniä sivujokia. Näistä suurin on Haapaveden puoleisilta suolalakeuksilta vetensä saava Malisjoki. Kalajoen leveys on Nivalan kohdalla noin 50 metriä, mutta tulviessaan se levittäytyy huomattavasti laajemmalle alueelle. Tulvahaittojen poistamiseksi Kalajoen säännöstely aloitettiin jo 1959. Kunnan suurin järvi on Pidisjärvi kuntakeskuksen eteläpuolella. Pienempiä järviä ovat Suojärvi eteläkulmalla ja Erkkisjärvi itäosassa. Nivalan kasvillisuutta hallitsevat laajat, yhtenäiset ja voimaperäisesti viljellyt peltolakeudet. Yli 70 prosenttia pelloista on hieta- ja multamaita, jotka ovat erittäin hyviä viljelymaita. Kasvillista metsämaata on Nivalan pinta-alasta lähes puolet. Vallitseva metsätyyppi on kuivahko kangas, jonka valtapuuna on mänty. Metsäalasta on puolet mänty-, kolmannes kuusi- ja loput lehtimetsää. Nivala kuuluu pääasiassa aapasoiden alueeseen, mutta rämeitä on myös runsaasti. Rimpinevan alue kuuluu valtakunnalliseen soidensuojelusohjelmaan. Rimpineva on myös seudun merkittävin lintujen pesimäalue. Yleistä Asutus Nivalassa on keskittynyt pääosin keskustaan sekä muutamiin kyliin jokien varrelle. Nivala kuuluu EU:n tavoitealue 1:een. Palvelualoilla toimii Nivalan työikäisestä väestöstä noin 46 prosenttia, jalostuksessa 31 prosenttia ja alkutuotannossa 20 prosenttia. Nivalassa toimii 11 peruskoulun alakoulua, yläkoulu ja lukio. Nivalassa antaa koulutusta myös Jokilatvan opisto, Jokilaaksojen musiikkiopisto, Jokilaaksojen koulutuskuntayhtymän ylläpitämät Nivalan ammattiopisto sekä Suomen toiseksi vanhin aikuiskoulutuskeskus, vuonna 1956 perustettu Aikuiskoulutus- ja oppisopimuskeskus. Nivalassa julkaistaan kerran viikossa Nivala-lehti tilauspohjaisena. Toinen Suomen ensimmäisenä kaupallisena paikallisradiona aloitti toimintansa Radio Lakeus Nivalassa 27. huhtikuuta 1985. Sen toiminta lakkasi 1989. Nähtävyyksiä Nivalassa ovat muun muassa kirkko, kaupungintalo, vesitorni, Kyösti ja Kalervo Kallion museo, Katvalan kotiseutumuseo, Kyösti Wilkunan työhuonemuseo, Tillaripatsas, Hilippa-patsas, Kylväjäpatsas, N. K. Malmbergin muistomerkki sekä Kaarinan Galleria. Maliskylällä sijaitseva Crazylandia on viimeisten vuosien aikana noussut suosituksi kohteeksi. Ehkä tunnetuimpia nivalalaisia on presidentti Kyösti Kallio. Nivala on tunnettu kotiseututyöstään ja kapinahengestään. Kotiseututyötä ylläpitää Nivala-Seura ry. Kotiseututyön näkyvä symboli on aivan Nivalan keskustassa oleva tuulimylly. Kotiseutuihmisiä kutsutaankin joskus leikkisästi tuulimyllyuskovaisiksi. Hieman keskustasta Haapajärvelle päin sijaitsee Nivala-Seuran ylläpitämä Katvalan talonpoikaismuseoalue, joka koostuu lukuisista historiallisista rakennuksista. Padingissa on Kalajoen Padinginkoskessa Padingin voimalaitos. Nivalan Karvoskylässä on Kuopion ortodoksisen seurakunnan Kristuksen kirkastumisen kirkko. Välimatkoja Ylivieska 29 km Helsinki 482 km Haapavesi 33 km Oulainen 50 km Oulu 151 km Iisalmi 115 km Jyväskylä 217 km Kalajoki 66 km Kauhava 159 km Kokkola 98 km Kuopio 217 km Tampere 349 km Turku 492 km Kylät ja kulmakunnat Nivalassa on kahdeksan henkikirjakylää (tieto vuodelta 1973): Haapajärvenkylä Järvikylä Karvoskylä Maliskylä Nivala Pahkalankylä (Pahkakylä) Sarjankylä Välikylä Kulmakuntia Nivalassa ovat Junttikangas, Padinki, Paloperä, Haikara, Ruuskankylä, Jokikylä, Koskenperä, Ypyä, Haapaperä, Aittoperä, Ahde, Erkkilä, Töllinperä, Makola, Vilkuna. Tunnettuja nivalalaisia Poliitikkoja Yrjö Hautala, kansanedustaja Olli Immonen, kansanedustaja Katri Kaarlonen, kansanedustaja Kyösti Kallio, Suomen presidentti Esko Kurvinen, kansanedustaja Martti Linna, kansanedustaja Maria Lohela, eduskunnan puhemies, kansanedustaja Lauri Mustakallio, kansanedustaja Esko Niskanen, ministeri, kansanedustaja Heikki Niskanen, kansanedustaja Matti Oja, kansanedustaja Väinö Raudaskoski, kansanedustaja Kerttu Saalasti, ministeri, kansanedustaja Pekka Vilkuna, kansanedustaja Urheilijoita Merja Halmetoja, jääkiekkoilija Marko Kaarto, painija Julia Löllö, painonnostaja Kalevi Marjamaa, nyrkkeilijä Pasi Nielikäinen, jääkiekkoilija Atte Ohtamaa, jääkiekkoilija Piia Peltosaari, yleisurheilija Henri Sandvik, jääkiekkoilija Helena Takalo, hiihtäjä Tieteen edustajia Mari Honko, kielitieteen tutkijatohtori Paavo Kinnunen, fysiologisen kemian sekä teknillisen fysiikan professori Ilkka Ruostetsaari, politiikan tutkija Jussi Tenkku, filosofian professori Hanna Tölli, filosofian tohtori (lääketieteen tekniikka), TKI-asiantuntija Kustaa Vilkuna, akateemikko, kirjailija Taiteilijoita Eeva-Maija Haukinen, näyttelijä Tanja Kaarlela, kirjailija Kalervo Kallio, kuvanveistäjä Pauli Kallio, sarjakuvakäsikirjoittaja Sisko Kangas, savitaiteilija Atte Palokangas, rumpali Janne Raudaskoski, taikuri Esa Ruuttunen, oopperalaulaja Henri Stenroth, vuoden 2007 tangokuningas Veikko Syväluoma, tarinankertoja Henna-Maija Vannemaa, harmonikansoittaja Varpu Vilkuna, kirjailija Kyösti Wilkuna, kirjailija Raimo Österberg, kuvittaja Olli Österberg, graafikko Virkamiehiä Helinä Laakkonen, toimistopäällikkö Harri Sailas, toimitusjohtaja Raimo Sailas, valtiosihteeri Toimittajia Aimo Kairamo, päätoimittaja Jaakko Salmela, päätoimittaja Heikki Uusitalo, toimittaja Yrittäjiä Tommi Karjalainen, yrittäjä Esa Lohela, yrittäjä Tommi Löytynoja, yrittäjä Kimmo Peräaho, yrittäjä Reino Rajamäki, yrittäjä ja yritysjohtaja, teollisuusneuvos Pasi Ainasoja, yrittäjä Kulttuuri Tapahtumat Nivalassa on järjestetty useita kristillisiä kesätapahtumia. Herättäjäjuhlat on järjestetty Nivalassa kahdeksan kertaa: 1894 Palosaaressa, 1903 Yliniemessä, 1907 pappilassa sekä vuosina 1933, 1946, 1966, 1992 ja 2019. Vanhoillislestadiolaisten suviseurat on järjestetty Nivalassa kolme kertaa, vuosina 1945, 1969 sekä 2004. Musiikkitoiminta Nivala on Jokilaaksojen musiikkiopiston kuntayhtymän isäntäkunta. Nivala tunnetaan monista kuoroista, enimmillään toimivia kuoroja on 7-10 kpl. Nykyisin toimivia kuoroja ovat: Nivalan Mieslaulajat, monia johtajia; nykyisin Olena Mikhailova Nivalan Sekakuoro, johtaja Olena Mikhailova Nivalan elävän musiikin yhdistys Nelemu Lapsikuoro, johtaja Liisa Katajala Virsikuoro, johtaja Veli Järviluoma Pisara, johtaja Anu Rautio Lauluryhmä Sisters Nivalan pelimannit ry. (perustettu 1980), johtajina Heino Haavisto ja Pauli Raivio. 15-20-jäseninen yhtye esittää kansan- ja viihdemusiikkia, kirkko- ja sota-ajan lauluja. Urheiluseurat Yleisurheiluseura Nivalan Urheilijat Jääkiekkoiluseura Nivala Cowboys Jalkapalloseura Ysikaks' Nivala Ry Juoksuseura Lakeuden Kipinä Nivalan Ratsastajat Ry Uimaseura Nivalan Saukot Pesäpalloseura Nivala Pesis Suunnistusseura Nivalan Suunnistajat ry Telinevoimisteluseura Nivalan Voimistelijat Voimanostoseura Nivalan voima ry Uppopalloseura Nivalan sukeltajat ry Ruokakulttuuri Nivalan pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla punainen hera ja pepu. Katso myös Luettelo Nivalan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Nivalan kaupungin kotisivut Tilastokeskus - Nivalan avainluvut Nivala-lehti Nivala-Seuran kotisivut Haikaperä Seulonnan keskeiset artikkelit

861

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nainen

Nainen

Nainen on täysikasvuinen naarassukupuolta oleva ihminen. Kasvuiässä oleva naispuolinen henkilö on tyttö. Nainen on toinen biologisista sukupuolista. Nainen on yksi kahdesta tai joissain maissa kolmesta juridisesta sukupuolesta. Naisen biologisia tunnusmerkkejä ovat muun muassa kaksi X-kromosomia, sisäiset sukupuolielimet (emätin, kohtu, munanjohtimet ja munasarjat) raskautta ja synnyttämistä varten sekä se ominaisuus, että he pystyvät imettämään. Naiset eroavat miehistä anatomialtaan ja fysiologialtaan monilla muillakin tavoilla - naiset ovat esimerkiksi keskimäärin miehiä pienikokoisempia ja ruumiinrakenteeltaan sirompia, heillä on erilainen karvoitus, ja heidän äänensä on korkeampi. Naiset erittävät paljon naishormoni estrogeenia mutta vain vähän androgeeneja eli mieshormoneja. Naisten keskimääräinen elinikä on korkeampi kuin miehillä, mutta naisia syntyy hieman vähemmän kuin miehiä. Etymologia Suomen kielen sana nainen on samaa juurta kuin naida-verbi. Sanalle on Suomen lähialueilla useita etymologisia vastineita, esimerkiksi karjalan, vepsän ja viron naine, vatjan nain ja liivin nai. Sanalle on vastineita myös ugrilaiskielissä, esimerkiksi mansin naj 'rouva, jumalatar, ruhtinatar' ja hantin vastaava näj. Mikael Agricolan kirjakielessä 1500-luvulla sana tarkoitti ei-kristillistä naista, eikä se ollut neutraali yleisnimitys. Kristillisessä järjestyksessä kunniallinen nainen oli naimisissa ja hänestä käytettiin sanaa vaimo, emäntä tai ihminen. Todennäköisesti syy painotukselle on se, että nainen on Suomen murteissa itäinen sana, ja vaimoa käytettiin sen sijaan niissä murteissa, jotka otettiin vanhan kirjasuomen perustaksi. 1800-luvulla kirjakieltä uudistettiin itäsuomalaisen puhetavan mukaiseksi, ja tällöin nainen korvasi yleissanana vaimon. Lukumäärä Maailman väestöstä vuonna 2019 naisia (aikuisia ja tyttöjä) oli 3,824 miljardia eli 49,6 prosenttia. Suhteellisesti eniten naisia on Nepalissa, 54,4 prosenttia väestöstä. Myös Venäjällä ja monessa sen läntisessä naapurimaassa naisia on yli 53 prosenttia väestöstä. Maailmanlaajuisesti jokaista naista kohti syntyy noin 1,07 miestä. Sotien aikana ja niiden jälkeen tiedetään syntyvän suhteellisesti enemmän poikia kuin tyttöjä verrattuna rauhanaikaan. Mitä lähempänä hedelmöittymisaika on ovulaatiota, sen todennäköisemmin lapsi on tyttö. Pidemmän elinajanodotteen takia vanhemmissa ikäluokissa (65-vuotiaat ja vanhemmat) on naisia kuitenkin enemmän kuin miehiä, joita on vain 0,81 jokaista naista kohden. Naisilla on Suomessa miehiä pienempi kuolevuus heti hedelmöittymisestä alkaen. Suomessa naiset ovat kuitenkin kaikissa ikäluokissa vähemmistössä aina keski-ikään asti. Tämä johtuu Suomessa osittain siitä, että naiset muuttavat herkemmin ulkomaille ja Suomeen saapuu enemmän maahanmuuttajamiehiä kuin -naisia. Vasta 52-vuotiaiden ikäluokasta ylöspäin naisia on Suomessa jokaisessa ikäluokassa enemmän kuin miehiä. Vanhemmissa ikäluokissa ero kasvaa, mikä johtuu miesten suuremmasta kuolleisuudesta. Biologia Genetiikka Naisella on tavallisesti kaksi X-kromosomia (XX). Alkio kehittyy naispuoliseksi Y-kromosomin puuttuessa, tai silloin, kun alkiolla esiintyy XY-kromosomit, mutta sen miespuoliseksi koodaava SRY-geeni on puuttuva tai toimimaton. Pienellä osalla naisista on jokin muu kuin XX-kromosomit. Turnerin oireyhtymässä naisella on vain yksi kokonainen X-kromosomi. XXX-syndroomassa naisella on kolme X-kromosomia. Androgeeniresistanssissa naisella on XY-kromosomit, mutta ruumis reagoi mieshormoneihin vain osittain tai ei ollenkaan. 46,XX/46,XY-syndroomassa osa naisen soluista on XX-kromosomeilla ja osa XY-kromosomeilla. Swyerin syndroomassa naisella on XY-kromosomit ja syndrooma yleensä havaitaan kun murrosikä ei ala odotetusti. Nainen välittää jälkeläiselleen yhden X-kromosomin sekä mitokondrion koko DNA:n. Epigenetiikka Naisen kahdesta X-kromosomista vain yksi on kerrallaan aktiivinen, jotta X-kromosomiin kytkeytyneiden geenien vaikutus tasapainottuu. X-kromosomin poiskytkeytyminen tapahtuu alkion kiinnittyessä kohtuun. Se on satunnainen ja peruuttamaton prosessi, joka periytyy epigeneettisesti. Jälkeläisen äidiltään perimät geenit esimerkiksi insuliininkaltaisen kasvutekijä IGF-2:n kohdalla tuottavat pienemmän jälkeläisen kuin samat geenit isältä perittynä. Hormonit Murrosiän alkaessa tytön hormonitasapaino vaihtelee. Murrosikään kuuluu aikuisen naisen lantion, rintojen ja karvoituksen kehittyminen. Kuukautisten alkaminen johtuu tytön hormonitasojen muutoksesta. Murrosikää seuraavat kaksikymmentä vuotta ovat naiselle hormonaalisesti melko vakiintunutta aikaa. Munasarjat erittävät naishormoni estrogeenia ja keltarauhashormonia sekä aivolisäke FSH-hormonia ja LH-hormonia sekä prolaktiinia, joka vaikuttaa rintarauhasen kehittymiseen, maidon erittymiseen ja lisääntymistoimintoihin. Aivolisäkkeestä erittyvä oksitosiini vaikuttaa synnytyksen käynnistymiseen. Hormonituotannon häiriö voi aiheuttaa lapsettomuutta. Naisen munasarjoissa ja lisämunuaisissa erittyy mieshormoni testosteronia, jolla on vaikutusta naisen libidoon ja karvankasvuun. Kuukautisten aikana nainen voi kokea hormonitasojensa vaihteluista johtuvia mielialaoireita. Raskauden aikana istukka alkaa tuottaa HCH-hormonia, ja naisen estrogeenit ovat koko ajan korkealla tasolla. Synnytyksen jälkeen estrogeenitaso laskee äkisti, ja naisen hormonitoiminta palaa ennalleen vasta vuoden tai puolentoista vuoden jälkeen. Vaihdevuodet alkavat yleensä 50. ikävuoden jälkeen. Silloin naisen hormonitoiminta muuttuu, kun munasarjojen toiminta lakkaa. Ensin laskee keltarauhashormoni, sitten estrogeeni. Tämä voi aiheuttaa vaihdevuosioireita. Lisääntymiselimistö Naisen ensisijaiset sukupuolielimet ovat munasarjat, jotka tuottavat munasoluja, naisen sukusoluja. Naisen toissijaisia sukupuolielimiä ovat muun muassa munanjohtimet, kohtu ja emätin. Munasarjat, munanjohtimet, kohtu ja emätin ovat naisen sisäisiä sukupuolielimiä. Naisen ulkoisia sukupuolielimiä kutsutaan hävyksi. Niiden näkyvin osa ovat häpyhuulet. Muut piirteet Aikuisten naisten maailmanlaajuinen keskipituus vuoden 1996 arvion mukaan (NCD-RisC) on 159,5 senttimetriä. Suomessa 18-64-vuotiaiden naisten keskipituus vuonna 2017 oli 164,4 senttimetriä ja keskipaino 72,4 kilogrammaa. Naiset ovat keskimäärin miehiä pienikokoisempia ja sirompia. Naisen kehossa on suhteellisesti vähemmän lihaksia ja enemmän rasvaa kuin miehellä. Naisen lantio on keskimäärin 39 senttimetriä leveä ja kolme senttimetriä miehen lantiota leveämpi. Naisen lantion rakenne helpottaa synnytystä. Naisella on rinnat, joista erittyy äidinmaitoa. Seksuaalisuus ja suvun jatkaminen Kyselytutkimuksissa länsimaisista naisista 87 prosenttia on kertonut olevansa kokonaan heteroseksuaaleja, 10 prosenttia enimmäkseen heteroseksuaaleja, 1-2 prosenttia biseksuaaleja, puoli prosenttia enimmäkseen homoseksuaaleja ja puoli prosenttia kokonaan homoseksuaaleja. Vuoden 2020 tilastossa vähintään yhden lapsen synnyttäneiden 15-85-vuotiaiden suomalaisnaisten osuus oli 65,7 prosenttia. Naisen seksuaalisessa kiihottumisessa on neljä vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa eroottinen kiihoke aiheuttaa emättimen kostumisen ja laajenemisen sekä kohdun nousemisen ylemmäs, jolloin emätin pitenee. Lisäksi häpykieli ja isot häpyhuulet paisuvat, nännit kovettuvat ja iholla esiintyy punoitusta. Tasaantumisvaiheessa muutokset jatkuvat ja laajenevat. Kolmas vaihe on orgasmi, voimakas mielihyvän tunne. Orgasmin jälkeen keho palaa normaaliin tilaan. Etenkin orgasmivaihe vaihtelee naisilla yksilöllisesti, eivätkä kaikki naiset saa orgasmeja. Jos nainen on kuukautiskiertonsa hedelmällisessä vaiheessa yhdynnässä ilman ehkäisyä, miehen siittiöt kulkeutuvat naisen kohtuun ja munanjohtimiin. Jos yksi siittiöistä yhtyy naisen munasoluun, nainen tulee raskaaksi. Kohdussa kasvaa alkio, josta kehittyy sikiö. Ellei tapahdu raskaudenkeskeytystä tai keskenmenoa, raskaus kestää normaalisti noin 38 viikkoa, jonka jälkeen tapahtuu synnytys. Terveys Naisen sukuelinten sairaudet sekä raskausaikaan ja synnytyksiin, vaihdevuosien ongelmiin, ehkäisyyn ja perhesuunnitteluun kuuluvat sairaudet ja häiriöt kuuluvat gynekologian eli naistentautiopin piiriin. Nainen juridisena sukupuolena Ihminen määritetään syntymässä juridiselta sukupuoleltaan yleensä naiseksi, jos hänellä on naisen ulkoiset sukupuolielimet. Intersukupuolisten kohdalla naiseus voidaan määrittää myös esimerkiksi kromosomitutkimuksessa havaittujen naistyypillisten kromosomien tai ultraäänitutkimuksessa havaittujen naisen sisäisten sukupuolielinten perusteella. Asevelvollisuus ei koske Suomessa juridiselta sukupuoleltaan naisia. Äitiysavustus myönnetään vain juridisesti naiselle. Eläkejärjestelmässä juridisesti naisille rahastoidaan työeläkkeitä varten enemmän kuin miehille. Lisäksi jotkin lait ja asetukset säätävät juridisesti naisille omat tilansa esimerkiksi vankiloissa. Naisten asemaa työelämässä pyritään parantamaan lailla naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Transsukupuoliset naiset ja muut sukupuoli-identeetit Suomessa täysi-ikäinen nainen voi korjata sukupuolensa juridisesti mieheksi ja mies naiseksi. Juridisen sukupuolen voi muuttaa omalla ilmoituksella ilman, että sen muuttaminen vaatii lääketieteellisiä toimenpiteitä. Vuonna 2014 tehdyssä hollantilaistutkimuksessa 3,2 prosenttia syntymässä naiseksi määritellyistä identifioitui kumpaakin sukupuoleen ja 0,8 % voimakkaammin vastaikkaiseen sukupuoleen syntymässä määriteltyyn sukupuoleen nähden. Vuonna 2015 vastaavat luvut belgialaistutkimuksessa olivat naisilla 1,9 % ja 0,6 % ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla naisilla luvut olivat yli kaksinkertaiset (4,1 % ja 2,1 %) kuin koko väestössä. Vastaavasti 1,1 % hollantilaisista ja 0,7 % belgialaisista syntymässä miehiksi määritellyistä ihmisistä kertoi olevansa transnaisia eli identifoituvansa naisiksi. Suomesta ei ole arvioita, mutta vuosien 2010-2021 aikana itsensä on naisesta mieheksi sukupuolensa vahvistanut 923 henkilöä ja miehestä naiseksi 577 henkilöä. Nimitykset Tyttö on lapsi, jonka sukupuoli on nainen. Lähinnä tuttavallisessa sävyssä tytöiksi saatetaan kutsua myös nuoria aikuisia naisia. Monissa kulttuureissa on tapana erottaa puhuteltaessa naimisissa oleva ja naimaton nainen toisistaan. Rouva viittaa naimisissa olevaan tai olleesseen (kuten eronneeseen tai leskeen), neiti puolestaan naimattomaan naiseen eli naiseen, joka ei ole koskaan ollut naimisissa. Saksan kielessä on kuitenkin lakattu käyttämästä neitiä tarkoittavaa sanaa fräulein, koska sen käytön on katsottu vihjaavan siihen, ettei kyseinen nainen ole kelvannut kenenkään miehen vaimoksi. Ranskassa on arvosteltu naimattoman ja naimisissa olevan naisen erottamista puhuttelussa sen takia, että miesten kohdalla vastaavaa erottelua ei tehdä. Täti-nimitys voi lapsen käyttämänä tai lasten kuullen käytettynä viitata aikuiseen naiseen yleensä. Sillä tarkoitetaan myös naispuolista sukulaista, äidin tai isän sisarta. Mummoksi kutsutaan äidin tai isän äitiä eli isoäitiä. Sanan toinen merkitys on vanha nainen. Sanasta on paljon muunnelmia, katso isovanhempi. Katso myös Feminiinisyys Misogynia eli naisviha Sosiaalinen sukupuoli Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

862

https://fi.wikipedia.org/wiki/New%20age

New age

New age, joskus myös uushenkisyys, on länsimaisen kulttuurin piirissä vaikuttava laaja uskonnollishenkinen liike, jonka luonteenomaisena piirteenä on yksilöllinen ja monista eri lähteistä ammentava henkinen kehitys. "Uudella aikakaudella" () tarkoitetaan astrologista Vesimiehen aikaa erotuksena vanhaan Kalojen aikaan. Liikkeellä ei ole yhteistä johtoa tai oppijärjestelmää, vaan se on pikemminkin erilaisten henkisten etsijöiden yhteenliittymä. Toimintaansa viitatessaan monet new agen harjoittajat eivät itse käytä new age -nimitystä. Määrittely New agesta on esitetty monenlaisia määritelmiä, eikä tutkimuksessa ole vielä yksimielisyyttä parhaasta määritelmästä. New agella on tutkimuksessa tarkoitettu joukkoa erilaisia henkisyyteen liittyviä ilmiöitä, kuten astrologia, tarot, kanavointi, mediumismi, jooga sekä monet vaihtoehtoiset hoitomuodot. Etenkin alkuvaiheissaan 1970-luvulla new age nähtiin liikkeenä, sillä sen on katsottu muistuttavan muita laajoja sosiaalisia liikkeitä kuten rauhanliikettä tai ympäristöliikettä. Nykyisin new age voidaan määritellä joko liikkeeksi, joukoksi liikkeitä tai kulttuuriseksi ilmiöksi. Keskustelua käydään myös siitä, onko new age uskontoa, henkisyyttä tai kumpaakaan. Jotkut nimittävät new agea sekularisoituneeksi uskonnollisuudeksi. Määrittelyä vaikeuttaa ilmiön monimuotoisuus ja uskonnon määrittelyn ongelmat. New agen kannattajat kuvaavat itseään ennemminkin henkisiksi kuin uskonnollisiksi. Keskeisellä sijalla ovat omakohtaiset uskonnolliset kokemukset, yksilön voimaantuminen tai tietoisuuden laajentuminen. Nimitys Nimitystä new age (uusi aika tai uusi aikakausi) on käytetty erilaisissa yhteyksissä jo ainakin 1600-luvulta lähtien. Englantilainen teosofi Alice Bailey kirjoitti vuodesta 1932 alkaen "uudesta ajasta", joka oli lähestyvä hyvinvoinnin, vaurauden ja rauhan aikakausi. Tämä uusi aika edustaa Vesimiehen aikaa ja päättyvä aikakausi kalojen aikaa. Käsite alkoi saada nykyisen henkisen merkityksensä 1960-1970-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa. New age -liikkeestä alettiin puhua 1970-luvun jälkipuoliskolla, ja nykyisen vakiintuneen merkityksensä nimitys sai 1980-luvulla. Nimitys new age alkoi väistyä 1990-luvulla, kun sen sijaan alettiin puhua mieluummin henkisyydestä, holismista eli kokonaisvaltaisuudesta ja "uudesta tietoisuudesta", ja kyseisen maailmankatsomuksen edustajat alkoivat määritellä itsensä "etsijöiksi". 2000-luvun suomalaisessa tutkimuksessa new agesta käytetään usein termiä uushenkisyys. Nimitystä "new age" käytetään 2010-luvulla enää lähinnä liikkeen ulkopuolisissa teksteissä tai musiikin ja kirjojen lajityypin nimityksissä. Historiaa New agen juuret ovat 1800-luvun romanttisissa ja okkultisissa virtauksissa, kuten teosofiassa, jotka etsivät innoitusta menneisyydestä ja Lähi-idän muinaisista korkeakulttureista. Vaikutteita lähdettiin 1900-luvun vaihteessa etsimään idästä, ja länteen tuli Intiasta hindulaisia lähetystyötä tekeviä guruja. Teosofian hajaantumisen seurauksena 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneistä liikkeistä new age -ajattelun kannalta tärkeitä olivat esimerkiksi Rudolf Steinerin antroposofinen liike, Alice Baileyn Arcane School ja Guy Ballardin I Am -liike. Muita liikkeen kannalta merkittäviä ajattelijoita olivat Annie Besant ja G. I. Gurdjieff. Spiritualismin suosio oli korkeimmillaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja useita okkultistisia tai esoteerisia lehtiä ilmestyi. New agen maailmankuvaan vaikuttivat myös 1940-luvulla alkaneet ufohavainnot. Skotlannin Findhorniin syntyi 1960-luvun taitteessa new age -yhteisö. Transpersoonallisen psykologian kannattajat pyrkivät 1960-luvulla ottamaan ihmisyyteen henkisemmän ja laajemman näkökulman. Tämän suuntauksen pohjana toimivat C. G. Jungin ja Abraham Maslowin ajatukset, psykosynteesi sekä parapsykologian ja psykedeelien tutkimus. New agen voidaan katsoa saaneen alkunsa 1960-luvun lopulla herätysliikkeenä. Vaihtoehtokulttuurin piirissä alettiin puhua "uudesta ajasta", joka koettiin henkisenä ja yksilöllisenä muutoksena. Vaikka uskonnot kuten buddhalaisuus, hindulaisuus ja uuspakanuus olivatkin suosittuja, järjestäytyneen uskonnollisuuden sijaan etsittiin usein henkilökohtaista henkistä kokemusta. Suosioon nousivat esimerkiksi taolaisuuden pyhä kirja Yijing, psykedeelien käyttö, intialaiset gurut, feminismin toinen aalto, jumalatar-liike ja astrologia. 1970-luvun alussa alkoi Yhdysvalloissa ilmestyä useita new age -lehtiä. Suomen ensimmäinen alan lehti oli Ufoaika (1972), joka muutti vuonna 1976 nimekseen Ultra. Ihmiset kiinnostuivat esimerkiksi parapsykologiasta, kanavoinnista, mielensä voimalla lusikoita taivuttavasta Uri Gelleristä ja kuolemanrajakokemuksista. Marilyn Fergusonin vuonna 1980 ilmestynyt The Aquarian Conspiracy nousi new age -ajattelun perusteokseksi. New age -liikkeestä ja sen teemoista tuli yleisesti tunnettu 1980-luvulla, kun näyttelijä Shirley MacLainen teokseen Out on a Limb perustunut televisiosarja näytettiin Yhdysvaltain televisiossa vuonna 1987. Sarjaa seurasi samana vuonna Time-lehden new age -aiheinen erikoisnumero. New age -liikkeeseen tuli 1980-luvulla kysymyksenasetteluja muista yhteiskunnallisista liikkeistä kuten ekologisesta liikkeestä ja naisliikkeestä, ja new agen ajattelu läheni niiden kanssa. 1980-1990-lukujen taitteessa new ageen alkoi tulla runsaasti aasialaisia vaikutteita, kuten intialainen ayurveda, japanilainen reiki sekä qi-energian käsite. New age -musiikki nousi marginaalista suosituksi. Rave-kulttuuriin alkoi 1990-luvulla liittyä myös henkisiä elementtejä ja luontoyhteyttä. Televisiossa suosioon nousi parapsykologisia aiheita sivuava Salaiset kansiot. World Wide Webin yleistyminen levitti tehokkaasti tuntemusta new age -aiheista. Vuosituhannen viimeisinä vuosina new age -aiheiseksi puheenaiheeksi nousivat maailmanloppua koskevat ennustukset, ja 12 vuotta myöhemmin esille nousivat mayojen kalenterin päättymiseen liittyvät teoriat. 2000-luvulla tärkeiksi aiheiksi ovat nousseet esimerkiksi new ageen liittyvät tai sen avulla markkinoitavat terveyskäsitykset, kuten ruuan luonnonmukaisuus, ruoan terveysvaikutukset ja kasvissyönti. Tieteellisesti new age -aiheista on alettu tutkia muun muassa meditaatiota, kuolemanrajakokemuksia ja selkounia. 2000-luvulla new age on saanut myös aiempaa enemmän kaupallisia piirteitä. Suuntaukset New age -liikkeessä voidaan nykyisin erottaa kolme suuntausta: esoteerinen, henkinen ja sosiaalinen. Esoteerisessa suuntauksessa uskotaan, että yliluonnollinen on todellinen ja vaikuttava voima, ja huomio kiinnitetään ennen kaikkea yliluonnollisen todellisuuden kartoitukseen. Esoteeriseen suuntaukseen liittyy myös ennustuksia suurista ihmiskuntaa kohtaavista käänteistä. Henkisessä suuntauksessa korostetaan yksilön henkistä kehitystä ja erilaisia itsensä kehittämisen menetelmiä. Sen tekniikoita ovat esimerkiksi meditaatio, jooga, vaihtoehtoiset psykoterapiat ja uussamanismi, joita harjoitetaan kehittyneempien olemassaolon tilojen saavuttamiseksi. Sosiaalisessa suuntauksessa korostetaan konkreettista työtä, jolla tavoitellaan inhimillisempää tai ekologisempaa tulevaisuutta. Vaikutteet New age -liike hakee vaikutteita idän uskonnollisista perinteistä ja varhaiskantaisista kulttuureista. Alkuperäiskansojen elämäntapaa ihaillaan, koska niiden katsotaan elävän harmonisessa suhteessa ympäristönsä kanssa. Alkuperäiskansojen ja esikristillisten yhteisöiden perinteitä ja uskomuksia tulkitaan luontosuhteen ja sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Jungilaisen psykologian lisäksi new age -liike on saanut vaikutteita myös humanistisesta psykologiasta, jonka piiristä ovat nousseet kansanomaistetut terapialiikkeet. Humanistisen psykologiankin keskeisiä aiheita ovat tietoisuus, mielenterveys ja yksilön kehitys, ja se pyrkii myös tutkimaan ja tunnistamaan "korkeampia" inhimillisiä kokemuksia. New ageen on lainattu etenkin Human potential -liikkeen näkemyksiä ja termejä. New agen kehitykseen ovat vaikuttaneet tietyt uususkonnot, kuten teosofia ja siihen pohjautuvat liikkeet, muut esoteeriset suuntaukset, spiritualismi, new thought, neljäs tie sekä uuspakanuus. Uuspakanallista wiccaa on tutkittu osana new age -liikettä, mutta wiccojen enemmistö katsoo uskontonsa olevan sen ulkopuolella. New age yhdistelee eklektisesti vaikutteita eri suuntauksista. Näkemyseroja pidetään vain pinnallisina, ja kaikkien annetaan löytää tapansa saavuttaa päämääränsä. Teemoja New agella on useita tunnusomaisia teemoja. Liikkeen epäyhtenäisyyden johdosta kaikki sen kannattajat eivät kuitenkaan ole kaikista yhtä mieltä. New agessa tämänpuoleinen elämä on arvokasta, ja henkisyyden katsotaan johtavan parempaan elämään jo nyt eikä vasta tuonpuoleisessa. Maanpäällistä elämää ei nähdä ainutkertaisena, vaan uskotaan intialaisten uskontojen tavoin jälleensyntymiseen ja karman lakiin. New agessa katsotaan holistisesti että kaikki asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Luojan ja luodun erillisyyttä ei hyväksytä, kuten ei myöskään tieteen tapaa nähdä luonto ihmisestä erillisenä kohteena tai ihmisen hallitsemana resurssina. Holistinen näkökulma otetaan myös sairauksien hoitoon, sillä ihmistä pidetään hengen, mielen ja kehon muodostamana kokonaisuutena. New agessa pyritään yhtenäisyyden palauttamiseen useilla eri tasoilla. New agessa pyritään myös henkiseen kehitykseen ja itsetuntemuksen kehittämiseen. Sen apumenetelmiä voivat olla esimerkiksi mietiskely, tarot tai unien tulkinta. Kaikkia new age -käsityksiä yhdistää millenarismi, jonka mukaan suuri muutos on tulossa. Ihmiskunnan uskotaan olevan uuden aikakauden, Vesimiehen ajan, kynnyksellä. New agessa uskotaan yleisimmin tämän muutoksen johtavan rauhan, tietoisuuden ja valaistuneisuuden aikakauteen. Marilyn Fergusonin 185 new age -liikkeen vaikuttajalle suuntaamassa kyselyssä vastaajat sanoivat, että heidän omalle hengelliselle tai henkiselle kehitykselleen oli tärkeää etenkin buddhalaisuus (40 %), jooga (40 %), kristillinen mystiikka (31 %), psykosynteesi (29 %), jungilainen terapia (23 %), Tiibetin buddhalaisuus (23 %), transsendenttinen meditaatio (21 %), suufilaisuus (19 %), transaktioanalyysi (11 %), est-terapia (11 %) ja kabbalismi (10 %). Kyselyyn vastanneista telepatiaan uskoi 96 prosenttia, henkiparannukseen 94, ennaltatietämiseen 89 ja selvänäköisyyteen 88 prosenttia vastanneista. New age voidaan nähdä myös elämäntapana ja kulutuskäyttäytymisenä. New agen keskeisistä näkemyksistä siihen kuuluvat esimerkiksi uudenlaisten yhteiskuntien visiot, kuten saasteeton energia, luomuviljely, ekoyhteisöt, jakamistalous, kasvissyönti ja eläinten oikeudet. Myös wellness eli fyysisen, sosiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin tasapaino liittyy new age -kuluttamiseen. Wellnessiin kuuluu monenlaisia henkilökohtaiseen terveyteen liittyviä asioita, kuten terveellinen syöminen, liikunta, rentoutuminen, uskomuslääkintä, jooga ja meditaatio. New age -aiheisilla messuilla on usein mukana tällaisia hyvinvointipalveluja. New agen kannattajista kaksi kolmasosaa on naisia. Liike edustaa feminiinisiä arvoja, ja myös feminismi on liittynyt new agen kehitykseen jo 1800-luvulta lähtien. Suhde kristinuskoon Vatikaani on arvostellut new agea erojen hämärtämisestä varsinaisten uskontojen välillä sekä kristinuskon olennaisen totuuden heikentämisestä. Suomen evankelisluterilainen kirkko on Kirkko ja kaupunki -lehden mukaan suhtautunut new ageen kielteisesti. Tutkija Jussi Sohlbergin mukaan uushenkisyyttä pidettiin 1980-luvulla Suomessa kirkon piirissä vakavana uhkana kristinuskolle. Moni suomalainen new agen harjoittaja on kuitenkin samanaikaisesti kristitty ja pyrkii etsimään uushenkisyyttä kirkon sisältä. New agesta kiinnostuneilla suomalaisilla on tavallista useammin kristillisiä näkemyksiä. Suomalaisen new age -lehden Ultran lukijoista vuoden 2011 lukijatutkimuksessa 91 prosenttia piti Jeesuksen elämänopetuksia soveltuvina nykyajankin elämänohjeiksi, sekä 71 prosenttia vähintään todennäköisenä sitä, että Jeesus on Jumalan poika. Katso myös Enkeliusko Huuhaa Noituus Näennäistiede Lähteet Airaksinen, Tiina & Mikkola, Kati: Valo 3. Maailman uskontoja ja uskonnollisia liikkeitä. Helsinki: Otava, 2016. ISBN . Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Patheos Library: New Age. Selin, Risto: New Age. Teoksessa Seulonnan keskeiset artikkelit

863

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nato

Nato

Pohjois-Atlantin puolustusliitto (, lyh. NATO; , lyh. OTAN; myös Pohjois-Atlantin liitto) eli Nato on poliittinen ja sotilaallinen liittoutuma, jossa on 31 eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista jäsenmaata. Nato perustettiin 4. huhtikuuta 1949 Washington DC:ssä, Yhdysvalloissa allekirjoitetun Pohjois-Atlantin sopimuksen myötä, joka on Naton peruskirja ja josta järjestö on saanut nimensä. Nato perustettiin Neuvostoliiton länsimaille aiheuttaman uhan takia. Liiton vastapainoksi Neuvostoliitto perusti Varsovan liiton. Naton päämaja sijaitsee Brysselissä, Belgiassa. Naton Euroopan-joukkojen päämaja SHARP puolestaan sijaitsee Casteaussa, lähellä Monsia, Belgiassa. Natolla on rauhankumppanuusohjelma, joka on tarkoitettu luottamuksen luomiseksi ja yhteistyön kasvattamiseksi Naton ja siihen kuulumattomien maiden välillä. Natolla on myös Membership Action Plan -ohjelma liittoumista aikoville maille, joka on aloitettu huhtikuussa 1999. Major non-NATO ally (MNNA) on erityisasema, jonka Yhdysvallat voi myöntää Naton ulkopuolisille läheisille liittolaismailleen. Toiminta Naton päätehtävä on turvata sen jäsenten yhteisiä arvoja, joita ovat demokratia, yksilönvapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaisu. Näihin tavoitteisiin päästään jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden avulla. Nato huolehtii jäsenmaiden turvallisuudesta ja vapaudesta poliittisesti ja viime vaiheessa sotilaallisesti. Naton "kova ydin" on määritelty Naton 5. artiklassa, jossa osallistujat sitoutuvat siihen, että "hyökkäys jotain jäsenmaata vastaan, Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa, tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos tällainen hyökkäys tapahtuu, jokainen jäsenmaa saa Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51. artiklan sallimin oikeuksin puolustautua yksikseen tai liitossa, ja sen on puolustettava hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata omakohtaisesti ja muiden jäsenmaiden kanssa, kukin maa itse parhaiksi katsomillaan keinoin, myös asevoimia käyttäen, palauttaakseen ja pitääkseen yllä turvallisuutta Pohjois-Atlantin alueella". Sopimuksen kohta oli määritelty niin, että jos Neuvostoliitto hyökkäisi Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia vastaan, se tulkittaisiin hyökkäykseksi Yhdysvaltoja vastaan. Kylmän sodan aikana artiklaa ei käytetty kertaakaan, vaan ensimmäisen kerran siihen turvauduttiin 12. syyskuuta 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen vastaukseksi terroristihyökkäykselle Yhdysvaltoja vastaan. Tämä päätös ei kuitenkaan johtanut Naton operaatioon, vaan Yhdysvallat päätti toimia johtamansa 49 valtion liittouman turvin. Myöhemmin 11. lokakuuta 2003 Nato otti Afganistanissa johtaakseen YK:n ISAF-rauhanturvaoperaation. Nykyään kaikki maat, jotka Neuvostoliiton lisäksi kuuluivat Varsovan liittoon, ja myös osa entisistä neuvostotasavalloista, ovat Naton jäseniä. Kylmän sodan aikana puolueettomat Euroopan maat Irlanti, Sveitsi ja Itävalta sekä osa entiseen Jugoslaviaan kuuluneista maista ovat jättäytyneet liiton ulkopuolelle. Osa näistäkin maista tekee yhteistyötä Naton kanssa. Pohjoismaista Islanti, Norja ja Tanska ovat Naton jäseniä. Ruotsi ja Suomi olivat sotilaallisesti puolueettomia vuoteen 2022. Asevoimien vahvuus Budjetti Nato-alueen asevoimiin käyttämän rahan määrä on yli kaksinkertaistanut vuodesta 1990, jolloin rahaa käytettiin Yhdysvaltain dollaria (vuoden 2014 hinnoin). Naton jäsenmaiden rahoittama organisaation käyttöön tarkoitettu budjetti vuodelle 2022 koostuu siviilibudjetista (289,1 milj. €) ja sotilasbudjetista (1,56 mrd. €). Seuraavassa taulukossa esitetään Naton asevoimiin käyttämä raha verrattuna muihin suuriin sotilasmahteihin. Luvut ovat miljoonia Yhdysvaltain dollareita vuoden 2014 rahassa. Jäsenvaltiot Nykyiset jäsenet Tulevat jäsenet Suomi ja Ruotsi antoivat jäsenhakemuksensa 18. toukokuuta 2022. Nato kutsui Suomen ja Ruotsin jäsenikseen 29. kesäkuuta 2022, ja 5. heinäkuuta maista tuli Naton tarkkailijajäseniä. 4. huhtikuuta 2023 Suomesta tuli Naton täysjäsen. Georgia, Kosovo, Bosnia-Hertsegovina ja Ukraina ovat ilmaisseet Nato-jäsenyyden olevan maan tavoite. Membership Action Plan Bosnia ja Hertsegovina osallistuu Membership Action Planiin. Membership Action Plan (MAP) on ohjelma liittoumista aikoville maille, joka on aloitettu huhtikuussa 1999. MAP aloitettiin ensimmäisen kylmän sodan jälkeisen laajenemisen jälkeen (Tšekin tasavalta, Unkari ja Puola) ja sitä on sovellettu toisessa kylmän sodan jälkeisessä laajenemisessa (Bulgaria, Viro, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia ja Slovenia) sekä muissa myöhemmissä jäsenyyksissä (Albania, Kroatia, Montenegro ja Pohjois-Makedonia). Puolustusmenojen osuus Vuonna 2014 Naton jäsenmaat sitoutuivat korottamaan kansalliset puolustusmenonsa vähintään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteestaan vuoteen 2024 mennessä. Vain muutamat maat ovat saavuttaneet tavoitteen. Naton käyttämä laskentatapa puolustukseen käytettävästä budjetista eroaa Suomessa käytetystä laskentatavasta, josta johtuen Suomen käyttämä budjetti on Naton laskentavalla suurempi (0,34 prosenttiyksikköä suurempi vuonna 2016) ja siten lähempänä Naton kahden prosentin tavoitetta. Naton käyttämässä laskentavassa mukana on muun muassa puolustushallinnon eläkkeet, joita Suomessa perinteisesti ei ole laskettu mukaan. Naton päätöksenteko Naton neuvosto (, NAC) on Naton korkein päättävä toimielin. Se koostuu jäsenvaltioiden pysyvistä edustajista ja kokoontuu vähintään kerran viikossa. Neuvoston puheenjohtajana toimii Naton pääsihteeri, ja päätökset tehdään yksimielisesti. Naton neuvosto on ainoa järjestön elin, joka saa toimivaltuutensa Pohjois-Atlantin sopimuksesta. Sopimus antaa neuvostolle muun muassa valtuuden asettaa muita toimielimiä. Naton neuvosto kokoontuu myös ulkoministerien ja puolustusministerien kokoonpanossa virallisesti kerran ja epävirallisesti 1-2 kertaa vuodessa. Lisäksi järjestetään jäsenmaiden valtionpäämiesten kokoonpanolla niin sanottu huippukokous, kun tarkoitus on käsitellä suuria Naton kehittämistä koskevia päätöksiä. Naton parlamentaarinen yleiskokous () on parlamenttien välinen kokous, joka järjestetään kahdesti vuodessa, ja johon kuuluvat jäsenmaiden, liitännäisjäsenten ja tarkkailijoiden edustajat. Yleiskokouksella ei ole muodollista yhteyttä Naton kanssa, mutta yhteistyö sen kanssa on silti tiivistä. Liitännäisjäsenillä kuten Suomella ja Ruotsilla on oikeus käyttää puheenvuoroja kokouksessa, mutta heillä ei ole äänioikeutta. Vuonna 1997 solmitulla Nato-Venäjä-peruskirjalla luotiin pysyvä yhteistyöneuvosto, jossa Nato-maat ja Venäjä kokoontuivat. Yhteistyöneuvoston seuraajaksi luotiin myöhemmin erityinen Nato-Venäjä-neuvosto, jonka perustaminen hyväksyttiin huippukokouksessa Roomassa 28. toukokuuta 2002. Neuvosto koostuu Naton jäsenmaista sekä Venäjästä. Se keskittyi erityisesti yhteistyön tiivistämiseen Naton ja Venäjän välillä, mutta myös muun muassa terrorisminvastaiseen toimintaan. Veto-oikeus Yksittäisellä jäsenvaltiolla voi katsoa olevan Naton neuvostossa paljon valtaa, sillä päätöksenteon on tapahduttava yksimielisesti. Jäsenmaa voi myös tarvittaessa pidättäytyä päätöksen ulkopuolelle, jolloin se ei estä päätöksenteon syntymistä. Päätöksentekoon osallistuneet tai pois jättäytyneet maat voivat myös olla osallistumatta itse päätöksen seurauksena tapahtuvaan toimintaan. Jäsenmaa ei kuitenkaan saa toimia Naton päätöksiä vastaan. Naton huippukokoukset Historia Britannia ja Ranska solmivat jo maaliskuussa 1947 Dunkirkin sopimuksen keskinäisestä yhteistyöstä. Britit ehdottivat sopimuksen laajentamista Belgian, Luxemburgin ja Alankomaiden kanssa. 17. maaliskuuta 1948 Brysselissä allekirjoitettiin Britannian, Belgian, Alankomaiden, Luxemburgin ja Ranskan välillä puolustussopimus (Brysselin sopimus), jota pidetään Naton edeltäjänä. Sitä toteuttamaan perustettiin syyskuussa 1948 Länsiliiton puolustusorganisaatio (Western Union Defence Organization). Yhdysvallat ei ollut mukana sopimuksessa, ja koska sen sotilaallista voimaa pidettiin tärkeänä Neuvostoliiton vastapainoksi, lähes välittömästi aloitettiin jatkoneuvottelut. Washingtonissa allekirjoitettiin 4. huhtikuuta 1949 Brysselin sopimuksen allekirjoittajamaiden lisäksi Yhdysvaltain, Kanadan, Portugalin, Italian, Ranskan, Norjan, Tanskan ja Islannin välille puolustussopimus, Pohjois-Atlantin sopimus. Vuotta 1949 pidetään Naton perustamisvuotena, vaikka liiton organisaatio syntyi suureksi osaksi vasta 1950-luvun puolella. Western Union päätti yhdistyä Natoon joulukuussa 1951. Kreikka ja Turkki liittyivät helmikuussa 1952. Australia ja Uusi-Seelanti jäivät maantieteellisen asemansa vuoksi Naton ulkopuolelle, mutta Yhdysvallat solmi niiden kanssa ANZUS-sopimuksen. Vuonna 1954 Neuvostoliitto ehdotti liittymistä Natoon rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. Yhdysvallat ja Britannia kuitenkin hylkäsivät sen ehdotuksen epäillessään sen yrittävän rajoittaa joukkojen sijoittamista Eurooppaan. Länsi-Saksan liittymistä Natoon 9. toukokuuta 1955 on kuvattu käänteentekeväksi tapahtumaksi Euroopan historiassa. Sen vastineeksi Neuvostoliitto kokosi liittolaisistaan Varsovan liiton, jonka perussopimus allekirjoitettiin 14. toukokuuta. Näin syntyivät kylmän sodan vastakkaisasettelun kaksi osapuolta. Naton luominen merkitsi asejärjestelmien standardoinnin tarvetta. Esimerkiksi 7,62×51 mm NATO -patruuna standardoitiin kivääripatruunaksi 1950-luvun aikana. Fabrique Nationalen FN FAL:ista tuli suosituin 7,62×51 Nato-kivääri Euroopassa. Myös lentosuunnitelmia standardoitiin siten, että kaikki Naton lentokoneet voisivat laskeutua mihin tahansa Naton tukikohtaan. Esimerkiksi suihkukoneiden polttoaine standardisoitiin (Jet Propellant 8 tai Nato-koodi F-34). Ranskan vetäytyminen komentoelimistä Naton yhtenäisyys rakoili sen alkumetreillä kun Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi 1958. De Gaulle arvosteli Yhdysvaltain hegemonista asemaa järjestössä ja Britannian ja Yhdysvaltain erikoissuhdetta. Presidentti Dwight D. Eisenhowerille ja pääministeri Harold Macmillanille 17. syyskuuta 1958 lähettämässään muistiossa hän vaati kolmijäsenisen direktoraatin perustamista, jossa Ranska olisi samassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Britannia, sekä Naton toiminta-alueen laajentamista Ranskalle tärkeille alueille, muun muassa Algeriaan, jossa Ranska soti itsenäisyystaistelijoita vastaan ja halusi Naton apuvoimia. Kun vastaus oli epätyydyttävä, De Gaulle halusi luoda Ranskaan itsenäisen puolustuksen. Ranska veti 11. maaliskuuta 1959 Välimeren laivastonsa Naton komennosta ja kolme kuukautta myöhemmin De Gaulle määräsi ulkomaiset ydinaseet pois Ranskan maaperältä. Yhdysvallat veti tämän johdosta Ranskasta 200 lentokonetta ja luovutti takaisin kymmenen lentotukikohtaa, joita se oli operoinut Ranskassa vuodesta 1950. Tällä välin Ranska rakensi oman ydinaseensa ja räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa Gerboise Bleuen 13. helmikuuta 1960. Vaikka Ranska tuki Naton toimia Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962, De Gaulle jatkoi itsenäisen puolustuksen luomista, ja veti Kanaalin ja Atlantin laivastot Naton komennosta. De Gaulle vaati 7. maaliskuuta 1966 Yhdysvaltojen presidentti Johnsonilta neuvottelujen aloittamista Ranskassa olevien Nato-joukkojen ja sotilaallisten laitteiden asemasta. Ranska ja 14 muuta Nato-maata pääsivät 8. kesäkuuta 1966 sopimukseen Ranskan Länsi-Saksaan sijoitettujen joukkojen tulevasta asemasta käytävien neuvottelujen yksityiskohdista. Ranska siirsi 15. kesäkuuta ilmavoimien F-100 -konetta Länsi-Saksasta kotimaahan. Vuonna 1966 kaikki Ranskan joukot vedettiin Naton komennosta ja Naton joukkoja pyydettiin poistumaan Ranskan maaperältä. Naton Euroopan-joukkojen päämaja, Supreme Headquarters Allied Powers Europe (SHARP), siirrettiin Ranskan Fontainebleausta Belgian Casteauhon, Monsin lähelle. Ranska pysyi kuitenkin Naton jäsenenä ja palasi yhteistyöhön vuonna 1993. Kylmä sota Pääajan kylmän sodan aikaa Nato piti yllä joukkoja, muttei osallistunut mihinkään sotilastoimiin. Vuonna 1962 Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy päätti siirtää osan Yhdysvaltain ydinaseista Naton komentoon. Tätä ei pidetty ydinsulkusopimuksen vastaisena, koska Yhdysvaltain joukot hallitsivat ydinaseita aina sotaan asti; sen aikana ydinsulkusopimus ei olisi voimassa. Vuoden 1963 Nato-operaatio Big Lift esitteli kykyä nopeaan joukkojen vahvistamiseen Euroopassa, kun 14 500 miestä lennätettiin Yhdysvalloista Länsi-Saksaan. Yhdysvallat ja Englanti pääsivät 27. marraskuuta 1965 sopimukseen Naton vakituisen ydinasekomitean perustamisesta. Samalla Yhdysvallat ilmoitti lisäävänsä Naton käyttöön Euroopassa luovuttamiensa ydinräjähteiden määrää 5000 kappaleesta 6000:een. Vuonna 1966 Nato ilmoitti, että se pitää oikeuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, jos se olisi tarpeellista jäsenmaiden puolustamiseksi. Vuoden 1974 Turkin Kyproksen miehityksen vuoksi Kreikka vetäytyi Naton sotilaallisista rakenteista, mutta se hyväksyttiin takaisin vuonna 1980 Turkin avustuksella. 30. toukokuuta 1978 Nato ilmoitti tavoitteekseen paitsi turvallisuuden ylläpitämisen, myös liennytyksen. Tämän ilmoituksen otaksuttiin tarkoittavan, että se pitäisi yllä tarpeeksi joukkoja vastaamaan Varsovan liiton hyökkäystä vastaan, muttei ryhtyisi kilpavarusteluun. Kuitenkin Varsovan liiton ydinkapasiteetin kasvaessa, Naton ministerit hyväksyivät niin sanottujen euro-ohjusten, Yhdysvaltain risteily- ja Pershing II -taistelukentän ballististen ohjusten sijoituksen Eurooppaan. Kun Varsovan liitto sijoitti 1983-1984 uudenaikaisia keskimatkan SS-20-ohjuksia Eurooppaan, Nato vastasi sijoittamalla uusia Pershing II -ohjuksia, jotka saavuttaisivat Moskovan muutamissa minuuteissa. Päätös synnytti rauhanliikkeen mielenosoituksia ympäri Eurooppaa. Demokratiaan siirtynyt Espanja liittyi Natoon 30. toukokuuta 1982. Vuonna 1986 Espanjassa järjestettiin Nato-jäsenyydestä kansanäänestys, jossa enemmistö (52,54 %) kannatti hallituksen esitystä Natossa pysymisestä. Kylmän sodan aikana Nato ylläpiti ja koulutti CIA:n ja MI6:n tuella salaisia vastarinta-armeijoita Euroopassa Neuvostoliiton miehityksen varalta. Niiden olemassaolo pysyi salassa vuoteen 1990 asti, jolloin Italian pääministeri Giulio Andreotti tunnusti operaatio Gladion olemassaolon. Kylmän sodan jälkeen Kylmän sodan päättyminen tarkoitti suurvaltapoliittisen jännitteen laantumista ja johti Naton tarkoituksen uudelleenarviointiin. Kylmän sodan päättymisen ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen suuntauksena on ollut entisten Varsovan liiton maiden ja Neuvostoliitosta itsenäistyneiden maiden liittyminen Naton jäseneksi. Ensimmäinen Naton laajeneminen tapahtui Saksojen yhdistyessä 3. lokakuuta 1990, jolloin Saksan demokraattisesta tasavallasta tuli osa Saksan liittotasavaltaa ja sotilasliittoa, kuten sovittiin 2+4-sopimuksessa () Saksojen ja miehitysvaltojen välillä Moskovassa 12. syyskuuta 1990. Neuvostoliiton hyväksymisen saavuttamiseksi sovittiin, ettei ulkomaisia joukkoja tai ydinaseita sijoitettaisi Itä-Saksaan. Vuoden 1991 lopulla Venäjä piti jäsenyyttä Natossa maan poliittisena tavoitteena pitkällä tähtäimellä. Naton laajeneminen jatkui, kun siihen liittyivät entiset Varsovan liiton maat Puola, Unkari ja Tšekki 12. maaliskuuta 1999, ja edelleen 29. maaliskuuta 2004, kun Slovenia sekä entisen Varsovan liiton maat Bulgaria, Romania ja Slovakia sekä entiset neuvostotasavallat Viro, Latvia ja Liettua liittyivät puolustusliiton jäseniksi. 1. huhtikuuta 2009 Albania ja Kroatia liittyivät myös Naton jäseniksi. Nato ei voi vuonna 1990 Venäjän kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan sijoittaa Saksan itäpuolella oleviin jäsenmaihinsa pysyviä joukkoja kuten Baltiaan. Saksan itäpuolella olevien jäsenmaiden turvallisuus perustuu Naton nopeantoiminnan joukkoihin, vaikka niiden itäpuolella voi olla operaatiovalmiudessa venäläistä sotilasta. Sotilasoperaatiot Balkanilla Bosnian sodassa 1994-1995 Ensimmäinen Naton sotilastoimi oli 28. helmikuuta 1994 neljän Bosnia-Hertsegovinan serbien lentokieltoa rikkoneen koneen ampuminen alas Bosnia ja Hertsegovinan yllä. Ensimmäinen laajempi sotilaallinen operaatio oli ilmavoimien operaatio Deliberate Force, jonka tavoitteena oli vähentää Bosnian serbiarmeijan kykyä uhata tai hyökätä turva-alueille ja YK:n joukkoja vastaan. Operaatio suoritettiin Bosnia ja Hertsegovinassa 30. elokuuta - 20. syyskuuta 1995. Vuosina 1994-1997 Naton ja sen naapureiden välillä muodostettiin yhteistyöelimiä, kuten rauhankumppanuus, Välimeren dialogi ja euroatlanttinen yhteistyöneuvosto. Kosovon sodassa 1999 Naton toinen merkittävä sotilaallinen operaatio Allied Force suoritettiin Kosovon sodassa 23. maaliskuuta - 10. kesäkuuta 1999. Tällöin Nato suoritti 11-viikkoisen ilmapommituskampanjan Jugoslaviaa vastaan. Operaatiosta käytettiin termiä "humanitaarinen operaatio", sillä tarkoituksena oli estää Slobodan Miloševićin etniset puhdistukset ja tuoda Kosovon pakolaisille apua maajoukkojen avulla. Koska sodanjulistusta ei ikinä tehty, Jugoslavia syytti Natoa julistamattomasta ja YK:n peruskirjan vastaisesta aggressiosta. Edellisenä vuonna Kosovossa oli ollut albaanisissien ja Serbian sisäministeriön joukkojen välinen sota, jonka aikana väitettiin, että oli tapettu useampia etnisiä albaaneja. (Serbien siviilien menehtyneistä ei ole tarkkaa tietoa.) Vuoden 1999 puolella oli sattunut Račakin välikohtaus, jossa kuoli yli 40 albaania. Nato asettui sodan aikana tukemaan KLA:ta, huolimatta siitä, että ennen pommituksia KLA:ta kutsuttiin terroristijärjestöksi. Kampanjan jälkeen puhdistusten uhrien määräksi paljastui 2 100. Human Rights Watch laski operaation vaatineen 489-528 siviiliuhria. Unicefin arvion mukaan kuolleita oli "yli 1200". Lopputuloksena Jugoslavia suostui Naton asettamiin ehtoihin ja Serbian joukot vetäytyivät Kosovosta. Slobodan Milošević jäi edelleen valtaan. 7. toukokuuta kolme Naton risteilyohjusta tuhosi Belgradin Kiinan suurlähetystön. Sodan jälkeen perustettiin KFOR, Nato-vetoinen joukko YK:n valvonnassa, joka suoritti sotilastehtävää Kosovossa. Yhdysvallat vastusti yritystä hakea operaatiolle YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä, koska se Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albrightin mukaan heikentäisi Naton auktoriteettia, kun taas Ranskan ja muiden Nato-maiden mukaan liittouma tarvitsisi YK:n valtuutuksen. Jugoslaviassa Nato toimi ensimmäisen kerran suvereenia valtiota vastaan ilman YK:n hyväksyntää Venäjän asettuessa tukemaan Jugoslaviaa turvaneuvostossa. Huhtikuussa 1999 Washingtonissa torjuttiin Saksan ehdotus Naton luopumisesta ydinaseilla suoritettavan ensi-iskun mahdollisuudesta. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Naton peruskirjan viidenteen artiklaan vedottiin ensimmäisen kerran 12. syyskuuta 2001 Yhdysvaltoja vastaan tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Nato vahvisti 4. lokakuuta iskujen olleen hyökkäys Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaan. Liittolaiset asettuivat yksiselitteisesti Yhdysvaltain tueksi ja vahvistivat viidennen artiklan käyttöönoton. Nato-maat sitoutuivat tukemaan Yhdysvaltoja muun muassa lupaamalla satamansa, lentokenttänsä ja ilmatilansa sen käyttöön. Myös Naton yhteisiä AWACS-ilmavalvontakoneita ja valmiusjoukkoihin kuuluvia sota-aluksia annettiin terrorismin vastaiseen toimintaan. Artikla 5 ei kuitenkaan johtanut Naton yhteiseen operaatioon, vaan operaatio al-Qaida-verkoston tuhoamiseksi Afganistanissa käynnistettiin Yhdysvaltain johdolla. Naton rajallinen rooli operaatiossa herätti arvostelua apuaan tarjonneissa eurooppalaisissa liittolaisissa. Nato suoritti kahdeksan tehtävää, joista ensimmäiset kaksi: Operation Eagle Assist ja Operation Active Endeavour vastineeksi peruskirjan velvoitteille. Tästä solidaarisuudenosoituksesta huolimatta 10. helmikuuta 2003 Ranska ja Belgia käyttivät veto-oikeuttaan estämään Naton joukkojen lähetyksen Turkkiin ennen Irakin sotaa. Saksa ei käyttänyt veto-oikeuttaan mutta ilmaisi sille tukensa. Myöskään Turkki ei sallinut käyttää maaperäänsä hyökkäykseen Irakiin. Afganistanissa 16. huhtikuuta 2003 Nato otti ensimmäisen kerran vastaan tehtävän maantieteellisen vastuualueensa ulkopuolella ottaessaan vastuun Afganistanin ISAF-rauhanturvajoukoista. Päätös tehtiin Saksan ja Alankomaiden ehdotuksesta ja kaikki Nato-maat hyväksyivät sen yksimielisesti. Toimivalta alueella siirrettiin Natolle 11. elokuuta. 31. heinäkuuta 2006 Nato-johtoinen joukko otti haltuunsa sotilasoperaatio Etelä-Afganistanissa Yhdysvaltain johtamalta terrorismin vastaiselta koalitiolta. Vuonna 2008 Yhdysvallat varoitti Naton olevan jakautumassa kahteen leiriin, elleivät eurooppalaiset ota enemmän vastuuta Afganistanin operaatiosta. Yhdysvaltain mukaan sotilasliitto ei saa jakautua niihin, jotka suostuvat taistelemaan ja niihin, jotka eivät suostu. Organisaatiomuutos . kesäkuuta 2003 toteutettiin suuria muutoksia Naton johtorakenteessa kun Headquarters of the Supreme Allied Commander, Atlantic lakkautettiin. Uusi sotilaallinen päämaja Allied Command Transformation (ACT) perustettiin Norfolkiin, Yhdysvaltain Virginiaan. Supreme Headquarters Allied Powers Europesta (SHAPE) tuli tässä yhteydessä Headquarters of Allied Command Operations (ACO). Vuodesta 2014 Nato sijoitti Itä-Euroopan maihin pienet "keihäänkärkijoukot" vuodesta 2014. Tämä oli vastaus Venäjän toimiin Ukrainassa. Kaikki Nato maat tuomisivat jyrkästi Venäjän sen vallattua Krimin niemimaan Ukrainalta. Vuodesta 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump vaati Nato-maita maksamaan suurempia osuuksia yhteiseen budjettiin. Vuonna 2019 Trump julisti leikkaavansa Nato-tukiaan huomattavasti. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Nato on lähettänyt yli 40,000 sotilasta Naton ja Venäjän väliselle raja-alueelle. Nato lähetti sotilaita muun muassa Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Slovakiaan. Hallinto Pääsihteeri Naton operatiivista toimintaa johtaa Naton pääsihteeri. Ensimmäinen varsinainen pääsihteeri oli brittiläinen Hastings Ismay (1952-1957), jota seurasivat belgialainen Paul-Henri Spaak (1957-1961), hollantilainen Dirk Stikker (1961-1964), italialainen Manlio Brosio (1964-1971), hollantilainen Joseph Luns (1971-1984), brittiläinen Peter Carington (1984-1988) ja saksalainen Manfred Wörner (1988-1994). Kahdeksas pääsihteeri oli belgialainen Willy Claes (1994-1995), joka joutui eroamaan pääsihteerin tehtävistä Belgian armeijan Agusta-helikopterien hankintaan liittyvien lahjussyytösten johdosta. Vuonna 1998 hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi ehdonalaiseen vankeuteen ja viideksi vuodeksi kieltoon harjoittaa julkisia toimia. Hänen jälkeensä pääsihteerinä toimivat espanjalainen Javier Solana (1994-1999), brittiläinen George Robertson (1999-2003), hollantilainen Jaap de Hoop Scheffer (2003-2009) ja tanskalainen Anders Fogh Rasmussen ). Nykyinen pääsihteeri, norjalainen Jens Stoltenberg, aloitti tehtävässä 1. lokakuuta 2014. Naton komentajat Naton komentajana Supreme Allied Commander, Europe (SACEUR) on yhdysvaltalainen kenraali, joka on Ridgwaystä lähtien ollut samalla myös Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentaja. Dwight D. Eisenhower: 2. huhtikuuta 1951 - 1952 Matthew Ridgway: 1952-1953 Alfred Gruenther: 1953-1956 Lauris Norstad: 1956-1963 Lyman Lemnitzer: 1963-1969 Andrew Goodpaster: 1969-1974 Alexander Haig: 1974-1979 Bernard Rogers: 1979-1987 John Galvin: 1987-1992 John Shalikashvili: 1992-1993 George Joulwan: 1993-1997 Wesley Clark: 1997-2000 Joseph Ralston: 2000-2003 James L. Jones: 2003-2006 Bantz J. Craddock: 2006-2009 James G. Stavridis: 2009-2013 Philip M. Breedlove: 2013-2016 Curtis M. Scaparrotti: 2016-2019 Tod D. Wolters: 2019-2022 Christopher G. Cavoli: 2022- Naton rauhankumppanuus Naton rauhankumppanuusohjelma () on tarkoitettu luottamuksen luomiseksi ja yhteistyön kasvattamiseksi Naton ja siihen kuulumattomien maiden välillä. Nato ei puolusta rauhankumppaneihin kohdistuvia hyökkäyksiä, sillä puolustusyhteistyön 5. artikla takaa puolustuksen vain Naton jäsenille. Asia nousi esiin, kun rauhankumppanimaana ollut Venäjä liitti itseensä toisen Naton rauhankumppanimaan Ukrainan eteläisen Krimin alueen. Liitos tehtiin kansanäänestyksen jälkeen jota ei kansainvälisesti hyväksytty. Naton rauhankumppanuusjäsenmaita ovat: Itälaajentuminen Venäjän presidentti Vladimir Putin on väittänyt Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin luvanneen 9. helmikuuta 1990 Neuvostoliitolle, ettei Nato laajentuisi enää enempää itään, ja että tämä lupaus olisi myöhemmin petetty. Historioitsija Mary Elise Sarotten mukaan Nato ei ole pettänyt Venäjää. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl sanoi vuonna 1990 Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatšoville, että Naton joukkoja ei sijoiteta itäiseen Saksaan. Baker kysyi Gorbatšovilta, voiko Nato sijoittaa joukkoja Itä-Saksaan sen yhdistyessä Länsi-Saksaan, mutta ei antanut lupauksia, ja Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush ei hyväksynyt rajoituksia, joten Gorbatšovin syyskuussa 1990 allekirjoittama sopimus käsitteli vain Saksaa. Se mahdollisti Naton laajenemisen Itä-Saksaan vastineena talousavusta Venäjälle. Putin vakuutti vuonna 2002, että jokainen maa saa valita turvallisuusratkaisunsa. Baltian maiden Nato-liitos oli tuolloin ajankohtainen. Tutkija Mark Kramerin mukaan Bakerin keskustelu koski vain Saksaa, ei tietenkään Varsovan liiton maita, koska Varsovan liitto ja Neuvostoliitto olivat vielä olemassa. Yhdysvaltain hallinto ei suostunut minkäänlaiseen toimivallan rajaamiseen Itä-Saksassakaan, eikä sitä siksi kirjattu edes sopimusluonnoksiin. Saksa vain lupasi Neuvostoliitolle, että se lähettää sinne vain saksalaisia Nato-sotilaita. Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä Suomessa on 1990-luvulta alkaen käyty julkista keskustelua maan suhteesta Natoon. Suomi on yhteensovittanut kalustoaan Naton kanssa ja kuuluu Naton rauhankumppaneihin. Suomen ja Naton isäntämaasopimus on toteutettu solmimalla yhteisymmärryspöytäkirja, joka määrittää sen, miten Naton ja sen jäsenvaltioiden joukot voivat perustaa tukikohtia ja tuoda joukkoja Suomen alueelle sekä rauhan että kriisin aikana. Yhteisymmärryspöytäkirja velvoittaa Suomea tarjoamaan tukea, tietoja ja suojelusta näille joukoille. Yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoitti vuonna 2014 Suomen puolesta Jarmo Lindberg. 28. helmikuuta 2022 Taloustutkimus julkaisi Ylen kyselyn tulokset, jonka mukaan 53 prosenttia suomalaisista kannattaa Suomen liittymistä sotilasliitto Naton jäseneksi. 28 prosenttia suomalaisista vastustaa ja 19 prosenttia on kannastaan epävarmoja. Taloustutkimus toteutti kyselyn samaan aikaan, kun Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Kyselyn tietojen kerääminen aloitettiin keskiviikkona 23. helmikuuta 2022, eli päivää ennen Venäjän hyökkäystä. Kyseessä on historiallinen muutos suomalaisten suhtautumisessa Nato-jäsenyyteen. Jäsenyyden kannattajien määrä on noussut 34 prosenttiyksikköä vuodesta 2017, jolloin Yle kysyi asiaa edellisen kerran. Silloin jäsenyyden kannalla oli vain 19 prosenttia suomalaisista. Ylen toukokuun 2022 alussa Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 76 prosenttia suomalaisista kannatti Nato-jäsenyyttä, ja 12 prosenttia vastusti sitä. Eduskunnan puolustusvaliokunta puolsi Nato-jäsenyyden hakemista 10. toukokuuta 2022 julkaistussa lausunnossaan. 12. toukokuuta 2022 presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin julkistivat yhteisen lausunnon, jossa kannattivat Suomen Nato-jäsenyyttä. 15. toukokuuta valtioneuvosto hyväksyi selonteon, jossa se esittää, että tasavallan presidentti päättää Suomen hakevan jäsenyyttä eduskuntaa kuultuaan. Ulkoasiainvaliokunta antoi hakemusta puoltavan mietinnön, jonka eduskunnan täysistunto hyväksyi 17. toukokuuta äänin 188-8. Samana päivänä Niinistö teki valtioneuvoston esityksestä päätöksen hakea jäsenyyttä ja ulkoministeri Pekka Haavisto allekirjoitti hakemuksen. Suomen Nato-lähettiläs Klaus Korhonen luovutti hakemuksen 18. toukokuuta henkilökohtaisesti Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergille sotilasliiton päämajassa Brysselissä. Suomi liittyi Natoon 4. huhtikuuta viimeisenä jäsenmaaana Turkin hyväksyttyä jäsenyyden Katso myös Atlantismi Naton sotilasoperaatiot Euroopan unioni Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Salomaa, Markku: Puhutaan Natosta. Docendo, 2015. ISBN . Nato 70 vuotta - arvioita puolustusliiton roolista ja Suomen kumppanuudesta. Karoliina Honkanen, Suomen Atlantti-Seura 2019 Pohjois-Atlantin Sopimus (epävirallinen suomennos). Suomen Atlantti-Seuran Uusi Nato? - 20 kysymystä ja vastausta raportin sivuilla 43-44. Aiheesta muualla Naton virallinen sivusto Suomen erityisedustusto Natossa Suomen Atlantti-Seura Suomen Atlantti-Seura: Mikä Nato on? Seulonnan keskeiset artikkelit

864

https://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%A4rpi%C3%B6

Närpiö

Närpiö () on Suomen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa Länsi-Suomessa. Sen naapurikunnat ovat Kaskinen, Korsnäs, Kristiinankaupunki, Kurikka, Maalahti ja Teuva. Närpiössä on 9 573 asukasta (30.4.2022). Asukkaista yli 78 prosenttia on ruotsinkielisiä. Nimen alkuperä Nimen tulkitsemiseksi on esitetty useita selityksiä, joista kolme huomattavinta lähtee suomenkielisistä aineksista. Entisestä naapurikunnasta Jurvasta virtaa Närvijoki, joka kulkee Närpiön puolella Närpiönjoki-nimisenä. Jurvassa on myös Närvä-niminen talo, joka sisältää henkilönnimen. Elias Lönnrotin sanakirjassa närvä ja närpä tarkoittavat saitaa tai itaraa. Jurvalaiset ovat käyttäneet Närpiön pitäjästä nimimuotoja Närppiö, Närpöö, Närppöö, Närviö. Näiden perusteella on oletettu vanhaa nimimuotoa Närvipää, jossa pää on "niemi". Lars Huldén on tulkinnut nimen suoraan henkilönnimestä Närppi, Närppinen. Ruotsinkielisessä nimessä s-liite yhdistyy luontevasti suomalaiseen henkilönnimeen. Saulo Kepsu on esittänyt kolmannenlaisen teorian: Närväjoki > Närvijoki ~ Närpijoki. Moni joki-loppuinen nimi on kehittynyt io-loppuiseksi, joten tulokseksi on tullut Närviö ~ Närpiö. Tämä nimi on siirtynyt kylännimeksi, jonka ruotsalaiset uudisasukkaat keskiajalla ovat lainanneet ja mukauttaneet omaan kieleensä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1850-luvulla julkaisemaan karttaan Närpiö käännettiin nimelle Nääräpää. Suomettaressa olleen artikkelin mukaan käännöstä pidettiin virheellisenä ja vastustajien mielestä paikkakuntaa kutsuttiin suomen kielellä nimellä Närpiö. Suomettaressa kirjoitettiin: Historia Ensimmäiset maininnat Närpiön suurpitäjästä ovat vuodelta 1331. Siihen kuului laajoja alueita, jotka rajautuivat Isojokeen etelässä, lännessä Bergöön ja pohjoisessa Petolahteen. Närpiön suurpitäjään kuuluneita kuntia olivat Bergö, Isojoki, Karijoki, Kaskinen, Korsnäs, Lapväärtti, Myrkky, Petolahti, Pirttikylä, Siipyy, Teuva, Tiukka ja Ylimarkku. 1700-luvun alussa Närpiön alueen kyliä tuhoutui myrskyjen ja ryöstöjen seurauksena. Monet asukkaat pakenivatkin tuolloin Pohjanlahden yli Ruotsiin. 1800-luvun loppupuolella Närpiö jaettiin pienempiin kyliin. Närpiön kunta perustettiin vuonna 1867. Vuonna 1973 Ylimarkun ja Pirttikylän kunnat liitettiin Närpiöön. Nykyisen laajuutensa kunta sai vuonna 1975, kun Pirttikylän pohjoisosa siirtyi osaksi Maalahtea. Närpiössä sijaitsi 1800-luvulla Bergan lasitehdas, joka oli aikansa suurteollisuutta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Närpiöstä tuli kaupunki 1. tammikuuta 1993. Närpiössä ja Kaskisissa äänestettiin 18.11.2019 kuntaliitoksesta. Närpiön valtuusto kannatti liitosta: kyllä-äänet voittivat odotetusti 26-8, mutta Kaskisten valtuusto hylkäsi liitoksen 9 äänellä 8 vastaan. Maantiede Arkkitehtuuri Närpiön historia näkyy maaseudulla. Kaivauksissa on löytynyt useita muinaisia paikkoja. Pirttilahdella ja Ylimarkussa sijaitsevat puukirkot. Närpiön kalkittu kivikirkko on peräisin 1400-luvulta. Kivikirkon ympärillä on yli sata kirkkotallia, joihin matkaajat pystyivät jättämään hevosensa. Kirkon tallit muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden Suomessa. Öjskogsparkenin museoalueella sijaitsee 1800-luvulta peräisin oleva maalaistalo, jossa sijaitsee apteekkimuseo ja maatalousmuseo. Närpiöstä kohti Kaskisia sijaitsee Petter Johan Bladhin vuonna 1780 rakentama Benvikin maatila. Luonto Natura-kohteita, jotka ovat osittain tai kokonaan Närpiön kunnan alueella ovat Närpiön saaristo, Kristiinankaupungin saaristo, Bredmossmyran jossa esiintyy liito-orava ja pohjantikka, Orrmossliden, arvokas lintujärvi Hinjärvi, Sanemossen joka on myös erinomainen lakkasuo, Risnäsmossen ja Kackurmossen. Kylät Yttermark, Bäckby, Böle, Finby, Gottböle, Kalax, Kaldnäs, Karila (Karlå), Klaresund, Knåpnäs, Kåtnäs, Norrnäs, Nämpnäs (alun perin Niemenpää), Näsby, Pielahti (Pjelax), Pirttikylä (Pörtom), Rangsby, Ståbacka, Tervalahti (Tjärlax), Träskböle, Ylimarkku (Övermark) Taajamat Vuoden 2017 lopussa Närpiössä oli 9 507 asukasta, joista 5 502 asui taajamissa, 3 956 haja-asutusalueilla ja 49:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Närpiön taajama-aste on 58,2 %. Närpiön taajamaväestö jakautuu viiden eri taajaman kesken: Kaupungin keskustaajama on lihavoitu. Asteriskilla (*) merkityt taajamat kuuluvat tähän kaupunkiin vain osittain. Kaskisten keskustaajama ulottuu pääosin Kaskisten kaupungin alueelle. Talous Suomen kasvihuoneviljely on keskittynyt Närpiöön. Kunnassa kasvatetaan 60 prosenttia Suomen tomaateista ja 35 prosenttia kurkuista. Närpiössä on yli 400 kasvihuoneviljelijää, ja kunnan kasvihuoneiden yhteenlaskettu ala on 77 hehtaaria. Kasvihuoneviljely työllistää Närpiössä noin 1 200 henkilöä. Närpiön suurimpia työnantajia ovat jäteautojen valmistukseen erikoistunut Närpiön Puu ja Metalli, perävaunuihin erikoistunut Närkö, kurkkuviljelijä Jan-Erik Sigg sekä huonekalutehdas Hilding Anders Finland. Närpiön suurimpiin yritystuloverojen maksajiin kuuluu myös vuonna 2021 puutarhat Träskböle Trädgård ja Johan Prinsén. Väestö Närpiön kaupungin asukkaista prosenttia on ruotsinkielisiä. Suomenkielisiä on prosenttia ja muunkielisiä yhteensä prosenttia. Närpiö oli vuoteen 2015 saakka Manner-Suomen viimeinen yksikielisesti ruotsinkielinen kunta. Närpiöstä tuli kaksikielinen kunta vuoden 2016 alussa. Närpiön murretta on muiden ruotsinpuhujien hankala ymmärtää. Suurin osa asukkaista on Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) äänestäjiä: esimerkiksi kunnallisvaaleissa 2008 RKP sai 92,0 % äänistä ja 33 valtuustopaikkaa 35:stä. Toisena valtuustopuolueena ovat vuorotelleet Kristillis- ja Sosiaalidemokraatit. Närpiön asukkaista merkittävä osa puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Vietnaminkielisiä asukkaista on 6,96 % - enemmän kuin suomenkielisiä. Bosniankielisiä on 4,24 %. Heistä monet ovat tulleet kuntaan työskentelemään kasvihuoneviljelmillä. Syrjäkylien taloja kunnostavat maahanmuuttajien lapsiperheet ovat myös auttaneet pelastamaan kyläkouluja. Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Närpiössä on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Närpes församling Pörtoms kapellförsamling Övermarks kapellförsamling Suomen helluntaikirkon jäsenseurakunnista Närpiössä toimii Närpes Filadelfiaförsamling. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Närpiön alueella toimii Vaasan ortodoksinen seurakunta. Entiset seurakunnat Seuraavassa luettelossa on mainittu historiallisella ajalla lakkautetut seurakunnat Närpiön kaupungin nykyisellä alueella. Pörtoms församling (liitetty Närpes församlingiin 2014) Övermarks församling (liitetty Närpes församlingiin 2014) Kulttuuri Urheilu Närpes Kraft on urheiluseura, jonka miesten jalkapallojoukkue pelaa kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla Kakkosessa. Liikenne Närpiön alueella kulkevat Porin ja Vaasan välinen valtatie 8, Kaskisten ja Seinäjoen välinen kantatie 67 sekä Kaskisiin päättyvä Suupohjan rata. Etäisyyksiä Närpiöstä Kaskinen 15 km Kristiinankaupunki 25 km Pori 115 km Seinäjoki 105 km Vaasa 80 km Hallinto ja politiikka Närpiön kaupunginjohtaja on Mikaela Björklund. Valtuustossa on 35 paikkaa, joista 33 on RKP:n hallussa kaudella 2021-2025. Annetut äänet viimeisimmissä kunnallisvaaleissa. Ystävyyskunnat Akranes, Islanti Bamble, Norja Tønder, Tanska Västervikin kunta, Ruotsi Kuvia Tunnettuja närpiöläisiä Karl Johan Bonde (1811-1867), maanviljelijä ja valtiopäivämies Albert Brommels (1891-1962), maanviljelijä ja kansanedustaja Oskar Jeppson (1878-1931), maanviljelijä ja kansanedustaja Frank Mangs (1897-1994), saarnaaja ja vapaakirkollinen evankelista Josef Mangs (1883-1955), maanviljelijä ja kansanedustaja Oskar Nix (1872-1932), kansanedustaja Ivar Nordlund (1855-1937), pappi ja kansanedustaja Bengt Stenwall (1929-1993), kunnanjohtaja Edvin Stenwall (1899-1976), kirkkoherra ja kansanedustaja August Tåg (1871-1959), maanviljelijä, kunnallisneuvos ja kansanedustaja K. J. Wenman (1895-1964), maanviljelijä ja kansanedustaja Katso myös Luettelo Närpiön julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Aiheesta muualla Kaupungin kotisivu Tilastokeskus - Närpiön avainluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

866

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nakkila

Nakkila

Nakkila on Satakunnan maakunnassa sijaitseva kunta. Nakkilan kirkonkylä sijaitsee Kokemäenjoen varrella, noin 20 kilometrin päässä Porista. Kunnassa asuu ihmistä, ja sen pinta-ala on  km2, josta  km2 on vesistöjä. Väestötiheys on asukasta/km2. Nakkila on ollut itsenäinen kunta vuodesta 1861 lähtien, jolloin se erosi Ulvilasta. 1960-luvulla osa Nakkilasta (Lattomeri) liitettiin Poriin. Nakkilan naapurikunnat ovat Eura, Eurajoki, Harjavalta, Pori ja Ulvila. Entisiä naapurikuntia ovat Kiukainen, Kullaa ja Luvia. Nakkilan vaakunan on suunnitellut Gustaf von Numers ja se on vahvistettu vuonna 1951. Historia Lammaisten kosket nousivat maankohoamisen seurauksena merestä 1500 eaa. alkaen ja Kokemäenjoen suisto syntyi koskena alapuolelle alavalle peltotasangolle 500 eaa. lähtien. Nakkilan keskustan seutu oli kuivaa maata jo ajanlaskun alussa, jolloin joenranta-asutus kävi mahdolliseksi. Nykyisen Nakkilan vaiheilla Kokemäenjoen varrella asuttiin varmasti jo 1300-luvulla. Talon nimi Nakkla, josta kuntakin on nimensä saanut, esiintyy asiakirjoissa 1400-luvulla jo muodossa Nakkila eli ruotsiksi Nackeby. Nimen alkujuurta ei tiedetä varmuudella. Ruotsiin perustuva selitys nojaa nimiin Nacke tai Nackböle, joita esiintyy ruotsalaisilla alueilla. Jos nimen taustalla on suomalainen sana, voidaan käyttää selityksenä sanaa nakka, jolla on tekemistä sepäntöiden kanssa. Nakka tarkoitti vasaraa tai pulttia. 1400-luvuilla esiintyy Vehmaalla ja Paimiossa nimi Nakka, jossa Paimiossa sepäntöitä teki seppä Olli. Satakunnassa talon nimi kirjoitettiin myös muodossa Nakkala. Toinen maailmansota Jatkosodan alkuaikoina Järvikylä joutui oudon pommituksen kohteeksi, kun Neuvostoliiton pommikoneet toteuttivat täällä ainoan Satakunnan alueelle kohdistuneen ilmapommituksen. Pommituksen syyksi epäiltiin erehdystä. Nähtävyyksiä Nakkilan nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa vuonna 1937 valmistunut Suomen ensimmäinen funktionalistinen kirkko, sekä Villilän elokuvastudio, josta käytetään joskus lempinimeä "Suomen Hollywood". Villilässä on kuvattu osia muun muassa elokuvista Kaksipäisen kotkan varjossa, Sibelius ja FC Venus. Tämän lisäksi Nakkila on tunnettu myös nahkiaispitäjänä. Nakkilan kirkonkylään viitataan joskus puhekielessä sanonnalla "siin Nakkila kirko vaiheil". Nakkilan alueella on myös runsaasti arkeologisia muinaismuistoja, joista tärkeimpiä ovat Kiukaisten kulttuurin alue Uotinmäessä, pronssikautiset Selkäkankaan hautaröykkiöt Viikkalassa sekä Rieskaronmäen pronssikautinen asuinpaikka Kivialhossa. Muita nähtävyyksiä ovat muun muassa Kotiseutumuseo Juustomeijerimuseo Pyssykankaan koulumuseo. Teollisuus Nakkilan merkittävimpiä teollisuusyrityksiä ovat Nakkila Worksin konepaja sekä Länsi-Suomen Voima Oy:n Harjavallan vesivoimalaitos. Pienimuotoisempaa teollista toimintaa on edustanut puusepänteollisuus, jonka tunnetuimpia tuotteita ovat olleet keinutuolit. Myös Suominen-yhtymän kuitukangastehdas (ent. Suomisen nahkatehdas) on ollut merkittävä työllistäjä, mutta suuri osa tuotannosta on ajettu alas vuoden 2012 loppuun mennessä. Koulut Nakkilassa toimivia kouluja ovat Kirkonseudun koulu, Nakkilan yhteiskoulu ja lukio, Tattaran koulu ja Viikkalan koulu. Liikenne Nakkilan tärkein liikenneväylä on Helsingin ja Porin välinen valtatie 2. Myös Tampereen-Porin-rautatie kulkee Nakkilan kautta. Nakkilan rautatieasema kuuluu vuonna 1895 liikenteelle avatun Porin radan alkuperäisiin liikennepaikkoihin ja se perustettiin Nakkilan kirkon tuntumaan, Kokemäenjokea seuranneen maantien ja Eurajoen maantien risteykseen. Asemarakennus rakennettiin Oulun radan pysäkin piirustusten mukaan naapurinsa Harjavallan (myöhemmin Merstolan) aseman tavoin ja sitä laajennettiin myöhemmin kolmeen otteeseen. Henkilöliikenne Nakkilan asemalla lopetettiin vuonna 1983 ja tavaraliikenne vuonna 1999, jolloin myös valmistui uusi Nakkilan junakohtauspaikka kolme kilometriä asemalta Porin suuntaan. Etäisyyksiä Nakkilasta Pori 18 km Helsinki 220 km Rauma 45 km Tampere 110 km Turku 135 km Ystävyyskaupungit Boksitogorsk, Venäjä Hudiksvall, Ruotsi Urheilu ja vapaa-aika Kokemäenjoessa on Nakkilan alueella useita suosittuja kalastuspaikkoja, mm. Arantilankoski. Salomonkallio on Kivialhon kylässä sijaitseva talviurheilu- ja golfkeskus. Nakkilassa on monta aktiivista urheiluseuraa: Yleisurheiluun ja hiihtoon erikoistunut Nakkilan Vire, salibandyseura NTK Nakkila sekä jalkapalloseura Nakkilan Nasta. Nakkilassa on myös liikuntakeskus nimeltään "Nakkilan liikuntakeskus" Väestönkehitys Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen. Taajamat Vuoden 2017 lopussa Nakkilassa oli 5 521 asukasta, joista 4 080 asui taajamassa, 1 392 haja-asutusalueilla ja 49:n asuinpaikat eivät olleet tiedossa. Nakkilan taajama-aste on 74,6 %. Nakkilan taajamaväestö kuuluu vain yhteen taajamaan. Nakkilan kirkonkylä ei muodosta omaa taajamaansa, vaan se on osa Porin keskustaajamaa, joka ulottuu Nakkilan lisäksi usean Porin lähikunnan alueelle, ja josta tämän kunnan alueella asui vuoden 2017 lopussa 4 080 asukasta. Yhteensä Porin keskustaajamassa on 84 190 asukasta ja sen pinta-ala on 121,37 neliökilometriä. Seurakunnat Vuoden 2018 aluejaon mukaan Nakkilassa on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat: Nakkilan seurakunta Itsenäisenä helluntaiseurakuntana Nakkilassa toimii Nakkilan helluntaiseurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Nakkilan alueella toimii Porin ortodoksinen seurakunta. Kyliä Kylän nimen perässä oleva vuosiluku tarkoittaa, milloin kylästä tai talosta tunnetaan ensimmäisen asiakirjamerkintä. Arantila, Anola (1410, 1412), Hormisto, Järvikylä, Kivialho, Kukonharja (1354, 1412), Lammainen (1348, 1414), Leistilä (1441), Masia, Matomäki, Pakkala, Punapakka, Penttala, Pyssykangas, Ruhade, Ruskila, Soinila, Tattara (1441), Tervasmäki, Uotinmäki, Viikkala, Villilä (1451), Vuohimäki, Hohtari. Tunnettuja nakkilalaisia Tunnettuja Nakkilassa syntyneitä tai vaikuttaneita henkilöitä: Veikko Ahtola, ammattiyhdistysjohtaja Pia Asikainen, toimittaja, dokumentaristi Reino Bragge, näyttelijä ja teatterinjohtaja Simo Frangén, koomikko, käsikirjoittaja ja juontaja Edvard Hannula, tuomiorovasti, valtiopäivämies ja kansanedustaja Frans Hannula, saarnaaja Ape De Martinez (oik. Tapani Hämäläinen), rockmuusikko K. R. Kares, kirkkoherra, kansanedustaja ja äärioikeistovaikuttaja Harri Kivelä, yleisurheilija Johanna Kokko, näyttelijä Axel Kurck, sotapäällikkö Kimmo Kurittu, rockmuusikko Jesse Laaksonen, jääkiekkoilija Seppo Lindroos, jääkiekkoerotuomari Pekka Mark, kemian tohtori ja rockmuusikko (taiteilijanimellä Mark Ruffneck) Kaisa Matomäki, matemaatikko Tauno Matomäki, vuorineuvos J. N. Mikkola, runoilija Eila Mikola, yleisurheilija Jari Myllykoski, kansanedustaja Kaarle Nordlund, kaupunginjohtaja Matti Paavola, herännäisvaikuttaja Eino Paloheimo, kirjailija Markus Palttala, moottoriurheilija Antti Perheentupa, pappi ja lähetyssaarnaaja Häiriö Piirinen, muusikko Kyllikki Pohjala, kansanedustaja ja sosiaaliministeri Toivo Pohjala, painija, hevoskasvattaja ja Lapuan liikkeen aktiivi Leena Reikko, toimittaja Nina Rekola, Miss Suomi 1983 Pentti Rekola, yleisurheilija Eemeli Reponen, jalkapalloilija Aino Räsänen, kirjailija Milla Saari, maastohiihtäjä Ilkka Suominen, kokoomuksen puheenjohtaja, kansanedustaja, kauppa- ja teollisuusministeri J. W. Suominen, tehtailija Leo Suominen, kauppaneuvos Juha Tamminen, valokuvaaja ja toimittaja Nestor Tanner, kirjailija Juho Henrik Uoti, pappi, anarkisti ja luontaishoitojen kehittäjä Pauliina Vilponen, lentopalloilija Anni Vuohijoki, painonnostaja ja voimanostaja Katso myös Luettelo Nakkilan julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Nakkilan kunnan kotisivut Tilastokeskus - Nakkilan avainluvut Seulonnan keskeiset artikkelit

867

https://fi.wikipedia.org/wiki/Narva

Narva

Narva () on kaupunki Koillis-Virossa Itä-Virumaan maakunnassa Venäjän vastaisella rajalla Narvanjoen länsirannalla. Kaupungissa on noin 56 000 asukasta ja se on väkiluvultaan Viron kolmanneksi suurin kaupunki Tallinnan ja Tarton jälkeen. Historia Tanskalaiset perustivat Narvanjoen linnan 1250-luvulla. Hermannin linnoituksesta ensimmäinen maininta historiallisissa asiakirjoissa on vuodelta 1277. Paikka oli tärkeä sekä sotilaallisesti että kauppapaikkana: Narvanjokea pitkin ja Peipsijärven kautta pääsi vesitse Pihkovaan ja myös reitti Tallinnasta Novgorodiin kulki Narvan kautta. Narva sai kaupunginoikeudet vuonna 1345. Eestinmaa, sen mukana Narvan linna ja sitä ympäröivä kaupunki, myytiin Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1347. Vaikka kaupungin hallinto koostui saksalaisista, enemmistö asukkaista oli virolaisia ja vatjalaisia. Saksalaiset vahvistivat Narvan linnoitusta ja rakensivat 50 metriä korkean Pitkän Hermannin tornin, joka on nykyään yksi Narvan historiallista nähtävyyksistä. Iivana III:n aikana 1492 Narvanjoen itärannalle alettiin rakentaa Iivananlinnaa. Venäjä sai Narvan haltuunsa Liivin sodassa 1558. Venäjän vallan aikana kaupunkiin muutti lisää virolaisia ja vatjalaisia sekä myös venäläisiä kauppiaita. Ruotsalaiset valloittivat kaupungin vuonna 1581 Pontus De la Gardien johdolla, joka liitti sen Inkerin ja Käkisalmen lääniin. Kaupunkiin tuli uusia asukkaita Suomesta ja Ruotsista. Ruotsin vallan aikana kaupunki vaurastui ja sen asukasluku nousi yli kolmen tuhannen. Vuonna 1659 kaupunki paloi, ja tulipalon jälkeen kaupungin keskusta rakennettiin uudelleen barokkityyliin. Barokkikeskusta oli 1900-luvulla kaupungin matkailuvaltti toiseen maailmansotaan asti. Ruotsin vallan ajalta Narvassa on säilynyt muutamia rakennuksia, muun muassa barokkityylinen raatihuone, nykyinen kaupungintalo, vuodelta 1674. Historiallisissa kertomuksissa ja suomalaisessa kansanperinteessä tunnetuimpia narvalaisia ovat kaupungissa noin vuonna 1660 syntynyt veronvuokraaja Simon Affleck eli Simo Hurtta ja vuonna 1689 syntynyt sissitaistelija Tapani Löfving. Suuren Pohjan sodan yhteydessä Narvassa käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1700 Narvan taistelu, jonka Ruotsi voitti. Venäjä kuitenkin valloitti Narvan 1704, minkä jälkeen asukkaat vietiin vankeina sisä-Venäjälle. Narvasta tuli osa Venäjän keisarikuntaa ja sen Pietarin kuvernementtiä aina Viron itsenäistymiseen saakka. Osana Venäjää Narva menetti merkityksensä linnoituksena, rajakaupunkina ja merisatamana. 1700-luku ja 1800-luvun alkupuoli olivat Narvassa hiljaiseloa, kunnes Kreenholmin saarelle perustettiin suuri tekstiilitehdas 1800-luvun puolivälissä. Tehdas kasvoi Euroopan suurimmaksi tekstiilinvalmistajaksi. Vuonna 1870 rakennettiin Tallinna-Pietari-rautatie, joka kulki Narvan kautta. 1910-luvulla tekstiilitehtaalla työskenteli yli 10 000 ihmistä. Myös Narvan kaupungin väkiluku kasvoi, 1910-luvulla asukkaita oli noin 21 000. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Narva oli puoli vuotta Saksan miehittämä, ja saksalaisten vetäydyttyä Virosta puna-armeija otti Narvan haltuunsa marraskuussa 1918. Kaupungissa perustettiin Viron bolševikkihallitus, joka kuitenkin joutui pakenemaan Narvasta, kun suomalais-virolaiset joukot valloittivat kaupungin tammikuussa 1919. Viron vapaussodan kovimmat taistelut käytiin Narvanjoen linjalla loppuvuodesta 1919. Narva pysyi Viron joukkojen hallussa, mutta kärsi pahoja vaurioita venäläisten tykkitulesta. Kaupungissa riehui myös pilkkukuume, johon menehtyi 2 000 narvalaista. Tarton rauhansopimuksessa 1920 Narva liitettiin osaksi itsenäistynyttä Viron tasavaltaa. Vienti Venäjälle tyrehtyi, ja kaupungin väkiluku laski maailmansotien välisenä aikana. Ennen toista maailmansotaa Iivananlinna oli osa Narvaa, mutta, kun Viro päätyi sodan päätteeksi Neuvostoliitolle, Iivananlinna siirrettiin Venäjän SFNT:aan kuuluvaksi 1945. Lähes kaikki Narvassa ennen toista maailmansotaa sijainneet rakennukset olivat vaurioituneet pahasti tai tuhoutuneet kokonaan vuoden 1944 Narvan taistelussa. Kaupunkia tuhosivat ensin Neuvostoliiton pommitukset ja sitten saksalaiset, jotka räjäyttivät monia rakennuksia vetäytyessään kaupungista. Sodan päättyessä 98 % kaupungista oli tuhoutunut. Sodan jälkeen kaupunkia ei ryhdytty entisöimään, vaan käytännössä rakennettiin kokonaan uusi kaupunki. Vain muutama vanha rakennus on tallella nykyään, esimerkiksi linnoitukset ja kaupungintalo. Kaupungin virolaiset asukkaat karkotettiin Siperiaan Neuvostoliiton voitettua sodan ja saatua Viron hallintaansa. Niiden, jotka selvisivät elossa gulageilta, ei sallittu muuttaa Narvaan heidän palatessaan Viroon. Kaupunki asutettiin pääasiassa venäläisillä, jotka sijoitettiin työskentelemään kaupungin tehtaisiin. Narvaan suunniteltiin ydinvoimateollisuutta, jonka palveluksessa ei haluttu käyttää virolaisia. Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen Narvassa ja Sillamäessä järjestettiin heinäkuussa 1993 kansanäänestys autonomiasta. Kansanäänestyksen järjestäjien mukaan äänestysprosentti oli 54 ja kannatusprosentti 97. Viron hallitus piti kansanäänestystä laittomana jo ennen sen järjestämistä, ja korkein oikeus vahvisti päätöksen saman vuoden elokuussa. Viron pääministeri Mart Laar väittää muistelmissaan, että kansanäänestystä olisi ajanut tuolloin Pietarin kaupungin palveluksessa ollut Vladimir Putin, joka olisi halunnut siirtää Narvaan venäläisjoukkoja, mutta Venäjän presidentti Boris Jeltsin ei antanut tähän lupaa. Matkailu ja nähtävyydet Narva on virolaisen ja venäläisen kulttuurin risteyspaikka ja suosittu pysähdyspaikka matkalla Pietariin tai sieltä takaisin. Narvan historiallisia nähtävyyksiä ovat Narvanjoen rannalla sijaitseva Narvan linna eli Hermannin linnoitus, 1600-luvulta peräisin olevat raatihuone ja suojalinnoitukset (bastionit), 1800-luvulla rakennettu Paroni von Velion talo sekä Kreenholmin tehtaan alue. Narvanjoen suussa, keskustasta noin 15 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Narva-Jõesuun perinteikäs kylpyläkaupunki. Narvanjoen itärannalla on Venäjän Ivangorodin kaupunki ja sen Iivananlinna (, ). Teollisuus Kreenholmin tekstiilitehdas rakennettiin 1800-luvun puolivälissä kaupungin eteläiseen osaan. Tehdas lopetti toimintansa vuonna 2010. Narvassa on sähköntuotantoa sekä saha-, pellava- ja elintarviketeollisuutta. Liikenne Narva on Viron Venäjän-liikenteen solmukohta. Eurooppatie E20 (valtatie 1) ja rautatie Tallinnasta Pietariin kulkevat Narvan kautta. Kaupunki on yksi Viron kolmesta kansainvälisestä rajanylityspaikasta Venäjälle. Väestö Narva on nykyään käytännössä vironvenäläisten pääkaupunki. Narvassa tilastoitiin 1. tammikuuta 2011 olleen 64 667 asukasta, joista venäjänkielisiä oli 93,85 %. Näistä 82 % on etnisiä venäläisiä, joiden jälkeen suurimmat slaavilaisryhmät ovat ukrainalaiset ja valkovenäläiset. Kaupungin väestöstä 46,4 % asukkaista oli Viron kansalaisuus ja 36,3 % Venäjän kansalaisuus. Määrittelemättömien kansalaisuuksien määrä on merkittävä (16,4 %), mikä tarkoittaa sitä, että osalla Narvan asukkaista ei neuvostoaikojen jäljiltä ole minkään maan kansalaisuutta. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan Narvan kaupungissa oli 58 663 asukasta, joista ,2 %) oli virolaisia, ,7 %) venäläisiä ja ,1 %) muita kansallisuuksia. Asukasluvun kehitys Narvan asukasluku oli vuonna 1897 Venäjän keisarikunnan aikana 16 599 henkeä. Viron tasavallassa vuonna 1939 juuri ennen neuvostomiehitystä asukkaita oli 22 400 henkeä. Sodan jälkeen Neuvosto-Viron aikana väkiluku kasvoi muuttoliikkeen seurauksena voimakkaasti ja oli vuoden 1989 väestönlaskennassa 81 356. Narvan väkiluku oli suurimmillaan vuonna 1992, jolloin kaupungissa asui 82 979 asukasta. Sen jälkeen Narvan asukasluku on pienentynyt yli 15 000 asukkaalla. Taulukon vuoden 1934 väkiluku sisältää kaupungista 2. maailmansodan jälkeen irrotetun Ivangorodin asukkaat, vuoden 1897 väestö Ivangorodin asukkaiden kanssa on noin 28 600. Väestön etninen ja kansallisuusjakauma Narva venäläistyi neuvostoaikana. Kaupunki tuhoutui pahasti toisen maailmansodan aikana ja sodan jälkeen kaupungin entisiä asukkaita estettiin palaamasta. Ennen sotaa Narva oli virolaisenemmistöinen kaupunki. Vuoden 1934 väestönlaskennan mukaan 23 512 asukkaasta virolaisia oli 15 556 eli 64,8 %. Venäläisten osuus oli tuolloin 7 205 asukasta. Näiden jälkeen suurimmat ryhmät olivat saksalaiset ja juutalaiset. Narvan väestö kansallisuuden mukaan (1934) Narvan väestö kansallisuuden mukaan (1/2011) Narvan väestö kansalaisuuden mukaan (1/2011) Urheilu Jalkapallojoukkue Narva Trans pelaa Viron miesten pääsarjassa, kuten jääkiekkojoukkue Narva PSK:kin omassa pääsarjassaan. Jääkiekkoilija Leo Komarov on syntynyt Narvassa. Muuta Narva on Lahden yhteistyösopimuskaupunki. Narvan seudun eli Idaregioonin kunnilla (Narva, Narva-Jõesuu, Sillamäe, Vaivara) ja Kotkan-Haminan seudun kunnilla (Hamina, Kotka, Miehikkälä, Pyhtää, Virolahti) on yhteinen, keskinäinen kumppanuussopimus (allekirjoitettu 17. toukokuuta 2006). Kävelymatkan päässä kaupungista sijaitsee Narvan lentokenttä (ICAO:EENA), jonka nurmiradalle pienemmät koneet voivat laskeutua. Katso myös Narvan taistelu Narvan marssi Lähteet Aiheesta muualla Narvan matkailuinfo. Tutki Narva, valitse Joënsuu, Helsingin Sanomat, 21.08.1938, nro 223, s. 33, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Seulonnan keskeiset artikkelit

868

https://fi.wikipedia.org/wiki/NRJ

NRJ

NRJ (lausutaan , niin kuin ranskan sana énergie 'energia', , ) on 1981 Ranskassa toimintansa aloittanut maailmanlaajuinen radiokanava. Ranskan lisäksi NRJ kuuluu 21 eri maassa, kuten Ruotsissa, Saksassa, Suomessa ja Venäjällä. Heinäkuussa 2009 NRJ ilmoitti laajentavansa toimintojaan ensimmäistä kertaa toiselle mantereelle, Kanadan Québeciin. NRJ:n tunnuslause on "Hit Music Only!" (). Suomessa Lähteet Aiheesta muualla Radio NRJ:n kotisivut Seulonnan keskeiset artikkelit

871

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostotasavalta

Neuvostotasavalta

Neuvostotasavalta, pidemmin sosialistinen neuvostotasavalta (lyhenne SNT) oli muodollisesti suvereeni osa laajempaa kokonaisuutta Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa, lyhennettynä Neuvostoliittoa. Liittovaltion hajotessa 1991 neuvostotasavaltoja oli käytännössä 15, joista jokaisessa oli oma kommunistinen puolueensa lukuun ottamatta Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa (SFNT) aina vuoteen 1990. Neuvostoliiton perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta. Käytännössä tämä oli mahdotonta, mutta neuvostovallan heikennyttyä ja ennen kaikkea konservatiivisten kommunistien vallankaappauksen epäonnistuttua 1991 SNT:t pääsivät itsenäistymään Neuvostoliitosta, jonka purkanut sopimus 11 SNT:n välillä synnytti alueellisen järjestön, Itsenäisten valtioiden yhteisön. Nimi Monissa kielissä koko nimen sanajärjestys on toisin kuin suomessa, kuten englannissa Soviet socialist republic (SSR), venäjässä советская социалистическая республика (ССР), sovetskaja sotsialistitšeskaja respublika (SSR) ja virossa nõukogude sotsialistlik vabariik (NSV) eli "neuvostojen sosialistinen tasavalta". Muut Neuvostoliiton neuvostotasavallat Sosialistisen Bulgarian kommunistijohtaja Todor Živkov ehdotti 1960-luvun alussa maansa liittämistä osaksi Neuvostoliittoa sosialistisena neuvostotasavaltana, mutta ehdotus hylättiin. Katso myös Baijerin neuvostotasavalta Puolan SNT Unkarin neuvostotasavalta Itäblokki Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

872

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nerous

Nerous

Nerous on henkisen lahjakkuuden ja luovuuden ylin aste. Neroiksi on kutsuttu ihmisiä, jotka ovat luoneet vaikutusvaltaisia tai innovatiivisia mestariteoksia etenkin kirjallisuuden, taiteen ja tieteen alalla, tai jotka ovat saaneet hyvin omaperäisiä oivalluksia. Ihminen nostetaan neroksi yleensä saavutustensa ja luomisvoimansa ansiosta, harvemmin vain pelkkien ominaisuuksiensa ansiosta. Neron arvonimi onkin enemmän kunnianosoitus kuin kuvaus. Neroksi määritteleminen Poikkeusyksilöitä on kutsuttu neroiksi vasta 1700-luvulta alkaen. Eri aikoina on lisäksi ollut erilaisia käsityksiä siitä, kuka on nero ja kuka ei. Esimerkiksi monet taidemusiikin säveltäjät, kuten Bach ja Vivaldi, on korotettu neroiksi vasta nykyaikana, mutta omana aikanaan heitä ei vielä kutsuttu neroiksi. Myös moni taidemaalari, kuten Botticelli ja Rembrandt, on saanut tunnustusta nerona vasta kuolemansa jälkeen. Historiasta tunnetaan vain hyvin pieni joukko ihmisiä, joiden nerous tunnustetaan nykyaikana lähes yleismaailmallisesti. Heidän lisäkseen on satoja tai tuhansia eri aloilla ansioituneita ihmisiä, jotka ovat joidenkin mielestä neroja mutta toisten mielestä eivät. Nerojen määritteleminen kokonaan älykkyysosamäärän perusteella olisi objektiivinen ratkaisu, mutta se vastaisi harvan käsitystä neroudesta. Neron ominaisuudet Nerouteen on psykologisessa tutkimuskirjallisuudessa yhdistetty etenkin neljä ominaisuutta: luovuus, hulluus, älykkyys ja ansioituneisuus. Luovista neroista puhuivat jo valistuksen ajan filosofit ja Immanuel Kant. Luovuuden katsotaan yleisesti olevan neron luontainen piirre, jota ei voi opetella. Neron katsotaan olevan luotu neroksi, ja nerouden nähdään olevan osittain neron itsensä kontrollin ulkopuolella, mikä tuo käsitteeseen uskonnollisen vivahteen. Luovuuden voiman hallitsemattomuus on myös saanut jotkut näkemään yhteyden nerouden ja hulluuden välillä. Luoviksi neroiksi kutsuttuja taiteilijoita ovat olleet esimerkiksi säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart, kuvataiteilija Pablo Picasso, tanssija Mihail Baryšnikov, runoilija Emily Dickinson, kirjailija William Shakespeare ja elokuvantekijä Steven Spielberg. "Hullun neron syndroomasta" puhuvien mukaan nerouden ja hulluuden tai mielisairauden välillä on voimakas korrelaatio. Niin sanottu "hyvä" nero kamppailee mielisairauttaan tai huumeriippuvuuttaan vastaan, kun taas "paha" nero tekee kauheuksia. Moni tällaisen biologisen yhteyden kannattaja ei kannatakaan eugenistista ajatusta, jonka mukaan nerojen tuottaminen olisi hyväksi yhteiskunnalle. "Hyviksi" hulluiksi neroiksi joskus kutsuttuja henkilöitä ovat olleet esimerkiksi muusikko Kurt Cobain, taidemaalari Vincent van Gogh, tanssija Isadora Duncan, runoilija ja kirjailija Edgar Allan Poe, kirjailija Virginia Woolf ja matemaatikko John Nash. "Pahoiksi" hulluiksi neroiksi on kutsuttu joitain kuninkaita ja muita johtajia tai mestaririkollisia. Älykkäistä neroista alettiin psykologisessa kirjallisuudessa puhua 1900-luvun alussa. Älykkyys on nähty neron synnynnäisenä ja osittain perinnöllisenä ominaisuutena, jota ei voi opettaa. Vuosisadan puoliväliin mennessä sana "nerous" kuitenkin korvattiin sanalla "lahjakkuus", ja nerouden tutkimusta jatkettiin lahjakkuustutkimuksen nimellä. Ihmisiä on määritelty neroiksi joskus vain sillä perusteella, että heillä on poikkeuksellisen korkea älykkyysosamäärä. Alimmillaan neron rajana on pidetty 140:n älykkyysosamäärää, ja korkeimmillaan jopa 180:aa. Nykyaikana ÄO:n käyttäminen neron määritelmänä ei ole enää yleistä psykometriikassa, vaan nerouden edellytyksenä pidetään hyödyllisten tai arvostettujen tulosten aikaansaamista. Älykkäiksi neroiksi on kutsuttu esimerkiksi fyysikko Albert Einsteinia ja teknologiapioneeri Steve Jobsia. Ansioituneiksi neroiksi on kutsuttu henkilöitä, jotka ovat saaneet aikaan laajan ja merkittävän tuotannon, jossa on tuotu esiin uudenlaisia asenteita, ideoita, näkökulmia tai tekniikoita. Tämän näkökulman mukaan neron täytyy ensin tulla kuuluisaksi ja saavuttaa tunnustusta ennen kuin häntä voidaan alkaa kutsua neroksi. Neroksi tuleminen Neroiksi kutsutuilla ihmisillä voi olla monenlainen tausta. Varakkaasta ja rohkaisevasta perheestä tulivat esimerkiksi luonnontieteilijä Charles Darwin ja Mozart, mutta fyysikko Michael Faradayn perhe oli köyhä. Kaikkein menestyneimmät tieteilijät ovat kuitenkin usein kasvaneet vakaissa tieteilijäperheissä. Lähes kaikki nerot ovat osoittaneet poikkeuksellista lahjakkuutta jo lapsena. Monet nerot olivat suorastaan lapsineroja, etenkin säveltäjät kuten Mozart. Nerouden takana arvellaan yleisesti olevan synnynnäistä lahjakkuutta, joka auttaa tiettyjen henkisten taitojen kehittymisessä. Useimpia neroja yhdistää kuitenkin se, että he ovat opetelleet taitonsa ahkerasti ja omistautuneet työlleen täydellisesti, jättäen kaiken muun syrjään. He ovat myös tienneet mitä haluavat, eivätkä ole antaneet minkään johtaa heitä pois valitsemastaan suunnasta. Monet nerot tunnetaan siitä, että he ovat osanneet keskittyä käsillä olleeseen ongelmaan täydellisesti ja pitkäaikaisesti, kunnes ovat löytäneet ratkaisun. Katso myös Yleisnero Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Nerouden ja hulluuden välinen raja on joskus seitinohut. Tieteen Kuvalehti 18/2005, s. 44-49. Mistä on nerot tehty? Tiede 6/2013, s. 30-35. Aiheesta muualla Älykkyys Seulonnan keskeiset artikkelit

873

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neon

Neon

Neon (, tunnus Ne) on väritön, hajuton ja vaaraton jalokaasu, ja alkuaine, joka loistaa punertavaa hehkua tyhjiöputkissa ja neonlampuissa. Neon ei muodosta stabiileja yhdisteitä. Ominaisuudet Fysikaaliset ominaisuudet Neon on väritön, mauton ja hajuton kaasu. Se kiehuu jo 27 kelvinin ja sulaa 24,5 kelvinin lämpötilassa. Sen tiheys on noin 0,9 grammaa litrassa. Neon on toiseksi kirkkain jalokaasu, joka hehkuu punaoranssina tyhjiöputkessa. Sillä on yli 40-kertainen jäähdytyskapasiteetti nestemäiseen heliumiin ja kolminkertainen nestemäiseen vetyyn verrattuna. Yleisessä käytössä se on halvempi jäähdyttäjä kuin helium. Neonplasman purkautuminen on voimakkainta jalokaasuilla normaalissa jännitteessä ja sähkövirrassa. Isotoopit Neonilla on kolme pysyvää isotooppia, joista yleisin on 20Ne (90,48 %). Muut kaksi vakaata isotooppia ovat 21Ne (0,27%) ja 22Ne (9,25%). Neonin isotoopeilla ei ole teollista merkitystä. 1 = Osuus kaikesta luonnossa esiintyvästä neonista. Ilmoitetaan stabiileille ja erittäin pitkäikäisille isotoopeille. Lähde: Kemialliset ominaisuudet ja yhdisteet Neonin ja muiden alkuaineiden välisiä stabiileja yhdisteitä ei tunneta, eli neon on inertti kaasu, ja se esiintyy ilmassa yksiatomisena. Massaspektrometrillä on kuitenkin havaittu muun muassa seuraavia neonin ioneja, Ne+, NeH+, NeAr+ ja HeNe+. Neon liukenee huonosti veteen (cm3/kg) ja sen muodostamat Van der Waalsin voimat ovat heikkoja. Neon ei ole myrkyllistä, mutta se voi aiheuttaa huimausta ja päänsärkyä. Suurena pitoisuutena se vähentää hapen osuutta hengitysilmassa ja voi näin aiheuttaa kuoleman. Historia Muista jalokaasuista helium löydettiin vuonna 1868 ja argon 1894, joten näiden välissä oli jaksollisessa järjestelmä aukko. Toukokuussa 1898 skottilainen kemisti William Ramsay ja englantilainen kemisti Morris Travers eristivät nestemäisestä argonista kryptonia. Kesäkuussa Travers ja Ramsay antoivat kiinteän argonin (nestemäisen ilman ympäröimänä) höyrystyä matalassa paineessa. He eristivät höyrystyvän kaasun, ja spektroskopian avulla he totesivat, että he löysivät uuden jalokaasun. Ramsayn poika Willie ehdotti uuden aineen nimeksi novum (), mutta William halusi nimetä aineen kreikan kielen mukaan neoniksi (), joka tarkoittaa uutta. J. J. Thomson löysi neonin isotoopin 22Ne vuonna 1912. Tämä oli ensimmäinen havainto alkuaineesta, jolla on useita pysyviä isotooppeja. Esiintyminen ja eristäminen Neon on yksiatominen kaasu normaaleissa olosuhteissa. Maapallolla neon on harvinaista: sitä on Maan ilmakehässä yksi osa 65 000:sta. Kuitenkin se on maailmankaikkeuden viidenneksi yleisin alkuaine vedyn, heliumin, hapen ja hiilen jälkeen. Kuten vesihöyry, neon on harvempaa kuin ilma. Taas toisin kuin vesihöyry, joka tiivistyy nesteeksi stratosfäärin alapuolella ja kiertää maan ilmakehässä, neon saattaa hitaasti vuotaa avaruuteen, mikä voisi selittää sen vähäistä määrää maapallolla. 100 grammaa neonia maksaa noin 33 dollaria tai 25 euroa. Puhdasta neonia eristetään ilmasta jakotislauksella. Alhaisen kiehumispisteen omaavat vety, helium ja neon konsentroituvat samaan fraktioon tislauskolonnissa, jonka läpi kulkee typpivirta, tyypillisesti kolonnin keskiosaan ja huippuun. Saadusta kaasuseoksesta vety poistetaan katalyyttisellä hapetuksella ja typpi nesteytyksellä. Helium ja neon saadaan erilleen toisistaan absorptio- tai adsorptioprosesseilla. Puhdistettu neon nesteytetään nestemäisen heliumin lämpötilassa. Käyttö Neonin tunnetuin käyttökohde ovat valomainokset. Neonkäyttöiset valot keksi 1920-luvulla Daniel Moore tai George Claude. Neonvaloissa putki on täytetty neonkaasulla, johon kohdistetaan jännite. Jännite irrottaa atomeista elektroneja, mutta niiden palatessa paikoilleen syntyy valoa. Neonin kanssa valoissa voidaan käyttää muitakin kaasuja, jolloin saadaan erilaisia sävyjä. Neonia voidaan käyttää heliumin kanssa seoksena tai sellaisenaan lasereissa. NeHe-laserit ovat yleisessä käytössä. Muita neonin käyttökohteita ovat mm. tyhjiöputket, korkean jännitteen mittarit, ukkosenjohdattimet, aaltojen vastaanottimet, television kuvaputket ja geigermittarit. Neonia voidaan käyttää myös jäähdyttimenä. Argon-fluori-neon -kaasuseosta käytetään laser-litografiassa puolijohdeteollisuudessa. Arviolta 70 prosenttia globaalista neon-tuotannosta käytetään mikropiirien valmistuksessa. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Periodictable: Technical data for Neon 54 Kemia Alkuaineet Seulonnan keskeiset artikkelit

874

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nevada

Nevada

Nevada ([nevada], amerikkalaisittain [nɪ'vædə]) on Yhdysvaltain osavaltio. Nevadan asukasluku vuonna 2014 oli . Se on väestöltään yksi nopeimmin kasvavista osavaltiosta. Nimi Nevada tulee espanjan kielestä, jossa se merkitsee lumista, mikä juontuu osavaltion länsiosissa kulkevasta Sierra Nevadan vuoristosta. Osavaltion pääkaupunki on Carson City ja suurin kaupunki Las Vegas. Osavaltion naapurit ovat Arizona etelässä, Kalifornia lännessä, Oregon ja Idaho pohjoisessa, ja Utah idässä. Historia Nevada kuului aikaisemmin Meksikoon, mutta joutui Yhdysvaltojen hallintaan vuonna 1848. Vuonna 1850 Yhdysvaltain kongressi perusti Utahin territorion, joka koostui nykyisistä Utahin ja Nevadan osavaltioista sekä Coloradon ja Wyomingin osavaltioiden osista. Vuonna 1859 Comstock Lodesta löydettiin kultaa ja hopeaa, ja seurauksena oli kullankaivajien virta. Siksi alueelle perustettiin Virginia City. Nevada erotettiin Utahin territoriosta vuonna 1861, ja siitä muodostettiin Nevadan territorio, ja Yhdysvaltojen 36. osavaltio siitä tuli 31. lokakuuta 1864. Suuren laman aikana 1931 Nevada laillisti rahapelit houkutellakseen matkailijoita ja nopeuttaakseen talouskasvua. Talous Nevadan maataloustuotantoon kuuluvat nauta, heinä, maitotuotteet ja vihannekset. Muita elinkeinoaloja ovat matkailu, kaivostoiminta, koneteollisuus, julkaisutoiminta, elintarvikkeet ja elektroniset laitteet. Se on tunnettu uhkapelaamisesta ja yöelämästä. Suuret kasinot Las Vegasissa, Lake Tahoella ja Renossa tuovat kävijöitä ympäri maailmaa. Maantiede Nevadaa halkovat monet pohjois-eteläsuuntaiset vuorijonot, joiden korkeimmat huiput kohoavat yli neljän kilometrin korkeuteen. Kuuluisa Sierra Nevada on kuitenkin pääosin naapuriosavaltio Kalifornian puolella. Osavaltion eteläosaa peittää Mojaven aavikko, jossa Las Vegas sijaitsee. Alueen kuumin ja matalin kohta on Kuolemanlaakso (). Suuri osa Nevadan pohjoisosaa on Great Basinin ylätasankoa, joka on kuivaa pensasaroa ja aavikkoa. Mojaven aavikossa Etelä-Nevadassa, noin sata kilometriä Las Vegasista, on Nevada Test Site, jossa Yhdysvallat on tehnyt ydinkokeita 1950-luvulta alkaen. Nevadan kansallispuistoja ovat Great Basinin kansallispuisto lähellä Utahin rajaa ja Death Valleyn kansallispuisto Kalifornian rajalla. Korkein Nevadassa mitattu lämpötila on Laughlinissa vuonna 1994 mitattu 52 C. Vuosittainen sademäärä jää useimmilla alueilla alle 250 millimetrin. Nevadan asutus keskittyy osavaltion länsirajalle ja eteläkärkeen. Las Vegas sijaitsee Clarkin piirikunnassa osavaltion eteläkärjessä. Carson City on oma piirikuntansa lännessä, ja Washoen piirikunta, jossa Reno sijaitsee, on Carson Cityn pohjoispuolella. Tärkeitä asutuskeskuksia Osavaltion suurin kaupunki on Las Vegas. Sen suurkaupunkialue sisältää myös Paradisen, Sunrise Manorin ja Spring Valleyn epäitsenäiset alueet, jotka eivät kuulu varsinaisesti Las Vegasin kaupunkiin, vaan ovat suoraan Clarkin piirikunnan alaisuudessa. Toinen suuri keskittymä on kaksoiskaupunki Reno-Sparks. Myös pääkaupunki Carson Cityn lähistöllä asuu melko paljon ihmisiä, mutta muilta osin osavaltio on hyvin harvaan asuttu. Vuonna 2006 suurimmat kaupungit olivat Las Vegas as. Henderson as., lähellä Las Vegasia Reno as. North Las Vegas as., osa Las Vegasin suurkaupunkialuetta Sunrise Manor as., osa Las Vegasin suurkaupunkialuetta Hallinto ja politiikka Osavaltion lainsäädäntövaltaa käyttää kaksikamarinen osavaltion parlamentti. Ylähuoneessa eli senaatissa on 21 jäsentä ja alahuoneessa eli edustajainkokouksessa on 42 jäsentä. Alahuoneen jäsenet valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan ja ylähuoneen jäsenet neljäksi vuodeksi kerrallaan kuitenkin siten, että vain puolet senaatin jäsenistä valitaan kerrallaan. Ylintä toimeenpanovaltaa käyttää kuvernööri. Pääpuolueiden kannatus Nevadassa on varsin tasainen. Esimerkiksi presidentinvaaleissa 2004 republikaanien George W. Bush sai 50,47 % Nevadassa annetuista äänistä, demokraattien John Kerry 47,88 %. Siksi Nevadan osavaltion äänestys- ja mielipidetuloksia seurataan hyvin tarkkaan. Yhdysvaltain senaatissa Nevadaa edustavat senaattorit Jacky Rosen (demokraatti) ja Catherine Cortez Masto (demokraatti). Väestö Vuonna 2010 Nevadan väkiluku oli . Väestöstä 66,2 % oli valkoisia, 8,1 % mustia ja 7,2 % aasialaisperäisiä. Eri ikäryhmien (alle 5-vuotiaat, alle 18-vuotiaat, yli 65-vuotiaat) osuus on prosenttiyksikön tarkkuudella sama kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Kulttuuri Populaarikulttuurissa Nevada tunnetaan vaivattomista avioitumislaeistaan, seksityön laillisuudesta, ja viihdekaupunki Las Vegasista. Nevadassa oli aiemmin erittäin kovat tuomiot huumausaineiden myymisen ja hallussapidon suhteen, mutta vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä suoritetussa äänestyksessä siellä päätettiin kuitenkin sallia kannabiksen viihdekäyttö. Koulutus Nevadan korkeakoulujärjestelmään kuuluvat oppilaitokset: University of Nevada, Reno (UNR) University of Nevada, Las Vegas (UNLV) Nevada State College Truckee Meadows Community College (TMCC) Great Basin College of Southern Nevada (CSN) Western Nevada College Sierra Nevada College Touro University Nevada University of Southern Nevada Urheilu Nevadassa sijaitsee tunnettu moottorirata Las Vegas Motor Speedway. Nevadan yliopistolla on useita urheilujoukkueita eri lajeissa. Lähteet Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

876

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nylon%20Beat

Nylon Beat

Nylon Beat oli itähelsinkiläinen pop-yhtye, jonka laulajat olivat Jonna Kosonen (nyk. Geagea) ja Erin Koivisto (nyk. Anttila). Duo oli tunnettu nasaalisesta lauluäänestä sekä tarttuvista hiteistään, jotka olivat aluksi teini-ikäisten suosiossa. Ajan kuluessa Nylon Beat raivasi tiensä myös aikuisten suosioon. Yhtyeen menestyskappaleita ovat muun muassa "Teflon love", "Rakastuin mä looseriin", "Viimeinen", "Seksi vie ja taksi tuo", "Syytön", "Sanoja", "12 apinaa", "Satasen laina", "Nukutaan" ja "Psykedeliaa". Nylon Beatin ura lähti merkittävään nousuun, kun he osallistuivat MTV3:n vuoden 1995 Kiitorata-kykyjenetsintäohjelmaan kappaleilla "Oot kuin karkkia mulle" ja "Kreisi oon". Yhtyeen nimi oli aluksi Vicious Circle. Levy-yhtiö ehdotti duolle monia nimiä, kuten Hot Kiss, mutta laulajat eivät lämmenneet ajatukselle. Sitten joku keksi ehdottaa Nylon Beatia, jonka Jonna ja Erin hyväksyivät. Vuonna 1996 ilmestyi Nylon Beatin samanniminen esikoisalbumi. Nylon Beatin viimeinen konsertti oli Helsingissä Showravintola Maestrossa 31. joulukuuta 2003, mutta kesällä 2007 duo teki kolme paluukeikkaa: Oulussa 17. elokuuta sekä Tampereella 15. ja 18. elokuuta. Duo esiintyi pitkän tauon jälkeen yksityistilaisuudessa 14. tammikuuta 2017. Kesä-heinäkuussa 2018 yhtye teki festivaalikiertueen esiintyen kymmenellä festivaalilla ympäri Suomen. Kiertueen viimeinen esiintyminen eli Nylon Beatin viimeisin keikka oli Helsingissä We Love Festival -tapahtumassa 28. heinäkuuta 2018. Saavutuksia Nylon Beatin levyjä on myyty yli kappaletta. Se sai urallaan kahdeksan kultalevyä ja seitsemän platinalevyä ja vuonna 1999 sille myönnettiin vuoden yhtyeen Emma-palkinto. Yhtye voitti Jyrki Hit Challenge -musiikkikilpailun vuonna 1998 ja pääsi Euroviisujen Suomen finaaliin kahdesti, sijoittuen vuonna 1998 kolmanneksi ja vuonna 2000 viidenneksi. Kosonen ja Koivisto kutsuttiin tasavallan presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuonna 2001. Kosonen osallistui vuoden 2004 Euroviisu-karsintoihin, mutta ei päässyt edustamaan Suomea kappaleellaan "Like Believers Do". Kokoonpano Nylon Beatin takana olivat Risto Asikainen ja Ilkka Vainio ("Sipi Castrén"). Kappaleiden sävellys ja sovitus olivat pääasiassa Asikaisen tuotoksia, mutta sanoitukseen osallistuivat Asikaisen ohella Ilkka Vainio, Aappo I. Piippo ("Kristiina Sydänmaa") sekä Jonna Kosonen ja Erin Koivisto itse. Nylon Beatin taustayhtyeessä rumpuja soitti Anssi Nykänen, kitaroita Vesa Anttila, Varre Vartiainen, Marzi Nyman, Tuomas "Töyhtö" Wäinölä, koskettimia Okke Komulainen ja bassoa Harri Rantanen. Taustalaulajana oli Stiina Jean. Nylon Beat esiintyi myös YUP:n ja Seremoniamestarin kanssa. Diskografia Nylon Beat (1996) Satasen laina (1997) Nylon Moon (1998) Valehtelija (1999) Demo (2000) Extreme (2001) Last in Line apinaa (2003) Kirjat Nylon Beat (1999, kirjoittanut Antti Eerola, kustantaja WSOY, ISBN Klassikkoa -nuottikirja (2002, kustantaja F-kustannus Oy, ISBN Apinaa -nuottikirja (2003, kirjoittanut Antti Eerola, kuntantaja F-kustannus Oy, ISBN ) Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Nylon Beat Ylen Elävässä arkistossa Ylen Elävän arkiston retrospektiivi Mä haluun olla Nylon. Audiodraama, Yle 2022. Seulonnan keskeiset artikkelit

877

https://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%A4%C3%B6ntarkastus

Näöntarkastus

Näöntarkastuksessa selvitetään, millaisessa kunnossa henkilön näkökyky on ja millaisilla optisilla korjauksilla näkö saadaan korjattua mahdollisimman hyväksi. Näöntarkastuksen saa suorittaa koulutettu optikko. Näöntarkastuksessa myös paljastuu mahdolliset silmäsairaudet, jolloin optikko antaa lähetteen silmälääkärille. Jos näöntarkastuksessa todetaan, että henkilö tarvitsee silmälasit nähdäkseen kunnolla, annetaan silmälasiresepti. Terveydenhoito Seulonnan keskeiset artikkelit

879

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikotiini

Nikotiini

Nikotiini on lähinnä virginiantupakkakasvista saatu yleisesti käytetty päihde ja pyridiineihin kuuluva alkaloidi, jota käytetään myös hyönteismyrkkynä ja nikotiinin vieroitushoidossa. Suomessa nikotiinia myydään valmistenimillä Nicorette (depotlaastari, sumute suuonteloon, imeskelytabletti, inhalaattori, resoribletti, lääkepurukumi), Nicotinell (depotlaastari, lääkepurukumi, imeskelytabletti), Nicovel ja Zonnic (pussi suuonteloon, imeskelytabletti, sumute suuonteloon). Nikotiini vapauttaa aivoissa dopamiinia. Lähinnä tästä johtuu nikotiinin käytön mielihyvää aikaansaava vaikutus. Nikotiini toimii parasympatomimeettinä ja on useimpia nikotiinireseptoreita aktivoiva molekyyli, eli agonisti, ja suurissa määrin saatuna voi aiheuttaa myrkytyksen. Nikotiini aiheuttaa riippuvuutta vieroitusoireidensa kautta. Nikotiinia esiintyy luonnostaan erityisesti virginiantupakassa, palturitupakassa ja piturissa (Duboisia hopwoodii). Ainetta on myös huomattavasti vähäisemmässä määrin muissa kasveissa, erityisesti koisokasveissa kuten perunassa, tomaatissa ja munakoisossa. Nikotiini toimii korkean nikotiinipitoisuuden kasveissa, kuten tupakkakasveissa (Nicotiana), ensisijaisesti kasvinsyöjiä torjuvana aineena myrkyttäen vaikkapa kasveja syöneitä hyönteisiä. Nikotiinin tuotto kasveissa kuten virginiantupakassa lisääntyy jälkikäteen muun muassa auksiinivälitteisesti kasvin juurten vaurioituessa esimerkiksi hyönteisten takia. Historia Nikotiini on nimetty tupakkakasvin, eli Nicotiana tabacum, mukaan. Kasvi on puolestaan nimetty Jean Nicot de Villemainin mukaan, joka toimi Ranskan suurlähettiläänä Portugalissa. Hän toi 1560-luvulla Portugalista nuuskaa lahjaksi Ranskan kuningatar Katariina de' Medicille ja pian se oli suosittu tuote Pariisin hienostopiireissä. Nikotiinin tupakasta eristivät 1828 ensimmäisinä lääkäri Wilhelm Heinrich Posselt ja kemisti Karl Ludwig Reimann, jotka pitivät ainetta myrkkynä. Nikotiinin empiirisen kaavan (C5H7N) selvitti 1843 tiedemies Louis Melsens. Melsens ilmoitti kuitenkin kaavan väärin, sillä hiilen atomimassan uskottiin tuolloin olevan kuusi vaikka sen nykyään tiedetään olevan 12. Nikotiinin varsinaisen kemiallisen rakenteen selvittivät Adolf Pinner ja Richard Wolffenstein 1893. Nikotiinin syntetisoivat ensimmäisinä Amé Pictet ja A. Rotschy 1904. Brittiläinen fysiologian professori John Newport Langley havaitsi 1905 kemoreseptoriteoriaa tutkiessaan nikotiinin stimuloivan parasympaattista hermostoa. Pohjaten Langleyn ja muiden tutkimuksiin, saksalainen farmakologi Louis Lewin totesi 1920-luvulla nikotiinin aiheuttavan tupakan päihdyttävät vaikutukset ja kirjoitti asiasta 1924 kirjassaan Phantastica. Kokeellisesti asia varmistui 1941 kun Lennox M. Johnston piikitti itseensä ja muihin henkilöihin suonensisäisesti nikotiinia ja kirjoitti sen vaikutuksista. Hän totesi tupakan polton olevan olennaisesti sama asia kuin nikotiinin käyttö samalla tapaa kuin oopiumin käyttö on olennaisesti sama asia kuin morfiinin käyttö. Fyysiset ominaisuudet ja kemia Nikotiini on karvaan makuista, limakalvoja ärsyttävää, puhtaana väritöntä, lievästi emäksistä, hygroskooppista ja öljymäistä nestettä, jolla on tunnusomainen haju. Nikotiini voi olla myös väriltään kellertävän ruskeaa: ilman hapen vaikutuksesta nikotiini hapettuu ruskehtavaksi. UV-säteily ja happi muuntavat nikotiinia nikotiinioksidiksi, nikotiinihapoksi (B3-vitamiini) ja metyyliamiiniksi. Nikotiinilla on kaksi enantiomeeriä, (+)-(R)-nikotiini (eli d- tai L-isomeeri) ja (-)-(S)-nikotiini (l- tai D-isomeeri), joten se on optisesti aktiivinen. Nikotiinin leimahduspiste on 95 C ja itsesyttymislämpötila 240 C. 25 C ja/tai 1 atm oloissa (ellei toisin mainita) (R)-nikotiinin paino on 162,231 g/mol, kiehumispiste 246 C, sulamispiste -79 C, 20 C tiheys 1,0097 g/cm3, 20 C taitekerroin 1,5282, 298 K protoniaffiniteetti 963,4 kJ/mol, 298 K kaasufaasin emäksisyys ΔemäsG 932,6 kJ/mol, dissosioitumisvakio pKa 8,02 ja 293,2 K permittiivisyys 8,937. Nikotiinin kahdesta enantiomeeristä (R)-nikotiini on luonnossa harvinaisempi ja sitä esiintyy 0,1-1,2 % kokonaisnikotiinista erilaissa tupakkatuotteissa kuten savukkeissa ja nuuskassa. Poltettavan savukkeen savussa tämä arvo on kuitenkin 2-3 %, sillä osa (R)-enantiomeeristä muuntuu tupakan palamisessa (S)-enantiomeeriksi. Muunnokselle on ehdotettu useaa reaktiomekanismia. Muunnos ei todennäköisesti johdu nikotiinin pyrolyyttisestä sisäisestä rasemisaatiosta, vaan useista monimutkaisemmista reaktioista savun aineiden kanssa. (S)-Nikotiini on noin 18 kertaa myrkyllisempi (reesusmakakeille LD50 on 0,33 mg/kg) kuin (R)-nikotiini (LD50 6,15 mg/kg). Fyysisiltä vaikutuksiltaan ne ovat osin samankaltaiset. (S)-Nikotiini sitoutuu keskimäärin 10 suuremmalla affiniteetillä nikotiinireseptoreihin. Nikotiinia voidaan tuottaa synteettisesti, mutta tämä on kalliimpaa kuin erottelu tupakkakasvista. Siksi esimerkiksi sähkösavukkeiden nikotiininesteiden nikotiini on peräisin lähinnä tupakasta. Eräs tunnettu nikotiinin johdannainen on sytisiini ja sitä on käytetty pitkään nikotiinivieroituksessa Itä-Euroopassa, ensimmäisenä Bulgariassa 1964 alkaen. Erityisen voimakkaita α4β2 nikotiinireseptoreihin nikotiininkaltaisesti vaikuttavia aineita ovat muun muassa epibatidiini (hyvin myrkyllinen kloorialkaloidi), A-84,543 ja 3-bromosytisiini. Käyttötarkoitukset Nikotiinia käytetään yleisesti päihteenä muun muassa polttamalla sitä kuivatusta tupakkakasvista tehtyjen savukkeiden muodossa, jotka sisältävät keskimäärin 2 milligrammaa nikotiinia per savuke. Nikotiinia käytetään myös nuuskaamalla ja nesteeseen liotettua nikotiinia höyrystävällä sähkösavukkeella. Nikotiinia myydään vieroitushoitoon myös inhalaattoreina, laastareina, nikotiinipurukumina, kielenalus- ja imeskelytabletteina sekä huulen alle laitettavana tyynynä. Nikotiinikorvaushoitotuotteet ovat ainoita lääkkeitä, joita saa Suomessa myydä apteekkien ulkopuolella. Nikotiinia sisältävät korvaushoitotuotteet ovat olleet myydyimpiä itsehoitolääkkeitä vuodesta 2007 lähtien. Nikotiinikorvaustuotteista myydyimpiä ovat nikotiinipussit. Nikotiini on ollut vuodesta 2015 lähtien Suomen myydyin lääkeaine. Nikotiinia ja sen johdannaisia käytetään myös hyönteismyrkkynä. Sitä käytetään esimerkiksi kärytenauhana tuhohyönteisten hävittämiseen kasvihuoneissa viljeltävistä kasveista. Kärytenauhan käytön ajaksi kasvihuone on suljettava tiiviisti ja lukittava. Nikotiinin myrkyllisyyden vuoksi kärytenauhan käyttäjältä vaaditaan kasvinsuojelun erityistutkinnon suorittaminen. Historiallisesti nikotiinia on käytetty sekä rauhoittavana että lihaskouristuksia vähentävänä lääkkeenä. Tämä käyttö lopetettiin 1900-luvun alussa nikotiinin myrkyllisyyden vuoksi. Vaikutusmekanismi Nikotiini saa aikaan mielihyvää aiheuttavan dopamiinin vapautumisen aivoissa sitoutumalla agonistina ionikanavina toimiviin nikotiinireseptoreihin, erityisesti alatyypin α4β2 nikotiinireseptoreihin. Nikotiini toimii kuitenkin antagonistina kahdessa nikotiinireseptorityypissä: α9 ja α10. Nikotiini lisää myös asetyylikoliinin ja glutamaatin erittymistä jossain määrin sekä säätelee serotoniinin, noradrenaliinin, gamma-aminovoihapon ja sisäsyntyisten opioidien (kuten β-endorfiinin) vapautumista. Hermoston tottuminen jatkuvaan nikotiinialtistukseen saa aikaan nikotiiniriippuvuuden vieroitusoireet. Nikotiinilla on (R)- ja (S)-enantiomeerit. (R)-Nikotiiniin verrattuna (S)-nikotiini on nikotiinituotteissa paljon yleisempi, sitoutuu voimakkaammin nikotiinireseptoreihin ja on siten pääosin vastuussa muun muassa savukkeiden polton päihdyttävistä vaikutuksista. Nikotiinireseptoreita on tiheästi mesolimbisen alueen ja prefrontaalikorteksin dopaminergisissa hermoissa. Pääasiallisesti reseptorit sijaitsevat ventraalisen tegmentaalialueen (VTA) hermosoluissa, joiden haarakkeet ulottuvat aivojen mielihyväkeskuksen (nucleus accumbensin) alueelle. Myös muun muassa oppimista ja muistia säätelevän kolinergisen järjestelmän hermosoluissa on nikotiinireseptoreita, jotka stimuloivat VTA:n dopaminergisia neuroneja ja lisäävät dopamiinin tuotantoa. Nikotiini sitoutuu lisäksi prefrontaalisesta aivokuoresta lähtevien glutamatergisten neuronien reseptoreihin. Vapautuva glutamaatti aktivoi VTA:n dopaminergisia hermoja ja lisää dopamiinin eritystä mielihyväkeskuksen alueella. Glutamaatin ja asetyylikoliinin stimuloivien vaikutusten oletetaan olevan yhteydessä vireyden vahvistumiseen, tarkkaavaisuuteen ja muihin kognitiivisiin toimintoihin. Päihdekäytön vaikutukset Päihdekäytössä nikotiini toimii rentouttavana ja piristävänä aineena: se esimerkiksi kohottaa syketiheyttä ja verenpainetta samanaikaisesti rentouttaen lihaksia. Ensi kertoja nikotiinia käyttäneet kokevat usein hetkellistä huimausta, sekavuutta ja muita vastaavia psyykkisiä vaikutuksia, jotka ovat voimakkaita suhteessa pitkäaikaisesti nikotiinia käyttävien kokemuksiin. Pitkäaikaisessa käytössä käyttäjät saattavat kokea rentouttavien vaikutusten lisäksi nikotiinin parantavan keskittymiskykyä ja lisäävän nautinnon tunnetta eri asioiden tekemisestä. Lisäksi nikotiini voi vähentää nälän tunnetta ja lisätä suoliston toimintaa Poltettaessa nikotiini vaikuttaa lähes välittömästi. Vaikutukset kestävät voimakkaimmillaan 10-45 min ja voivat tuntua heikompina vielä kahden tunnin kuluttua. Nuuskan voimakkaimmat vaikutukset kestävät 45-120 min ja voivat tuntua heikompina useita tunteja. Nikotiinipurukumi alkaa vaikuttaa noin 2-10 min kuluttua ja muuten sen kesto on samanlainen kuin nuuskalla. Nikotiini ja muut vastaavanlaiset kolinergistä järjestelmää aktivoivat aineet saattavat parantaa työmuistia ja lisätä keskittymiskykyä. Tämän perusteella ne voidaan luokitella nootropiineiksi eli älylääkkeiksi. Vieroitusoireet Nikotiinin käytön lopettamisesta voi seurata vieroitusoireita, kuten hermostuneisuutta, suuttumusta, turhautuneisuutta, masennusta, keskittymisvaikeuksia, nälän tunteen kasvua, unettomuutta, ummetusta, kipuherkkyyttä, painajaisia, pahoinvointia, sydämen sykkeen hitaus ja ärtynyt kurkku. Myrkytys Nikotiini on useimmille eliöille myrkyllistä. Suuri määrä nikotiinia voi imeytyä ihon lävitse ja näin voi käydä esimerkiksi märkiä tupakkakasvin lehtiä käsiteltäessä. Suurille nikotiinimäärille altistuvat usein tupakkaa käsittelevät tupakkatyöläiset, nikotiinituotteita syöneet lapset, nikotiinihyönteismyrkkyjä käsitelleet ja itsemurhaa nikotiinilla yrittäneet. Määrän, joka tappaa puolet annoksen saaneista ihmisistä, eli LD50-arvon, on useissa eri lähteissä väitetty olevan 0.8 mg/kg nieltynä. Tämä on 60 mg nikotiinia 75 kg:n painoiselle henkilölle. Tämä määrä on kuitenkin kyseenalainen ja todellinen LD50-arvo on todennäköisesti 6.5-13 mg/kg jolloin tappava annos olisi 0.5-1 grammaa. Oireet Nikotiini ärsyttää suuta ja kurkkua nieltynä tai hengitettynä saaden aikaan limakalvojen polttelua ja lisääntyneen syljen erityksen. Myrkytys alkaa nopeasti. Vakavissa tapauksissa oireisiin kuuluvat muun muassa vapina, ihon sinertävyys (syanoosi), epileptiset kouristukset, kooma, hengityksen lamaantuminen ja kuolema. Lievempään myrkytykseen liittyvät muun muassa päänsärky, pahoinvointi, oksentelu, innostuneisuus, nälän tunteen katoaminen, heikko-olo, nopea sydämen syke, hikoilu ja kylmänväreet. Oireet kestävät 12-24 tuntia ja ennuste on yleensä hyvä: valtaosa ihmisistä parantuu ilman hoitoa. Lievää myrkytystä tavataan erityisesti tupakan raakoja lehtiä käsittelevillä tupakkatyöläisillä. Tässä yhteydessä myrkytys tunnetaan englanniksi nimellä green tobacco sickness. Tarkemmin jaoteltuna myrkytyksen oireet voidaan jakaa keskenään osin päinvastaisiin alku- ja myöhäisvaiheen oireisiin. Alkuvaiheeseen voi liittyä pahoinvointi, oksentelu, vatsakivut, syljen eritys, alahengitysteiden liman eritys (bronchorrhea), kiihtynyt hengitys, korkea verenpaine, nopea sydämen syke, ihon kalpeus, pupillien supistuminen, huimaus, päänsärky, sekavuus, pakkoliikkeet (ataksia), lihasvapina ja kouristuskohtaukset. Myöhäisvaiheeseen voi liittyä ripuli, hengityksen heikkeneminen, hengitysvaikeudet/katkot, sydämen harvalyöntisyys, matala verenpaine, erilaiset rytmihäiriöt, verenkiertošokki, pupillien laajentuminen, heikkous, lihashalvaus ja kooma. Hoito Nikotiinimyrkytystä ei voi suoraan parantaa, joten sen oireita pyritään lähinnä lieventämään. Nikotiinimyrkytystä hoidetaan yleensä ensin aktiivihiilellä, jotta ruuansulatuselimistöstä imeytyvän nikotiinin määrä vähenee. Alkuvaiheen oireita ei yleensä lääkitä koska ne menevät nopeasti ohi ja niiden hoito voi olla vaarallista: esimerkiksi korkean verenpaineen hoito beetasalpaajalla voi johtaa alkuvaiheen jälkeen ilmenevässä myöhäisvaiheen verenpaineen laskussa entistä matalampaan paineeseen. Epileptisiä kouristuksia voidaan vähentää bentsodiatsepiineillä. Nesteitä annetaan suoneen matalan verenpaineen kohottamiseksi ja jos tämä ei toimi, sympatomimeettejä (kuten dopamiini tai noradrenaliini) tai muita suonia supistavia aineita voidaan käyttää. Atropiinia annetaan sydämen harvalyöntisyyteen. Hengityslamaa hoidetaan intuboimalla ja mekaanisin ilmapumpuin. Hemodialyysi, hemoperfuusio ja muut kehon ulkoiset myrkkyjen poistoon käytetyt toimenpiteet eivät poista nikotiinia verestä, joten niitä ei käytetä. Hemodialyysiä voidaan kuitenkin käyttää jos potilas kärsii rabdomyolyysistä ja vereen erittynyt myoglobiini uhkaa vaurioittaa munuaisia. Virtsan happamoittaminen voi teoriassa tehostaa emäksisyytensä vuoksi happoliukoisemman nikotiinin poistumista, mutta tätä ei suositella, sillä se voi johtaa kehon liialliseen happamoitumiseen, eli metaboliseen asidoosikseen. Edeltävää menetelmää vaarattomampaa virtsan määrän lisäämistä ei myöskään suositella, sillä se ei todennäköisesti nopeuta parantumista. Aineenvaihdunta Nikotiini jakautuu elimistöön nopeasti verenkierron mukana ja läpäisee veriaivoesteen, saavuttaen aivot 10-20 sekunnissa savukkeen savun sisäänhengittämisen jälkeen. Nikotiinin puoliintumisaika elimistössä on noin 2 tuntia. Elimistössä nikotiinin eri aineenvaihduntatuotteiksi muuttavat maksan CYP2A6-entsyymit ja vähemmissä määrin CYP2B6-entsyymit. Nikotiinin pääasiallinen aineenvaihduntatuote elimistössä on kotiniini. Noin 70-80 % nikotiinista muuttuu kotiniiksi hapettumalla lähinnä maksassa. Kehoon kokonaisuudessaan saadusta nikotiinista 10-15 % erittyy kotiniinina virtsaan. Muita nikotiinin metaboliitteja ovat muun muassa nikotiini-N-oksidi, nornikotiini, nikotiini-isometonium ioni, 2-hydroksinikotiini ja nikotiiniglukuronidi. Tietyissä olosuhteissa syntyy myös myosmiinia. Mentoli estää nikotiinin glukuronidaatiota ja hapettavaa aineenvaihduntaa, pidentäen siten esimerkiksi menthol-savukeesta polttamalla saadun nikotiinin vaikutusaikaa pidentämällä sen puoliintumisaikaa. Sairaudet, raskaus, muut vaikutukset Verenkiertoelimet Tieto pelkän nikotiinin käytön vaikutuksesta (esimerkiksi sähkösavukkeiden muodossa) verenkierron sairauksiin kuten sepelvaltimotautiin on ristiriitaista. Tupakan polttamiseen verrattuna pelkän nikotiinin käytöstä aiheutuvat riskit ovat kuitenkin huomattavasti paljon pienemmät, sillä polttaminen altistaa näille sairauksille. Hengityselimet Tupakan poltto aiheuttaa muun muassa keuhkosyöpää ja keuhkoahtaumatautia, mutta pelkän nikotiinin käytön vaikutuksista esimerkiksi sähkötupakan muodossa hengityselimiin on ristiriitaista. Jotkin muut sähkötupakoiden nesteisiin lisätyt aineet voivat kuitenkin olla selkeästi haitallisia, kuten joistakin nesteistä löytyvä diasetyyli. Tämä aiheuttaa hengitettynä parantumatonta bronchiolitis obliterans -keuhkotautia. Syöpä Nikotiinia ei ole luokiteltu syöpävaaralliseksi, mutta sen kyvystä tehostaa syöpäkasvainten muodostumista on kiistelty. In vitro (soluviljelmissä ym.) tutkimuksissa nikotiinilla on havaittu syöpää aiheuttava vaikutus, mutta in vivo (eläinkokeissa, ihmisissä ym.) syöpävaarallisuutta ei ole onnistuttu osoittamaan suurella varmuudella. Raskaus ja imetys Tupakointi on tunnetusti hyvin haitallista sikiölle, mutta sen lisäksi edes pelkkää nikotiinia ei suositella käytettävän raskauden aikana sillä sen käyttö mahdollisesti lisää keskossynnytyksen riskiä. Lisäksi nikotiini ehkä vaikuttaa haitallisesti raskauden onnistumiseen ja sikiön aivojen kehitykseen. Nikotiinin kohtualtistuksen on epäilty liittyvän myös lapsen ylipainoon, tyypin 2 diabetekseen, korkeaan verenpaineeseen, oppimisvaikeuksiin, hengityselinsairauksiin ja hedelmättömyyteen myöhemmin lapsen elämässä. Nikotiini erittyy äidinmaitoon, joten imetys nikotiinin käytön aikana ei kannata. Kehonpaino Nikotiini vähentää ruokahalua ja tehostaa aineenvaihduntaa. Jotkut tupakoitsijat saattavat laihtua tämän vuoksi. Tupakoinnin lopettaneet lihovat keskimäärin 5-6 kg, mutta paino palaa ajan kuluessa tupakoimattomien tasolle. Lainsäädäntö Suomessa Nikotiinia sisältävien tupakkatuotteiden myynti on Suomessa sallittu vain 18 vuotta täyttäneille ja sitä vanhemmille. Myynti vaatii myyntiluvan (1.4.2009 alkaen). Nikotiinivalmisteita on lääkelain 54 a §:n (22/2006) mukaan saanut vuodesta 2006 lähtien myydä apteekkien lisäksi tupakkaa myyvistä myyntiluvan saaneista kaupoista, kioskeista ja huoltoasemilta. Lähteet Aiheesta muualla Kemian työsuojeluneuvottelukunta (KETSU): Nikotiini Erowid -tietokanta Terveysportti, metatesaurus: Nikotiini PubChem: Nicotine DrugBank: Nicotine KEGG: Nicotine ChemBlink: L-Nicotine Toxin and Toxin Target Database (T3DB): Nicotine Liber Herbarum II: Luettelo nikotiinia sisältävistä kasveista Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Nicotine Pherobase: Floral Compound - S-nicotine Pherobase: Semiochemical - S-nicotine Pyridiinit Myrkylliset alkaloidit Kasvimyrkyt Alkaloidit Heterosykliset yhdisteet Piristeet Tupakointi Parasympatomimeetit Seulonnan keskeiset artikkelit Nikotiiniantagonistit

880

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tietokonen%C3%A4ytt%C3%B6

Tietokonenäyttö

Näyttö eli monitori on tietokoneeseen liitetty kuvaruutu, jolla voidaan esittää tekstiä tai grafiikka. Laitteelle on kehitetty myös termi näytin. Näyttölaitteet voidaan tekniikkansa perusteella jakaa kahteen pääluokkaan: emittoiviin eli valoa säteileviin ja ei-emittoiviin eli valoa heijastaviin. Historiaa Vaikka kuvaputkia on ollut tietokoneissa jo 1950-luvulta alkaen, tavallisessa käytössä näytön virkaa toimitti vielä 1960-luvulla yleisesti kaukokirjoittimen kaltainen paperille tulostava pääte. Näyttöpäätteet alkoivat syrjäyttää paperipäätteitä 1970-luvun aikana. Varhaiset tietokoneiden kuvaputkinäytöt eivät perustuneet televisiotekniikassa käytettyyn juovapyyhkäisyyn vaan kuvion muodostavien viivojen (vektorien) piirtämiseen suoraan näyttöpinnan pisteestä toiseen hieman oskilloskoopin tai tutkanäytön tavoin. Vektorinäyttö oli muun muassa PDP-1:ssä. Kuvan piirto tapahtui usein täysin ohjelmallisesti ilman erillistä näytönohjainta, minkä vuoksi virkistystaajuus oli yleensä matala eikä ruudulle mahtunut kovinkaan monimutkainen kuva ilman häiritsevää välkyntää. Erilliset näytönohjainpiirit ja televisioista lainattu toimintaperiaate alkoivat vallata alaa 1970-luvulla. Varhaiset tietokoneet saattoivat esittää tietoa paperitulosteen lisäksi vilkkuvilla valoilla. IBM esitteli mallin 740 "Cathode Ray Tube Output Recorder" -laitteen vuonna 1954. DAC-muuntimet ohjasivat katodisädeputkea ja piirsi hitaasti viivoja tietokoneen ohjauksen mukaan: tätä menetelmää on ryhdytty kutsumaan "vektorigrafiikaksi" erona muista teknologioista. Piirturin ajatus keksittiin vuonna 1953, mutta rahoituksen puutteen vuoksi sitä ei saatu markkinoille ennen vuotta 1959. 1960-luvulla Ivan Sutherland näki interaktiivisen kuvan kanssa toiminnan edut suunnittelutyössä ja kehitti Sketchpadin, jota ei koskaan markkinoitu. Interaktiiviseen toimintaan vaadittiin näyttölaitteiden kehitystä ja tietokoneet alkoivat olla riittävän nopeita piirtämään ja ylläpitämään kohtuullista tarkkuutta. IBM kehitti General Motorsille DAC-1:n, jonka kehitys johti IBM 2250 -vektorinäyttöihin IBM S/360:lle. Vektorinäytöt olivat huipputekniikka 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin merkittäviä valmistajia olivat Evans & Sutherland ja Vector General. 1960-luvulla keksittiin grafiikan esittämiseen kykenevä plasmanäyttö, jota käytettiin PLATO-järjestelmän päätteessä. Tektronixin Robert H. Anderson keksi vuonna 1961 Direct-View Storage Tube (DVST) -tekniikan, jota käytettiin vuonna 1963 julkaistussa Tek 564 oskilloskoopissa. Tek 564:n näyttöä sovellettiin tietokonenäyttöihin. Tektronix julkaisi useita tekniikkaan perustuvia grafiikkaan kykeneviä päätteitä tämän jälkeen. Niin sanottu "tallennusputki" (storage-tube) säilytti kuvan ilman kallista muistia eikä kuva vilkkunut. Haittana oli että kuva piti pyyhkiä ja esimerkiksi tekstin vierittäminen ei ollut mahdollista. Vuonna 1974 Tektronix julkaisi 4014 päätteen, joka maksoi kun taas suora kilpailija IBM 2250 maksoi . 4014:n hinta nousi tämän jälkeen mahdollisesti vastauksena kysynnälle. "Tallennusputki"-tekniikka oli yleinen tietokoneavusteisen suunnittelun järjestelmissä. Ennen DRAM-muistien hintojen laskua näytön virkistykseen perustuvat rasterinäytöt olivat liian kalliita. 1980-luvulla muistien hinnat laskivat ja Tektronixin merkitys väheni: värigrafiikkaan oli suuri kiinnostus ja "tallennusputkeen" perustuvaa värinäyttöä ei saatu valmistettua. Valmistajien oli kuitenkin vielä pitkään tarjottava päätteitä ja työasemia, jotka olivat yhteensopivia 4014:n kanssa. 1970-luvulla julkaistiin RAM-muistin mikropiirejä kuten Intel 1103, jolloin syntyi idea ASCII-merkkien esittämisestä merkkigeneraattorin () avulla kuvaputkinäytöllä. Tekniikka luki RAM-muistia näytönpäivityksen tahdissa, joka oli tuolloin lähellä piirin maksiminopeutta. Don Lancaster kuvasi tekniikkaa Radio Electronics -lehdessä syyskuussa 1973. Mikroprosessorin kehityksen myötä voitiin lukea 8-bittinen ASCII-merkki, etsiä bittikaava joka näytetään ja näyttää se näytöllä: tämän jälkeen laitteisto skannasi tiedon ja tuotti videosignaalin näytölle. Kun vektorinäytöt eivät pystyneet hyvin täytettyjen lohkojen piirtämiseen tai tuottamaan harmaasävyjä rasteritekniikka pystyi tähän. Harmaasävyä seurasi värien käyttäminen. Motorola 6847 -piiri pystyi piirtämään yksinkertaisia kuvia ja tekstiä synkronoituna mikroprosessorin kelloon ja muut valmistajat toivat vastaavia markkinoille: nämä olivat alkeellisia grafiikkaprosessoreita. 1980-luvulla näyttötekniikka kehittyi ja resoluutiot kasvoivat värimäärän kasvaessa. Pikselien määrän tuplaantuessa vaaka- ja pystysuunnassa kokonaismäärä nelinkertaistuu, joka kasvattaa myös tarvittavaa prosessointia nelinkertaisesti. Samalla kuvaputken on pystyttävä useampiin riveihin samassa ajassa ja oltava riittävän tarkka. Kehityksen myötä ei ollut enää eroa käytetäänkö näyttöä grafiikan vai tekstin näyttämiseen. Näyttöjä oli sekä yksivärinäyttöjä että värinäyttöjä. Välkkymisen rajoittamiseksi ilmestyi eri päivitystaajuuksia, jolloin näyttöjen oli pystyttävä useisiin eri yhdistelmiä näyttötiloista, joka nosti näyttöjen hintoja ja vain suuret tuotantomäärät pystyivät pitämään hinnat siedettävällä tasolla. Puolijohteisiin perustuvien litteiden näyttöjen kehitys alkoi ja ensimmäiset litteät paneelit julkaistiin 1990-luvulla. Välkkymisen vähentyminen, pienempi paino ja pienempi koko johtivat kuvaputken korvaamiseen useissa kohteissa. Työasemakoneet pystyivät entistä parempaan grafiikkaan, jolloin tietokoneet yleistyivät animaatioissa ja tietokoneavusteinen suunnittelu yleistyi hintojen laskiessa. Yksivärinäyttöjen etuina olivat edullisempi hinta, korkeampi erottelutarkkuus ja vähäisempi välkkyminen. Kotitietokoneiden näyttöinä käytettiin usein televisiota, ja monen tietokoneen näyttötilat perustuivatkin Yhdysvalloissa käytetystä NTSC-televisiostandardista johdettuihin tarkkuuksiin, kuten 320×200, 640×200 tai 640×400. Laadukkaita suuritarkkuuksisia värinäyttöjä oli kyllä olemassa jo ennen 1990-lukua, mutta niitä käytettiin lähinnä kalliissa grafiikkatyöasemissa. Yksivärinäytöissä välkyntä pyrittiin minimoimaan hitaalla loisteaineella, joka ei ehtinyt himmetä pyyhkäisyjen välillä. Näin kuvasta saatiin välkkymätön jopa vain muutamien kymmenten hertsien virkistystaajuuksilla, mutta sivuvaikutuksena oli esimerkiksi vierivää tekstiä tai liikkuvaa kohdistinta seuraava varjo. Yksivärinäyttöjen kuva oli yleensä vihreä mutta 1980-luvun jälkipuoliskolla valkoiset, keltaoranssit ja punaiset värit yleistyivät. Nestekidenäytöt tulivat aluksi käyttöön digitaalikelloissa ja taskulaskimissa 1970-luvun puolivälin jälkeen. Ne pysyivät kuitenkin hyvin pitkään varsin pieninä ja erottelukyvyltään, nopeudeltaan sekä kontrastiltaan vaatimattomina, mistä johtuen useimmissa 1980-luvun alun kannettavissa tietokoneissa käytettiin pienikokoista kuvaputkinäyttöä. 1980-luvun puolivälissä litteät elektroluminesenssi- ja plasmanäytöt korvasivat kuvaputket kannettavissa laitteissa. Yksivärisyytensä ja kalliin hintansa vuoksi ne eivät kuitenkaan saaneet sijaa pöytäkoneissa. Kannettavissa tietokoneissakin EL- ja plasmanäytöt joutuivat varsin pian väistymään STN- ja DSTN-nestekidenäyttöjen tieltä. TFT-näytöt puolestaan syrjäyttivät DSTN-näytöt 1990-luvun puolivälin jälkeen. Kuvaputkinäyttö (CRT) Kuvaputkinäyttö käyttää samaa tekniikkaa kuin televisio. Näytön suurin ja raskain osa on ilmatiivis kuvaputki eli katodisädeputki (CRT, engl. lyhenne Cathode Ray Tube). Värikuvaputkessa pisteväli kertoo kuvapinnan samanväristen loisteainepisteiden etäisyyden toisistaan. Mitä pienempi pisteväli, sitä terävämpi kuva. Pisteväli on monitorista riippuen yleensä 0,20-0,28 millimetriä. Kuvatarkkuus eli resoluutio kertoo, kuinka monta kuvapistettä näytöllä voidaan esittää vaaka- ja pystysuunnassa. Mitä suurempi tarkkuus, sitä enemmän yksityiskohtia ruudulle mahtuu. Virkistystaajuus tai kuvataajuus ilmaisee, kuinka monta kertaa sekunnissa kuvaa päivitetään. Kuvaputkinäytöillä virkistystaajuuden pitäisi olla vähintään 75 hertsiä tai mieluummin 85 hertsiä. Liian matalilla virkistystaajuuksilla kuvan välkkyminen voi käydä häiritseväksi, rasittaa silmiä ja aiheuttaa päänsärkyä. Laitteiston teknisten rajoitusten vuoksi virkistystaajuus on käänteisessä suhteessa kuvatarkkuuteen, joten heikompaan kuvatarkkuuteen tyydyttäessä on mahdollista käyttää korkeampaa virkistystaajuutta. Näytön koko mitataan kuvaputken kulmasta kulmaan ja ilmoitetaan tuumina, mutta varsinainen kuva-ala on jonkin verran pienempi. Käytännössä suurempi näyttö mahdollistaa paremman tarkkuuden. Aiemmat 15-tuumaiset näytöt korvaantuivat 17-tuumaisilla joiden suositeltu tarkkuus on 1024×768 kuvapistettä. 19-tuumaisilla näytöillä voidaan käyttää 1280×960 pisteen resoluutiota. 21-tuumaisilla näytöllä on mahdollista käyttää 1600×1200 pisteen tarkkuutta. Suurikokoiset kuvaputkinäytöt ovat painavia ja vievät paljon pöytätilaa. Tilan tarvetta on pienennetty tuomalla markkinoille niin kutsutuilla lyhytkaulaisilla kuvaputkilla varustettuja näyttöjä. Näyttöjen syvyydestä on saatu pois kymmenisen senttiä ja painoa pudotettua hieman alemmaksi. Näyttöjen pinnanmuoto vaihtelee halvimpien mallien joka suuntaan kaartuvista kuvapinnoista kalliimpien mallien lähes tasomaisiin näyttöihin. Suora kuvapinta kerää huomattavasti vähemmän erilaisia heijastuksia ja kuva ulottuu kunnolla reunoille saakka. Halpojen näyttöjen kuvassa saattaa olla erilaisia vääristymiä ja virheitä, joiden poistaminen ei hyvien säätöjenkään avulla välttämättä onnistu. Eri näytöissä säädöt tehdään muutaman painikkeen ja kuvaruutuvalikkojen avulla. Nestekidenäyttö (LCD) Kannettavissa tietokoneissa eri tekniikoilla toteutettuja ohuita nestekidenäyttöjä (LCD) on käytetty jo pitkään. Halvimpien pöytäkoneidenkin seurana ne alkoivat olla vakiovarusteita pian vuosituhannen alun jälkeen. Nestekidenäyttöjen tuumakoot eivät ole suoraan verrannollisia kuvaputkinäyttöjen tuumakokoihin, sillä kuvaputkinäytöistä mitataan kuvaputken halkaisija, mutta nestekidenäytöistä todellinen kuva-ala. 15-tuumainen nestekidenäyttö vastaakin kuva-alaltaan suunnilleen perinteistä 17 tuuman kuvaputkinäyttöä. Nestekidenäytön paneeli koostuu pienistä soluista, joita ohjataan sähkövirralla. Näytön valaistuksen hoitaa paneelin takana oleva taustavalo. Nestekidenäytön kuva on terävä, eikä siinä esiinny kuvaputkelle ominaisia muotovääristymiä. TFT-näytöt toistavat myös eri värisävyt kohtuullisen tarkasti, mutta yleisesti ottaen vain harvat TFT-näytöt kelpaavat värintoistoltaan ammattimaiseen kuvankäsittelyyn. Toinen nestekidenäyttöjen etu on pieni tilantarve. Ne eivät vaadi syvyyssuunnassa kuin murto-osan kuvaputkinäyttöjen viemästä tilasta. Ohut näyttö vie vähän pöytätilaa ja vähäisen painonsa vuoksi näytön paikkaa voi tarvittaessa helposti siirtää. Nestekidenäyttöjen huonoja puolia on se, että kuvan terävyys riippuu esitysresoluutiosta. Lisäksi vanhojen nestekidenäyttöjen katselukulma oli hyvin rajallinen: kuva heikkeni siirryttäessä pois näytön edestä tai muutettaessa katselukulmaa pystysuunnassa. Nykyisissä näytöissä ilmiötä ei juurikaan huomaa. Nestekidenäyttö on suunniteltu käytettäväksi tietyllä kuvatarkkuudella. Suurempaa tarkkuutta ei ole mahdollista käyttää. Jos matalampaa tarkkuutta halutaan käyttää koko näytöllä, kuva täytyy skaalata eli venyttää näytölle, jolloin kuvasta tulee sumea tai vanhemmissa näytöissä heikon skaalausjärjestelmän takia palikkamainen. OLED-näytöt ovat emissiivisiä eivätkä tarvitse taustavaloa. Plasmanäyttö Litteät plasmanäytöt olivat käytössä 1960-luvulta alkaen. 1990-luvun alussa kehitetty aktiivimatriisitekniikka ratkaisi TFT-näyttöjen ongelmakohtia ja johti plasmanäyttöjen syrjäyttämiseen. Liitännät Yleinen tapa kytkeä näyttö näytönohjaimeen on ollut IBM PC -yhteensopivista peräisin oleva 15-nastainen analoginen VGA-liitin ja kaapeli. Kalliimmissa näytöissä ovat olleet käytössä BNC-liitännät, joissa jokainen kuvakomponentti kulkee omassa suojatussa kaapelissaan, jolloin häiriöiden määrä on pienempi. Työasemissa on käytetty joukkoa erilaisia liitäntöjä kuten DB13W3. Digitaaliseen tekniikkaan siirtymisen myötä DVI, HDMI ja DisplayPort ovat korvanneet VGA:n ja joissain tapauksissa käytetään myös USB-liitäntää (USB-C). Joissakin digitaaliseen tekniikkaan perustuvissa laitteissa on vielä VGA-liitäntä yhteensopivuuden vuoksi. Muun muassa videoprojektoreista löytyy usein tuki tietokoneen kytkemiseen. Asennus Näyttö voi olla esimerkiksi työpöydällä omalla jalustalla, seinätelineessä (Flat Display Mounting Interface, FDMI) tai räkkiasennuksena. Katso myös Pistenäyttö Plasmapaneelinäyttö Tyhjiöfluoresenssinäyttö Elektroluminesenssinäyttö Lähteet Oheislaitteet Näyttötekniikka Digitaalinen valokuvaus Seulonnan keskeiset artikkelit

881

https://fi.wikipedia.org/wiki/N%C3%A4pp%C3%A4imist%C3%B6

Näppäimistö

Näppäimistö on tiedon syöttämiseen tarkoitettu laite, joka koostuu sormilla painettavista näppäimistä. Näppäimistöjä on monissa teknisissä laitteissa, kuten tietokoneissa, kirjoituskoneissa ja laskimissa. Tietokoneiden näppäimistöt muistuttavat yleensä perusasettelultaan kirjoituskoneiden näppäimistöjä, mutta niissä on enemmän näppäimiä. Eri tietokoneperheissä käytetyt näppäimistöt eroavat jonkin verran toisistaan, mutta nykyisin erot ovat suhteellisen vähäiset. PC-tyyppisissä tietokoneissa on ollut käytössä kolme yleistä näppäimistöstandardia, joista nykyisin yleisimmässä on 105 näppäintä, mutta joissain uusimmissa malleissa voi olla vielä erityisiä lisänäppäimiä. PC-näppäimistöjä voi usein käyttää myös muissa koneissa. Ergonomiseksi näppäimistöksi voidaan kutsua keskeltä taitettua mallia, jonka on tarkoitus vähentää ranteisiin kohdistuvaa rasitusta. Historia Ensimmäinen näppäimistö tietokoneeseen yhdistettiin 4.7.1956 Whirlwind I:een, jolloin ohjelmoijat pääsivät syöttämään koneeseen käskyjä suoraan ilman reikäkortteja tai katkaisimia. Qwerty-näppäimistö Yleisintä kirjoituskonetyyppisten näppäimistöjen asettelua kutsutaan Qwerty-asetteluksi, koska sen ylimmän kirjainrivin kuusi ensimmäistä näppäintä muodostavat tämän kirjainyhdistelmän. Qwerty-asettelusta on olemassa useita kansallisia muunnelmia, esimerkiksi saksankielisten maiden Qwertz ja ranskalainen Azerty. Useimmissa muunnelmissa erot kuitenkin keskittyvät perusnäppäinalueen oikeaan laitaan, jonne esimerkiksi ruotsalais-suomalaisessa versiossa on istutettu skandinaavisten kirjainten näppäimet , ja . Qwerty-asettelua käytetään tietotekniikassa myös muiden kuin latinalaisia aakkosia käyttävien kielten, kuten japanin ja kiinan, merkinsyöttöjärjestelmien pohjana, mistä syystä sen mukaisia näppäimistöjä tavataan yleisesti kaikkialla maailmassa. Asettelu ei kuitenkaan ole täysin yleismaailmallinen: esimerkiksi yleisimmällä venäjän kirjoittamiseen käytetyllä asettelulla ei ole mitään yhteyttä Qwerty-asetteluun. Vaihtoehtoiset asettelut Qwerty-näppäimistön rinnalle on esitetty vaihtoehtoisia malleja kuten portugalilainen HCESAR, mutta ne eivät ole saavuttaneet yhtä suurta suosiota. PC-näppäimistö Tyypillinen suomalainen PC-näppäimistö perustuu Qwerty-näppäimistöasetteluun, jossa on perusnäppäimistön lisäksi erikoisnäppäimiä. Kaikkiaan näppäimiä on tavallisesti 101-105. Näppäimiin on merkitty kirjaimia ja muita merkkejä, joita perinteisesti kutsutaan kaiverruksiksi (vaikka nykyään niitä ei enää aivan sananmukaisesti kaiverreta näppäimiin). Kaiverrukset auttavat löytämään ja muistamaan oikeat näppäimet, kun järjestelmään halutaan syöttää tekstiä. Näppäimillä tuotettavat merkit eivät kuitenkaan ole kiinteästi sidoksissa näppäinkaiverruksiin, vaan riippuvat ohjelmallisesta näppäinasettelusta, jota voidaan haluttaessa muuttaa. Tietokoneen asetuksia vaihtamalla tavallisen Qwerty-näppäimistönkin voi siis hyvin laittaa tuottamaan vaikkapa kyrillisiä kirjaimia, kunhan tietokoneeseen on asennettu asianmukaiset näppäimistökartat, merkistöt ja fontit. Tällöin haluttujen kirjainten löytäminen näppäimistöstä voi tosin olla hankalaa, kun näppäinten tuottamaa syötettä ei voi päätellä päältäpäin. Merkkien kirjoittaminen Perusnäppäimet Näppäimistön perusosan kolmella keskimmäisellä rivillä ovat edustettuina useimmin tarvittavat latinalaiset kirjaimet sekä osa välimerkeistä, erikoismerkeistä ja (ainakin ruotsalais-suomalaisessa näppäimistössä) tarkkeista. Kirjainnäppäimiin on tavallisesti merkitty vain suuraakkoset, vaikka niiden oletusarvoisena syötteenä ovat pienaakkoset; suuraakkosia voi kirjoittaa pitämällä samanaikaisesti alhaalla - eli -näppäintä, jonka symbolina saattaa myös olla pelkkä lihava ylänuoli . Vaihtonäppäimiä on itse asiassa kaksi, alimman kirjainrivin vasemmalla ja oikealla laidalla, mutta vaikutukseltaan ne ovat yhteneväiset. Kymmensormijärjestelmässä vasemmanpuoleista vaihtoa käytetään silloin, kun kirjoitusmerkki näppäillään oikealla kädellä, ja vastaavasti oikeanpuoleista vaihtoa käytetään, kun merkki näppäillään vasemmalla kädellä. Vasemmanpuoleisen vaihtonäppäimen yläpuolella olevan -näppäimen avulla suuraakkoset saa lukittua oletusarvoisiksi, jotta kirjoittajan ei tarvitsisi jatkuvasti pitää vaihtonäppäintä alhaalla, jos hän esimerkiksi haluaa kirjoittaa kokonaisia sanoja suuraakkosin. Tällöin yleensä syttyy erityinen merkkivalo, useimmiten näppäimistön oikeaan ylänurkkaan. Samalla vaihtonäppäimen vaikutus kääntyy kirjainnäppäinten osalta päinvastaiseksi, eli sen avulla voidaankin haluttaessa kirjoittaa pienaakkosia suuraakkosten lomaan. Pienaakkoset palautuvat oletusarvoisiksi ja merkkivalo sammuu, kun -näppäintä painetaan uudelleen. Perusnäppäimistön ylärivin näppäimillä voidaan kirjoittaa numeromerkit sekä joukko erikoismerkkejä, välimerkkejä ja (monissa näppäimistöasetteluissa) tarkkeita. -näppäin ei vaikuta muihin kuin kirjainnäppäimiin (toisin kuin mekaanisten kirjoituskoneiden ), joten numeronäppäimillä kirjoitetaan caps lockista riippumatta aina oletusarvoisesti numeroita. Numeronäppäinten erikois- ja välimerkit on kirjoitettava vaihtonäppäimen (tai -näppäimen) avulla. Perusnäppäimistön alimman rivin keskellä sijaitsee kaikista levein näppäin, jossa yleensä ei ole mitään kaiverrusta. Sillä kirjoitetaan välilyönti. Välilyöntinäppäimen oikealla puolella sijaitsee (alternate graphic) ‑erikoisnäppäin, jota käytetään vaihtonäppäimen tapaan joidenkin erikoismerkkien kirjoittamiseen. Muihin kuin kirjainnäppäimiin onkin yleensä merkitty kahdesta neljään eri merkkiä. Tällöin näppäimen vasempaan alanurkkaan asemoitu merkki on näppäimen oletussyöte ja sen yläpuolella oleva tuotetaan vaihtonäppäimen avulla. Näppäimen oikeaan alanurkkaan mahdollisesti asemoitu merkki tuotetaan -näppäimen avulla, oikeaan ylänurkkaan mahdollisesti asemoitu merkki taas vaihtonäppäimen ja -näppäimen yhdistelmällä. Esimerkkejä (laajennettu suomalainen näppäimistö): Palautusnäppäin ja askelpalautin Oikeanpuoleisen vaihtonäppäimen yläpuolella on normaalia näppäintä selvästi isompi palautusnäppäin , nykyään englanniksi useammin , eli kappaleenvaihtonäppäin, jonka symbolina on vasemmalle kääntyvä kulmanuoli . Palautusnäppäimen nimi periytyy vanhoista kirjoituskoneista, joissa paperitela piti aina riviä vaihdettaessa palauttaa lähtöasentoon. Nykyaikaisissa tekstinkäsittelyohjelmissa palautusnäppäin tuottaa yleensä näkymättömän kirjoitusmerkin, joka osoittaa tietokoneelle kappaleen päättyvän, mutta joissain muissa ohjelmissa palautusnäppäin tuottaa pelkän rivinvaihtomerkin. (Kappaleenvaihto ja rivinvaihto voivat äkkiseltään vaikuttaa samalta asialta, mutta teknisesti ne ovat eri asioita. Myös tekstinkäsittelyohjelmissa palautusnäppäin tuottaa pelkän rivinvaihdon, jos samalla pitää vaihtonäppäintä alhaalla.) Palautusnäppäimen yläpuolella on askelpalautin , jota symboloi vasemmalle osoittava nuoli . Myös askelpalauttimen nimi periytyy kirjoituskoneista, joissa vastaava näppäin siirsi paperitelaa yhden askelen verran takaisinpäin. Nykyaikaisissa tekstinkäsittelyohjelmissa askelpalautin pyyhkii pois kohdistinta edeltävän merkin. Selaimissa tai tiedostonhallinnassa sen avulla voi yleensä palata edelliselle sivulle tai ylemmälle hakemistotasolle. Sarkain Ylimmän kirjainrivin vasemmalla puolella on niin sanottu sarkain- eli tabulointinäppäin, jossa tavallisesti on oikealle osoittava, pystyviivaan päättyvä nuoli [] ja sen yläpuolella samanlainen mutta vasemmalle osoittava nuoli [] ilmaisemassa, että vaihtonäppäimellä vaikutus kääntyy päinvastaiseksi. Sarkainnäppäimen tarkoitus vaihtelee käytettävän ohjelman mukaan, mutta esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmissa se tuottaa tavallisesti näkymättömän merkin, joka ohjaa kohdistimen eli kursorin asettumaan erikseen asetettavaan sarkainkohtaan. Toisaalta taulukoissa sarkainnäppäin ei tuota minkäänlaista merkkiä, vaan sen avulla siirretään kohdistinta solusta toiseen. Tarkenäppäimet suomalaisessa näppäimistössä Pääartikkeli: Tarkenäppäin Suomessa käytössä olevat näppäimistöt ja näppäimistöasettelut poikkeavat jossakin määrin esimerkiksi tavallisesta yhdysvaltalaisesta tai saksalaisesta näppäimistöstä. Eroavaisuudet koskevat pääasiassa niin kutsuttujen tarkkeitten ja kielikohtaisten kirjainmerkkien sekä joittenkin erikoismerkkien sijoittelua näppäimistöllä. Tarkenäppäinten erikoispiirre on, että merkki ei näppäiltäessä tule heti näkyviin. Tarkkeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi itsenäisinä kirjoitusmerkkeinä, vaan ne esiintyvät tavallisesti vain jonkin kirjaimen lisukkeina (é, ü, ñ, ç, ā), joten kirjoitettaessa ne jäävätkin odottamaan seuraavaa kirjainta ja ilmestyvät näkyviin vasta sen kera. Näin suomalaisella näppäimistöllä on varsin helppo kirjoittaa useitten eurooppalaisten kielten erikoismerkkejä. Perinteisessä ruotsalais-suomalaisessa näppäimistöasettelussa on numerorivissä askelpalauttimen vasemmalla puolella tarkenäppäin, johon on kaiverrettu akuutti (') eli oikealle kallistuva aksenttimerkki ja sen yläpuolelle gravis (`) eli vasemmalle kallistuva aksenttimerkki). Aksenttimerkin alapuolella on toinen näppäin, johon on kaiverrettu treema (¨) eli kaksi yläpuolista pistettä, sen yläpuolella sirkumfleksi (^) eli ylöspäin osoittava nuolenkärki ja oikeassa alanurkassa aaltoviiva (~) eli tilde. Paitsi tarkkeena voidaan aaltoviivaa tietoteknisissä yhteyksissä käyttää yksinäänkin esimerkiksi kotihakemiston symbolina (etenkin Linux- ja Unix-järjestelmissä) ja sirkumfleksiä puolestaan yläindeksin korvikkeena esimerkiksi potenssilaskuissa (2^3 = 23). Aaltoviiva esiintyy itsenäisenä merkkinä myös esimerkiksi eräissä kielitieteellisissä merkinnöissä. Tällaista harvinaisempaa käyttöä varten tarkkeet saadaan tuotettua kirjoittamalla tarkemerkin jälkeen kirjaimen sijasta välilyönti tai kirjoittamalla tarke kaksi kertaa peräkkäin. Laajennetussa suomalaisessa näppäimistöasettelussa on mukana lukuisia muitakin tarkemerkkejä: hattu, kaksoisakuutti, lyhyysmerkki eli breve, pituusmerkki eli makron, ogonek eli häntä, poikkiviiva, sedilji, yläpuolinen ja alapuolinen piste, yläpuolinen ympyrä ja niin edelleen. Tämä mahdollistaa suomen kielen š- ja ž‑kirjainten suositusten mukaisen kirjoittamisen sekä muitten, etenkin pohjois- ja keskieurooppalaisten, kielten kirjoittamista vielä huomattavasti laajemmin kuin perinteinen ruotsalais-suomalainen näppäimistö. Vanha ruotsalais-suomalainen näppäimistö, jota esiintyi pääasiassa mekaanisissa kirjoituskoneissa huomattavasti ennen kotitietokoneitten yleistymistä, erosi nykyisestä muun muassa siten, että skandinaavisten kirjainten näppäimet , ja sijaitsivat alaoikealla, välittömästi :n vieressä. Tärkeimmiksi katsottujen tarkkeitten paikka oli tuolloinkin yläoikealla. Näppäinten määrä oli yleensä pienempi kuin nykyään: esimerkiksi näppäimet ja saattoivat puuttua kokonaan, koska katsottiin, että numeroitten 0 ja 1 sijasta voitiin käyttää kirjaimia O ja l. Koska -näppäintä tai sitä vastaavaa mekanismia ei tunnettu, voitiin kullakin näppäimellä tuottaa korkeintaan kaksi erilaista merkkiä. Niinpä esimerkiksi aaltosulkeita, hakasulkeita tai ät-merkkiä ei tuon ajan ruotsalais-suomalaisissa näppäimistöissä esiintynyt. Näppäimistöön merkitsemättömien kirjainten ja merkkien tuottaminen Näppäimistön merkinnät eivät yleensä kerro koko totuutta käytettävissä olevasta merkkivalikoimasta. Nykyaikaisissa Suomen oloihin kotoistetuissa tietokonejärjestelmissä esimerkiksi Alt Gr -näppäin yhdessä Ö-näppäimen kanssa saattaa tuottaa niin sanotun tanskalaisen Ö:n (Ø), vaikkei sitä olisikaan näppäimistöön erikseen merkitty. Tämä näppäinyhdistelmä toimii ainakin laajennetussa suomalaisessa näppäimistössä, joka on vuonna 2008 vahvistettu kansalliseksi standardiksi. Niin sanottu hattu saadaan samassa näppäimistöasettelussa pitämällä Alt Gr:ää pohjassa ja painamalla samaan aikaan suoran heittomerkin näppäintä. Kun tämän jälkeen painetaan esimerkiksi S-näppäintä, saadaan tarkkeellinen kirjain š. Komento- ja ohjausnäppäimet Näppäimistön alimmalla rivillä välilyöntinäppäimen vasemmalla puolella ovat kontrolli- eli ctrl-näppäin (control, ), meta-näppäin (jota yleensä kutsutaan windows-näppäimeksi, koska siinä on Windows-käyttöjärjestelmän logo) ja alt-näppäin (alternate, vaihtoehtoinen), joita voidaan käyttää yhdessä muiden näppäinten kanssa antamaan käyttöjärjestelmälle ja ohjelmille komentoja. Macintosh-näppäimistössä meta-näppäimen tilalla on "cmd" komento-näppäin, jonka avulla voidaan suorittaan erilaisia näppäinkomentoja. Ikkunoiduissa, graafisissa käyttöliittymissä ne tarjoavat näppärän oikotien, niin ettei käyttäjän tarvitse aina ruveta hakemaan komentoja valikoista hiiren avulla, mutta toisaalta käyttäjän on opeteltava näppäinyhdistelmät ulkoa, ennen kuin niistä on iloa. Välilyöntinäppäimen ja erikoismerkkien kirjoittamiseen tarvittavan alt gr -näppäimen oikealla puolella on vielä toinen windows- ja ctrl-näppäin ja usein niiden välissä niin sanottu menunäppäin (valikkonäppäin), jonka toiminta vastaa hiiren kakkospainiketta. Uudemmissa näppäimistöissä on kyseisen valikkonäppäimen sijasta Fn eli Function -näppäin jota pohjassa pitämällä voi saada numerorivistä erinäisiä lisätoimintoja. Tätä on hyödynnetty esimerkiksi kannettavissa tietokoneissa kirkkauden säätämiseen ja mediakontrolleihin. Pienemmissä näppäimistöissä joissa ei ole funktionäppäimiä (F1-F12), voi Fn-näppäimellä aktivoida kyseiset toiminteet tavallisten numeronäppäinten avulla. Fn-näppäin voi sijaita joko vasemman tai oikean Ctrl-näppäimen vieressä. Perusnäppäimistöosan yläpuolella vasemmassa kulmassa on esc-näppäin (, 'pako, poispääsy') eli poistumisnäppäin, jolla toisinaan voi keskeyttää tietokoneen suorittaman toiminnon, mutta joissain ohjelmissa sillä saattaa olla muita erityistehtäviä. Esc-näppäimen oikealla puolella on rivistö funktio- eli toimintonäppäimiä (F1-F12), joihin voi liittyä lisää ohjelmakohtaisia erityiskomentoja: esimerkiksi F1-näppäin tuo tyypillisesti esiin käytettävän ohjelman ohjeistusta. Ensimmäisissä PC-koneiden näppäimistöissä (PC/XT) toimintonäppäimiä oli vain kymmenen, ja ne olivat näppäimistön vasemmassa reunassa parijonossa. Toimintonäppäinrivin oikeassa reunassa on yleensä vielä muutama erikoisnäppäin: print screen- (joka Windowsissa kopioi näytöstä kuvan leikepöydälle), scroll lock- ja pause/break-näppäimet. Perusnäppäimistöosan oikealla puolella on tavallisesti kohdistimen ohjausnäppäimiä: neljä erillistä nuolinäppäintä (arrow keys) ja niiden yläpuolella näppäimet home (jolla kohdistin siirtyy rivin alkuun), end (rivin loppuun), page up (edelliselle sivulle) ja page down (seuraavalle sivulle). Samaan näppäinryhmään kuuluva insert-näppäin asettaa tekstinsyötön niin sanottuun päällekirjoitustilaan, jolloin jokainen vanhan tekstin lomaan lisättävä merkki korvaa sen alle jäävän vanhan merkin, sen sijaan että uudet merkit työntäisivät vanhaa tekstiä edellään, kuten tavallisesti. Delete-näppäin puolestaan poistaa kohdistinta seuraavan merkin kirjoittamatta mitään tilalle. Samat kohdistimen ja tekstinsyötön ohjausnäppäimet sisältyvät myös näppäimistön oikeassa laidassa olevaan erilliseen numeronäppäimistöön, vaikka niiden asettelu on erilainen. Numeronäppäimistön vasemmassa ylänurkassa on lisäksi num lock -näppäin, joka toimii samaan tapaan kuin kirjainnäppäimiin vaikuttava caps lock: sen avulla numeronäppäimistön voi lukita laskinmaiseksi näppäimistöksi, jolla voi yksikätisesti syöttää lukuja ja laskea yksinkertaisia aritmeettisia perusyhtälöitä (yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja). Kannettavien tietokoneiden näppäimistössä on yleensä hieman vähemmän näppäimiä ja erilainen näppäinjärjestys. Esimerkiksi erillinen numeronäppäimistö puuttuu yleensä tilansäästön vuoksi kokonaan. Niin sanotuissa multimedianäppäimistössä on lisäksi joitakin ohjelmoitavia erikoisnäppäimiä esimerkiksi äänenvoimakkuuden säätöön sekä selaimen ja yleisimpien apuohjelmien käynnistykseen ja sammuttamiseen. Näppäimistön tekniikka Kytkimet The Handbook of Human-Computer Interaction suosittelee, että näppäinten liikkeen tulisi olla 1,3-6,4 mm ja painallukseen käytettävän voiman 28-142 g. Tutkimusten mukaan käyttäjät eivät ole tarkkoja näiden suhteen vaan sopeutuvat kulloiseenkin tilanteeseen. Kalvokytkin Tavallisimpien näppäimistöjen kytkimet perustuvat kalvoon. Tässä rakenteessa näppäinhatut on sijoitettu kumisten kupujen päälle. Kupujen alla on kerroksittainen muovikalvo. Näppäinhatun painuessa alas kupu painuu alas ja painaa ensimmäisen kalvon läpi eristekalvosta yhteen alimman kalvon kanssa, minkä kone tulkitsee merkin annoksi. Painalluksen hellittäessä kumikupu palauttaa näppäinhatun alkuasentoonsa. Tässä mallissa näppäinhattu liikkuu täydet 2,5-4,0 mm. Tämä rakenne on halpa valmistaa, mutta muihin verrattuna se ei ole kovin kestävä: näille malleille on luvattu iäksi ainoastaan 1-10 miljoonaa painallusta. Ajan myötä kumi voi kovettua ja tuntuma muuttuu kovemmaksi tai pehmeämmäksi. Joissakin kalvokytkimissä on yksinkertaisempi rakenne, jossa kolmen muovikalvon asemasta käytetään sähköä johtavaa kumia. Joistakin malleista hattu ja kupu puuttuvat kokonaan. Saksikytkin Kalvokytkimen alalaji on saksikytkin. Tätä tyyppiä käytetään kannettavien tietokoneiden näppäimistöissä. Saksimekanismin vaikutuksesta näppäinhattu liikkuu vain 2 mm. Liike tuntuu kalvomallia vakaammalta, ja näppäimet palautuvat voimakkaammin. Tämä malli on hieman kalvomallista kalliimpi. Sen käyttöikä on 1-20 miljoonaa painallusta. Mekaaninen kytkin Mekaaniseen kytkimiin perustuva näppäimistö naksahtelee kuuluvasti kirjoitettaessa. Se on kalvomallista mutkikkaampi ja laadukkaampi. Siinä jokaisen näppäimen alla on itsenäinen kytkin, joka voidaan ainakin periaatteessa irrottaa ja vaihtaa sen vikaannuttua. Mekaanista näppäintä ei tarvitse painaa pohjaan saakka. Useissa tapauksissa näppäinhattu kulkee 4 mm matkan pohjaan, mutta signaali painalluksesta lähtee koneelle jo 2 mm:n kohdalla. Signaalin lähdettyä näppäinmekanismi alkaa vastustaa liikettä aiempaa voimakkaammin. Näin mekanismi ilmaisee kirjoittajalle, että sormen voi siirtää seuraavalle näppäimelle jo ennen törmäystä pohjaan. Tämän ansiosta nopean kirjoittamisen pitäisi olla miellyttävämpää. Hyvin suunniteltu kytkin ei palaudu off-asentoon samassa kohdassa kuin signaali lähtee, vaan vasta myöhemmin, koska tämä estää useiden signaalien lähtemisen samalla painalluksella. Mekaaniset näppäimistöt ovat usein kaikkein kalleimpia malleja. Niissä on selvin tuntuma ja niiden näppäimet palautuvat nopeimmin. Mekaanisten kytkimien toiminta ei heikkene ajan myötä. Samalla ne ovat kaikkein kestävimpiä: niille luvataan 20-50 miljoonaa painallusta. Lineaarinen mekaaninen kytkin Lineaarinen mekaaninen kytkin ei ilmaise erikseen, missä vaiheessa signaali on lähtenyt. Vaadittava painalluksen voima pysyy samana koko matkan. Esimerkkejä: Deck; Cherryn mustakantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt. Mekaaninen kytkin, jossa on kevyt tuntuma Nämä mallit antavat kosketuspalautetta ja naksuvat, mutta erehdyttävän vaisusti. Esimerkki: Cherryn ruskeakantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt. Kosketustuntuman antavat mekaaniset kytkimet Näissä malleissa on tuntuva palaute ja selvä naksu. Esimerkkejä: SteelKeys 6G, Cherryn sinikantaisilla kytkimillä varustetut näppäimistöt. Kuuluvaa palautetta antavat mekaaniset mallit Ääni on kovempi, mutta yleensä suurempaa voimaa ei tarvita niillä kirjoittamiseen. Esimerkki: Strongman-kytkimillä varustetut mallit, kuten Cherry SMK85. Jäykät ja kovaääniset mekaaniset kytkimet Tämäntyyppisten näppäimistöjen tuntuma muistuttaa IBM Selectric -kirjoituskonetta. Nämä mallit ovat harvinaisia nykyään, mutta ne olivat suosittuja tietokoneiden alkuaikoina. Monet vannovat näiden mallien nimiin edelleen. Vastaavan hyödyn voi kuitenkin saada uudemmista, kosketustuntumalla varustetuista mekaanisista näppäimistöistä. Esimerkki: Nurjahtavaan jouseen perustuva IBM:n alkuperäinen malli "M" painaa yli kaksi kiloa. Nykyään samoja näppäimistöjä valmistaa Unicomp. Näppäimistömatriisi Näppäimistön kytkimet on tyypillisesti kytketty matriisiin. Näppämistön kaikkien näppäinten kytkeminen suoraan näppäimistöä ohjaavan mikrokontrollerin tai vastaavan pinneihin on mahdotonta. Tämän vuoksi näppäimistön kytkimet on järjestelty matriisiin, jonka linjoja skannataan millisekuntien välein. Tekniikasta aiheutuu eräitä ongelmia, kuten ghosting, jossa näppäimenpainalluksia katoaa kun useita näppäimiä painetaan pohjaan. Liitännät Erillisen näppäimistön liitäntöjä on lukuisia erilaisia. PC-koneissa liitin on aluksi ollut iso ja pyöreä DIN5-liitin, IBM PS/2-koneiden myötä pienempi pyöreä PS/2-liitin ja nykyisin usein USB-liitin. Applen tietokoneet ovat aiemmin käyttäneet ADB-liitintä, Sunin työasemat sarjaliitäntään perustuvia DB15 (Sun3-koneet) ja MiniDIN8-liittimiä (Type 5 -näppäimistöt). Nykyisin yleisimmät käytössä olevat liitännät ovat USB sekä PS/2. Liitäntä voi olla myös johdoton infrapuna- tai radioyhteydellä (esim. Bluetooth) varustettu näppäimistö. Enemmistö langattomista näppäimistöistä perustuu kuitenkin langan päässä sijaitsevaan vastaanottimeen. Muoto Näppäimistön muoto vaikuttaa kirjoitustehoon ja virheiden määrään. Tutkimusten mukaan paras muoto on sivulta katsottuna kaareva; toiseksi paras profiili on porrastettu. Tasainen profiili on kaikkein huonoin. Tutkimuksissa kaikki käyttäjät pitävät jonkin verran kallistetusta näppäimistöstä. Puolelle tutkimuksiin osallistuneista sopivin kulma on 15-25. Sopiva kulma riippuu istuimen korkeudesta ja käyttäjän omasta pituudesta. Koko Näppäimet Useimmissa näppäimistöissä näppäimen muoto on kaareva tai kovera. On olemassa myös litteitä näppäimiä. Näppäinten keskikohtien tulisi olla vähintään 19 mm:n päässä toisistaan, sillä tiheämpi asettelu hidastaa kirjoittamista. ANSI-standardi suosittelee, että näppäimen koko on 12 × 12 mm. Katso myös Pikanäppäin Kymmensormijärjestelmä Laajennettu suomalainen näppäimistö Dvorak-näppäimistö Kyrillinen näppäimistö DAS-näppäimistö Lähteet Aiheesta muualla Dvorak-näppäinjärjestys, johon on lisätty ä ja ö Suomalainen DAS-näppäinjärjestys Matti Airaksen näppäimistö SuoRak-näppäinjärjestys - suomen kieltä varten suunniteltu Dvorak-pohjainen näppäimistö åuiogv-näppäinjärjestys - suomen kielen kirjoittamiseen optimoitu näppäinjärjestys Colemak-näppäinjärjestys - englannin kielen kirjoittamiseen optimoitu näppäinjärjestys MessagEase-näppäimistö - kirjainten ja kirjainparien yleisyystaulukoiden mukaan optimoitu näppäinjärjestys älypuhelimille ja taulutietokoneille Online-työkalu vaihtoehtoisten näppäinasettelujen testaamiseen Jukka Korpela, "Merkkien kirjoittaminen" Nykyajan kielenopas Seulonnan keskeiset artikkelit

883

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointi

Ohjelmointi

Ohjelmointi tarkoittaa tietokoneelle tai vastaavalle ohjelmoitavalle laitteelle jollakin tavalla, tyypillisesti kirjoittamalla, annettavia toimintaohjeita formaalilla kielellä eli ohjelmointikielellä. Perusteet Tietokoneen suoritin ymmärtää suoraan vain ohjelmia, jotka on kirjoitettu konekielellä. Konekieli koostuu yksinkertaisista operaatioista, esimerkiksi "vähennä rekisterin 3 arvosta rekisterin 5 arvo". Ohjelmointi suoraan konekielellä on mahdollista, mutta hyvin hidasta ja virhealtista johtuen laitteiden eroavaisuuksista. Konekielellä ohjelmia kirjoitetaan usein vain poikkeustapauksissa. Useammin käytetään symbolista konekieltä (ks. assembly). On huomattavaa, että myös symbolinen konekieli kääntyy viime kädessä ykkösiksi ja nolliksi, jotka vastaavat prosessorin transistoreiden päälle/pois tilaa. Tavallisesti tietokonetta ohjelmoidaan käyttämällä jotakin ohjelmointikieltä. Ohjelmointikielissä käytetään luettavia symboleja ja sovittuja koodeja. Esimerkiksi Pascal-kielisen ohjelman rivi palkka := palkka-vero; voisi kääntyä edellä mainituksi konekielen operaatioksi. Ohjelmointikielellä kirjoitettu lähdekoodi joko käännetään konekielelle tai tulkataan kieltä suorittavalla ohjelmalla. Käännettäessä koko ohjelma muutetaan kerralla konekieleksi, jonka tuloksena saatu ohjelma voidaan suorittaa ilman kääntäjää. Tulkattaessa tyypillisesti käännetään osa kerrallaan ja suoritetaan se, jonka jälkeen käännetään seuraava osa. Tulkattavan ohjelman suoritus vaatii siis joka kerta tulkin. Molemmissa tavoissa on mahdollista käyttää välikieltä apuna. Ohjelmointiparadigmat ovat ohjelmointikielien taustalla olevia tapoja ajatella ja mallintaa ratkaisu. Eri kielet tukevat eri paradigmoja eri tavoin: osa kielistä on moniparadigmaisia, jolloin niillä voi ohjelmoida useilla eri tavoilla. Eräs merkittävä paradigma on olio-ohjelmointi. Historia Ennen tallennetun ohjelman tietokonetta muutokset ohjelmassa tarkoittivat muutoksia johdoissa ja kytkimissä (ks. Colossus). Ennen vuotta 1954 lähes kaikki ohjelmointi tehtiin matalan tason ohjelmointikielillä kuten konekielellä tai assemblyllä. Suuri osa ohjelmoijien työstä liittyi tuon ajan tietokoneiden rajoitteisiin. Vuonna 1954 tietokonekeskukseen liittyvien ohjelmoijien kustannukset olivat tavallisesti lähes yhtä suuret kuin itse tietokoneen kustannukset, joka oli yksi motivaatio FORTRANin kehittämiselle. Margaret Hamiltonin työ Apollo Guidance Computerin ohjelmoinnissa ja kehitetyt konseptit olivat edelläkävijänä huippuluotettavien ohjelmistojen suunnittelulle. Nykyisin ohjelmistoja käytetään myös turvakriittisissä järjestelmissä osana koko järjestelmää, jossa henkilöstön turvallisuus (, koneturvallisuus) on mukana (erona muunlaisesta turvatekniikasta (). Laitteistoabstraktion kannalta neljännen sukupolven ohjelmointikielet saavuttivat täyden riippumattomuuden laitteistoalustasta. Neljännen sukupolven kieliä on myös kritisoitu laitteistoresurssien tuhlaavasta käytöstä, etenkin suoritusajan. 1980-luvulla Japanissa aloitettiin projekti viidennen sukupolven tietokonejärjestelmän kehittämiseen, jonka merkittävin vaikutus oli mahdollisesti lukuisien ihmisten kouluttaminen tietotekniikkaan. Ohjelmiston laatu Ohjelmoinnissa tuotetun ohjelmakoodin laatua voidaan arvioida useilla eri mittapuilla: luotettavuus suoritustehokkuus turvallisuus ylläpidettävyys Näihin pyrkiessä voidaan käyttää apuna erilaisia ohjelmointikäytäntöjä. Käytännöt liittyvät muun muassa koodin helppoon luettavuuteen, yhdenmukaisuuteen nimeämisessä ja ymmärrettävyyteen myös pitkän ajan jälkeen. Käytännöillä parannetaan ohjelmoinnin tehokkuutta, vähennetään projektin riskejä ja helpotetaan ylläpitoa. Suoritustehokkuus Suoritustehokkuus vaikuttaa muun muassa virran käyttöön ja suoritusaikaan: huono suorituskyky aiheuttaa muita haittavaikutuksia. Ohjelmiston testaaminen Osana ohjelmiston laaduvarmistusta on ohjelmiston testaaminen, johon voi kuulua yksikkötestaaminen ja koodin kirjoittaminen testejä varten. Yrityskäyttöön suunnatuissa sovelluksissa riittävän testikattavuuden saamiseksi voi tarvita 1-3 riviä testikoodia jokaista tuotantoon menevää koodiriviä kohden ja suhde voi olla suurempikin. Tietoturvallinen ohjelmointi Tietoturvan kannalta merkittävissä järjestelmissä (pankkijärjestelmät, henkilötietojärjestelmät) käytetään periaatteita, joilla pyritään estämään tietoturva-aukkoja. Periaatteina ovat pääsyn valvonnasta huolehtiminen, vahvan salauksen käyttö ja salaisuuksien hallinta. Käytäntöjä ovat muun muassa koodin minimointi, koodin katselmointi ja auditointi. Mahdollisia tulevaisuuden ohjelmointimenetelmiä Ohjelmointikielet voivat perustua eri paradigmoihin kuten rinnakkaiseen käsittelyyn (CSP, Occam, LOTOS), logiikkaan (Prolog) ja niin edelleen. Kvanttitietokoneiden ohjelmointiperiaatteet ovat merkittävästi erilaisia aiemmin käytetyistä: kvanttiohjelmoinnissa todennäköisyyksillä on suurempi merkitys. Tekoälyn koulutuksessa käytettävät periaatteet poikkeavat muun muassa järjestelmäohjelmoinnissa käytetyistä. Laitteistokuvauskielet kuten VHDL ja SystemC ovat kehittyneet, jolloin myös ne muistuttavat enemmän ohjelmointikieliä. Muun muassa ASIC ja FPGA kehitys ovat muuttuneet logiikkasynteesin avulla. Katso myös Ohjelmistokehitys Ohjelmistotuotanto Ketterä ohjelmistokehitys Lähteet Aiheesta muualla Jouni Smed & Harri Hakonen & Timo Raita: Sopimuspohjainen olio-ohjelmointi Java-kielellä. Elektroninen kirja, 2007. ISBN Koodi on kaikkialla - lyhyt johdatus ohjelmoinnin maailmaan - yle.fi Seulonnan keskeiset artikkelit

884

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointikieli

Ohjelmointikieli

Ohjelmointikielet ovat formaaleja kieliä, joita ohjelmoijat käyttävät tietokoneen ohjelmointiin algoritmin toteuttamiseksi. Ohjelmointikielellä tehdystä lähdekoodista tuotetaan tietokoneen ymmärtämää konekielistä binääriä kääntäjällä tai tulkilla. Tietokoneen ymmärtämä binääri voidaan tehdä välikielen kautta. Historia Ohjelmien kaltaisia ratkaisuja on käytetty muun muassa kutomakoneille ja automaattipianoille ennen digitaalisen tietokoneen kehittämistä. Ada Lovelace kirjoitti 1800-luvulla Charles Babbagen analyyttiselle koneelle algoritmin Bernoullin lukujen laskemiseen, jonka johdosta Lovelacea pidetään ensimmäisenä ohjelmoijana. Tärkeimpänä havaintona pidetään sitä, että Lovelace hahmotti ohjelman ja algoritmin abstraktin ilmaisun, jolloin kone voi tehdä lähes mitä vain. Ensimmäisenä ylemmän tason ohjelmointikielenä pidetään Konrad Zusen 1940-luvulla kehittämää Plankalkülia. Kielen kuvaus julkaistiin kuitenkin vasta 1972 ja ensimmäinen kääntäjä kielelle toteutettiin vasta 1998. Kieli oli korkean tason imperatiivinen kieli. Small-Scale Experimental Machine (SSEM) oli ensimmäinen tietokone, jossa ohjelma voitiin tallettaa tietokoneen muistiin ja ohjelmaa voitiin vaihtaa ilman fyysisiä muutoksia tietokoneeseen (tallennetun ohjelman tietokone). Ennen vuotta 1954 lähes kaikki ohjelmointi tehtiin matalan tason ohjelmointikielillä kuten konekielellä tai assemblyllä. 1950-luvun lopulla syntyneitä ohjelmointikieliä olivat ALGOL, COBOL ja Fortran. Suuri osa ohjelmoijien työstä liittyi tuon ajan tietokoneiden rajoitteisiin. Varhaiset automaattisen ohjelmoinnin menetelmät olivat kalliita käyttää koska ne hidastivat tietokonetta 5-10-kertaisesti. FORTRANin kehitykseen vaikutti myös, että myös ohjelmoijien kustannukset olivat suuret ja merkittävä osa ajasta kului debuggaukseen. Taloudelliset syyt olivat merkittävä tekijä FORTRAN-projektin rahoittamiseen. Yleisesti tunnustetaan että ohjelmointikielet ovat kehittyneet kolmen selkeästi tunnistettavan sukupolven kautta: konekieli, assembly ja ylemmän tason proseduraaliset kielet kuten COBOL ja FORTRAN. Kielten sukupolvia ovat määrittäneet kasvava siirrettävyys, riippumattomuus laitteistoarkkitehtuurista ja käytön helppous. Ohjelmointikielet voidaan jakaa sukupolviin seuraavasti: Neljännen sukupolven kielistä on keskusteltu 1970-luvulta alkaen. Niin kutsuttujen "ei-proseduraalisten" kielten on sanottu olevan neljännen sukupolven kieliä, mutta myös assemblya voi sanoa "ei-proseduraaliseksi". Neljännen sukupolven kielien ilmestyminen on hyvin dokumentoitu, mutta ohjelmien monimuotoisuus on tehnyt vaikeaksi tarkan määrittelyn. Neljännen sukupolven kielet on kehitetty pragmaattisemmin kuin akateemiseen työhön perustuen. 1960- ja 1970-luvuilla Simula oli merkittävä kieli, jonka ajatuksia Smalltalkissa kehitettiin edelleen. Tämä vaikutti olio-ohjelmointikielien kehitykseen. Viidennen sukupolven kieliä on toisinaan mainostettu, mutta laitteistoabstraktion kannalta neljäs sukupolvi on jo korkeimmalla tasolla. Eräät tahot esittävät että viides sukupolvi perustuu enemmän ohjelmalle annetun rajoitteiden määrittelyyn kuin ongelmanratkaisualgoritmin kehittämiseen: käyttökohteena pääasiassa tekoälytutkimus. Yleistä Ohjelmointikielet ovat formaaleja kieliä, joita käytetään äärellisellä automaatilla (nykyään usein tietokone tai ohjelmoitava logiikka). Ohjelmointikielissä on rajallinen määrä sanoja ja sääntöjä, joita ohjelmoinnissa voi käyttää. Sääntöjen mukaisesti tulos on aina deterministinen. Sanojen ja sääntöjen ulkopuolella tulos on epädeterministinen (määrittelemätön) ja yleensä virhe. Ohjelmointikielet poikkeavat luonnollisista kielistä säännönmukaisuuden ja rajatun kieliopin suhteen. Ohjelmointikielet noudattavat abstraktioperiaatetta siinä suhteessa, että käyttäjän ei tarvitse tietää miten asia on toteutettu vaan ainoastaan sen rajapinta: komponentin toteutusta voidaan muuttaa ilman sen vaikuttamista tai ilmoittamista sen käyttäjälle. Periaatetta käytetään yleisesti ohjelmoinnissa toistuvien kaavojen vähentämiseen. Laskettavuusteorian mukaan Turing-täydelliset kielet ovat korvattavissa toisella. Yleensä ohjelmointikielen sanotaan olevan Turing-täydellinen jos sitä voi käyttää simuloimaan Turingin konetta. Yleiskäyttöiset ohjelmointikielet ovat Turing-täydellisiä. Ensimmäisenä yleiskäyttöisenä ylemmän tason kielenä pidetään FORTRAN:ia. Tietylle sovellusalueelle erikoistuneet täsmäkielet eivät yleensä ole Turing-täydellisiä. Ohjelmointikielissä sallittu syntaksi on usein esitetty konteksivapaalla Backus-Naur-muodolla (BNF). Kontekstivapaata kielioppia kuten BNF voidaan käyttää kääntäjän kuten YACC-ohjelman kanssa. Lähdekoodin kääntäminen ohjelmatiedostoksi ei vielä tarkoita että ohjelman suoritus toimii oikein. Muun muassa nollalla jakaminen on useissa kielissä syntaksin mukaan mahdollista, mutta tulosta ei voida määrittää. Verratessa ohjelmointikieliä kuten FORTRAN, LISP, APL ja SNOBOL ne eroavat ilmaisumuodossa, kontrollirakenteiden valinnassa ja käytössä, sekä tiedon esityksen tyypissä ja hallinnassa. Ohjelmointikielen semantiikka määrittää sen abstraktin konemallin ja kun algoritmi vastaa kielen mallia ohjelmointi on kätevää ja toteutus on tehokas; kun algoritmin vaatima prosessointi ei vastaa kielen mallia ohjelmointi on vaikeaa ja ohjelma on tehoton. Muita eroja ovat muun muassa tyyppijärjestelmän toteutus ja poikkeuksien käsittely. Muistikäsittely voi olla ohjelmoijan vastuulla tai kieli voi tukea automaattista roskienkeruuta. Käyttö Ohjelmointikielillä asian voi ilmaista vain rajallisella määrällä toimintoja, esimerkiksi muuttujan saldo arvon vähentäminen 10:llä ilmaistaan: saldo -= 10; tai saldo = saldo-10;. Esimerkiksi C-kielessä vaihtoehtoja on runsaasti, sillä kokonaislukumuuttujan arvoon voi lisätä yhden useammalla eri tavalla: muuttuja = muuttuja + 1; muuttuja += 1; +muuttuja; muuttuja+; Erillisinä lauseina näiden merkitys on aivan sama, eli muuttujan arvon kasvattaminen yhdellä, mutta lausekkeen osana viimeisen rivin merkitys poikkeaa aiemmista. Kolme ylintä tapaa palauttavat lausekkeen osana ollessaan muuttujan uuden arvon, kun alin palauttaa vanhan, vaikka kasvattaakin itse muuttujan arvoa. Arvon lisäykseen oikotienä käytettävät operaattorit kuten += ja + ovat peräisin tilanteesta, jossa jokainen ominaisuuden lisäys kasvatti kääntäjän tarvitsemaa muistimäärää mutta uusien ominaisuuksien käyttäminen pienensi sen tarvitsemaa muistia. B-kielen ja C-kielen kehityksen yhteydessä käytettävissä olevan tietokoneen rajallinen muistimäärä oli usein ongelma. Ohjelmointikielten jaottelu Ohjelmointikielet voidaan jaotella eri ryhmiin kielen paradigman mukaan: Paradigma proseduraalinen ohjelmointi oliopohjainen ohjelmointi funktionaalinen ohjelmointi logiikkapohjainen ohjelmointi Ohjelmointikielet voivat toteuttaa useaa paradigmaa eli ovat moniparadigmaisia. Esimerkiksi C+ tukee eri paradigmoja (proseduraalinen-, olio- ja geneerinen ohjelmointi) ja on siten moniparadigmainen kieli. Ohjelmointikielet voidaan jakaa muun muassa algoritmisiin (FORTRAN, ALGOL), liiketoimintaan orientoituneisiin (COBOL) ja koulutukseen orientoituneisiin (BASIC, Logo). Ohjelmointikielet sanotaan voitavan jakaa deklaratiivisiin ja imperatiivisiin, joiden alalajeja ovat funktionaaliset, logiikkapohjaiset ja proseduraaliset ohjelmointikielet. Ohjelmointikieliä Eräitä tunnetuimpia, yleisimpiä tai merkittävimpiä ohjelmointikieliä: ActionScript Ada ALGOL Assembly BASIC C C+ C# COBOL Delphi Forth Fortran Go Haskell IDL Java JavaScript Lisp Logo Modula-2 Object Pascal Objective-C Objective Caml Pascal Perl PHP PL/1 Prolog Python R Ruby Rust Scheme Smalltalk Swift TCL Visual Basic Katso myös Konekieli Laitteistokuvauskieli Merkintäkieli Tietokonetekniikan historia Chomskyn hierarkia Lähteet Aiheesta muualla Aikajana muutamista ohjelmointikielistä What is Programming? Koodikirja.fi Seulonnan keskeiset artikkelit

885

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tietokoneohjelma

Tietokoneohjelma

Tietokoneohjelma (usein lyhyesti vain ohjelma, ) on joukko ennalta laadittuja käskyjä, suunnitelma tai proseduuri, jota seuraten tietokone suorittaa sille valmistellun ongelmanratkaisutehtävän: ohjelmia yleisesti kutsutaan ohjelmistoksi () vastakohtana laitteistolle (). Ohjelma on yksiselitteinen järjestetty sarja käskyjä ratkaisun saavuttamiseksi. Tietokoneohjelman tekemistä kutsutaan ohjelmoinniksi, joka sisältää tietorakenteet ja algoritmit. Tietokoneohjelmalla voidaan käytännössä tarkoittaa seuraavia asioita: Tietokoneen ajettavissa olevaa konekoodia eli konekielistä ohjelmaa, joka on tyypillisesti tallennettu tietokoneen pysyväismuistiin, kuten kiintolevylle. Jollain ihmisen kirjoitettavaksi ja luettavaksi tarkoitetulla ohjelmointikielellä laadittua ohjelma- tai lähdekoodia, jota tietokone ei voi ajaa suoraan vaan joka pitää joko tulkata tai kääntää konekielelle tätä varten tehdyllä erityisellä ohjelmalla. prosessi on ajossa oleva ohjelma (lukuun ottamatta aivan pienimpiä sulautettuja järjestelmiä). Ohjelmien koot vaihtelevat suuresti. Yleinen tapa verrata ohjelmien kokoa on laskea lähdekoodin rivien lukumäärä. Lyhin mielekäs ohjelma voi olla yhden rivin mittainen, kun taas suurimmat ohjelmistot ovat miljoonia rivejä pitkiä. Historia Ennen digitaalisen tietokoneen kehittämistä ohjelman kaltaisia menetelmiä on käytetty muun muassa kutomakoneille ja automaattipianoille. Ada Lovelace kirjoitti 1800-luvulla Charles Babbagen analyyttiselle koneelle algoritmin Bernoullin lukujen laskemiseen, jonka johdosta Lovelacea pidetään ensimmäisenä ohjelmoijana. Lovelacen työn merkittävyys on sen yksityiskohdissa kuten ryhmittely ja toistorakenteen keksiminen. Lovelace myös totesi muuttujien tilojen seurannan merkityksen ja merkintätavan niiden esittämiselle. Yleistä Tavallisesti ohjelmat käsittelevät niille syötettyä tietoja ja tuottavat siitä halutun lopputuloksen. Harvinaisempaa on, että lähtötietoja ei anneta, mutta tämäkin on mahdollista esimerkiksi laskettaessa piille likiarvoa. Varhaiset ohjelmat olivat pitkälti muotoa lue syöte, tee laskenta, tulosta tulokset. Tämäntyyppiset ohjelmat sopivat hyvin eräajotyyppiseen käsittelyyn, jossa etukäteen valmistellaan syöttötiedot ja itse ohjelman ajo tehdään myöhemmin. Nykyohjelmista vain harvat ovat tätä tyyppiä. Useimmat pöytätietokoneiden ohjelmat ovat interaktiivisia, jolloin ohjelma vastaa käyttäjän tekemiin syötteisiin saman tien. Koska seuraava syöte voi riippua ohjelman antamasta vastauksesta, ero perinteiseen ohjelmaan on suuri. Varsinaisten tietokoneiden lisäksi ohjelmia on myös monissa laitteissa, kuten matkapuhelimissa, viihde-elektroniikan laitteissa ja kodinkoneissa. Tällaisia laitteita kutsutaan sulautetuiksi järjestelmiksi, koska ohjelma ja laitteisto muodostavat käyttäjän kannalta kiinteän kokonaisuuden. Sulautetuissa järjestelmissä ohjelmat ovat usein reaktiivisia, mikä ohjelman rakenteen kannalta vastaa interaktiivisuutta, mutta laskentaan tulevat tiedot voivat olla lähtöisin käyttäjän lisäksi myös oheislaitteilta, antureilta tai toisista ohjelmista. Esimerkki ohjelmistosta, joka on sekä interaktiivinen että reaktiivinen, on vaikkapa tulospalveluohjelmisto, jolla käyttäjä voi kysyä eri sarjojen tai kilpailijoiden tilannetta (interaktiivisuus), ja jossa tilanne päivittyy muualta kuten väliaikapisteiltä tai maaliviivalta tulevien tietojen mukaan (reaktiivisuus). Immateriaalioikeuden kannalta ohjelmat kuuluvat tekijänoikeuksien piiriin. Immateriaalioikeuksien kannalta mielenkiintoisia ovat laajalle levinneet vapaat ohjelmistot. Ulkoiset rajapinnat Tietokoneohjelmalla ei olisi juurikaan käyttöä, mikäli se ei pystyisi kommunikoimaan millään tavalla ympäristönsä kanssa. Tämän vuoksi jokaiseen tietokoneohjelmaan liittyy ulkoisia rajapintoja, joiden avulla ohjelma voi kommunikoida ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi lämpömittariin liitetty anturi voi lähettää väyläsignaalin, jonka antaman arvon perusteella tietokoneohjelma voi ohjata rakennuksen lämpötilaa. Tietokoneohjelman ohjaama tai tietokoneohjelmaa ohjaava ympäristö voi koostua oheislaitteista tai muista tietokoneohjelmista. Koska erilaisia ympäristöjä voi olla teoriassa rajaton määrä, ohjelmien tarvitsemia ulkoisia rajapintoja on pyritty standardoimaan. Mitä vakiintuneempi ulkoinen rajapinta on, sitä useampi tietokoneohjelma sitä pystyy käyttämään ja sitä kestävämpi hyöty rajapinnasta saavutetaan. Tietotekniikan suurimmat kehitysaskeleet ovatkin usein olleet ulkoisten rajapintojen onnistuneita vakiintumisia, esimerkiksi mikroprosessorien käskykannan vakiintuminen tai käyttöjärjestelmien toimintaperiaatteiden yhtenäistyminen. Tietokoneohjelman kommunikointi ympäristön kanssa voi tapahtua synkronisesti tai asynkronisesti. Lisäksi ohjelma voi sallia tietyn ulkoisen tapahtuman keskeyttää itsensä. Vaihtoehtoisesti ohjelma voi aika-ajoin tarkkailla ulkoista maailmaa lukemalla ulkoisen rajapinnan kautta tilatietoa. Fyysisten laitteiden ohjaamista varten tietokoneiden prosessoreissa on määriteltynä mekanismeja, joiden avulla ohjelma voi kirjoittaa tai lukea tietoa mikroprosessorin suorittimen ulkopuolelta. Konekielen tasolla nämä ovat prosessoriin liitettyjä portteja tai I/O -muistialueita, joiden kautta tietokoneohjelmat pystyvät oikein toimiessaan ohjaamaan fyysisiä tai virtuaalisia kokonaisuuksia sekä lukemaan näiden kokonaisuuksien syöttämää tietoa. Tietokoneohjelmien rakentamista helpotetaan siten, että nämä palvelut abstraktoidaan käyttöjärjestelmän, laiteajureiden tai sovelluskirjastojen (API) avulla siten että ohjelman kirjoittajan ei tarvitse ymmärtää ulkoisten palveluiden tai laitteistojen sisäistä toimintaa. Tietokoneohjelmille ulkoisia rajapintoja tarjoavat muun muassa mikroprosessoriarkkitehtuuri (esimerkiksi I/O -portit, keskusmuisti, väylät, konekieli) käyttöjärjestelmä (esimerkiksi ohjelmien käynnistäminen, muistin varaaminen, prosessit) laitteistoajurit (esimerkiksi näytölle piirtäminen, videokaappaus, tulostaminen) sovelluskehitysympäristö (esimerkiksi ohjelmointikirjastot, poikkeustilanteiden hallinta) sovelluskirjastot ja komponentit (monipuolisia palveluita lähes mihin tahansa tarkoitukseen) toiset ohjelmat tai ohjelmistot Käyttöjärjestelmä, laitteistoajurit, sovelluskehitysympäristöt, sovelluskirjastot ja komponentit ovat yleisnimiä tiettyihin tarkoituksiin erikoistuneista tietokoneohjelmista. Ohjelma käyttää tarvitsemiaan palveluita ajoympäristöstä ja sen abstraktiotasosta riippuen. Alimmalla tasolla oleva mikroprosessori tarjoaa tietokoneohjelmille palveluita, joiden avulla ne voivat aikaansaada fyysisiä muutoksia ympäristössään, esimerkiksi vaihtaa väylän signaalin tason toiseksi. Kukin rajapinnan toteuttava ohjelma tai laitteisto voi rajoittaa oikeuksia ulkoisten palveluiden käyttöön. Tietotekniikassa monet turvallisuuskysymykset liittyvät ulkoisten rajapintojen oikeuksien hallintaan. Ohjelmien siirrettävyys Koska eri suorittimien konekielet ovat erilaisia, ei konekielimuodossa olevaa ohjelmaa voi ajaa kaikissa tietokoneissa. Joskus myös samasta suorittimesta on hieman eri versioita, ja tällöin yleensä on pyritty siihen, että uudempi versio pystyy ajamaan vanhemman suorittimien konekieltä, mutta ei toisin päin. Käännettyjen ohjelmien siirrettävyyttä rajoittaa siis suorittimen ymmärtämä konekieli. Tosin tämä ei ole ainoa rajoittava tekijä. Kohdesuorittimen lisäksi kääntäjä tietää käytössä olevan käyttöjärjestelmän tarjoamat palvelut ja käytännöt. Koska nämä eroavat eri käyttöjärjestelmissä, toiselle käyttöjärjestelmälle tehtyä konekielistä ohjelmaa ei voi ajaa tietokoneessa, vaikka suoritin olisikin sama. Tilanne muuttuu, jos käytetään tulkkeja. Tällöin tarvitaan kyseiselle konekielelle ja käyttöjärjestelmälle toteutettu ohjelmointikielen tulkki, mutta sitten tämä tulkki pystyykin suorittamaan lähdekielimuodossa ohjelmaa riippumatta siitä, mihin ympäristöön se on alun perin tehty. Tosin tulkkikin voi tarjota käyttöjärjestelmästä riippuvia palveluita, mutta jos ohjelmoija on osannut välttää näitä, ei siirrettävyysongelmaa pitäisi tulla. Ohjelmointikielellä kirjoitettu ohjelma voidaan myös kääntää uudelleen eri suoritintyypeille ja käyttöjärjestelmille. Periaatteessa ohjelmien pitäisi olla helposti siirrettäviä tällä tasolla, mutta käytännössä ohjelmoija voi tehdä moniakin sellaisia ratkaisuja, jotka rajoittavat siirrettävyyttä. Näitä ovat muun muassa oletukset kokonaislukujen arvoalueesta tai liukulukujen tarkkuudesta. Ohjelmoija voi myös käyttää käyttöjärjestelmäkohtaisia operaatioita. Edellä olevien kahden vaihtoehdon ongelmien eli tulkkaamisen hitauden ja käännetyn ohjelman huonon siirrettävyyden takia käytetään joissain tilanteissa niin sanottua välikoodia. Tällöin ohjelma on jo käännetty, mutta ei konekielelle, vaan eräänlaiseen välimuotoon, jota kohdekoneessa oleva välikoodin tulkki tulkitsee. Tätä tekniikkaa voidaan käyttää esimerkiksi verkkosovelluksia ohjelmoitaessa, jossa käyttäjän koneen ominaisuuksia ei voida tietää etukäteen (katso myös Java-kieli). Ohjelmien siirrettävyyttä voivat rajoittaa myös sen tarvitsemat resurssit kuten muistin määrä, suorittimen nopeus tai jokin erityinen oheislaite. Esimerkiksi DVD:lle tallentava ohjelma on käyttökelvoton ilman laitetta, joka osaa tehdä varsinaisen DVD-levylle kirjoittamisen. Hankkiessaan ohjelmaa käyttäjän on tiedettävä käyttökoneen suoritinarkkitehtuuri ja käyttöjärjestelmä. Monet vapaat tai valmiiksi käännetyt ohjelmat löytyvät arkistokoneilta näiden tietojen mukaan lajiteltuina. Ohjelmien luotettavuus Oikein toimivan ohjelman ohjelmointitavalla ei ole merkitystä käyttäjälle. Valitettavasti ohjelmien täydellinen testaaminen on käytännössä (ja joissain tapauksessa jo teoriassakin) mahdotonta, joten aivan yksinkertaisimpia ohjelmia lukuun ottamatta ohjelmissa on oletusarvoisesti jokin havaitsematon virhe. Siitä huolimatta ohjelma voi olla hyvinkin käyttökelpoinen, sillä virhe voi esiintyä hyvin harvoin tai niin pieni, että siitä ei ole käytännön haittaa. Eri käyttötarkoitukseen tehtyjen ohjelmien luotettavuusvaatimukset ovat hyvin erilaisia. Interaktiivinen julkaisuohjelma voi olla harmillinen toimiessaan väärin, mutta virheestä ei silti seuraa välittömästi vaaratilanteita tai vastaavaa. Sen sijaan vaikkapa lentokoneen ohjausohjelmiston virhe voisi pudottaa koneen taivaalta. Osassa ohjelmia on oikean toiminnan lisäksi tärkeää ohjelman oikea ajoitus. Jos ohjelma toimii väärään aikaan, siis joko liian aikaisin tai liian myöhään, seurauksena voi olla järjestelmän täysi toimimattomuus. Esimerkiksi matkapuhelinliikenteessä yksikin väärään aikaan lähettävä puhelin voi pimentää koko tukiaseman alueen liikenteen. Ohjelmia, joissa aikatekijä on osa ohjelman oikeellisuutta, kutsutaan reaaliaikaohjelmiksi. Yksi ohjelmien toimimattomuusongelma liittyy siihen, että niiden ajoympäristöä vaihdetaan. Syynä voi olla esimerkiksi käyttöjärjestelmän tai dynaamisen ohjelmakirjaston päivittäminen uuteen versioon. Ohjelmien sovittaminen Ohjelmien sovittamisella tarkoitetaan sitä, että ohjelman toimintaa voidaan muuttaa käyttöpaikan tarpeiden mukaan. Sovittaminen voi olla tehty käännösvaiheessa, mutta parhaimmillaan sama ohjelma toimii eri tavalla eri käyttöpaikoissa. Tiedot asetuksista on tällöin talletettu joko ohjelma- tai käyttäjäkohtaiseen alustustiedostoon. Mikäli sovittaminen ylittää kulttuuri- ja kielirajoja, puhutaan lokalisoinnista. Lokalisoinnilla voidaan vaihtaa ohjelman käyttöliittymän kieli toiseksi, vaihtaa kellonajan tai päivämäärän esitystapaa, päättää onko käytössä desimaalipiste ja -pilkku, muuttaa käytössä olevia värejä ja niin edelleen. Katso myös Käyttöjärjestelmä Käyttöliittymä Ohjelmakirjasto Ohjelmisto Ohjelmointi Ohjelmointikieli Sovellusohjelma Mikro-ohjelma Lähteet Aiheesta muualla Ohjelmistot Seulonnan keskeiset artikkelit

886

https://fi.wikipedia.org/wiki/Orion

Orion

Orion voi tarkoittaa ainakin seuraavia asioita: Orion, hahmo Kreikan mytologiassa Orion, tähdistö Orionin sumu (M42), tähtitaivaan kirkkain kaasusumu Orionin haara, aurinkokuntamme sijaintipaikka Linnunradassa Orion, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Helsingissä Orion, Nasan 2000-luvulla suunnittelema miehitetty avaruusalus Orion, rakettimoottori Orion-projekti, Yhdysvaltojen suunnitelma ydinpulssikäyttöisestä avaruusaluksesta Orion, venäläisvalmisteinen miehittämättömien sotilaallisten ilma-alusten tuoteperhe Orion, lääketeollisuusyhtiö Orion, IRC-asiakasohjelma Orion Cinema Network (OCN), eteläkorealainen televisiokanava Ford Orion, automalli Orion RX50, mopo P-3 Orion, yhdysvaltalainen potkurikone JR 5 (Orion), höyryveturi Jokioisten museorautatiellä Orion, Terrier Orion -luotainraketin jälkimmäinen vaihe Orion, Darkseidin poika, sarjakuvahahmo Orion, Synapse Audion musiikinteko-ohjelmisto "Orion", metallimusiikkiyhtye Metallican kappale albumilta Master of Puppets DJ Orion (oik. Juska Wendland), helsinkiläinen DJ ja teknomusiikkituottaja Orion, puolalaisen muusikko ja lauluntekijä Tomasz Wróblewskin taiteilijanimi Ginga Densetsu Weed: Orion, Ginga Densetsu Weedin jatko-osa. Laivoja Orion, saksalainen apuristeilijä toisessa maailmansodassa S/S Orion, suomalainen rahtihöyrylaiva, käytössä 1884-1931 M/S Orion, vuonna 2003 valmistunut bahamalainen matkustaja-alus. Britannian kuninkaallinen laivasto Orion-luokka, taistelulaivaluokka HMS Orion (1787), 74-tykkinen Canada-luokan kolmannen luokan linjalaiva HMS Orion (1854), 80-tykkinen toisen luokan linjalaiva HMS Orion (1879), Belleisle-luokan taistelulaiva HMS Orion (1910), Orion-luokan taistelulaiva HMS Orion (85), Leander-luokan kevyt risteilijä HMS Orion (1940), sukellusvene. Ruotsin merivoimat HMS Orion (1903), 1. luokan torpedovene HMS Orion (A201), viestitiedustelualus. Ranskan laivasto Orion (1787), Témaire-luokan linjalaiva FS Orion (M645), Éridan-luokan miinantorjunta-alus. Portugalin laivasto NRP Orion (P362), 1964-1974 käytössä ollut partioalus NRP Oríon (P1156), partioalus Australian laivasto HMAS Orion, Oberon-luokan sukellusvene. Orion tai Orión sukunimenä Agustín Orión (s. 1981), argentiinalainen jalkapallomaalivahti

887

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmistotuotanto

Ohjelmistotuotanto

Ohjelmistotuotanto on yhteisnimitys niille työnteon ja työnjohdon menetelmille, joita käytetään, kun tuotetaan tietokoneohjelmia sekä monista tietokoneohjelmista koostuvia tietokoneohjelmistoja. Laajasti ymmärrettynä ohjelmistotuotanto kattaa kaiken tietokoneohjelmistojen valmistukseen liittyvän prosessinhallinnan sekä kaikki erilaiset ohjelmistokehitysmenetelmät. Ohjelmistotuotantoon kuuluu siis periaatteessa mikä tahansa toiminta, joka tähtää tietokoneohjelmien tai -ohjelmistojen valmistukseen. Tarve valmistukseen tulee asiakkaalta tai ohjelman tuottaja tekee markkinointitutkimuksen ja päättelee tarpeen ohjelmistolle. Jotta ohjelmistojen valmistusta voitaisiin käsitellä järjestelmällisesti, ohjelmistotuotannossa on pyritty mallintamaan ohjelmistojen valmistusprosessia niin sanotun elinkaarimallin mukaisesti. Elinkaarimallissa ohjelmiston valmistus pyritään näkemään mahdollisimman laajana, aikaan sidottuna prosessina, jossa ohjelmiston varsinainen tekninen valmistus on vain pieni - joskin äärimmäisen tärkeä osa - kokonaisketjua. Ohjelmistotuotannossa tieteenhaarana tutkitaan myös ohjelmien rakenteellisia ominaisuuksia kuten dokumentointia, versionhallintaa, sekä jäljitettävyyttä. Tutkimuksen kohteena ovat myös erilaiset ohjelmistojen tukiprosessit, kuten määrittelyprosessi, ylläpitoprosessi ja projektinhallinta. Myös erilaisia toteutus- ja suunnittelumenetelmiä, joilla itse tuotannon laatua voidaan tehostaa, tutkitaan. Ohjelmistotuotantoon kuuluvat myös erilaiset laatujärjestelmät, joita käytetään erityisesti yrityksissä dokumentoimaan yrityksen toimintatapoja. Laatujärjestelmän tavoitteena on dokumentoida ja ottaa käyttöön hyväksi havaitut toimintatavat, jotka parantavat yrityksen toimintaprosessin laatua. Kaupallista ohjelmistokehitystä tehdään yleensä projektityönä. Toisaalta useiden ohjelmistojen kehitys ja ylläpito jatkuvat koko niiden elinkaaren ajan ilman ennakoitavaa päätepistettä. Ylläpitotyökin voidaan jakaa määrämittaisiksi toisiaan seuraaviksi projekteiksi. Projektin toteuttamista ohjaavat ohjelmistoprosessit, jotka kuvaavat toistuvan tavan toteuttaa ohjelmistoprojekteja. Prosessit vaihtelevat suuresti laajuudeltaan ja sen suhteen, millaisia menettelytapaohjeita ne antavat. Noudatettava prosessimalli voi olla kevyt, jos kehityshankkeet ovat pieniä ja niiltä odotetaan suurta kustannustehokkuutta. Raskaita prosesseja käytetään toimialoilla, joissa ohjelmistoilta odotetaan poikkeuksellisen suurta luotettavuutta. Ohjelmistotuotannon historia Ensimmäiset digitaaliset tietokoneet tulivat käyttöön 1940-luvulla. Näiden koneiden suorittamat tehtävät määriteltiin muuttamalla koneiden sähköisiä kytkentöjä. Von Neumannin arkkitehtuurin mukaiset ohjelmoitavat tietokoneet kehitettiin 40-luvun lopulla, jolloin myös ensimmäiset tietojärjestelmä- ja ohjelmistokehityshankkeet käynnistettiin. Ennen vuotta 1954 lähes kaikki ohjelmointi tehtiin matalan tason ohjelmointikielillä kuten konekielellä tai assemblyllä. Suuri osa ohjelmoijien työstä liittyi tuon ajan tietokoneiden rajoitteisiin. Termi software engineering (ohjelmistosuunnittelu) on esiintynyt vuonna 1965 Computers and Automation -lehden yritysluettelossa. Myöhemmin termi esiintyi vuonna 1966 ACM:n puheenjohtajan Anthony A. Oettingerin kirjeessä Communications of the ACM -lehdessä. Oettinger kirjoittaa tietojenkäsittelytieteen olevan yksistään liian rajaava termi ja huomauttaa ammattimaisen insinöörialan luonteesta ohjelmiston ja laitteiston suunnittelussa. Ohjelmistokriisi tunnistettiin 1960-luvun loppupuolella. Sillä tarkoitettiin tilannetta, jossa pula ohjelmoijista ja selkeiden systeemityömenetelmien puuttuminen johti heikkoon tuottavuuteen, paljon ohjelmointivirheitä sisältäviin ohjelmiin ja kustannusten karkaamiseen käsistä. 1900-luvun loppupuolella alkanut tietokoneohjelmien merkityksen ja lukumäärän kasvu ovat tuoneet julkisuuteen lukuisia tietokoneiden aiheuttamia virheitä, jotka ovat lähes aina olleet seurausta inhimillisistä erehdyksistä: tietokoneohjelmien lähdekoodeissa on ollut virheitä tai ohjelmien käytettävyys on ollut huono. Ohjelmistotuotanto tutkimusalueena on kehitetty vastaamaan kysymykseen, miten ohjelmistoja tulisi valmistaa niin, että niiden laatu olisi mahdollisimman korkea. Ohjelmiston laatu pitää tässä yhteydessä käsittää ohjelmiston tavoiteltavana toimintana, mikä ei ole sama asia kuin lähdekoodin tai käyttöliittymän täydellinen virheettömyys. Ohjelmistotuotannon merkityksestä Ohjelmistoteollisuus on Suomen nopeimmin kasvava vientiala. Ohjelmistoalan merkittävin alatoimiala on ohjelmistojen suunnittelu ja valmistus. Vaihejakomallit Ohjelmiston tai ohjelman tuottaminen on laaja ja monimutkainen tehtävä. Onnistuneen tuotannon varmistamiseksi kehitystyö jaetaan osiin. Seuraavaan osaan ei voida edetä, ennen kuin edellinen osa on tarpeellisin osin saatu valmiiksi. Tätä ositusta ohjelmien suunnittelussa sanotaan vaihejakomalliksi. Vesiputousmalli Tässä perinteisessä prosessissa vaiheet soljuvat eteenpäin kuin vesiputous tasolta toiselle (vain yhteen suuntaan), ja siksi tätä prosessia kutsutaankin vesiputousmalliksi. Ajatuksena on, että kukin vaiheista tuottaa dokumentin tai joukon dokumentteja, jotka toimivat syötteenä seuraavalle vaiheelle. Esimerkiksi vaatimusanalyysi määrää ja asettaa vähimmäisvaatimukset ja rajat toiminnalliselle määrittelylle, jotta määrittelyn lopussa voidaan tarkastaa, vastaako määritelty ohjelmisto vaatimusanalyysin mukaista järjestelmää. Toisaalta taas toteutusvaiheessa (koodaus) teknisen määrittelyn pitäisi kattaa ne tarvittavat tiedot, joiden perusteella ohjelmisto voidaan kirjoittaa. Vesiputousmallissa suurin vaikeus on suunnitella koko tuote kerralla toteutuskuntoon. Käytännössä tuotantoprosessi on usein iteratiivinen, eli suunnittelua ja toteutusta tehdään pienimmissä osissa ja prosessia toistetaan. Näin ohjelmisto kehittyy inkrementaalisesti eli koko ajan kasvaen kohti lopullista muotoaan. Tästä käytännön sanelemasta tarpeesta ovat syntyneet useat iteratiiviset prosessimallit, kuten Rational Unified Process, spiraalimalli tai niin sanottu ketterä kehitys. Kun vesiputousmalliin yhdistetään joka vaihetta vastaava testaus (esimerkiksi vaatimusmäärittelystä hyväksymistestaus) aikajanalle syntyy niin kutsuttu V-malli, jonka vasen sakara kuvastaa prosessin vaiheita ja oikea kunkin testausta. Prosessia, joka toistaa alemman tason suunnittelua ja toteutusta, kutsutaankin W-malliksi, jossa keskisakara kuvastaa iteraatiota. Vesiputousmalli kuvastaa ohjelmistotuotantoa teoreettisella tasolla hyvin, mutta sen soveltuvuudesta käytännön ohjelmistotuotantoon ollaan erimielisiä. Vesiputousmallin tärkein ansio onkin antaa puitteet, joita myös iteratiiviset prosessit noudattavat, vaikkakin huomattavasti tiheämmissä sykleissä ja kevyemmillä menetelmillä. Voidaankin sanoa, että kaikki ohjelmistotuotantohankkeet noudattavat jollain tasolla vesiputousmallia, mutta eivät välttämättä toteuta kaikkia sen vaiheita dokumentoiduilla menetelmillä. Prototyyppimenetelmä Prototyyppimenetelmässä ohjelman kehittäminen etenee spiraalimaisesti. Prototyyppimallissa ulkoasu (käyttöliittymä) rakennetaan ensin ja vasta sitten spiraalimaisesti laajenevin kehin tuotteen liiketoiminnallinen kerros (bisneslogiikka) sekä tietokantakerros. Menetelmän etuna asiakas saa nopeasti nähtäväksi tuotteen lopullisen ulkoasun. Asiakas voi jo tässä vaiheessa kertoa, jos kehittelijät ovat toteuttaneet jotain toisin kuin hän on halunnut. Mahdolliset muutokset on vielä helppo ja kustannuksiltaan edullista ja työmäärältään vähäistä tehdä tässä vaiheessa. Prototyyppimenetelmä on hyvä myös silloin kun (asiakkaan) vaatimukset muuttuvat usein. Kun asiakas on hyväksynyt kehityskierroksen esitetyn prototyypin, kehittelyä jatketaan spiraalin laajenevalla kehällä. Syvennetään ja laajennetaan suunnittelua. Kun kehitysprosessi on kiertänyt kokonaisen ympyrän, seuraavaa prototyyppiä esitellään asiakkaalle. Näin jatketaan iteratiivisesti, kunnes päädytään tuotteen lopulliseen kehitysversioon. Kun asiakas on hyväksynyt tuotteen, se on valmis. RUP RUP (Rational Unified Process) perustuu peräkkäisiin iteraatioihin, joista jokainen iteraatio suunnitellaan vesiputousmallin mukaisesti. Kehittäminen jakautuu neljään vaiheeseen: aloitus, tarkennus, rakennus ja käyttöönotto. Ketterät menetelmät Nopeasti muuttuvassa ympäristössä ennalta suunnittelun vaikeus on noussut suurimmaksi esteeksi perinteiselle vesiputousmallille. Iteratiivinen prosessi antaa mahdollisuuden muuttaa projektin kulkua ja suuntaa hallitusti kesken prosessin. Ohjelmisto ei useinkaan tule kerralla valmiiksi, ja monet ohjelmistotuotteet jatkavat kehitystään julkaisun jälkeenkin. Nopeimmin kehittyvillä ohjelmistotuotannon aloilla ja etenkin pienemmissä ohjelmistoprojekteissa on omaksuttu niin kutsuttuja ketteriä ohjelmistoprosesseja, jotka korostavat muutosten hallintaa ja nopeita iteraatiosyklejä. Periaate on suunnata ja korjata kehittelyä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Virheellistä kehitystyötä on tehty silloin vasta mahdollisimman vähän ja kehittelyn resurssien (muun muassa aika- ja kustannusresurssit) hukkaaminen on mahdollisimman vähäistä. Yksi uusimpia ketteriä menetelmiä on Scrum. Muita menetelmiä Muita ohjelmankehitysmenetelmiä on muun muassa Suihkulähdemalli. Menetelmässä ohjelma koodataan suoraan ja sen jälkeen luodaan dokumentointi. Varsinaista mallinnusta ja suunnittelua ei tässä menetelmässä ole. Suunnittelu tapahtuu koodaajan mielessä. Suihkulähdemalli soveltuu pienien (apu)ohjelmien tekoon. Laajempien ohjelmistojen suunnittelun hallinta ei onnistu suihkulähdemenetelmällä. EVO-mallissa rakennetaan ensin ydinjärjestelmä, jota kehitellään edelleen seuraavissa projektin iteraatioissa. Eri tuotantomalleista Vaikka yllä kuvatut vaiheet ovat enemmän tai vähemmän osana kaikkea ohjelmistotuotantoa, niin niitä voidaan soveltaa eri tavoin. Usein esitetty (ideaali)malli on nk. vesiputousmalli, missä kukin vaihe tehdään loppuun ja hyväksytetään ennen seuraavaan siirtymistä. Mallin heikkoutena on sen utopistisuus ainakin jossain määrin, ja lisäksi vesiputousmallissa syntyvä lopputuote tulee asiakkaan nähtäväksi vasta projektin loppuvaiheessa. Lisäksi havaitun virheen korjaaminen voidaan joutua tekemään iteratiivisesti edellisiin vaiheisiin. Se on aikaavievä ja kallis prosessi. Prototyyppimalli perustuu siihen ajatukseen, että suuri osa projektiin liittyvistä kysymyksistä ja ongelmista selviää vasta, kun tuote on ensimmäisen kerran tehty. Mallissa tehdäänkin alussa hyvin karkea ja erittäin paljonkin yksinkertaistettu malli nopeasti valmiiksi, johon myös asiakas voi tutustua. Prototyypin kautta asiakas osaa esittää tarkemmin vaatimuksiaan havaitessaan konkreettisesti, minkä tyyppinen myöhemmin syntyvä lopullinen tuote olisi. Toisaalta myös kehittäjät oppivat erinäisistä prototyypin valmistusvaiheessa esiintyneistä ongelmista ja rajoitteista, ja kykenevät siten kehittämään esimerkiksi paremman arkkitehtuurin lopulliseen versioon, joka tuotettaisiin esimerkiksi vesiputousmallin mukaisesti. Prototyyppimallissa suuri kiusaus voi olla käyttää jo toteutettuja ohjelmistokomponentteja lopputuotteessa. Näin ei kuitenkaan tule tehdä, koska silloin menetetään prototyyppimallin perusidea. Myös muita yleisiä malleja on kehitetty, kuten inkrementaalinen malli, jossa ohjelmisto rakennetaan vesiputousmallin mukaisesti siten, että 1. versio on hyvin yksinkertainen toiminnoiltaan. Ensimmäiseen versioon on siis toteutettu vain kaikkein kriittisimmät tai eniten toivotuimmat toiminnot. Seuraavat sukupolvet lisäävät aina uusia ominaisuuksia. Jos jokainen sukupolvi sisältää vaiheet aina vesiputousmallin alusta asti, on kyseessä iteratiivinen malli. Tällöin sukupolvea kutsutaan iteraatioksi. Niin sanotussa ketterässä ohjelmistokehityksessä uusia versioita tuotetaan usein, ja uusien ominaisuuksien tärkeysjärjestys arvioidaan uudestaan kunkin kierroksen jälkeen. Ohjelmien suunnittelu voidaan ajatella spesifikaatioiden (määritysten) luomisena. Suunnittelussa edellinen vaihe luo spesifikaation, joka on syötteenä seuraavalle vaiheelle. Spesifikaatiot voidaan jaotella formaaleiksi ja informaaleiksi spesifikaatioiksi. Formaalit menetelmät ovat jäykkiä, mutta niiden käsittely on helppoa ja käsittely voidaan koneellistaa. Informaalien menetelmien ilmaisuvoima on hyvä, mutta käsittely monimutkaisempaa. Formaalit menetelmät käyttävät matemaattisen eksakteja määritelmiä luotaessa, ja niiden tavoitteena on tuotettavan ohjelmiston oikeellisuus, esimerkiksi todistamalla jokin ohjelma tai sen käyttämä algoritmi oikein toimivaksi. Niissä ongelmana on kuitenkin niiden toteuttamisessa vaadittava matemaattinen pätevyys, sekä asiakkaiden suhteen helposti vaikeaselkoisuus. Toisaalta voidaan myös ajatella, että ongelma ohjelmien käsitettävyydestä vain siirtyy matematiikan puolelle - vaikka ohjelma olisikin todistettu oikeaksi, niin ei ole mitenkään itsestään selvää, että todistamisvaiheessa ei olisi virhettä, ja pitkästä matemaattisesta todistuksesta virheen etsiminen voi olla aivan yhtä vaikeaa (tai vaikeampaa) kuin sen itse ohjelmakoodista etsiminen. Ohjelmiston elinkaaren vaiheet Ohjelmiston elinkaari jakautuu kahteen pääluokkaan: kehitys ja ylläpito. Ohjelman kehitykseen kuuluvat vaatimusmäärittely, ohjelmistosuunnittelu, toteutus, testaus, julkistus ja käyttöönotto. Ennenaikainen-Alpha on teknologianäyte ohjelmiston yhdestä tai kahdesta ydintoiminnosta. Vaihe koostuu ennen kaikkea toimintojen suunnittelusta. Alpha on ohjelmiston kehityksen ensimmäinen vaihe, jonka aikana ohjelmisto suunnitellaan pääpiirteissään ja jonka aikana ohjelmiston toiminnot luodaan. Beta on vaihe, jonka aikana ohjelmiston toiminnallisuus on suunniteltu loppuun. Vaiheen aikana on tarkoitus viimeistellä toiminnot ja tuottaa ohjelmisto tilaan, jossa se kykenee toimimaan käytännön tilanteessa omillaan. Vaatimusanalyysi Vaatimusanalyysin eli vaatimusmäärittelyn tarkoituksena on selvittää ne ohjelmistotuotteelle asetetut ohjelmistovaatimukset, mitkä valmiin järjestelmän tulisi täyttää. Vaatimusanalyysin tarkoituksena ei ole ottaa millään tavoin kantaa siihen, miten nämä tavoitteet saavutetaan. Näin toimitaan siksi, että on edullisinta siirtää toteutusmenetelmiin liittyvät päätökset mahdollisimman myöhäiseen vaiheeseen. Tyypillisesti ohjelmiston tekninen toiminta muuttuu sen elinkaaren myötä monistakin syistä, ja muutosten tekeminen on sitä kalliimpaa taloudellisesti, mitä aikaisempaan vaiheeseen ne joudutaan kohdistamaan. Toisinaan vaatimuksiin voi toki kuulua rajoituksia, jotka esimerkiksi sitovat toteutuksen tiettyyn ohjelmointikieleen esimerkiksi asiakkaan erityistarpeiden vuoksi. Esimerkiksi ohjelmistotuotteelle asetettuja vaatimuksia voisivat olla seuraavat: ohjelmiston pitää kyetä numeeriseen sekä symboliseen laskentaan ja lukemaan käyttäjältä tarvittavat syötteet. Nyt huomattavaa on, että tässä vaatimuksessa ei ole kuvattu esimerkiksi sitä, millaisessa muodossa syöte tulee antaa, onko järjestelmä graafinen vai ei, pitääkö tiloja kyetä tallentamaan jne. Yksi suurimpia vaikeuksia vaatimusanalyysissä (kuin myös muissa vaiheissa) onkin huomata se, onko saatujen tietojen määrä riittävä, jotta seuraavaan vaiheeseen voidaan edetä. Sen vuoksi kukin vaiheista yleensä hyväksytetäänkin loppuvaiheessa, yleensä vähintäänkin ensimmäiset vaiheet myös asiakkaan kesken. Vaatimusanalyysi tulee tehdä tiiviissä yhteistyössä ohjelmiston asiakkaan kanssa. Analyysi ei juurikaan muutu, vaikka asiakas olisi kuvitteellinen (esimerkiksi siksi, että tuotteella ei ole etukäteen tiedossa asiakasta). Analyysissä on tärkeää osata sivuuttaa turhat toteutustekniset vaatimukset - esimerkiksi asiakas saattaa toivoa laitteeseen kymmentä eri painonappia, vaikka parempi olisi nappien toiminnallisuudet toteuttava valikko. Vaatimusanalyysi tuottaa lopputuloksenaan dokumentin asiakasvaatimukset. Järjestelmäsuunnittelu Järjestelmäsuunnittelussa tarkastellaan järjestelmien välistä työnjakoa ja integrointia sekä laitteiston ja ohjelmiston välistä työnjakoa. Järjestelmäsuunnittelussa voidaan päättää hajauttaa eri ohjelmistoja eri laitteille tai asentaa samaa ohjelmistoa usealle laitteelle. Järjestelmäsuunnittelua voidaan tehdä esimerkiksi kahdella tasolla: Järjestelmäkartan tasolla pohditaan mitä laitteita ja ohjelmistoja tarvitaan ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Yksittäisen laitteen tasolla päätetään muun muassa laitteistosta, käyttöjärjestelmästä ja ohjelmistoista, yhteyksistä ja tietoturvasta. Järjestelmäsuunnittelu on tavallinen vaihe räätälöityjen ohjelmistojen tuotannossa. Valmisohjelmien tuotannossa sitä ei yleensä tarvita. Ohjelmistosuunnittelu Ohjelmistosuunnittelu koostuu kahdesta vaiheesta. Näistä ensimmäinen on toiminnallinen määrittely. Siinä kuvataan kaikki järjestelmän toteuttamat toiminnot ja liitännät järjestelmän ulkopuolelle. Vaiheen tuotoksena syntyvä määrittelydokumentti kuvaa siis mitä kaikkea järjestelmällä voi tehdä sekä miten käyttäjä voi ne tehdä. Järjestelmä ei kuvaa sitä, miten toiminnot tulee toteuttaa. Näin määrittelydokumentti kuvaa esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelman eri näytöt, valikot ja niissä olevat asetukset ja kaikki käyttöliittymäkontrollit. Mikäli järjestelmä tuottaa tulosteita, niin määrittelydokumentin tulisi sisältää sekä visuaaliset että riittävät tekstuaaliset kuvaukset kaikista järjestelmän eri näytöistä. Ideaalinen määrittelydokumentti on niin kattava, että teknisessä suunnittelussa tai sitä seuraavissa vaiheissa ei ole enää missään vaiheessa epäselvää, että miten ohjelman tulee toimia kussakin tilanteessa, miten tulosteet ja syöte on muotoiltu jne. Vaikka tähän on käytännössä mahdotonta päästä, niin on kuitenkin havaittu, että siihen tulee pyrkiä. Toisaalta on myös tutkittu, että hyvä määrittelydokumentti ei saa olla liian vuolassanainen. 500 A4-sivua pitkä kaiken kattava määrittelydokumentti ohjelmasta, joka piirtää ainoastaan 2D-kuvaajia polynomifunktioista näytölle, on todennäköisesti aivan liian pitkä. Kuitenkin 100-sivuinen määrittelydokumentti mistään kunnollisesta tekstinkäsittelyohjelmasta on varmasti aivan liian lyhyt. Tyypillinen ohjelmistoalan ongelma on se, että määrittelydokumentteja ei jakseta kirjoittaa. Jonkinlainen vaatimusanalyysi (yleensä hyvin epämuodollinen) saatetaan tehdä, mutta sen jälkeen aletaankin heti koodata ohjelmaa. Ajatellaan, että määrittelydokumentin kirjoittamiseen menevä aika ei ole verrannollinen siitä saatavaan hyötyyn. Kuitenkin asia on juuri päinvastoin, koska asioita on paljon helpompi muuttaa luonnollisella kielellä kirjoitetusta dokumentista kuin ohjelmakoodista, ja suoraan koodia kirjoittavat huomaavat hyvin pian tekevänsä määrittelyä samaan aikaan kuin kirjoittavat ohjelmaa. Näin ohjelma muodostuu ad hoc -ratkaisujen varaan, ja isoista ohjelmista muodostuu rakenteellisesti hyvin vaikeaselkoisia ja sitä kautta erittäin virhealttiita rakennelmia. Laajojen ohjelmistojen suunnittelun hallinta helpottuu, jos ohjelmisto jaetaan erilaisiin kerroksiin. Yksi tunnettu malli on MVC-malli, jossa käyttöliittymä erotetaan muista osista. Etuna on se, että esimerkiksi käyttöliittymän muuttaminen on helpompaa kun muutokset tulevat vain siihen osaan ohjelmansuunnittelussa. Toinen tunnettu kerrosmalli on kolmitasomalli, jossa tasoina ovat käyttöliittymä, liiketoimintakerros (businesslogiikka) ja tietokantakerros (tiedon tallennus). Toiminnalliselle määrittelylle vastakohta on tekninen määrittely. Tekninen määrittely eli arkkitehtuurisuunnittelu seuraa toiminnallisen määrittelyn jälkeen, ja siinä ei enää tehdä valintoja tai päätöksiä siitä, millaisia ominaisuuksia laitteessa on - sen tarkoituksena on kuvata ohjelmiston tai ohjelman tekninen arkkitehtuuri tarkasti, joskaan ei vielä ohjelmakoodina. Syötteenä sille toimii toiminnallinen määrittely, ja se kuvaa ne ohjelmistokomponentit, jotka toteuttavat määrittelyn vaatimat toiminnot. Tekniseen määrittelyyn sisältyy esimerkiksi käytetty ohjelmointikieli/kielet, ohjelmistokomponentit kuten kirjastot, ohjelmistokomponenttien rakenne ja keskinäinen hierarkia, käytetyt tietorakenteet ja niiden väliset sovellusrajapinnat jne. Arkkitehtuurisuunnittelussa voidaan käyttää hyväksi suunnittelumalleja (), jotka ovat valmiita ratkaisuja suunnitteluongelmiin (tehtäviin). Niiden etuna on tehokkuus ja toimintavarmuus. Huomattavaa on, että ohjelmiston koosta ja monimutkaisuudesta riippuen dokumentti koostuu usean eri kerroksen kuvauksista. Esimerkiksi kompleksissa ohjelmistossa ensimmäisellä tasolla voi näkyä eri moduulit, mistä järjestelmä koostuu: palvelinohjelma-prosessit, asiakasohjelma-prosessit, tietovarastot sekä niiden liitynnät ympäristöön. Toisella tasolla kukin näistä komponenteista on pilkottu pienempiin osiin kuten luokkiin, ja niistä näkyy tarkemmin, mitä ulkoiset liitännät ovat (käytetty protokolla jne). Kolmannella tasolla on kuvattu luokkien metodit ja luokkamuuttujat, käytettyjen tietorakenteiden tyypit (merkkijono, kokonaisluku, liukuluku …) jne. Toteutus Määrittelydokumentin valmistuttua toteutus voi alkaa. Toteutus käsittää lähinnä varsinaisen koodaamisen valitulla ohjelmointikielellä sekä tarvittavien oheiskomponenttien tuottamisen (käytetyt kuvat, äänet jne). Mikäli edelliset vaiheet on toteutettu kunnolla, niin toteutukseen menevä aika on noin 10-20 % koko ohjelmistoprojektiin käytetystä ajasta. Tämän vaiheen tuotoksena on siis ajettava ohjelmisto, mutta siinä on kuitenkin yleensä suhteellisen paljon toiminnallisia virheitä. Ohjelmankehitysympäristöissä toteutusvaihe voi olla puoliautomaattinen. Kehitysympäristö osaa kehittää luoduista suunnitelmista ohjelmakoodin rungon, jossa luokkakaaviosta on johdettu valmiit koodit luokille, luokan tietojäsenille sekä metodirungot parametreineen. Se nopeuttaa huomattavasti koodaajan työtä kun hänen pitää lisätä vain metodien toiminnallinen sisältö koodeihin. Testaus Alpha-testaus on ohjelmistokehityksen vaihe, jonka aikana tutkitaan luotujen toimintojen kykyä toimia oikein käytännön tilanteessa. Vaiheen aikana on tarkoitus kartoittaa myös ohjelmiston sisäinen koodi dokumentoituun muotoon. Beta-testausvaiheen aikana ohjelmistosta etsitään ja korjataan pois mahdolliset ohjelmointivirheet eli bugit, joita on saattanut aiheutua mahdollisista Beta-vaiheen aikana tehdyistä muutoksista. Beta-testaus on ohjelmistonkehityksessä eräs eniten aikaa vaativista vaiheista. Virheitä löytyy toteutuksen huolellisuudesta riippumatta käytännössä kaikista ohjelmistoista. Esimerkiksi yritykselle on erittäin tärkeää löytää virheet (ja korjata ne) itse sen sijaan, että asiakas löytää ne ja kertoo sitten huonoista kokemuksistaan muille. Vaikka testaus onkin osana kaikkea ohjelmistokehitystä, niin sen harteille ei pidä sälyttää vastuuta lopputuotteen hyvästä laadusta. Laatuajattelun on oltava mukana aivan ensimmäisestä vaiheesta alkaen, sillä tutkitusti testattaessa ei löydetä kuitenkaan käytännössä koskaan kaikkia virheitä, ja myös virheiden korjaaminen aiheuttaa usein uusia virheitä. Testaukseen kuuluu muun muassa testausmenetelmien suunnittelu, erilaisten testidokumenttien sekä testipenkkien laatiminen. Testitulosten mukaan ohjelmistoon tehdään tarvittavat muutokset - jos muutoksia pitää tehdä ylemmille tasoille kuten toiminnalliseen määrittelyyn, niin se on yleensä merkki koko projektin yli ulottuvasta heikosta laadusta. Siinä missä toteutuksessa on tarkoituksena tehdä mahdollisimman virheetön ohjelmisto, testauksessa on tarkoitus löytää mahdollisimman paljon virheitä. Testaus vaatii siis testaajalta destruktiivisen eli hajottavan asenteen. Monet virheet vaativat korjaamista, joten hyvin suoritettu testaus aiheuttaa lisätöitä ohjelmiston toteuttajille. Tämän vuoksi on usein järkevää, että organisaatiossa testauksesta huolehtii eri yksikkö kuin toteutuksesta. Pienissä organisaatioissa tämä ei välttämättä onnistu, mutta mahdollisuuksien mukaan ohjelmoijat voivat kuitenkin testata toistensa valmistamat ohjelmistot tai niiden osat. Ohjelmiston testaus voidaan jaotella myös muun muassa seuraaviin: Yksikkötestaaminen Integraatiotestaaminen Regressiotestaaminen Hyväksyntätestaaminen Julkaisu tai käyttöönotto Julkaisuehdokkuudesta puhutaan kun ohjelmisto on saavuttanut tietyn toiminnallisen tilan, jossa kaikki ohjelmiston ominaisuudet toimivat lähes virheettömästi ja ohjelmisto on valmis julkaistavaksi. Useimmissa tapauksissa julkaisua ei kuitenkaan voi tapahtua, ennen kuin kaikki ohjelmistoa kehittävät tahot ovat siihen tyytyväisiä. Joskus ohjelmiston valmistuminen ajallaan on tärkeämpää kuin riittävä testaus, jolloin Julkaisuehdokkuus kyseenalaisesti ohitetaan. Julkisesti saataville tarkoitetun ohjelmatuotteen valmistuttua se yleensä julkaistaan. Julkaistaessa kerätään ohjelman osat ja dokumentointi yhdeksi paketiksi sekä tiedotetaan uuden ohjelman tai ohjelmaversion saatavuudesta, lisenssiehdoista sekä ominaisuuksista. Näitä toimenpiteitä varten on olemassa työkaluja ja hallintajärjestelmiä. Tuotantoon julkaisemista kutsutaan myös nimellä kultaaminen, joka tulee siitä, että alkuperäinen ohjelmiston Master-levy viedään monistettavaksi ja paketoitavaksi tehtaalle tai se valmistellaan internet-pohjaista levitystä varten. Ohjelmisto saatetaan kääntää eri kielille, lisäksi sen ohjekirjat kirjoitetaan ja tulostetaan. Myös markkinoinnin suunnittelu kuuluu osaksi tätä vaihetta. Lisenssiehdot määräävät kaupalliset ja juridiset ehdot ohjelman jakelulle, asentamiselle ja käyttämiselle. Kaupallisen (ks. omisteinen ohjelmisto) jakelun lisäksi on avoimen lähdekoodin lisenssejä kuten GNU GPL. Freeware-ohjelmistot ovat maksuttomia, mutta niiden lähdekoodi ei ole aina saatavilla. Jos ohjelmisto on rakennettu tietylle asiakkaalle, julkaisun sijaan tehdään käyttöönotto. Käyttöönotossa ohjelmistosta valmistellaan asennettava kokonaisuus, joka sitten suunnitellusti asennetaan määrätyille laitteille. Käyttöönottoon liittyy usein myös muun muassa laitteiston asennus ja valmistelu, tietoyhteyksien valmistelu, vanhojen tietojen konvertointi ja käyttäjien valmentaminen. Ylläpito Ohjelmien ja ohjelmistojen ylläpito ei kuulu enää ohjelmistotuotantoon eikä ohjelmien kehittelyyn vaiheena. Ylläpidon tarkoitus on pitää ohjelmisto toimintakuntoisena ja raportoida virheistä tuotannolle. Ylläpitoon kuuluu ohjelmien uusien versioiden päivitys vanhojen tilalle ja päivityksestä aiheutuvat muutostoimet. Ylläpito käsittää ne toimenpiteet, mitä asiakkaat tarvitsevat ollakseen tyytyväisiä ohjelmistotuotteeseen. Tyypillisesti ohjelmistojen katsotaan vanhenevan ennen pitkää, ja tarpeet myös muuttuvat; lisäksi laadukkaastakin ohjelmistotuotteesta löytyy yleensä vähintäänkin pieniä ohjelmistovirheitä, joten käyttäjät odottavat uusia versioita täyttämään muuttuvat tarpeet ja esiintyneet ongelmat. Elinkaaren loppu Ohjelma ei "kuole" koskaan. Ohjelma voi tulla tarpeettomaksi kun käyttöympäristö muuttuu siten, että ohjelmaa ei voida enää käyttää tulee uusi parempi menetelmä suorittaa ohjelman tekemät asiat ohjelman tekemien toimenpiteiden tarve loppuu ohjelman toiminnot yhdistetään uuteen ohjelmaan ohjelman käyttö ja kehittely loppuu. Ohjelmistotuotannon työkalut Prosessia helpottamaan on kehitetty erilaisia työkaluja. Perustyökaluja ohjelmistotuotannossa ovat mallit, joiden avulla prosessin vaiheita voi hallita. Esim. vesiputousmallissa vaiheet suoritetaan yksi kerrallaan loppuun asti - testausvaiheesta ei voi palata analyysiin. Muita ohjelmistotuotannon työkaluja ovat UML ja CASE. UML (Unified Modeling Language, yhtenäistetty mallinnuskieli) auttaa visualisoimaan suunnitelmia. UML on kokoelma yksinkertaisia graafisia merkintöjä, kuten laatikoita ja nuolia, joilla on määrätty merkitys. UML on kehitetty olio-ohjelmointiin. UML-mallinnuksia voi tehdä esimerkiksi ohjelmilla MS Visio, Argo UML, Eclipseen asennettavalla liitännäisohjelmalla, NetBeans, yms. CASE (Computer Aided Software Engineering, tietokoneavusteinen ohjelmistotuotanto) on ollut käytössä 1970-luvulta alkaen. CASE-työkalut ovat ohjelmia, joiden avulla voi organisoida ja visualisoida ohjelmistotuotannon prosesseja. Eri ohjelmointikielille ja -ympäristöille on omat CASE-työkalunsa. Tunnettu ohjelmankehitysympäristö on Eclipse. Katso myös Ohjelmistoteollisuus Ketterä ohjelmistokehitys Kriittinen massa Nopean kehityksen malli Ohjelmiston laatu Suihkulähdemalli Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Seulonnan keskeiset artikkelit

888

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oraakkeliluukirjoitukset

Oraakkeliluukirjoitukset

Oraakkeliluukirjoitukset eli kilpikonnanluukirjoitukset (kiinaksi 甲骨文 jiǎgǔwén, kirjaimellisesti kuori-luu-kirjoitus; tai bǔcí, perint.卜辭, yksinkert.卜辞, kirjaimellisesti halkeaman sanoma) ovat vanhimmat löytyneet kiinankieliset kirjoitukset. Ne esiintyvät kilpikonnan vatsaluissa ja uhrieläinten lapaluissa, joita käytettiin ennustamiseen, mistä nimi oraakkeliluu tulee. Kiinasta on löytynyt yli oraakkeliluukirjoitusta, suurin osa näistä Shang-dynastian viimeisen pääkaupungin Yinin (Yinxu) seudulta, joka löytöpaikka sijaitsee nykyisen Anyangin kaupungin alueella Henanin maakunnassa. Myös Läntisen Zhou-dynastian ajoilta on löydetty luukirjoituksia. Yli 50 000 kirjoituksista on sittemmin julkaistu ja tutkittu. Ennusteet Tekstit on kirjoitettu kilpikonnan vatsaluihin tai uhrieläinten lapaluihin. Hoviennustaja kirjoitti luuhun ennustuksen päivämäärän ja kysymyksen, minkä jälkeen luuta kuumennettiin. Ennustaja tulkitsi kuumennettaessa syntyneet halkeamat. Luuhun kirjoitettiin muistiin ennustuksen kielteiset ja myönteiset tulkinnat sekä usein asian saama käänne eli kommentti siitä, kuinka hyvin ennustus piti paikkansa. Tekstien aiheet koskevat kaikkia hallitsijan toimia: esi-isien ja jumalien palvontaa, sotaretkiä, virkanimityksiä, oikeuskäsittelyjä, kaupunkien rakentamista, maatalouskampanjoita, säätä, sairauksia, matkoja, unia, syntymiä ja tulevien päivien suotuisuutta. Teksteissä kuvataan myös entisille kuninkaille tehtyjä uhrauksia. Näiden perusteella on voitu selvittää kaikki Shang-dynastian kuninkaat. Täten aikaansaatu kuninkaiden lista vastaa varsin hyvin Han-dynastian aikaisen historioitsija Sima Qianin luettelemia Shang-dynastian kuninkaita. Kirjoitus Tekstit ovat varsin kehittyneitä. Niissä esiintyy noin 5 000 erilaista merkkiä, mistä voi päätellä, että kiinan kirjoituksella oli jo tuohon aikaan pitkä historia. Kirjoituksista on muodostettu tekstikorpuksia, joissa on yhteensä satoja tuhansia kiinan merkkejä (luukirjoitusmuodossa). Nämä merkit toimivat logogrammeina eli sanamerkkeinä, kukin merkki vastaa jotakin tietyllä tavalla lausuttua sanaa. Vajaa puolet kirjoituksissa esiintyvistä merkeistä on yhä tunnistamatta, mutta useammin esiintyvät on tunnistettu ja tekstejä voidaan varsin hyvin lukea, sillä käytetty kielioppi on lähellä klassista kiinaa. Monet merkit ovat hyvin samantapaisia kuin nykyiset kiinalaiset merkit. Kirjoituksessa käytetty kieli on päätelty osin sanajärjestyksen perusteella, osin rebus-prinsiipin (vrt. kuva-arvoitus) mukaisesti. Kirjoituksissa esiintyy (varhaisemmassa muodossaan) esimerkiksi merkki 來 (lái, eli tulla) erään ruohokasvin merkkinä, joka ääntyy kiinaksi samalla tavalla kuin verbi tulla. (Vrt. suomen sana kuusi, joka numeromerkityksessäänkin sana-arvoituksiin piirretään puuna.) Teksteissä esiintyy kiinalaisen laskujärjestelmän idea: yksinkertaiset merkit yhdestä kymmeneen ja merkki sadalle. Lisäksi niissä käytetään kahta sarjaa ajanlaskumerkkejä, joista toisessa on kymmenen merkkiä (taivaalliset rungot), joita oli alun perin käytetty päivien laskemiseen, ja toisessa kaksitoista merkkiä (maalliset oksat), joita oli käytetty tuntien, kuukausien ja vuosien sykleinä. Shang-dynastian oraakkeliluissa nämä merkit on jo yhdistetty toisiinsa 60 yhdistelmän kierroksi, jiazi-kalenteriksi. Zhou-dynastian ajoilta on peräisin vielä laajempia kiinankielisiä kirjoituksia ja pidempiä tekstejä, katso jinshi-kirjoitus. Merkkien löytyminen Kirjallisuudentutkija Wang Yirong (王懿榮 1845-1919) sairastui ja kävi apteekissa ystävänsä Liu En (Liú È 刘鶚 1857-1909) kanssa. Odotellessaan lääkkeen valmistumista hän ehti huomata lääkkeen ainesosaksi jauhettavan "lohikäärmeenluun" (lónggǔ 龍骨) olevan kirjoitusmerkkien kirjailema. Ystävykset tutkivat lohikäärmeenluita ja he tunnistivat kirjoitukset Shang-dynastian aikaisiksi. Liu E julkaisi kirjoissaan lukuisia näistä kirjoituksista. Lähteet Aiheesta muualla Näyte oraakkeliluukirjoituksista. Kiinan historia Kiinan kirjoitusjärjestelmä en:Oracle bone script fr:Écriture ossécaille ko:갑골 문자 no:Orakelskrift ru:Цзягувэнь sk:Nápisy na veštebných kostiach sr:Записи на оклопима корњача sh:Zapisi na oklopima kornjača sv:Orakelbensskrift

889

https://fi.wikipedia.org/wiki/Olusegun%20Obasanjo

Olusegun Obasanjo

Olusegun Obasanjo (joruban kielellä Oluṣẹgun Matthew Okikiọla Arẹmu Ọbasanjọ, s. 5. maaliskuuta 1937 Abeokuta, Brittiläinen Nigeria) oli Nigerian presidentti sotilashallitsijana vuosina 1976-1979 ja vapailla vaaleilla valittuna vuosina 1999-2007. Presidenttiytensä aikana hän pyrki vähentämään korruptiota Nigeriassa, mutta sen vastaiset toimet kohdistuivat lähinnä hänen poliittisiin vastustajiinsa. Hän yritti jatkaa presidenttinä kolmannen kauden, mutta epäonnistui perustuslain muuttamisessa tämän sallimiseksi. Elokuussa 2021 Afrikan unioni nimitti hänet edustajakseen Afrikan sarven alueelle rauhanpyrkimysten edistämiseksi. Elämäkerta Obasanjo kuuluu Nigerian suurimpaan kansaan joruboihin ja on kristitty sekä absolutisti. Hänen vanhempansa olivat Ashabi (k. 1958) ja Amos Obasanjo Bankole (k. 1959). Hän kävi baptistipoikakoulua ja lahjakkaana voitti opiskeluaikanaan useita palkintoja. Tuolloin hän myös luopui englanninkielisestä Matthew-etunimestään ja tapasi tulevan vaimonsa Oluremi Akinlawonin, jonka kanssa avioitui vuonna 1963. Toimittuaan jonkin aikaa opettajana Ibadanissa hän päätti pyrkiä Ibadanin yliopistoon opiskelemaan, mutta ei vähävaraisena saanut maksettua lukukausimaksuja. Sotilasura Obasanjo liittyi Nigerian maavoimien palvelukseen maaliskuussa 1958 läpäistyään kadettien pääsykokeen. Hän sai sotilaskoulutusta myöhemmin myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa Mons Officer Cadet School -kadettikoulussa. Hän järkyttyi kokemansa rasismin ja syrjinnän määrästä, mutta suoritti opintonsa ja palasi Nigeriaan vuonna 1959 ottamaan vastaan jalkaväen upseerin pestin Kadunassa. Hänet ylennettiin pian luutnantiksi, ja hän oli osana Nigerian 5. pataljoonaa Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaoperaatiossa Kongossa lokakuusta 1960 toukokuuhun 1961. Palattuaan Nigeriaan Obasanjo siirtyi jalkaväestä pioneereihin. Hänet ylennettiin majuriksi 1965, ja vuonna 1967 hänestä tuli asevoimien pioneerien johtaja. Biafran sodassa everstiksi ylennyt Obasanjo nimitettiin toukokuussa 1969 divisioonan komentajaksi. Tammikuussa 1970 hän tapasi Biafran johtajaksi nousseen Philip Effiongin ja neuvotteli tämän kanssa Biafran antautumissopimuksen lähes kokonaisuudessaan. Hän pyrki myös parhaansa mukaan estämään Biafran igbojen ahdistelun komentamiensa joukkojen taholta määräämällä raiskaajat ammuttaviksi ja ryöstelijät ruoskittaviksi. Poliittinen ura Vuonna 1975 kenraali Murtala Ramat Mohammedin johti verettömän sotilasvallankaappauksen, jossa syrjäytettiin kenraali Yakubu Gowon. Pääesikunnan esikuntapäällikkönä Obasanjo oli Murtala Muhammadin varamies ja hänellä oli armeijan tuki. Mohammadin tultua murhatuksi vuonna 1976 Obasanjo nousi Nigerian johtoon. Hän komensi divisioonaa, joka valloitti Owerrin ja toi sisällissodan tehokkaasti päätökseen. Sotilasvalta hyötyi tehokkaasti öljyn hinnan noususta. Lokakuussa 1976 maassa julkistettiin uuden perustuslain teksti, mikä edelsi perustuslaillista kokousta 1977. Vuonna 1979 vahvistettu perustuslaki perustui Yhdysvaltain perustuslakiin. Maassa pidetyt paikallis- ja kongressivaalit merkitsivät paluuta demokratiaan. Obasanjo luovutti presidentinviran 1. lokakuuta 1979 Shehu Shagarille ja siirtyi viettämään hiljaiseloa perustamalleen maatilalle. Vuonna 1983 armeija kaappasi jälleen vallan. Kenraali Sani Abachan valtakaudella 1993-1998 Obasanjo joutui vankilaan. Obasanjo ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vankilassakaan, vaan kirjoitti kolme kristinuskoa käsittelevää kirjaa ja organisoi vankilan jättömaalle tehokkaan maatilan. Kenraali Abachan kuoleman jälkeen hänet vapautettiin. Presidenttinä Vuoden 1999 vaaleissa Obasanjo valittiin kansan demokraattisen puolueen ehdokkaana vapailla vaaleilla Nigerian presidentiksi 62,6 prosentin ääniosuudella. Hänet valittiin uudelleen 2003. Afrikan ulkopuolella Obasanjoa pidetään afrikkalaisena valtiomiehenä. Seitsemän valtavuotensa aikana hän lopetti sisällissodan Liberiassa ja esti vallankaappausyrityksen Togossa. Hän varmisti, ettei Afrikan unioni menettänyt uskottavuuttaan asettamalla Sudanin presidenttiä Omar Hasan Ahmad al-Bashiria johtoonsa (ks. Darfur). Obasanjon valtakaudella Nigeria on kuitenkin ollut hajoamassa kappaleiksi. Uskonnollinen, etninen ja poliittinen väkivalta on kasvanut nopeasti ja maassa on vuosina 1999-2003 tapettu yli 15 000. Väkivalta leimahti jälleen alkuvuodesta 2006 pohjoisessa ja idän kaupungeissa sekä hyökkäyksin öljyteollisuutta vastaan Nigerin deltassa. Yli 100 ihmistä kuoli Muhammad-pilapiirrosjupakan jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kristittyjen ja muslimien hyökkäillessä toisiaan vastaan. Obasanjon korruption vastainen kampanja on suuntautunut lähinnä hänen poliittisia vastustajiaan kohtaan. Hän pyrki muuttamaan perustuslakia voidakseen jatkaa presidenttinä vielä kolmannen kauden. Tämän epäonnistuttua hän järjesti presidentiksi ennestään tuntemattoman Katsinan osavaltion kuvernöörin Umaru Yar'Aduan vaaleissa, joita ei edes itse myöntänyt täysin rehellisiksi. Presidenttiyden jälkeinen aika Elokuussa 2021 Afrikan unioni nimitti Obasanjon Afrikan sarven korkeaksi edustajaksi rauhanpyrkimysten ja neuvottelunhalun edistämiseksi alueella. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Nigerialaiset poliitikot Nigerian presidentit Vuonna 1937 syntyneet Elävät henkilöt

890

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointikielen%20k%C3%A4%C3%A4nt%C3%A4j%C3%A4

Ohjelmointikielen kääntäjä

Ohjelmointikielen kääntäjä on tietokoneohjelma, joka luo tietokoneohjelman ohjelmointikielisen lähdekoodin perusteella konekielisen ajettavan binääritiedoston (eli kääntää ohjelman). Kääntäminen on siis muunnos, jossa ihmiselle helpossa muodossa oleva lähdekoodi muutetaan tietokoneen suorittimen ymmärtämään muotoon myöhempää suorittamista varten. Kääntäjän lisäksi voidaan tarvita useita muita ohjelmia suoritettavan ohjelman tuottamiseksi kuten esikääntäjä, assembler ja linkkeri. Vaihtoehtona kääntäjälle on ohjelmointikielen tulkki, joka myös suorittaa ohjelman. Joskus ohjelmat käännetään ensin kääntäjällä tavukoodiksi, jonka sitten suorittaa yksinkertainen tulkki. Tyypillisesti tällä tavalla suoritettavia ohjelmointikieliä ovat Java, Python, Ruby ja PHP. Tavukoodia käytetään myös välivaiheen käännöksenä, jotta eri kielistä saadaan kohdennettua eri laitteille käännettävää alustakohtaista ohjelmakoodia. Vastaavia ovat muun muassa LLVM kääntäjäympäristössä sekä useissa GPGPU-ohjelmointiin suunnatuissa menetelmissä (esim. SPIR-V). Käännettävä ohjelma voi olla jaettuna moduuleihin, jotka ovat tallennettuna erillisiin tiedostoihin. Suuret ohjelmat käännetään usein osissa, jolloin uudelleen sijoitettava konekielinen koodi voidaan linkittää yhteen toisten objektitiedostojen kanssa. Käännöksen vaiheet Käännös voidaan jakaa neljään vaiheeseen: Lähdekoodin merkkijono muutetaan vastaavaan sarjaan symboleita kielen sanastossa. Muun muassa tunnisteet jotka koostuvat kirjaimista ja numeroista, luvut jotka koostuvat numeroista, erotinmerkit ja operaattorit jotka koostuvat erikoismerkeista tunnistetaan tässä vaiheessa. Symbolien sarja muutetaan esitysmuotoon, joka vastaa kielen syntaksia. Ylemmän tason kielissä tunnistetaan tyypit sekä niiden yhteensopivuudet operaattoreiden ja operandien välillä. Toisen vaiheen esitysmuodosta tuotetaan konekieltä kohteen käskykannalle, joka on usein vaativin osa ja pilkotaan vielä pienempiin vaiheisiin. Analyysivaihe voidaan jakaa kolmeen analyysiin: sanastollinen (), syntaksin mukainen ja merkityksen mukainen (). Kääntäjä voi tuottaa välikielellä käännöksen, johon voidaan soveltaa alustariippumattomia optimointeja ennen varsinaista konekielisen koodin tuottamista ja sen optimointia. Kääntäjän etuosa jaetaan usein selaajaan () ja jäsentimeen (). Selaaja tunnistaa ohjelmointikielestä alkionimet () esimerkiksi säännöllisten lausekkeiden avulla. Jäsennin (myös jäsentäjä) tunnistaa kielen rakenteen vaikkapa sisäkkäisiä rakenteita tunnistavan LR-jäsennystä (left-right, eli läpikäynti vasemmalta oikealle, ymmärtäminen oikealta vasemmalle) käyttäen. Myös LL-jäsennystä käytetään sen yksinkertaisuuden vuoksi, mutta sellaisen avulla ei voida jäsentää kieltä, missä esiintyy nk. vasen rekursio. Esimerkiksi kielioppisääntöön A := A + B ei voida soveltaa LL-jäsentäjää, koska se joutuisi ikuiseen rekursiosilmukkaan - aliohjelmakutsut menisivät seuraavaan tapaan: ParseA() ParseA() ParseB() # tee jotain A + B:lle Unix-maailmassa yleisesti käytetyt työkalut ovat LEX ja YACC: LEX tekee sanastollisen analyysin (selaajan) ja YACC lausemuodon analyysin (jäsentimen). Kolmas käännösvaihe on semanttinen (eli merkityksen) analyysi. Tässä vaiheessa tutkitaan mm. muuttujien ja metodien nimet, tyypit ja niiden käytön oikeellisuus. Käännöksen optimointi Kääntäjä voi usein suorittaa käännettävän ohjelman optimointia sille sallituissa rajoissa. C-kielen standardi sallii kääntäjän olettaa ettei käsiteltäviä muuttujia muuteta lataus/tallennus-operaation aikana (kuten lauseen a=b; aikana). Muun muassa rinnakkain suoritettavan ohjelmakoodin tapauksessa tämä voi aiheuttaa ongelmia. Kääntäjä voi olettaa ettei tieto muutu sitä käyttävän toistorakenteen aikana, joka voi olla virhetilanne lukituksen vapautumista odottaessa. Standardifunktiot () ovat kääntäjän itsensä tarjoamia tai tunnistamia funktioita, jotka sisältävät korkealle optimoidut toteutuksen tietyille yleisille algoritmeille. Esimerkiksi sini- ja kosinifunktiot ovat usein käytettyjä. Kääntäjässä voi olla toteutuksia alustakohtaisille toiminnoille tietyillä käskykantalaajennuksilla toteutettuna, joita voidaan käyttää ohjelmissa assembly-kielellä tehtyjen rutiinien asemesta kuten SSE-käskykannan hyödyntämisessä. Esimerkiksi Microsoftin ja Intelin C/C+ kääntäjät sekä GCC toteuttavat standardifunktiot, jotka vastaavat suoraan x86-käskykannan SIMD laajennuksia. Kääntäjien tyypit Ohjelmointikielen kääntäjiä voidaan käyttää samalla alustalla jossa käännettävä ohjelma suoritetaan (natiivi tai isäntäalusta). Toinen tyyppi on ristiinkääntäjä, jossa kohdealusta voi olla eri kuin käännösympäristön, esimerkiksi sulautettu järjestelmä voi olla suorituskyvyltään liian rajoittunut kääntäjälle. Ristiinkääntäjä voi kohdistaa eri suorittimelle tai käyttöjärjestelmälle. Ristiinkääntäjä voidaan kääntää eri ympäristössä kuin missä se tullaan ajamaan ja käännetyn kääntäjän kohde voi olla myös eri: tätä tapausta kutsutaan "Kanadalaiseksi ristiksi" (). Katso myös Standardikirjasto Ohjelmointikielen tulkki Lähteet Aiheesta muualla Kirjallisuutta Seulonnan keskeiset artikkelit

891

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ohjelmointikielen%20tulkki

Ohjelmointikielen tulkki

Ohjelmointikielen tulkki on tietokoneohjelma, joka käsittelee ohjelmointikielisiä lauseita ja suorittaa ne. Tämä poikkeaa ohjelmointikielen kääntäjästä, joka kääntää koko lähdekoodin konekieliseksi ohjelmaksi sen myöhempää suorittamista varten. Periaatteessa sama lähdekoodi on mahdollista joko tulkata tai kääntää. Lähdekoodin tulkkaaminen on hitaampaa kuin samasta koodista käännetyn konekielisen ohjelman ajaminen. Ero johtuu siitä, että tulkin on ensin analysoitava lähdekoodi ja sitten vielä suoritettava se, kun jo käännetyssä konekielisessä ohjelmassa riittää pelkkä suorittaminen. Toisaalta kääntäminen ja ohjelman suorittaminen yhteensä on hitaampaa kuin ohjelmakoodin tulkkaaminen kerran. Eräät ohjelmointikielet, kuten Java ja Emacs Lisp, käännetään tyypillisesti tavukoodiksi, joka suoritetaan virtuaalikoneella. Tämä tavukoodi on laitteistoriippumatonta ja kompaktia, joskin hieman hitaampaa kuin konekielinen ohjelma. Tulkattavat ohjelmointikielet Eräitä tulkattavia ohjelmointikieliä ovat: Ruby Python Perl TCL PHP JavaScript Katso myös Ohjelmointikielen kääntäjä Komentokieli Lähteet Ohjelmointi

893

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ooppera

Ooppera

Ooppera (, monikko sanasta opus 'työ, teos') on näyttämötaidemuoto, jossa yhdistyvät musiikki ja näytelmä. Oopperassa on usein täysimittainen sinfoniaorkesteri. Pääosassa ovat kuitenkin laulajat. Oopperan tekstiä, jota kutsutaan nimellä libretto, lauletaan oopperan aikana tavallisesti kahdella laulutyylillä. Resitatiivi on puhemaista laulua, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Resitatiivien välillä olevia lauluja kutsutaan aarioiksi. Lisäksi oopperateoksiin kuuluu usein duettoja, kolmen laulajan esittämiä tertsettoja ja neljän laulajan kvartetteja, kuorokohtauksia ja orkesterin esittämiä alku-, väli- ja loppusoittoja. Tekijät Oopperan sanoituksen eli libreton kirjoittaa libretisti. Joskus libreton kirjoittaa oopperan säveltäjä itse. Libretisti päättää, mitä kussakin kohtauksessa tapahtuu, ja hän kirjoittaa laulajien laulamat ja puhumat sanat. Libreton tarina on joskus peräisin tunnetusta lähteestä kuten sadusta, myytistä, Raamatusta, romaanista, näytelmästä tai elämäkerrasta. Monessa oopperatalossa katsoja voi lukea librettoa esityksen aikana omalla kielellään esimerkiksi näyttämön yläpuolella tai istuimen selkänojassa olevasta näytöstä. Oopperan säveltäjä tekee oopperan musiikin ja antaa toiminnalle ja tunteelle musiikillisen muodon. Hän määrittelee myös orkesterin koon, mitä soittimia ja äänialoja esityksessä käytetään, ja kuinka monta laulajaa esitykseen osallistuu. Oopperatalon johtaja suunnittelee jokaisen esityskauden ohjelmiston. Hän valitsee esitettävät oopperat ja varaa niihin laulajat. Laulajat sijoitetaan rooleihin äänialansa mukaan. Oopperalaulajien äänialoja ovat miehillä basso, baritoni, tenori ja kontratenori, ja naisilla kontra-altto, altto, mezzosopraano ja sopraano. Oopperat esitetään nykyisin yleensä alkukielellä, joten laulajat joutuvat laulamaan useilla eri kielillä. Joissain oopperoissa on laulukuoro, ja joissain esiintyy balettitanssijoita. Lavalla on usein myös statisteja, jotka eivät puhu tai laula. Kapellimestari, "maestro", johtaa esityksessä orkesteria ja päättää esimerkiksi musiikin tempon ja voimakkuuden. Hän osoittaa laulajille ja soittajille milloin on heidän vuoronsa olla äänessä. Orkesteri istuu orkesterimontussa näyttämön ja yleisön välissä. Näyttämön edessä on yleisöltä piilotettu kuiskaajan koppi, josta hän muistuttaa laulajaa sanoituksista. Näyttämöohjaaja vastaa siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu, ja hän ohjaa laulajien liikkeitä. Lavastaja suunnittelee lavasteet ja sen, miltä esitys näyttää. Hän työskentelee yhteistyössä etenkin ohjaajan ja valaistussuunnittelijan kanssa, joka suunnittelee esityksen valaistuksen. Puvustaja tekee esittäjien esiintymisasut, meikkaaja laatii meikit ja peruukkimestari tekee peruukit, joita oopperassa käytetään hyvin runsaasti. Musiikkijärjestäjä tai näytäntöjärjestäjä on ikään kuin toinen kapellimestari, joka seuraa partituuria ja määrää esimerkiksi esiintyjien sisääntulon ajoituksista, lavasteiden ja valojen vaihtumisesta, erikoistehosteista ja esiripun liikkeistä. Esitykseen osallistuu lisäksi erilaisia näyttämötyöntekijöitä, jotka esimerkiksi siirtelevät lavasteita ja hoitelevat tehosteita. Oopperan historia Oopperan juuret juontuvat renessanssin aikaan suosittuihin musiikkia ja draamaa yhdistäneisiin taidemuotoihin pastoraali- ja madrigaalidraamaan sekä ennen kaikkea intermedioon, jotka olivat lyhyitä esityksiä, joita esitettiin tavallisten puhedraamojen väliajoilla. Barokin kynnyksellä tehdyt kaksi merkittävää musiikillista keksintöä tekivät oopperan synnyn mahdolliseksi. Kirkkosävellajeista luopuminen ja duuri-molli-tonaliteetin vakiintuminen mahdollisti modulaation ja siten kontrastien ja jännitteiden luomisen musiikkiin. Sävellajien erot teki erityisen vaikuttaviksi se, ettei viritysjärjestelmä ollut tasavireinen. Renessanssimusiikin polyfoniasta siirtyminen barokkimusiikin monodiaan mahdollisti melodian vapaamman liikkumisen ja siten tekstin sisältöä paremmin kuvaavien laululinjojen säveltämisen. 1500-luvun lopulla Venetsiassa vaikutti neljä kilpailevaa seurapiiriä: camerataa, jotka pohtivat miksi ajan musiikki ei yltänyt Aristoteleen Runousopissa kuvaamalle tasolle ja pyrkivät uudelleen herättämään henkiin antiikin musiikkiperinteen. Cameratojen pohdintojen tuloksena syntyi uusi laulutyyli, resitatiivi, jota käytettiin ensimmäistä kertaa Jacopo Corsin camerataan kuuluneen säveltäjä Jacopo Perin teoksessa Dafne vuodelta 1597. Dafnea pidetään ensimmäisenä varsinaisena oopperana, mutta se ei ole säilynyt. Ensimmäinen näihin päiviin säilynyt ooppera on saman säveltäjän Euridice vuodelta 1600. Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka oopperat Orfeo (1607) ja Il ritorno d'Ulisse in patria (1640) muodostuivat varhaisen oopperan kulmakiviksi ja joita esitetään edelleen laajasti. Ensimmäistä kertaa termi ooppera esiintyi vasta vuonna 1647 julkaistun librettokokoelman alaotsikossa: "opera de rappresentarsi in musica" ("Musiikiksi esitettävä teos"). Ensimmäiset oopperat olivat pienen eliitin harrastus, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä ooppera oli levinnyt laajempiin yhteiskuntakerroksiin. Suuriin kaupunkeihin perustettiin julkisia oopperataloja, joihin myös porvaristo saattoi ostaa pääsylippuja. Yleisö oli kiinnostunut laulajien taiturimaisista suorituksista ja hienoista lavasteista, joihin liittyi usein näyttäviä erikoistehosteita. Ranskassa Jean-Baptiste Lully 1670-luvulla loi yhdessä libretistinsä Philippe Quinault'n kanssa omaleimaisen ranskalaisen oopperatyylin, tragédie en musiquen, joka säilyi elinvoimaisena kokonaisen vuosisadan. Myöhäisbarokin aikana Georg Friedrich Händel saavutti suurta arvostusta oopperasäveltäjänä ja sävelsi sekä ohjasi oopperoita lähes kolmenkymmenen kuuden vuoden ajan. Tunnetuimpia hänen yli neljästäkymmenestä italialaistyylisestä oopperastaan ovat Almira 1705 ja Giulio Cesare (Julius Caesar) 1724. Monet klassismin ajan musiikin keskeisistä piirteistä kehittyivät aluksi italialaisen koomisen oopperan piirissä 1720- ja 1730-luvuilla, koska koominen ooppera oli vähemmässä määrin perinteen ja etiketin säätelemää kuin vakava ooppera, opera seria. Italiassa syntyi monia oopperan tyylisuuntia kuten dramma giocoso, dramma comico ja opera buffa, joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. Opera buffa on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. Opera buffan piirissä kehittyneet muodot löysivät tiensä ennen pitkää myös vakavampaan opera seriaan, jonka keskeisimpiä vaikuttajia oli libretisti Pietro Metastasio. Useat eri säveltäjät, muun muassa Christoph Willibald Gluckin ja Wolfgang Amadeus Mozart, käyttivät Metastasion librettoja sävellyksissään satoja kertoja. 1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat arvostella opera seriaa, jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Syntyneen uudistusliikkeen keulahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka Orfeo ed Euridice ja Alceste olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluck pyrki palauttamaan musiikin tukemaan draamaa. 1800-luvun alkupuoli oli monin tavoin oopperan kulta-aikaa, jolloin ympäri Eurooppaa pystytettiin uusia oopperataloja ja musiikinlaji levisi myös Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Suurinta osaa eurooppalaisista oopperataloista pyörittivät impressaarit, jotka saivat rahallista tukea valtiolta tai yksityisiltä lahjoittajilta. Suosituimmat ooppera-aariat levisivät myös pianosovitettuina nuottipainoksina yksityiskoteihin. Vaikka libretolla ja spektaakkelimaisella näyttämötekniikalla oli edelleen keskeinen asema, alkoi musiikki nousta kuitenkin keskeisimmäksi elementiksi ja säveltäjät nousivat arvostuksessa kuuluisien laulajien rinnalle. 1800-luvun loppupuolella ooppera kytkeytyi enenevässä määrin kansallisuusaatteeseen. Aiheita haettiin kansakunnan historiasta ja myyteistä: esimerkiksi Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogia haki aiheensa saksalaisista kansantaruista. Venäläisissä oopperoissa käytettiin teemoina maan kansanmusiikkisävelmiä ja pyrittiin luomaan omintakeinen venäläinen musiikkityyli. Aikakaudelle tyypillistä oli myös vanhojen menestyneiden oopperoiden uudelleenesittäminen, mikä aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina oli ollut harvinaista. Näistä uudelleen esitetyistä oopperoista syntyi hiljalleen oopperan keskeinen ohjelmisto ja uusien oopperoiden kysyntä väheni. Vähentynyt kysyntä antoi säveltäjille mahdollisuuden hioa teoksiaan pidempään. Perinteiden sijaan keskeiseen rooliin nousikin sävellyksen ennenkuulumattomuus ja omintakeisuus. 1900-luvun aikana ooppera kehittyi muun taidemusiikin tavoin eri suuntiin, ja siksi oopperan kehitystä voidaan tarkastella ensisijaisesti yksittäisten säveltäjien ja teosten kautta, koska oopperalla muotokieli ei ollut enää yhtenäinen. Vuosisadan aikana säveltäjät loivat uutta oopperataidetta monin toisista poikkeavin keinoin. Vuosisadan alussa sävelletyt oopperat olivat vielä kauttaaltaan tonaalisia ja sävelkieli yhtenäisempää, mutta 1900-luvun musiikissa säveltasojärjestelmien, rytmin ja muodon saralla tehdyt innovaatiot tulivat värittämään myös oopperataidetta. Kuuluisia oopperasäveltäjiä Claudio Monteverdi Georg Friedrich Händel Wolfgang Amadeus Mozart Richard Wagner Giuseppe Verdi Giacomo Puccini Katso myös Bayreuthin musiikkijuhlat Luettelo säveltäjistä Opera Cava-festivaali Savonlinnan oopperajuhlat Suomen Kansallisooppera Taidemusiikki Lähteet Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Suomen Kansallisooppera. Savonlinnan Oopperajuhlat. OperaBase - esityksiä, säveltäjiä, laulajia. OperaGlass - muun muassa luetteloituna yli 4800 säveltäjän yli 25 000 teosta. Operissimo - suuri ooppera- ja konserttitietokanta. Historic Opera - kuvia, postikortteja ym. oopperan historiasta. Patriciagra.net - opas oopperasäveltäjien ja teosten oikeaan lausuntaan. Suomen av-kääntäjät: Oopperoiden kääntäminen ja tekstitys . Seulonnan keskeiset artikkelit

894

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oheislaiteliit%C3%A4nn%C3%A4t

Oheislaiteliitännät

Oheislaiteliitännöillä liitetään lisälaitteita tietokonelaitteistoon. Lisälaitteita voivat olla esimerkiksi toiset tietokoneet, kirjoittimet, näytöt, kamerat ja hiiret tai ulkoiset kovalevyt. Nykyään useat liitäntätyypit voidaan korvata USB-liittimeen hankittavalla sovittimella, joka muuntaa signaalin ja pistokkeen liitäntään sopivaksi. Kannettavien tietokoneiden telakat ovat lisälaitteita jotka mahdollistavat monien erilaisten liitäntäjohtojen helpon käytön, pöytäkoneesta kannettavaksi muuttaminen tapahtuu irrottamalla ainoastaan tietokone telakasta, kaikkien lisälaitteiden johdot ovat kiinni telakassa. Yleisliitännät USB on sarjamuotoiseen tiedonsiirtoon tehty yleisliitäntä johon liitetään useimmiten hiiri, tulostin, langaton modeemi tai USB-muisti. FireWire: FireWire-liitännän avulla tietokoneeseen voidaan liittää esimerkiksi digitaalivideokamera tai ulkoinen kiintolevy. Thunderbolt: Intelin ja Applen kehittämä tiedonsiirtostandardi. Ketjutettava ja sekä PCI Express että DisplayPort yhteensopiva. Kirjoitin ja osoitinlaitteet Rinnakkaisliitäntä: Rinnakkaisliitin on 25-nastainen D-liitin, jota käytetään yleensä kirjoittimen liittämiseen tietokoneeseen. Tiedonsiirto on rinnakkaisliitännän kautta nopeampaa kuin sarjaliitännän kautta. Rinnakkaisliitännästä käytetään lyhennystä LPT tai PRN. Liitin tunnetaan myös nimellä Centronics. USB on korvannut tämän liittimen. Näppäimistö ja hiiriliitin: Näppäimistöliitin on emolevyllä oleva liitin, jonka avulla näppäimistö voidaan liittää tietokoneeseen. Näppäimistöliittimiä on kahdenlaisia. Isommat liittimet ovat 5 nastaisia DIN-liittimiä ja pienemmät 6 nastaisia PS/2-liittimiä. Näppäimistöliittimen värikoodi on violetti. PS/2 hiiriliitin on lähes samanlainen ja sen värikoodi vihreä. USB on korvaamassa tämän liittimen. Näppäimistöille on ollut käytössä myös DIN-liitin Tietokoneiden välinen liikenne Verkkoliitäntä (Ethernet): Tietokoneen liittäminen lähiverkkoon tai esimerkiksi ADSL-modeemiin. RS-232 sarjaliitäntä: Sarjaliittimiä on kahdenlaisia: 9-nastaisia ja 25-nastaisia D-liittimiä. Sarjaliitännästä käytetään alustasta riippuen lyhennettä COM tai ttyS. Sarjaliitäntää käytetään ulkoisten oheislaitteiden, kuten modeemin, liittämiseen tietokoneeseen. Hidas suurilla tietomäärillä, ei enää yleisessä käytössä. Näyttölaiteliitännät Näyttöliitännän avulla tietokonenäyttö, videoprojektori tai televisio voidaan liittää tietokoneeseen. Näyttöliittimen ulkonäkö ja nastamäärä riippuu siitä, minkä standardin mukainen näytönohjain tietokoneessa on. Ulkoinen näyttö on aktivoitava (laitettava päälle) näppäimistön tai asetusten kautta. Erilaisia näyttöliittimiä ovat: VGA: 15-piikkinen D-liitin. S-video: Liitin voi olla pyöreä Mini-DIN 4 (4 johdinta), Mini-DIN 7 (7-johdinta) tai 15-napainen D-liitin. Uusissa kannettavissa tietokoneissa yleisin on Mini-DIN 7. DVI ja Mini-DVI: Digitaalinen kuvansiirto, VGA liitännän seuraaja. Koaksiaali-liitin (BNC): Useampi pyöreä kaksinapainen liitin, harvoin enää käytössä tietokoneissa. RCA: Kuvaa siirretään tietokoneen näyttökortilta näyttölaitteeseen myös keltaisella RCA-liittimellä komposiittivideo-muodossa. Mini-VGA: Pienikokoinen näyttöliitin joka voi VGA-signaalin lisäksi kuljettaa komposiitti- ja S-video-signaaleja. Apple Display Connector Vuosina 2000-2004 Apple-tietokoneissa käytetty näyttöliitäntä joka sisältää DVI:n, USB:n ja virran monitorille. DisplayPort ja Mini DisplayPort: Tietokoneen ja digitaalisen näyttölaitteen tai kotiteatterijärjestelmän kanssa käytettävä liitäntä joka siirtää sekä kuvaa että ääntä. HDMI: kuvan ja monikanavaäänen siirtämiseen suunniteltu digitaalinen näyttölaitteiden liitäntästandardi. Se tukee yleisimpiä resoluutioita: 480i:tä, 576i:tä, 720p:tä, 1080i:tä ja 1080p:tä. Tyypin A HDMI-liitin on taaksepäin yhteensopiva näytöissä ja näytönohjaimissa käytetyn DVI-liitännän kanssa. Oheislaitteet Peliportti : 15-piikkinen D-liitin. Peleissä käytetty peliohjainten liitäntäväylä. USB-liitäntä on korvannut peliportin uusissa ohjaimissa ja tietokoneissa. SCSI: Nopea liitäntä, johon on saatavilla sekä kiintolevyjä, kuvanlukijoita ja muita laitteita. eSATA: Ulkoisten Serial ATA -laitteiden liittämiseen PCMCIA: Lisälaitekorttien liitäntä, esimerkiksi langaton verkko, ethernetliitäntä, ulkoinen kovalevy tai modeemi. Audioliitännät Mikrofoniliitin: Yleensä 3,5 mm mono-jakkikosketin (plugi). Äänen sisäänsyöttö tietokoneelle mikrofonitasoisena. Yleensä vaaleanpunainen kehys. Kaiutinliitin: Yleensä 3,5 mm stereo-jakkikosketin (plugi). Ulkopuolisten kaiutinten tai kuulokkeiden ulostulo. Yleensä vaaleanvihreä kehys. Linjatulo (Line-in): Yleensä 3,5mm stereo-jakkikosketin (plugi). Musiikin sisääntulo tietokoneelle linjatasoisena. Yleensä sininen kehys. RCA-liitäntä: Ääntä voidaan siirtää tietokoneesta sisään ja ulos myös (yleensä punaisella ja valkoisella) RCA-liittimillä. S/PDIF: On tarkoitettu äänen siirtämiseen digitaalisessa muodossa optista johtoa pitkin tietokoneelta vahvistimeen, jolloin DA-muunnos tapahtuu vahvistimessa eikä tietokoneessa. Langattomat yhteydet Tietotekniset laitteet (tietokoneet, matkapuhelimet ja niin edelleen) voivat siirtää tietoa langattomilla yhteyksillä, jotka eivät tarvitse fyysisiä liittimiä. Infrapuna, IrDA: Infrapunavaloa sarjamuotoiseen tiedonsiirtoon käyttävä langaton, näköyhteyden vaativa yhteysmuoto. Yleisimmin käytössä matkapuhelimen ja tietokoneen välisessä tiedonsiirrossa. IrDA kantama on maksimissaan 1 m ja 1.0 versio on hidas suurilla tietomäärillä. Tumma kantikas muovilevy tietokoneen kyljessä. Bluetooth: Tietokoneiden, kirjoittimien ja mikrofoni/kuulokkeiden liittämiseen käytetty lyhyen kantaman langaton yleiskäyttöinen yhteys, jonka kantama on noin 10 m. WLAN: nopea langaton verkkoyhteys tietokoneverkon (lähiverkon) tai oheislaitteen kuten tulostimen välillä. Katso myös Väylä Lähteet Nasa, tietokoneen liitännät Viitteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla pinouts.ru Kattava sivusto liitinsignaalien pinnijärjestyksistä ja kaapeleista Väylät ja liitännät Oheislaitteet

896

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulunkyl%C3%A4

Oulunkylä

Oulunkylä () on kaupunginosa Pohjois-Helsingissä. Oulunkylä sijaitsee Helsingin kantakaupungin rajalla pääradan varressa noin kuusi kilometriä keskustasta pohjoiseen. Oulunkylä on Helsingin 28. kaupunginosa, joka käsittää Oulunkylän ja Maunulan peruspiirit. Kaupunginosa muodostuu Maunulan, Maunulanpuiston, Metsälän, Patolan, Pirkkolan, Veräjälaakson ja Veräjämäen osa-alueista. Historiaa Asutus Oulunkylässä on ollut asutusta ainakin 1200-luvulta lähtien. Keskiaikaisissa asiakirjoissa Oulunkylä on Helsingin pitäjään (sittemmin Helsingin maalaiskunta, nykyään Vantaan kaupunki) kuuluva kylä. Isossajaossa 1700-luvun lopulla kylään merkittiin viisi verotaloa: Landboas, Månsas, Britas, Petas ja Nybondas. Näistä kolme ensiksi mainittua olivat 1800-luvun lopulla yhdysviljelyksessä Oulunkylän kartanona. Helsingin kaupunki osti kartanon vuonna 1908 ja lunasti hallintaoikeuden myös Nybondasin taloon vuonna 1910. Esikaupunkiasutusta alkoi Oulunkylään muodostua sen jälkeen, kun alueelle vuonna 1881 oli perustettu rautatieasema. Vuonna 1907 Oulunkylästä muodostettiin taajaväkinen yhdyskunta. Tuolloin määriteltiin myös yhdyskunnan rajat. Alueen muodosti Oulunkylän kylä ja Kottbyn yksinäistalon alue N:o 1. Kottby oli aikaisemmin jaettu kahteen kokonaisuuteen, Lands-Kottby ja Käpylä, joista jälkimmäinen oli Kumpulan liittämisen yhteydessä sulautettu Helsinkiin. Oulunkylä erotettiin Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi Åggelbyn kunnaksi vuonna 1921. Suomenkielisen nimen Oulunkylän kunta sai 1922. Helsinkiin Oulunkylä liitettiin suuressa alueliitoksessa 1946. Vuonna 1959 Oulunkylän kaupunginosa jaettiin Maunulan, Metsälän, Patolan, Pirkkolan ja Veräjämäen osa-alueisiin. Oulunkylä kirjallisuudessa Oulunkylä oli kirjailija Joel Lehtosen kahden romaanin Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki (1922) ja Henkien taistelu, Kertomus tunnetuista kansalaisistamme (1933) fiktiivinen Krokelby-niminen tapahtumapaikka. Nimistöstä Oulunkylän nimen () alkuperää ei tiedetä, eikä edes ole varmaa, onko se alkuperältään suomen- vai ruotsinkielinen. Nimi on esiintynyt 1500-luvulla muun muassa muodoissa Ogleby, Ogelby ja Ågelby, joskus myös Vggleby tai Ögleby. Suomalainen muoto Oulunkylä on ollut käytössä ainakin 1880-luvulta lähtien, mutta se saattaa olla paljon vanhempi. Nimen on arveltu johtuvan suomen kielessä aikoinaan esiintyneestä, saamen kielestä lainatusta tulvavettä tarkoittavasta sanasta oulu, joka esiintynee myös paikannimissä Oulu, Oulainen ja Oulanka. Oulunkylän nimen vanhojen kirjoitusasujen on kuitenkin katsottu osoittavan, ettei nimi voi johtua tästä sanasta. Toisaalta nimen on myös arveltu johtuvan Mäntsälän Ohkolan kylän nimestä. Ruotsinkieliseen alkuperään viittaavia nimiteorioita on esitetty useita: Ågloby (glo 'lammikko'), Ågärdhoby (gärdho 'aidattu alue'), Ågölby (göl 'syvänne'), Åkullaby (kulla 'mäki, kukkula'), Åkällby (källa 'lähde'). Mikäli nimi todella on ruotsalaista alkuperää, sen alkuosa on mahdollisesti ruotsin sana å 'joki'. Nimen lopussa esiintyvä sana by tarkoittaisi kylää. Oulunkylän kantatilat olivat nimiltään Mickels eli Landboas, Britas, Monsas (Månsas), Petas ja Nybondas eli Jeppars. Lisäksi Kottbyn tila sijaitsi osittain nykyisen Oulunkylän alueella. Tilojen nimistä peräti kolme on sittemmin päätynyt viereisten asutusalueiden nimiksi: Britas (Pirkkola), Monsas (Maunula) ja Kottby (Käpylä). Oulunkylän alueet Oulunkylän kaupunginosa jakautuu kahteen peruspiiriin ja seitsemään alueeseen seuraavan taulukon mukaisesti. Asukasluvut ovat 1.1.2012 mukaiset. *) Patola käsittää Oulunkylän keskeisen alueen pääradan ja Tuusulanväylän välissä. Postinumeroalueet eivät noudata täsmälleen muuta aluejakoa. Oulunkylän peruspiirit ja väestö Oulunkylän kaupunginosa jakautuu kahteen peruspiiriin, jotka ovat Oulunkylä (numero 404) ja Maunula (numero 400). Oulunkylän peruspiirissä on kolme osaa: vanhemmat Patola ja Veräjämäki sekä uusin tulokas, 1990-luvulla rakennettu Veräjälaakso. Oulunkylän peruspiirissä oli vuonna 2012 yhteensä 13 675 asukasta. Asukkaista oli suomenkielisiä 89 % (koko Helsingissä 83 %) ja ruotsinkielisiä 4 % (6 %). Ulkomaalaistaustaisia oli 8 % (koko Helsingissä 12 %). Peruspiirin asunnoista oli vuonna 2011 vuokra-asuntoja 38 % (Helsingin keskiarvo 45 %) ja pientaloasuntoja 21 % (13 %). Asuntojen keskikoko oli 70 m2 (63 m2). Vuoden 2010 tilaston mukaan kaupungin vuokra-asuntoja oli Oulunkylän peruspiirissä 12 % (koko Helsingissä 14 %). Kaupungin vuokra-asuntojen osuus oli suurempi Veräjämäessä ja Veräjälaaksossa ja pienempi Patolassa pääradan pohjoispuolella. Helsingin väestö piireittäin ja osa-alueittain 31.12.2019 ja ennuste 31.12. sekä muutos (Lähde: hri.fi, 14.5.2021) Rakennuskanta Oulunkylä on pääasiassa kerros- ja pientaloaluetta. Kerrostaloalueita sijaitsee eri puolilla Oulunkylää. Pientaloalueilla on sekä rivitaloja että omakotitaloja. Asuinalueiden ja laajojen virkistysalueiden lisäksi Oulunkylässä on kaksi pienteollisuusaluetta. Toinen sijaitsee Metsälän eteläosassa ja toinen Vantaanjoen rannassa Pukinmäen rajalla. Huomattavia toimistorakennuksia on Käpylän asemalla ja Metsälän eteläosassa. Liikerakennuksia on erityisesti Oulunkylän aseman ja Vantaanjoen rannan tuntumassa sekä Oulunkylän osa-alueen Maunulan keskustassa. Vanhaa huvila-asutusta on säilynyt Oulunkylässä jonkin verran. Vielä 1950-luvulla rakennuskanta oli enimmäkseen suuria puuhuviloita, joista osa oli siirretty sinne Terijoelta. Niitä on vielä jäljellä varsinkin Veräjämäen puolella, muutamia myös rautatien länsipuolella. 1950- ja 1960-luvuilla Oulunkylään rakennettiin kerrostaloja rautatieaseman läheisyyteen sekä Maunulan osa-alueelle. Myöhemmin kerrostaloja on rakennettu 1970-luvulta lähtien Käskynhaltijantien pohjoispuolelle sekä 1990-luvulla Veräjälaaksoon. 2020-luvulla uusia asuntoja rakentuu aseman ympäristöön ja Käskynhaltijantien varrelle. Asuntorakentamisen ennuste Helsingissä osa-alueittain , valmistuvaa asuntokerrosalaa, 1 000 k-m2 (Lähde: hri.fi, 14.5.2021) Kirkot Oulunkylässä toimii suomenkielinen evankelis-luterilainen Oulunkylän seurakunta, jonka alue kattaa Oulunkylän kaupunginosan lisäksi Käpylän ja Koskelan. Oulunkylässä seurakunnalla on neljä kirkkoa: Käpylän kirkko, Maunulan kirkko, Oulunkylän kirkko ja Oulunkylän vanha kirkko. Viimeksi mainittu on myös Länsi- ja Pohjois-Helsingin käsittävän ruotsinkielisen seurakunnan Petrus församlingin pääkirkko. Oulunkylässä on lisäksi Jehovan todistajien valtakunnansali ja vanhoillislestadiolaisen Helsingin Rauhanyhdistyksen toimitalo. Palvelut ja yritystoiminta Oulunkylän keskustassa rautatieaseman läheisyydessä on palveluiden keskittymä. Alueella sijaitsee muun muassa Ogelin liikekeskus, kirjasto, apteekki, terveysasema, työväenopisto, nuorisotalo ja valvottu leikkipuisto. Suurimmat kaupat ovat rautakauppa ja Käpylän asemalla sijaitseva supermarket. Sekä Käskynhaltijantien varrella että Metsälässä on huoltoasemia ja muita autoiluun liittyviä liikkeitä ja palveluita. Oulunkylään kuuluvan Maunulan keskustassa on liikkeitä, kirjasto, sosiaaliasema, terveysasema sekä Suursuon sairaala. Oulunkylässä sijaitsee Oulunkylän asuintalo, joka on tarkoitettu mielenterveyskuntoutujille. Oulunkylän asuintalo koostuu neljästä rakennuksesta ja 44 asunnosta. Kaikilla asukkailla on hoitosuhde Oulunkylän psykiatriselle poliklinikalle. Liikuntapalvelut Oulunkylän liikuntapuistossa on jalkapallokenttä, jäähalli, tekojäärata, curlinghalli, liikuntasaleja ja metsäalue pururatoineen. Pirkkolan liikuntapuistossa on urheilukenttiä, kunto- ja voimailusali, maauimala, uimahalli, palloiluhalli ja kaksi jäähallia. Lisäksi puistossa on kuntoratoja ja hiihtolatuja. Viereisessä Maunulanpuistossa on ulkoilureittejä, hiihtolatuja ja ulkoilumaja. Vantaanjoen rannassa kulkee ulkoilureittejä ja talvella hiihtolatu. Rannassa on myös Pikkukosken uimaranta, joka on kesäisin suosittu uimaranta ja jossa talvisin on mahdollisuus avantouintiin ja jääkiipeilyyn. Koulut ja opetus Ala-asteen opetusta antavat Maunulan ala-asteen koulu, Oulunkylän ala-asteen koulu, Veräjälaakson sivukoulu ja ruotsinkielinen Månsas lågstadieskola. Yläaste- ja lukio-opetusta antavat Maunulan yhteiskoulu ja Helsingin matematiikkalukio sekä Oulunkylän yhteiskoulu. Helsingin työväenopisto toimii Oulunkylätalossa Oulunkylän aseman läheisyydessä. Yrityksiä Merkittäviä Oulunkylään sijoittuneita yrityksiä ovat muun muassa DNA, Fingrid ja YIT. Näiden yritysten pääkonttori sijaitsee Oulunkylän alueella lähellä Käpylän asemaa. Oulunkylän alueella toimivat myös muun muassa Cygate, Cityvarasto (pienvarastoja vuokraava yritys), Kaukokiito ja Schenker sekä Helsinki Fashion House, jonka tiloissa toimii yli sata vaatetusalan yritystä. Aiemmin Oulunkylässä on sijainnut muun muassa Hankkijan pääkonttori. Mäkitorpan Autoradio toimi alkujaan Oulunkylän Mäkitorpantiellä. Liikenneyhteydet Oulunkylästä on monipuoliset liikenneyhteydet sekä joukkoliikenteen, yksityisautoilun että kevyen liikenteen näkökulmasta. Oulunkylän keskustassa on bussi- ja junaliikenteen solmukohta. Matkustajien käytössä on sekä poikittaislinjoja että Helsingin keskustaan päin suuntautuvia linjoja. Tiestö Oulunkylässä on yksi moottoritie. Tuusulanväylä kulkee Oulunkylän halki Käpylästä Pakilaan päin. Moottoritielle on Oulunkylän kohdalla kaksi liittymää. Myös Hämeenlinnanväylä ja Kehä I kulkevat läheltä Oulunkylää. Oulunkylän pääkatuja ovat Tuusulanväylän Oulunkylän liittymässä kohtaavat Pakilantie ja Käskynhaltijantie, Metsälän halki kulkeva Asesepäntie, siitä lähtevä Mäkitorpantie ja tämän jatke Siltavoudintie, Käpylästä Oulunkylään johtava Oulunkyläntie ja sen jatke Norrtäljentie sekä Maunulassa sijaitsevat Pirjontie ja Pirkkolantie. Kevyen liikenteen väylät Merkittävin kevyen liikenteen väylä kulkee pääradan vartta Oulunkylän läpi. Väylä yhdistää Helsingin keskustan pohjoisiin kaupunginosiin. Muita huomattavia kaupunginosasta toiseen johtavia väyliä kulkee Oulunkylän länsiosassa sijaitsevassa keskuspuistossa (Maunulanpuisto) sekä Vantaanjoen varressa. Matkoja Oulunkylän keskustasta kevyen liikenteen väyliä pitkin, sulkeissa arvio pyöräilyajasta: Viikki 3 km (15 min), Pasila 4 km (15 min), Rautatientori 8 km (25 min), Itäkeskus 8 km (30 min). Helsingin latuverkosto ulottuu talvisin Oulunkylän alueelle. Helsingin keskustasta pohjoiseen johtava hiihtoreitti kulkee Maunulanpuiston ja Pirkkolan liikuntapuiston kautta. Latuverkosto ulottuu myös Vantaanjoen rantaan sekä Oulunkylän liikuntapuistoon. Hiihtäen matkaa Paloheinän ulkoilumajalle tulee Oulunkylästä Vantaanjoen vartta n. 8 km ja Maunulan majalta 5 km. Julkisen liikenteen käyttäjillä on Oulunkylästä suora bussiyhteys ladulle Pirkkolan kautta. Rautatie Oulunkylä sijaitsee pääradan varrella. Oulunkylän rautatieasemalla pysähtyvät lähijunat I, K, P ja T. Oulunkylän rajalla sijaitsee myös Käpylän rautatieasema. Siellä pysähtyvät lähijunat I, K, P ja T. Lähijunat kulkevat arkisin päivällä 5-10 minuutin väliajoin. Matka-aika Helsingin päärautatieasemalta Käpylän asemalle on 8 minuuttia, Oulunkylän asemalle puolestaan 9-10 minuuttia. Bussilinjat Helsingin Bussiliikenne 69 (Kamppi-Jakomäki) 550, ent. Jokeri-linja (Itäkeskus-Oulunkylä-Westendinasema) Pohjolan Liikenne 53 (Arabia-Oulunkylä-Uusmäki) 61(T,N) (Rautatientori-Pukinmäki-Siltamäki(Tapaninvainio)(Töyrynummi) 64 (Rautatientori-Oulunkylä-Itä-Pakila) 65 (Rautatientori-Oulunkylä (Veräjälaakso) Nobina Finland 553 (Hakunila-Malmi-Pukinmäki-Maunula-Leppävaara) 553K (Hakunila-Malmi-Lassila-Leppävaara) Taksikuljetus 603 (Paloheinä-Malminsairaala) Arvioituja bussimatka-aikoja Oulunkylän keskustasta, suora yhteys ilman vaihtoja: Viikki 5 min, Sörnäinen 10 min, Hakaniemi 15 min, Itäkeskus 15 min, Pitäjänmäki 15 min, Leppävaara 20 min, Rautatientori 20 min, Munkkiniemi 25 min. Taksiliikenne Oulunkylässä on kaksi taksiasemaa. Näistä toinen sijaitsee Oulunkylän torilla ja toinen Maunulan keskustassa. Lentoyhteydet Matkaa Helsinki-Vantaan lentoasemalle on 12 km laskettuna Tuusulanväylältä Oulunkylän kohdalta. Henkilöautolla matkaan kuluu noin 10 minuuttia. Suora bussiyhteys lentoasemalle kestää 15-30 minuuttia ja juna suunnilleen saman ajan. Malmin lentoasemalle on autolla noin 7 km Oulunkylän keskustasta. Vesiliikenne Vantaanjoki virtaa Oulunkylän reunalla. Joki on Oulunkylän kohdalta liikennöitävissä pienveneillä sekä ylä- että alavirtaan päin. Merelle asti veneellä ei pääse Vanhankaupunginkosken takia. Julkista liikennettä joella ei ole. Raitiotie Lähin raitiotie sijaitsee toistaiseksi Käpylässä noin 700 metrin päässä Oulunkylän rajalta. Oulunkylään on rakenteilla pikaraitiotie Raide-Jokeri. Ratahankkeita Oulunkylän liikenneyhteyksiä merkittävästi parantavia ratahankkeita on vireillä useita. Pikaraitiotie Raide-Jokeri tulee kulkemaan Oulunkylän läpi. Suunniteltu Pisararata parantaa rautatieyhteyksiä Oulunkylästä etelään päin. Liikennemelu Suurin osa Oulunkylän asuntoalueista on alle 55 dB:n melualueella. Pääasiallinen melunlähde on tieliikenne, mikä vaikuttaa varsinkin Tuusulanväylän ympäristössä. Paikallista tiemelua esiintyy myös suurimpien katujen varsilla. Toinen melunlähde on päärata. 55 dB:n ylittävä ratamelualue on Oulunkylän kohdalla kapea, karkeasti vain yhden talorivin levyinen. Lentomelualuetta Oulunkylässä ei ole lainkaan. Sekä pääradan että Tuusulanväylän varteen on rakennettu melueste. Koko Helsingin asukkaista karkeasti puolet asuu yli 55 dB:n melualueella. Merkkihenkilöitä Marja-Sisko Aalto, pappi Otto Brandt, urheiluvaikuttaja, kunnallispoliitikko ja Otto Brandt Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja Ola Fogelberg, sarjakuvapiirtäjä Kristiina Halkola, näyttelijä, laulaja Matti Jurva, muusikko. Vieno Kekkonen, laulaja Larin-Kyösti, runoilija Eero Melasniemi, näyttelijä Joel Melasniemi, muusikko Vilma Melasniemi, näyttelijä Kai Mäkelä, liikemies Tapio Rautavaara, olympiavoittaja, laulaja ja näyttelijä Reijo Taipale, laulaja Jari Tervo, kirjailija. Friedebert Tuglas, virolainen kirjailija Ville Valo, muusikko VilleGalle, rap-artisti Lähteet Kirjallisuutta Aiheesta muualla Oulunkylän kotisivut Suomen entiset kunnat Vaakunattomat kunnat Seulonnan keskeiset artikkelit

897

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ontologinen%20todistus

Ontologinen todistus

Ontologinen todistus on todistus Jumalan olemassaolosta, jonka kehitti ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla kirjassa Proslogion. Todistus Anselm esitti käsityksen Jumalasta täydellisenä olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: "olento, jota suurempaa ei voida kuvitella". Anselm erotti kaksi asiaa: että olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa. Todistuksen ensimmäisen muodon lisäksi Anselm esitti sen myös toisessa muodossa. Hän esitti, että on olemassa olio, jota on mahdoton kuvitella olemattomaksi. Koska Jumala on olio, joka on täydellinen, Jumala ei Anselmin mukaan ole ajan rajoittama. Jumala ei ole koskaan alkanut olla olemassa eikä koskaan lakkaa olemasta olemassa. Täten on mahdotonta, että Jumalaa ei olisi olemassa. Anselm väitti, että hänen todistuksensa koskee ainoastaan ajatusta Jumalasta eikä mistään muusta oliosta. Hän tarkoittaa täydellisintä kuviteltavissa olevaa oliota, joka on niin täydellinen, että sitä ei edes voi kuvitella olemattomaksi. Todistus rajoittuu pelkästään väittämään, että jonkinlainen Jumala on olemassa ja näin ollen ateismi on väärässä. Tästä ei voi vielä ratkaista, minkä uskonnon, esimerkiksi kristinuskon, islamin tai jonkin muun teistisen maailmankuvan käsitys Jumalasta on lähempänä oikeaa kuin toisen. Ontologisella todistuksella tai sen eri muunnelmilla on ollut huomattava merkitys useiden myöhempienkin filosofien kuten René Descartesin ja Gottfried Leibnizin ajatusrakennelmissa. Vastaväitteitä Jo aikalaiset kritisoivat todistusta osoittamalla, että millainen tahansa täydellisyys voidaan "todistaa" samalla tavalla. Esimerkiksi kaikkipahan olennon olemassaololle voidaan luoda vastaava todistus. Jo 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen hylkäsi ontologisen todistuksen, mutta esitti muita jumalatodistuksia. Muodollisesti virheelliseksi todistuksen pyrki osoittamaan esimerkiksi Immanuel Kant väittäessään, että olemassaolo ei ole predikaatti samassa mielessä kuin esimerkiksi voimakkuus. Oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla. Toisenlaisen loogisen virheen on todistuksesta pyrkinyt osoittamaan myös Bertrand Russell. Hänen esittämänsä määrättyjen kuvausten teorian mukaan olemassaolo on mielekkäästi väitettävissä vain tietyllä tavalla kuvaillusta, ei nimellä mainitusta oliosta, mikä hänen mukaansa osoittaa myös ontologisen todistuksen virheelliseksi. Lähteet Viitteet Aiheesta muualla Ontological Argument. Internet Encyclopedia of Philosophy. Ontological Arguments. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Argumentit jumalan olemassaolon puolesta Kristillinen filosofia de:Gottesbeweis#Der ontologische Gottesbeweis

898

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ostoliikenne

Ostoliikenne

Ostoliikenne on lääninhallituksen tai kunnan ostamaa kannattamatonta joukkoliikennettä, jolla pyritään kattamaan minimiliikennepalvelut. Joukkoliikenteen kustannukset katetaan Suomessa pääosin (noin 80 %) lipputuloilla. Jos esimerkiksi harvaanasutulla seudulla liikenne on kannattamatonta eli tulot eivät kata menoja, mutta liikenne katsotaan yhteiskunnan kannalta tärkeäksi, lääninhallitus tai kunta voivat ostaa liikennöintiä. Yleensä ostoliikenne tarjouskilpailutetaan ja halvimman tarjouksen tehnyt ja ehdot täyttävä liikennöitsijä pääsee hoitamaan liikennöintiä. Tavoitteena on, että suurimman osan joukkoliikenteestä liikenneyhtiöt hoitavat lipputuloilla ajettavana linjaliikenteenä. Kilpailutus ei kuitenkaan koske VR:ää, joka voi vaatia haluamansa summan liikenteen ajamisesta koska sillä on toistaiseksi monopoli raideliikenteessä. Useat VR:n vuorot ovatkin valtion (ts. liikenne- ja viestintäministeriön) maksamaa ostoliikennettä. Täysin tai melkein itsensä kannattavia reittejä ovat Helsinki-Turku ja Helsinki-Tampere-Seinäjoki. Suurimmaksi osaksi itsensä kannattava on myös Pohjanmaan rata Seinäjoelta Ouluun. Toisesta ääripäästä ovat taas vuorot Turusta Tampereelle, Lappeenrannasta Joensuuhun, Savon junat ja suuri osa paikallisjunista. Ruotsissa ostetun lentoliikenteen kustannusten keskiarvo on 10 reitillä noin 45 euroa matkustajaa kohden. Suomessa liikenne- ja viestintäministeriö osti vuonna 2002 peruspalveluluonteista junaliikennettä 38,6 miljoonalla eurolla, josta kaukoliikennettä ostettiin 29,8 miljoonalla eurolla. Ostetussa kaukoliikenteessä tehtiin noin 4,4 miljoonaa matkaa, eli matkaa kohti ministeriön rahoitus oli alle 7 euroa. Vuonna 2002 lääninhallitukset ostivat maaseudun peruspalvelutasoista runkoliikennettä noin 21,3 miljoonalla eurolla. Matkustajamäärä oli noin 8,5 miljoonaa, rahoitus matkustajaa kohti oli noin 2,5 euroa. Läänin rajat ylittävää busseilla ajettua pikavuoroliikennettä ei ole tarvinnut ostaa vuoden 1999 jälkeen. Joukkoliikenne